Pakettiratkaisuja

Osa täällä aikaansa viettävistä hommaa joka kerta uuden kämpän, mutta iso osa majailee meidän tapaan aina samassa osoitteessa. Meillä se on laiskuus- ja mukavuuskysymys. Ei tartte alkaa aina alusta ja roippeet on sopeutuneet näihin puitteisiin. Mahollisimman vähillä kamoilla yritetään selvitä ja silti tuntuu rojua kertyvän. Belgit kertoi jostain täkäläisestä naapuristaan, että siinä huushollissa oli pakaaseja jo kämppä puolillaan ja heilläkin on nykyisin kolme matkalaukkua ja yksi kauppakärry siihen päälle – ja hyö on täällä aina vaan sen kolme kuukautta…

Kierrätyskeskus.
Makuuhuoneessa on ollut paikka, johon on lajiteltu paperit,
pahvit ja muovipullot ja likapyykkikorillekin löytyi siitä tilaa.

Makuuhuoneessa on yksi laatikko varattuna liinavaatteille.
Siihen mahtuu just yhdet lakanat ja kylpyhuoneessa käytettävät pyyhkeet sekä läjä astia- ja käsipyyhkeitä.

Kun meni sisko, tuli taas helevetillinen sade, mutta vaan päiväksi. Suomeen lähtövalmistelut on tehty oikein kauniissa kevätsäässä.  Sisko oli muuten bongattu Bacchuksessa, hänen sitä tietämättään. Skotit Helen ja varsinkin valkkarista tykkäävä Stan olivat tunnistaneet vuosi sitten baarissa käyneen sisaren ja kysyneet häneltä, kuuluuko sille toiselle siskolle hyvää. Vastaus oli ollut kyllä. Pari päivää myöhemmin heille selvisi, ettei sisar todellakaan ollut seikkaillut itsekseen, vaan että oli ollut joku ihan vieras inehmo. Hyö oli siis tavanneeet siskon viime keväänä, tiesivät, että on taas tulossa, ja tehneet hiukka väärät johtopäätökset. Kun vietettiin adeus-iltaa baarissa Stan vinkkas, että tuolla se ”sisko” nyt tuli. Pakko oli käydä tervehtimässä. Ko. naisella ei siis ole siskoa ollenkaan eikä varsinkaan suomalaista, mutta oli silti iloisesti vastannut, että sisteri voi oikein hyvin! Nyt sitten todettiin olevamme jonkinlaisia siskoja keskenämme, mutta ei siinä silti nimiä vaihdettu.

Pari vuotta sitten tavattiin yksi finski-idiootti, jonka kanssa meni hermot. Sama Suomesta maailmalle ponkaissut ääliö on täällä taas ja pari kertaa on hänet tavattukin ja miekin olen enimmäkseen pitänyt suukin supussa. Yhden toisen suomalaisen kanssa päädyttiin sitten tyypin kanssa tilanteeseen, että me poistuimme ja hän jäi. Jälkikäteen jäljelle jäänytkin oli äimistyksissään, että tuollaisiakin vielä on. Jäljelle jäänyt on se tyyppi, joka kerto meille Duolingosta. Se on markkinoitu jo siskolle (espanjaa, blääh) sekä skotti-melkein-siskon-kaima-Helenille. Sillä hankittu kielitaito oikeesti toimi, kun tavattiin baarissa toinenkin skottipari, jota on ennenkin nähty, mutta jota ei oo aiemmin haastatettu. Baarin entinen kokki Madelene oli Primark-näkemisen jälkeen sopinu heijän kanssa tärät kuppilaan ja tullut paikalle parin lapsenlapsen kanssa (netas). Maddehan on siis ollut paikassa töissä aikojen alussa ja tuntee kaikki ja kaikki hänestä tykkää, mutta kommunikointi on tökkinyt. Pyytämättä ja yllättäen myökin oltiin paikalla ja meikäläisen vähäinen kielitaito oli avuksi. Ekaksi hyö yritti enkuksi ja sitten M. kääntyi miun puoleen ja sanoi tarvittavan sanan portugaliksi ja mie sitten tulkitsin sen enkuksi ja sehän ihan toimi!

Madelene vasemmalla, pikkuneiti on tyttärentyttärensä, oikein topakka tyttö olikin!

Siitä rohkaistuneena ostin Continenten yhteydessä olevasta Bertrand Livrariosta täkäläistä puhuen (eu Jane, você Tarzan) portugalin kielisen kirjan (O Livreiro de Paris, suomeksi Pieni kirjapuoti Pariisissa), joka on olemassa itsellä Suomessa. Tai oikeestaan se on lupilla, mutta luulen saavani siihen taas jossain vaiheessa lukuoikeuden. Ehkä niitä vuoronperää lujeskelemalla jotain oppis lisääkin. Madelene muuten selvitti miulle yhden jutun, joka on hämmentänyt. Avô on isoisä ja avó on isoäiti. Mie oon ihmetellyt, miksi sana pitää miehelle kirjoittaa eri tavalla kuin naiselle, kun ne kuitenkin lausutaan samalla tavalla. Ei muuten lausutakaan! Ukki on avO ja mummi avU tai sinne päin, joka tapauksessa kun M. ne lausui, niissä oli ihan selkeä ero.

Berenicen kanssa oli ekat kunnon treffit Contintentessa, käytiin aamiaisella ja hää oikein maltto istua melkein puoli tuntia. Myöhemmin sitten otettiin lähtöhalit (kun ne aina alkaa käpälöidä, sanoo tuo mies) baarissa, missä halattiin kaikki mahdolliset muutkin. Halailuhässäkät on liikuttavia, ne on oikeesti tosi rehellisiä. Olemme nauttineet seurastanne ja tulemme siitä taas nauttimaan, mutta kiva pitää breikkiä välillä! Kaikki tunnistaa lähtemisen tuskan ja toisaalta kotiin paluun ilon. Ennen käpälöinnin alkua Helen tilasi itelleen teetä Silvialta, joka toimitti tilauksen. H. sekoitti kuppiin teetä ja maitoa, otti huikan ja palautti tilauksen reklamoiden, että yritätkö miut myrkyttää, täähän on Earl Grayta! Silvia oli vaan ottanut paketin kaapista sen kummemmin sitä tutkimatta, EG on nimittäin ilmestynyt sinne meidän toivomuksesta. Sitä on usseempikin kupillinen nautittu päiväpelien kyytipojaksi....

Hiljalleen viimeisen viikon aikana siirryttiin kotiruokinnasta ulkoruokintaan, sitä mukaa kuin jääkaappi ja pakastin tyhjeni. Aika onnistuneesti meni, viimeiseen ite tehtyyn salaattiin sain upotettua melkein kaiken, mitä oli vielä kaapeissa: pennepastaa, tonnikalaa, keitettyjä kananmunia, kevätsipulia, tuoretta minttua, pussillinen salaattisekoitusta, vadelmaviinietikkaa ja laatuoliiviöljyä.

Viimeinen ehtoollinen tai oikeemmin luntsi omista tarpeista, oli muuten hyvää!

Nyt on kamat pakattu ja viety varastoitavaksi, vielä mennään Sergion baariin syömään soppaa ja juomaan kaffet ja sitten tullaan takaisin kävelemään ympyrää ja oottamaan taksin tuloa. Huomenna ollaan toivottavasti aamupäivästä Mikkelissä ja parin päivän päästä tuskin muistetaan täällä olleemmekaan...

Pakolaiskassit lisääntyy, viime vuonna niitä oli yksi ja nyt jo kaksi...

 

Primavera muka!

20. päivä maanantaina alkoi muka kevät ja sisko ja sen mies tuli viikoksi patsastelemaan meidän seuraksi. Meinasivat kyllä jäädä Faron lentokentälle, kun tilattua kuljetusta ei näkynyt, ei kuulunut. Kun kävin asiaa respassa tiedustelemassa, selvisi, että kyyti oli tilattu tiistaille. No, oikea aika välitettiin palveluntarjoajalle ja siskolle tieto, että puolen tunnin päästä. Unohdin mainita, että Portugalissa puoli tuntia = 45 min, joten puolen tunnin päästä tuli taas soitto, ettei näy, ei kuulu. No, siitä vartin päästä sitten oli pirssi paikalla ja matkalaiset sai jatkettua matkaa. Toinenkin kömmähdys pääsi käymään, kun sisko pesi pyykkiä ja koneen luukku olikin rikki eikä suostunu luovuttamaan saaliistaan. Taas respaan, mutta koska oli sen verran myöhä, asentaja oli jo häipynyt. Tilaus tehtiin seuraavalle päivälle ja pyykit saatiin narulle ja kone kuntoon.

Yhtenä päivänä mentiin junalla Lagosiin viemään Suomesta rahdatut kirjat myyntiin. Oli muuten laitimmainen kerta, että tänne mitään paperitavaraa siinä määrin kuskaan. Olin hyvässä uskossa ostanut koko Katherine Pancolin trilogian (Krokotiilin keltaiset silmät, Kilpikonnien hidas valssi, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin), koska sen eka osaa aikanaan työpaikan akat taukotuvassa kovasti ylistivät ja olihan siinä painoon nähden paljon sanoja luettavaksi ja sivuja käänneltäväksi. Vikatikki, paha sellainen. Mie inhosin jo eka osaa, jota en aiemmin ollu kirjastosta lainannu, koska jo takakansiteksti aiheutti epäilyksiä. Kaks seuraavaa osaa aiheutti suorastaan pahoinvointia. Jos en olis niitä omalla rahalla ostanu ja tänne kantanu, lukematta olisin jättäny. Olis pitänyt omaan intuitioonsa luottaa… En oikein osaa sanoa, miksi ne niin aiheutti närästystä. Ehkä sen takia, että kirjailija ei osannu päättää, kirjoittaako asiallisen romaanin akateemisen naisen elämästä, puhtaan chic lit -pläjäyksen, fantasiaromaanin vai minkä lie. Mutta jos kirjaa lukiessaan ei voi uskoa siihen, mitä siinä kerrotaan tapahtuvaksi, ei auta mikään. Tässä tapauksessa Lissu-kuningattaren avioton henkivartijatytär oli se vihonviimeinen pisara. Siks toisekseen, kirjassa pitää olla ainakin yksi tyyppi, josta voi pitää, että sitä jaksaa tavata ja näistä opuksista sekin puuttui.

Praça Gil Eanes Lagosissa.
Takimmainen on oikea patsas, etummainen vaan fuskas.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (Jojo Moyes, jonka pelkkä nimi sai siirapin valumaan selkäpiitä pitkin) sitten taas yllätti positiivisesti, sitä kirjaa luki ihan mielikseen. Se oli hyvin kirjoitettu (niin kyllä KP:nkin kirjat) ja tarinakin oli itsessään uskottava, ihan loppua lukuun ottamatta – sieltä se siirappi sitten alkoi pisaroida. Kesällä Suomessa luin J. K. Rowlingin aikuiskirjan Paikka vapaana. Sekin oli hyvin kirjoitettu, mutta joka ikinen hahmo oli niin vastenmielinen tapaus, ettei siitäkään paljon iloa herunu, jos ei kyllä sitä siirappiakaan.

Täältä ostin yhden enkunkielisen niteen A Small Death in Lisbon (Robert Wilson), siksi tietysti, että se sijoittui ainakin osaksi Portugaliin. Enhän mie nirppanokka siitäkään paljon perustanu, asian olis varmaan voinu esittää tuhlaamatta niin paljon paperia. Viimeiseksi lukunautinnoksi säästin Tarquin Hallin Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus -dekkarin. Kyl se vaan maar on niin, että yksinkertainen on parasta. Ei mitään muita odotuksia, kuin suhteellisen uskottava tarina sujuvasti kerrottuna riittävän sympaattisen päähenkilön kera ilman ylimääräisiä yrittämisiä ja se on sit siinä! Sain opuksista vaihdossa kaksi enkunkielistä kirjaa oottamaan ensi syksyä, ettei tartte heti alkaa mitään lukemista metsästää ja ehkä miekin lopulta siirryn miehen perässä naatiskelemaan Project Gutenbergin antimista.

Roskakasa!

Lomalaispariskunnan kanssa käytiin Lagosissa myös museossa ja parissa taidenäyttelyssä. Portimãonkin museoon tutustuttiin. Joka välissä joka tapauksessa syötiin ja juotiin, että jaksettiin. Perjantai-iltana istuttiin siskon miehen kanssa baarissa iltaviinillä ja katottiin ikkunasta, että hotelliin kaartaa bussilasteittain uusia tulijoita. Iso osa siitä espanjalaissakista päätyi myös kuppilaan ja myö kämmenet hikoillen seurattiin, riittääkö Sergiolla olutta kaikille. Onneksi heille riitti yksi kierros, toinen ois voinut osoittautua hankalaksi. Lauantaina pistäydyttiin lasillisilla kahdestaan, kun lomalaisten turnauskestävyys oli loppunu, silloinkin osa spanskiryhmästä oli olusilla. Lähtiessään halusivat mukaan juotavaa ja taas todettiin, ettei todellakaan Suomessa olla. Sergio esitteli viinejään ja kun oikea pullo löytyi, hää sen avasi ja yhdessä totesivat sen juomakelpoiseksi, lisäksi mukaan Continenten muovikassiin lähti jokunen olut. Ilmat ei lomailua kummemmin suosineet, mutta sellasta se nyt vaan on tänä talvikautena ollut. Tänä aamuna saateltiin lomalaiset kotimatkalle ja palattiin normiarkeen. Lounaan jälkeen käväistiin yläbaarissa kahvilla ja yritin tilata myös kaunista ilmaa. Tilaus sai ymmärrystä, mutta ei sitä kuitenkaan toteutettu.

Kaunis kevätpäivä Portimãossa.
Istuttiin kahvilla ja mietittiin, että lähetäänkö takaisin kämpille vai aletaanko tyhjentämään baaria.
Baari sai jäähä rauhaan, urheasti suunnistettiin kotia kohti.

Ajanvietettä

Kevätkin on taas välillä keikahdellut. On päästy kuleksimaan niin kylällä kuin rannassa, ilman että on koko ajan tarvinnut taistella sadetta ja tuulta vastaan. Tilalle on kyllä tullut taas Saharan hiekkaa, koska hyvä sää tulee idästä ja sieltä tulee myös santa.

Torstai-iltana Bacchuksessa seurattiin MAUn edesottamuksia tutulla kokoonpanolla – paitsi, että uusiseelantilainen oli jostain syystä jäänyt tulematta. Viiksi-Vallumme Leo päätti kuitenkin vetää myös hänen roolinsa. Sitä touhua katellessa ja sille nauraessa meinasi jäähä peli sivuseikaksi, mikä ei kyllä juur haitannu, oli se taas sellaista sähläämistä kentällä, vaikka voitto tulikin.

Perjantai ja lauantai oli vaihteeksi pelivapaita päiviä. Perjantaina kipaistiin keskustaan, missä sattui hauska episodi. Oltiin suunnistamassa kohti kauppahallia, kun matkanvarrella olleen koulun julmetun korkean aidan yli pompsahti pallo meidän eteen kadulle. Tuo armas avulias-aatu alkoi sitten palauttamaan palloa takaisin ja eihän se nyt ihan ekalla eikä ihan tokallakaan kerralla onnistunu. Siellä se sitten sinkoili pallon perässä autojen välissä ja sattuihan paikalle poliisitkin. Mie olin ihan varma, että hyö pysäyttävät auton ja alkavat sättiä säheltämisestä, mutta hyöpäs tajusivatkin, mitä oli kyse ja näyttivät vaan ok-merkkiä ohi mennessään. Pallokin lopulta palautui takaisin naperoille, jotka huuteli Senhorille obrigadoja perään.

Sanoin kuvaajalle, että kohta siuta syytetään liiallisesta mielenkiinnosta lapsihenkilöitä kohtaan,
kun hää halus ottaa koulusta kuvan.
Kohta sitten saatiin pyytämättä ja yllättäen pallo suoraan nenun eteen.

Kauppahallista yritettiin löytää nesperoita, mutta eivät vielä ilmeisesti oo sesongissa. Puissa niitä jo näkyy, mutta osa on vielä ihan raakoja, osa on kyllä kokemattoman silmiin vaikuttanu kypsiltä, mutta ei silti tärpänny.

Appelsiinipuissa on vielä edellisen satokauden hetelmät, kun jo uutta kukkaa pukkaa,
mutta ei se silti auta nerperan puutteeseen.

Tarkoitus oli ottaa jotain pientä välipalaakin ja sitten kävi tietysti vanhanaikaset. Kulettiin Teresinhan ohi ja liitutaululla luki Ensopado de Cabrita. Koska Continenten soppabaarin Ensopado de Pedra on papusoppaa, aattelin, että tuo on sitten vuohenlihasta tehty keitto. Ei ollut, oli muhennos (niin se Google-kääntäjän mukaan muuten onkin), josta saatiin rahtarin annokset pottua, lihaa ja niiden alle piilotettuja leipäsiivuja. Eväs oli yksi parhaista ikinä täällä syödyistä! Mitään vihertävää ei tietysti saatu, naapuripöydästä olis kyllä voitu käydä kähveltämässä. Jättivät taas omien annoksiensa ”koristeet” koskematta.

Sanattomaksi jättänyt herkku lautasella.

Ähkystä huolimatta jaksettiin vielä käydä Manulassa katsomassa yhden näyttelyn viimeistä päivää, mutta kas, se olikin jo purettu. Eipä tuo haitannu, katottiin sitten sitä, mitä tarjolla oli. Alda Henrique oli tehnyt ihan mielenkiintoisia töitä, joita on käytetty myös videossa: https://www.youtube.com/watch?v=B9GAMOBLgho&feature=share

Miun lemppari näistä töistä

Lauantaina piti lähteä yön selkään, kun konsertti alkoi vasta klo 21.30. Kysseessä oli osa 1º Festival Internacional de Piano do Algarve -sarjaa, myö muut keikat on jätetty väliin. Ensin siis Orquestra Filarmónica Portuguesa (uusi juttu, vasta vuoden vanha pikkuinen, mutta tällä arviointikyvyllä oikein pätevä) kera venäläisen pianistin Alexey Sychevin esitti tsipaleen Konsertto pianolle

ja orkesterille nro 3 d-molli op. 30 (Concerto n.º 3 para piano e orquestra, Op. 30) Sergei Rahmaninovilta ja väliajan jälkeen itsekseen Sinfonia nro 5 e-molli op. 64 -naatinnan (Sinfonia n.º 5, Op.64) Pjotr Tšaikovskilta (täkäläisittäin S. Rachmaninoff ja P. Tchaikovsky). Edellisestä luonnehdinnasta voi päätellä, että jälkimmäinen oli enempi miun mieleen, vaikka SR käyttääkin liikaa nuotteja ja PT sitten taas ei.  Pianisti oli toki hyvä, mutta kun piano ei vaan oo miun mieleen. Se on jotenkin hyökkäävä soitin ja Chopin varsinkin on tehnyt paljon kappaleita, joitten kuunteleminen synnyttää halun lahdata lähimmän vieressäolijan. Silti, elähdyttävää oli kaikkiaan, mutta kotiin paluu vasta puolen yön aikaan ei sovi miun vartalolle. Ihmiseksi, joka tykkää valvoa pitkään, miusta on tosi kökköä tulla kotiin myöhään. Ota tästä taas sitten selvä…

Sunnuntaina vedettiin sitten jalista Bacchuksessa pitkän kaavan mukaan (Middlesbrough 1 – MAU 3, Tottenham 2 – Southampton 1, Manchester City 1 – Liverpool 1) eli kolme peliä putkeen kera lounaan ja päivällisen. Siinä sivussa juteltiin yhden enkkupariskunnan kanssa, joka oli tullu muutaman päivän lomalle. Hyö tuntuu matkustelevan aika paljon, joten huomenna saapuvat sisko ja sen mies saa pätevät juttukumppanit, jos vielä törmätään. Joka tapauksessa heilläkin oli se tilanne, että ukko oli vielä työelämässä ja eukko miun tapaan työttömänä – mukava välillä tavata kohtalotovereita. Miulle olisi pitänyt TE-toimiston soittaa 15.3., mutta ovat taas siirtäneet soiton jonnekin syyskuulle. Mitä lie laki sanoo asiasta, mut ko ministerikin on huonossa hapessa – no, en valita ja ministeriäkin ymmärrän.

Kilpavarustelua

Lähialueen ravintolakisa on saanut ihan uusia kierroksia. Alabaarissa tehdään kaiken aikaa jotain remppaa ja ruokalistauudistusta, myö ei olla siellä kyllä tänä vuonna käyty. Yksi suomalainen kerto, että kyllähän sieltä ruokaa saa, mutta kun sama immeinen siivoaa vessat, pöydät ja tekee ruuat eikä missään välissä pese käsiään, joilla ilman hanskoja heittelee täytteet pitsapohjan päälle, ei hirveesti houkutakaan. Sen lisäksi siellä heiluu Carlos, jota ei oikein jaksa ja omistaja, joka jostain syystä aiheuttaa vähän kylmää tunnetta selkäpiihin.

Naapuritalossa ollut Luna Sol (Kuu Aurinko) on ollut enimmäkseen kiinni, mutta on nyt avautunut ja saavuttanut suuren suosion. Kaikki pomotason tyypit on siirtyneet Yläbaarista sinne pitämään pitkiä lounaita… Lounastauon saa tosiaan venymään, käytiin myökin siellä kerran kokeilemassa. Lounaalla on tarjolla kolme menukokonaisuutta, hinnat 8,50–10,50. Kokonaisuuteen kuuluu aina alkupalaleivät, -oliivit ja -porkkanat, juoma (viiniä tulee 2,5 dl / nenu, mie kyllä join vaan pienen oluen), pääruoka (riittää koko pienelle perheelle), jälkiruoka ja kahvi. Herää kysymys, miten on noilla hinnoilla mahollista… Tuo kalansyöjä söi robalo- eli meriahvenannoksen. Mie otin Moamba de Galinhan eli angolalaisen kanapadan, jonka lisukkeeksi tuli maissi- ja kassavapuuroa. Jälkimmäinen oli aika mielenkiintoista tahdasta, mutta olisi sitä soosin kanssa syöny, jos olis jaksanut. Olis pitänyt ymmärtää pyytää vaan puolikas annos, mutta kun ei tajunnu. Sinä päivänä ei sitten paljon muuta tarvinnu syödäkään, vaikka lautanen jäi sen näköiseksi, että hyvä kun oli ruokaa maistettu!

Naapurikuppilan aukeaminen on saanut vipinää myös Sergioon. Yläbaarista saa nykyisin päivän keiton, joka ei kanssa paljon maksa, mutta massu tulee hyvin täyteen. Tänään ostettiin Continenten aulasta Mirandelan kojusta kypsää vuoristolaisjuustoa ja vedettiin sitä leivän kanssa lounaaksi. Sen jälkeen päiväkahvit Sergiolla, joka kerto, että nyt olis tarjossa sopa da pedraa eli kivisoppaa. Kivet on tässä tapauksessa papuja ja ainakin Continenten soppakuppilassa heidän ensopado da pedra on ollu ihan älyttömän hyvää, miun lempisoppa ehottomasti. Vähän  harmitti, sillä aiemmin on saanu vaan perussosekeittoa. Yhtenä päivänä päätettiin lähteä viemään ylimääräisiä rätei ja lumpui vaatteitten keräykseen. Kun astuttiin ovesta ulos, alkoi tihuttamaan ja sitä jatkui pitkin matkaa. Matka pitkitty, koska se keräyslaatikko, jota kohti suunnistettiin oli mystisesti kadonnu. Onneksi tiedettiin, missä on punaisen ristin kirppari, joten sinne siis – ja sade jatkui ja jatkui, kunnes mentiin sopalle ja sade päättyi. Siinä välissä ukolta hävis rannekellosta lasi, joka onneksi löytyi baarin vessan käsienpesualtaasta ennen syömistä, oli jäänyt ässän tavoin hihaan piiloon.

Juustoherkkua ja herkkuleipää.

Miulla muuten yhtenä sadepäivänä – joita on ollut ihan riittävästi – tippui sateenvarjon kanssa sählätessä yksi korvis, josta nappiosa löytyi, mutta lukko-osa ei. Continentessa menin suoraan korukauppaan ja ostin uuden. Kahvilassa istuessa silmä sattui lattialla kiiltelevään lukkoon, oli sekin ilmeisesti jossain kauluksen mutkassa ollut jemmassa koko ajan ja siihen sitten päätynyt. Onneksi huomasin ennen kuin harjan kanssa lähestyny siivooja kerkesi siirtää sen parempaan talteen. On varalukko nyt, saattaa tulla tarpeeseen.

Ei ole siis säät paljon ulkoilemaan houkutelleet, joten on ollu aikaa linkuttaa ja tehdä neulomuksia. Kun tein Tokyon Rockylle huivia, siitä irtosi omanlaistaan lystiä. Eivät olleet ennen viidellä puikolla neulontaa nähneet. Arturin vaimo Silviakin innostui tulemaan juttelemaan, vaikka hää meitä yleensä vähän arasteleekin ja vähäinen kielitaito oli taas kummasti avuksi. Pysty juttelemaan tekeleen väristä (O cor é muito bonito) ja siitä, että pitää jotain ajankulukseen tehdä (Eu preciso ter um passatempo). Ei siis paljon mitään, mutta hiton paljon enemmän kuin muutama kuukausi sitten!

Tokyossa jostain syystä asiakkaat innostu piirtelemään tilauslappusille uuden vuoden tienoossa ja
miekin sutaisin jotain paperille.
Joku oli sitten keksiny kerätä kaikki tekeleet yhteen ja panna ne seinälle näytille. 

Liekitystä Tokyossa
Tätä kuvaa on tuo kuvausvastaava metsästäny koko talven....

Toinen useammalla puikolla väännetty putkilo.
Tämä meni Yläbaarissa käyvälle nauravaiselle naiselle, josta en sen enempää tiedä,
kuin että mies ystävät vaihtuu tiuhaan ja pinkki on hänen värinsä.
Tein aika hauskan kokeilun, yritin tehdä samanlaisen kukan kuvioneuleella ja virkkaamalla.
Neulotut on tehty vaalealla ja virkatut tummemmalla langalla.

Koska Silvia niin tykästyi Rockyn huivin väriin, tein sitten tähdelangoista (joita piti tietysti täydentää, eli kierre jatkui) jonkinlaisen pontson tapaisen. Annoin sen Arturille vaimolle vietäväksi. Seuraavan kerran kun mentiin baariin, saatiin pyytämättä ja yllättäen vastalahjaksi matkamuistot, miulle tuli kello ja ukolle minipullo portviiniä. Sitä seuraavalla kerralla Silvia pyrähti itsekin paikalle ja oli kuin tuulispää halauksineen ja suukkoineen ja selityksineen. Naapurikin oli ollu niin ihastunu ja kun hän pukeutuu valkoiseen puseroon ja pöksyihin, kyllä on hieno ja… suurin osa pulputuksesta meni ohi, mutta ilmeisen mieleinen lahja se sit kai oli ollu.

Silvian pontso.
Alahelmassa on kolmionmuotoisia kukkakuvioita,
joiden piti mennä aluksi ihan johonkin muuhun tarkoitukseen, mutta siitä tuli ihan susi!

Kello ja pullo.
Kello käy valitettavasti niin kovaäänisesti, että siitä tulee Suomeen parvekekello.

Naistenpäivänä saatiin gerbera kauppahallin ostosten kaupanpäällisiksi.

Vihonviimeiset langantähteet.
Tein ensin säärystimet ihan fiilistelemällä ja
sitten väsäsin lopuista langoista suurin piirtein samassa järjestyksessä yhden kerän,
josta neuloin kaulurin/hupun.
Näille pitäisi vielä keksiä sopiva uhri saajaksi, ehkä Benfica-kannattajan tytär saattais tykätä...

Kun alettiin linkuttaa, ihmeteltiin, miksi se tuntui keskittyvän vähän outoihin sanoihin. Oli paljon tuomareita, vankiloita ja tuomioistuimia ja valehteleminenkin tuli tutuksi. Toisaalta, nyt kun osaa lukea enemmän lehtiä ja katsella uutisia, niitä sanojahan siellä näkee ja kuulee. Vasta oli joku ministeri, joka selitteli, ettei varmasti mitään ollu valehdellut. Sikäli kuin ymmärsin, ei kuitenkaan puhunut vaihtoehtoisesta totuudesta eikä myöskään väittänyt puhuneensa niin totta kuin osaa… Jokaiseen tavallista ihmistä koskevaan uutiseen muuten liittyy yleensä aina silminnäkijänä naapuri (vizinho) ja uhri on vanhus (idoso) ja yleensä mukana kuvioissa on myös vanhuksen veljenpoika (sobrinho).

Harvoina aurinkoisina päivinä on heti lähdetty kartsalle ja ihasteltu heräilevää kevättä. Myö on tietysti käyty rantsussa ja keskustassa tasapuolisesti. Keskustassa on ravintola Maria do Mar, jota on kateltu sillä silmällä kaikki nämä vuodet, mutta vasta nyt astuttiin sisään ja kyllä kannatti! Ensimmäinen mielikuva ravintolasta, joka tarjoaa pelkästään säilykkeitä, on vähän epäilyttävä. Todellisuudessa bruschettat, joiden päällä oli tuoretta tomaattia ja kalaa tölkistä oli ihan hurjan hyviä, lisukkeena oli yhtä parhaista täällä saaduista salaateista. Hintakaan ei taaskaan huimannu ja neljänneslitra valkoviiniä makso hurjat kaksi ja puoli euroa.

Unikkopelto ilman yhtään häiritsevää keltaista kukkaa - jee!

Tuttuakin tutumpi näkymä Outrosta, silti tänä vuonna kovin harvinainen.

Säilykeherkku, olkaa hyvä!

Kissojen kevätriemua yritetään ilmeisesti rajoittaa,
koska taas on varattu rahaa niitten sterilointiin.
Portimonensen stadionin kupeessa on ollut aina paljon kissoja ja niille ruokintapaikka.
Nyt se on sitten valjastettu kannan harvennukseen.

Huimaamisesta puheen ollen, tänään tuuli taas niin kovaa, että miuta alkoi keikuttaa samalla tavalla, kuin olis ollu laivalla tai pitkään junassa – hiiuli hei vaan! Yksi suomalaistuttava on mennyt ihan sekaisin golfista, ei oo tainnut kelit häntä paljon suosia. Ensi talveksi ovat vaimoineen varanneet kämpän rantsusta ja siellä on kuulemma tiedossa yksinkertaiset ikkunat ilman mitään tiivisteitä puhumattakaan metallikaihtimista. Saa nährä, jos säät on samanmoiset kuin tänä talvena, tuleeko heistä yksi tähän hotelliin paluumuuttaneista pareista. Kesäksi sai kuitenkin Yläbaarin asiakkailta kyselemällä autolleen tallipaikan, koska ei voinu sitä tänne alakertaan jättää, kun ei ole tarkoitusta takaisin tulla.

Ruisleipänaksuja.
Ruisleipää on pitäny vähän tuunata, että tulee syödyksi ja silti sitä on jääny pakkaseen kuleksimaan.
Annettiin golfarille yksi nyytti ja kovasti kertoi olleensa voileipään tyytyväinen.

Linkutusta

Joka päivä, yleensä tunti tai pari. Niin olemma me alkaneet kieliopintoja ahkeroida, Duolingoa käytellä. Pisin sessio miulla oli viis tuntia, sen jälkeen oli muuten aika väsy olo sekä päässä että kropassa. Linkutuksesta on oikeesti apua portugalin oppimisessa, vaikka siellä onkin jonkin verran sanoja brassikielestä eikä tästä alkuperäisestä, mm. niinkin tavallinen sana kuin kuppi vähän sotkee tällaista aloittelijaa. Täkäläisittäin se on a chavena, brasseiksi a xicara. Kuitenkin pärjättiin yllättävän hyvin yhden täkäläisen, jota olemma maalariksi arvelleet, kanssa. Hää istui Yläbaarissa pitsaa vetämässä, kun käytiin siellä lasillisilla. Muita asiakkaita ei ollut ja hää alkoi näyttää kännykästään kuvia maatilastaan, jolla kasvaa siipikarjaa (ainakin kanoja ja ankkoja) sekä possuja. Kun hälle selvisi, että myö ollaan finskejä, pääsin pyytämättä ja yllättäen puhelinkeskusteluun (onneksi sentään enkuksi) poikansa kanssa. Tää oli joskus ollut kuukauden verran talvisessa Lahdessa touhuamassa jotain, ei oikein selvinnyt mitä. Hyvin kuitenkin toisiamme isukin kanssa ymmärrettiin, kun tyydyttiin vaan vaihtamaan sanoja eikä lauseita. Poika sitten taas tuli kerran ihan lihassa baariin ja isänsä intoili, että tässä on nyt ne finskit. Jälkikasvun ilmeestä ja käytöksestä näki, että ei vois niin kun vähempää ja fatsi, sä oot sitten taas niin nolo…

Duolingo on jaettu suht samankokoisiin palikoihin eri aihealueittain.
Oranssit on ok, muun värisissä on jotain puutteita.
Joka päivä kymmenkunta oranssia palautuu muun väriseksi, silloin pitää alkaa kerrata...

Kuinka hedelmällistä kielen pyörittely nettisovelluksella sitten lopulta on, jää nähtäväksi. Meinaan, että vaikka siitä paljon varmaan oppiikin, jos kaiken saa päässä pysymään, aina jää jäljelle väärin ymmärtämisen mahdollisuus eikä ees ihan pieni. Yksi mukava juttu on diminutiivi eli se kiva tapa pehmennellä kaikkea. A conta = lasku -> a continha = laskunen; Ronaldo -> Ronaldinho; fresca = tuore -> frescinha (josta väkisin kyyniselle suomalaiselle tulee mieleen tuoreehko…); jopa obrigado = kiitos -> obridadinho! No, ainakin yksi sana on opittu kunnolla, sitä jauhettiin alussa joka välissä. Kyseessä on a abacaxi = ananas, valitettavasti sekin on kyllä enempi brassikieltä.

Rahalla sais ja hevosella pääsis!
On tullu katkos opintoihin, mutta ei maksais paljon huijata itteään, että tässä mitään oo laiskoteltu.
Duolingoon liittyy myös nykyaikainen some-meininki,
eli jos on liittyny johonkin yhteisöön,jossa menestymisestä kilpaillaan keskenään, vois niitä muita hämätä samalla...

Kannustavaa mainontaa.

Neuroottisena, lievästi pakko-oireisena insinöörinä olen kuitenkin yrittänyt olla järjestelmällinen ja tein Excel-taulukon appsissa esiintyneistä preesensissä olevista verbeistä. Jokaiselle persoonapronominille oma sarakkeensa, vaikka osan olisi voinut yhdistääkin, koska verbi taipuu samoin – mutta se lievä ocd aiheuttaa joskus hulluja juttuja ja lisää duunia. Nyttemmin taulukkoon on tullut lisää rivejä, verbeillä kun nyt sattuu olemaan muitakin aikamuotoja.

Teonsanoja pukkaa.
Viimeisimmän laskennan mukaan niitä on kerääntyny taulukkoon 227.
Päähän on jäänyt ehkä 10...

Mie olen nyt tahkonnut koko oppimäärän läpi, mutta kerratahan voi aina maaliman tappiin asti. Koska opiskelukieli on enkku, osa jutuista on pysynyt hyvinkin hämärinä. Enkussahan ”you” tarkottaa moninaisia erilaisia henkilöitten ilmenemisiä. Portugalissa ”tu” on tuttavallinen sinä, jota käytetään lapsista ja läheisistä perheenjäsenistä, ”você” on virallisempi sinä, lähellä teitittelyä, mutta ei kuitenkaan. Sitten on vielä ”vocês” eli monikon toinen. Ja kun enkun lauseessa you tekee jotakin, se saattaa siellä portugalilaisessa lauseessa olla mikä hyvänsä noista kolmesta ja jokaisen kolmen verbit eri aikamuotoineen taipuu eritavoin ja asiaa tuntemattoman on ihan mahotonta yrittää löytää sieltä joku logiikka, jota voisi pitää oppimisen pohjana. Tästä johtuu, ettei tuo yllä mainittu taulukko oo juuri edistyny… No, kesällä on käytössä kielioppipainotteinen oppikirja sekä enkku-porttukaalisanakirja, aikanaan Madeiralta mukaan raahattu. Tänne sitä ei ole viittinyt mukanaan kantaa, koska se veisi käsimatkatavaroitten sallitusta painosta itekseen ison osan.

Käyttöliittymä on helppo ja toimiva, paitsi että miun sormet ei oo kosketusnäyttöyhteensopivat.

Duolingossa pääsee muuten etenemään, vaikkei mistään mitään ymmärtäiskään. Englannin ja portugalin kielten sanat on isolta osaltaan samaa juurta, joten vaikkei tietäis sanan merkitystä kummallakaan kielellä, oikeiden sanaparien löytäminen on ns. lasten leikkiä. Sovellushan on tehty jonniinmoiseksi peliksi, eli leikiten edetään. Toisaalta se pelinomaisuus auttaa ja toisaalta ärsyttää.

Ei oo vaikeeta arvata, eihän?

Välillä näyttöön pölähtää tällaisia viestejä, joitten merkitys on jäänyt täysin hämäräksi!

Liekö tuosta ocd:stä johtuvaa vai mistä, mutta tietyt rutiinit vaan aina jymähtää. Mundo do Caféssa tilaus on aina sama (O mesmo kysyy kyyppari ja Sim, o mesmo me vastataan, jos muistetaan mitä kysymys tarkoittaa) ja Arturkin tietää, että viikonlopun päiväpelit mennään menulla duas tostas mistas (kaksi juusto-kinkkupaahtoleipää), dois chas pretos (kaksi mustaa teetä, nykyisin saahaan earl grayta), uma omelete com quejo (yksi juustomunakas) e uma pequena garrafa de água (pieni pullo vettä) fresca (kylmä) sem gas (ilman kuplia). 

Myös Tokyossa tiedetään meidän tavat, kerrankin tuli inkivääriä lisäastiallinen jo het kättelyssä. 

Carnaval!

Louléssa vietetään Portugalin vanhinta karnevaalia (alk. 1906) ja vihdoin myö käytiin sitä paikan päällä ihmettelemässä. Teemana oli tänä vuonna A Grande Geringonça eli Hitonmoinen Härveli, joka tässä tapauksessa taisi viitata Hallinnollisiin Himmeleihin…

A Grande Geringonça
Valtiolaivaa ohjaamassa pääministeri António Costa (Sosialistipuolue), apunaan Catarina Martins (vasemmistoblokki Bloco de Esquerdan pj) ja Jerónimo de Sousa (kommunistien pääsihteeri), joka ei tähän näy.

Karnevaaliaika liittyy paastoamiseen ja laskiaiseen ja tällaisena pakana en siitä sen enempää tiedä enkä ymmärrä. Wikipedia väittää seuraavaa: ”Karnevaali-sanan alkuperäistulkintoja on useita; erään tulkinnan mukaan sana tulee keskiaikaisen latinan termistä carnem levare, joka tarkoittaa ”ottaa pois liha”. Mahdollisia alkuperiä ovat myös carnem vale (hyvästi liha) ja carnem laxare (jättää liha). Toisaalta sanan on myös arveltu johtuvan sanoista carrus navalis (laivavaunu), mikä viittaisi kulkueissa käytettyihin koristeltuihin laivan muotoisiin vaunuihin.” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Karnevaali)

Angelahan se kai siinä
Myös Mr. Trump oli edustettuna useampaankin otteeseen.

Lähtö meinasi tyssätä tiettyihin kulttuurillisiin yhteensopimattomuuksiin. Netistä katsoen Louléen menee busseja vain viikonloppuisin. Kun käytiin kysymässä asiaa lipputoimistossa ja vielä varmemmaksi vakuudeksi myös lippukiskalla, saatiin tietää, että busseja kulkee myös ko. tiistaina. Kun kiskalta saadut tulosteet tarkistettiin, niissä luki onnikkojen kulkevan vain lauantaisin ja/tai sunnuntaisin ja loma-aikoina. Ei kun takaisin, tiistaina ollaan menossa. Ja kas, sehän on lomapäivä täällä, laskiainen. No hätä siis!

Sinne ja takaisin...

Päästiin siis reissuun, bussi ei ollut ihan luxuimmasta päästä, mutta hyvin matka taittui. Kierrettiin erinäisten kirkonkylien kautta, tiet oli just just sen levysiä, että mahduttiin. Ensimmäinen toppi kyllä tuli jo Portimãossa. Oltiin päästy pari sataa metriä pysäkiltä Lusanan nurkalle, kun tien tukki valkoinen pakettiauto, jonka omistaja tuli muutaman minuutin odottelun ja bussikuskin raivoisan tuuttailun jälkeen vapauttamaan reitin. Kuskilla tuntui olevan joku valkoisia pakuja houkutteleva ominaisuus, niitä jouduttiin väistelemään pitkin matkaa.

Loulésta otettiin ennen lähtöä sen verran selvää, että keskustassa on peräti kaksi hotellia, joista toisessa oli muka vapaata ja toisessa ei, muut majoituspaikat olis olleet hostelleja. Mukaan otettiin kuitenkin yöpymisvermeet siltä varalta, että majatalosta löytyy sijaa. Ensimmäisessä, jossa ei muka netin mukaan olis tilaa ollut, tärppäsi ja saatiin yöpyminen ja aamiainen hintaan 43 euroa. Lisäksi saatiin pyytämättä ja yllättäen Monty Python -kokemus: respahenkilö harottavine hampaineen ja persoonallisine tukkalaitteineen olis voinut olla ko. sarjan sketsistä. Vähän piti katella ympärilleen, näkyykö piilokameraa jossain.

Huone oli siisti ja mukava, sängyssä oli jopa pussilakanat! Vastapäinen rakennus oli vähän heikossa kunnossa, ja aika huonossa hapessa vaikutti olevan sen tilapäinen asukkikin, tai ehkä pulu sai vaan vaikutteita ympäristöstään. Kun majoitus oli varmistettu, alettiin kaivata välipalaa. Matkalla hotellille olin bongannut oviaukon, jonka vieressä mainostettiin bifanaa ja josta tulvi aikas herkulliset snifut. Sinne siis. Heti oviaukon sisäpuolella oli tiski, jossa oli raakoja lihoja, possua ja kanaa ainakin. Sen takana oli grilli, josta ne snifut levis ympäristöön. Saatiin herrahenkilön kanssa selvitettyä, että leipä, jonka väliin bifana tällätään, olis aika iso, joten tilattiin vain yksi kahdelle. Hyvä niin… ks. kuva alempana!

Onko se elävä vai onko se täytetty?
Ainakin se poistui lentämällä.

Viihtyisää ja muistuttaa jotenkin Madeiran hotellia, haikeeta...

Erittäin riittävän ja hyvän makuisen välipalan ja sen mukana tulleen Madeira-takauman jälkeen palattiin hotellille valmistautumaan karnevaalikulkueeseen. Karnevaalibileet oli alkaneet jo edellisenä perjantaina lasten juhlalla, lauantaina ja sunnuntaina oli ollut sama ohjelma kuin laskiaisena. Alueelle piti ostaa pääsylippu, josta sai maksaa ruhtinaalliset 2 € / hlö. Paljon oli ollut halukkaita maksajia, väkeä oli tuhatpäin. Ohjelmalle oli varattu kaksi ja puoli tuntia, klo 15.00 – 17.30. Erilaisia lavoja oli tusinan verran ja niiden välissä oli eritasoisia tanssiryhmiä. Mie näin vain yhden ihmisen, joka osasi tanssia sambaa, mutta onko se nyt niin tarkkaa, jos hauskaa on! Lavojen aihepiirit vaihteli maailman politiikasta valtakunnan politiikkaan ja tietysti jalkapalloon. Serpentiiniä heiteltiin lavoilta ja lavoille, samoin konfettisilppua. Nyt sekin siis selvisi, mihin kaikki maailman rei’itysreiät päätyy. Myö seurattiin kulkuetta yhden kiinankaupan oven pielessä ja porukka kävi sieltä jatkuvasti hakemassa täydennystä, että heiteltävää piisas, lavoille niitä oli varattu pahvilaatikkokaupalla.

Tääkin oli kuin Madeiralta ja ihmekö tuo, koska sieltä se omistaja oli kotoisin.

Pieni välipala.

Jos et tiedä, että siinä on kelpo ravintola, et ilmeisesti ole kaivattu asiakas.

Karnevaalikokemus oli riemukas, mutta kyllä yksi kerta sitä piisas. Koko kulkueen ajan raikasi samba kaiuttimista ja sen tahdissa piti harrastaa tyylikästä paikallaan tanssimista. Pelkäsin, että seuraavana aamuna ei pääsis sängystä ylös, mutta ihan vaan vähän pohkeet ja kyljet itsestään muistutteli. Urheilullisen rupeaman jälkeen olikin sitten taas tietysti nälkä. Mentiin hotellin viereiseen ravintolaan, nimeltää Restaurante Afonso III. Tilattiin alkusalaatit, mikä oli hyvin ennakoitu, koska annoksia ei oltu rehuilla pilattu. Mie söin lampaankyljyksiä, niin kuin aina ja ukko halus pippuripihvin. Kyljykset oli tosi hyvät ja pihvi sooseinen täysin erilainen kuin Suomessa, mutta sekin herkkua. Seottiin niin pahasti, että piti ostaa vielä jälkkärisuklaavaahtokin puoliksi. Paikassa oli hyvä henki, tosi kivoja ihmisiä työssä ja ne kyljykset oli parraat, mitä täällä oon saanut, jos ei omapaistamia lasketa.

Dolores Aveiro ja poikansa CR7.
Mukana kuvassa myös Correio da Manhãn mikrofoni.
CM:n toimittajalta varastettiin taannoin mikki, syyllinen oli ilmeisesti yksi Porton ultraryhmän Superdragõesin idiooteista.
Mikki alkoi sitten elää somessa omaa elämäänsä, sitä kuvattiin milloin missäkin tilaisuudessa ja nyt se sitten päätyi karnevaaleille...

António Gueterres siinä YK:n uutena pomona huiskii maailmaan rauhaa tappamalla sitä häiritsevät kärpäset huis vaan!

Vähäpukeisia tai kokonaan puvuttomia tanssijoita, joilla ei todellakaan ollu sambamuuvit hallussa.

Viikunan Ludde

Tässä kuvassa on keskellä se ainut miun näkemä sambataitoinen osallistuja.
Se on tuo poika tuossa kaljupään takana, edessään on hattupäinen nainen.

Hyvin (mie) ja huonommin (hää) nukutun yön jälkeen lähdettiin katselemaan kylää. Juhlan jäljet oli siivottu yllättävän tarkasti pois ja saatiin parempi käsitys siitä, minkälaisen paikkaan oltiin päädytty. Loulé on vanha kaupunki, jonka historiasta sen verran, että tuo Afonso III on aikanaan (1249) avustettuna vapauttanut paikan musulmaanien vallasta. Niiltä ajoilta keskustassa on linna muureineen, jonka lähistöllä oli meidän hotellikin. Hotellin ympäristön kadutkaan ei olleet ihan tätä päivää, autotietkin oli päällystetty kivillä eikä asvaltilla. Linnan kupeessa oli taidemuseo entisen luostarin (Convento do Espírito Santo) tiloissa, siellä käytiin ihastelemassa Elämän viivaa (Na Linha da Vida), tekijänä Maria João Franco (http://mariajoaofranco.blogspot.pt/2017/01/na-linha-da-vida-catalogo.html). Samoilla huudeilla on myös kaupungin kauppahalli, jossa käytiin tekemässä kierros. Siellä oli selvästi turisteille tarkotettuja putiikkeja, mutta oli siellä myös ihan paikallisille kala-, liha- ja kasvismyyjät ja tietysti leipäkauppa, kahvilasta nyt puhumattakaan.

Kauppahalli

Hää istui hallin takana, ei tainnu oikein kauppa käydä.

Takaisin Portimãoon tultiin junalla, koska arkipäivänä ne bussit ei todellakaan jostain syystä kulje. Ja olihan se nyt paljon väljempää ja suoraviivaisempaa se tuleminen. Rautatieasema vaan oli kaukana keskustasta ja sinne ei pääsyt kuin taksilla. Bussivuoroja keskustasta sinne näkyi olevan kolme eikä nekään kulkeneet joka päivä ja kulkikohan ne nyt ylipäänsä silloin, kun asemalle tuli junia, eppäilen… Joka tapauksessa päästiin ehjänä ja jälleen nälkäisinä takaisin, joten suorittiin possuravintolaan lounaalle ja sitten vasta omille kämpille köllöttelemään. Sen verran oli tyydyttävä maakuntamatka, että saatetaan ensi talvena matkailla enemmänkin!

Aikamatka menneisyyteen.
Joskus täällä tulee vähän sellainen scifi-olo, onko tässä nyt taas kyseessä rinnakkaisuniversumi vai mikä,
kun aika kulkee eri tavalla kuin Suomessa.

Nuoruuden soundtrackiltä Santana/Carnaval: https://www.youtube.com/watch?v=0JfMSNVqlu0