Ihmeellinen on elämä

Dekkarihyllyt on jo aika tarkkaan koluttu ja mitään kovin paljon älyllisesti vaativampaa ei ole huvittanut lujeskella, onneksi lukemattomia lukemattomia elämäkertoja on piisannut. Luin Ozzyn tarinan jokunen vuosi aiemmin, ensin suomeksi ja sitten alkuperäiskielellä, mikä olikin nasta juttu: kertomus oli litteroitu niin, että herran telkkarista tuttu ääni ja intonaatio kaikui päässä kuin oltais oltu samassa huoneessa… Äsken perehdyttiin sitten Sharonin versioon aiheesta. Uskomattomiahan hyö ovat, vaikka edes vaan viidesosa olis totta. Schwirzenaggerin Arskankin edesottamukset on kahlattu läpi. Että on omahyväinen paskiainen, älyä kyllä piisais mutta sydämen sivistys loistaa poissaolollaan. Siksi kai hää on poliitikkonakin pärjännyt, ei oo merkitystä sillä, miten asiat on vaan sillä, miltä ne näyttää ja mistä jää nalkkiin. Ihan kuin nää meidän omatkin valopäät. Ei väliä sillä, että on tehnyt jotain tyhmää tai suorastaan väärää vaan sillä, että jäi rysän päältä housut kintuissa kiinni ja sitä kiinni jäämistä sitten pahoitellaan ja anteeksi pyydellään – tsiisus näitten kanssa!

Viimeisin omasta elämästään luettavasti jorissut on ollut Stephen Fry. Outoa kyllä, hänestä löysin jonkinlaisen sisarsielun. Siis kuusivuotta vanhemmasta homosta yksityiskoulun, vankilan ja yliopiston kautta brittihuumorin eturintamaan päätyneestä isokokoisesta kömpelyksestä. Tuttuuden harha syntynee siitä, että tunnistan niin erinomaisen hyvin sen olon, että on hirvittävä huijari, joka kohta paljastuu… Tämä liittyy niin opintoihin kuin työssäkäyntiinkin, siis tunne siitä, että on saavuttanut asemansa ilman omaa ansiotaan ja kohta joku keksii, että tuo tyyppihän on ihan väärässä paikassa, kun ei se oikeesti mitään mistään tiedä eikä ymmärrä. Toisaalta, kun meillä kummallakin on kaiketi ollut aika samat metodit yliopiston suorittamisessa, ei nuo tuntemukset niin ihmeellisiä ole – meinaan, että minimipanostuksella paperit plakkariin on hommattu kumpikin. Yksi meiksin ikimuistoisista suorituksista oli se, kun käytin puoli tuntia opiskeluun, varttitunnin vastaamiseen ja sain kurssista arvosanaksi en suinkaan alinta vaan toiseksi alimman, tadaa! Vähemmästäkin jää sellainen olo, että ei ole ihan puhtaimmat jauhot pussissa.

Töissä on sentään joskus ollut homma hanskassa, vaikka vain hetkittäin. Eniten silloin, kun vaasalaisten kanssa pantiin pystyyn ensimmäistä Primuksen monioppilaitosversiota. Silloin sitä oli asiantuntija sanan varsinaisessa merkityksessään ja parhaimmillaan osaaminen oli gurutasoa, jos sillä tarkoitetaan sitä, että tiesi asiasta enemmän kuin kukaan muu yksittäinen ihminen missään ja milloinkaan. Kyllähän sitä äkkiä sieltä vuorenhuipulta vajui alaspäin, kun systeemi saatiin toimimaan ja käyttäjiä tuli sitä mukaa lisää eri puolille oppilaitoksiin. Sama juttu siis kuin kaikissa suomalaislähtöisissä urheilupyrkimyksissä: ensin ollaan tietysti maailmanmestareita, mutta sitten joku muukin keksii alkaa puuhata samaa älyttömyyttä ja yks kaks sitä löytääkin itsensä vaan niistä divariskaboista.

Stephenin kanssa muuten muutama muukin asia soi samassa mollissa, kuten olematon laulutaito, kyvyttömyys kaikkeen urheiluun paitsi penkkisellaiseen ja ei niin kovin mairitteleva ulkonäkö. Jos onkin hän pitkä honkkeli ja mie tällainen pieni pullero, jolla on käpälät käsien paikalla, niin ei ole kummallekaan kauneutta jaettu hoidettavaksi asti, mikä tietysti vähentää vanhenemisen tuskaa huomattavasti, kun ulkonäkö korkeintaan paranee suhteessa ikään.  Paljon on meissä toki eroavaisuuksiakin, onneksi en oo esimerkiksi koskaan mihinkään epäilyttäviin nenän kautta snortattaviin nautintoaineisiin sortunut. Vuoteen 1987 päättyvä toinen muistelmien osahan loppuu cliffhangeriin: mr Fry imaisee ensimmäiset kokat nokkaan ja mitä siitä sitten seuraa, no lukekaa muistelmien kolmannesta osasta, tiätysti! Kolmas osa on enkuksi jo julkaistukin, mutta tunnustan odottavani suomennosta. Herran kieli on sen verran koukeroista ja sanavarastonsa joko niin sofistikoitunutta tai toisaalta niin rietasta, että ei pysy tää tyttö kärryillä aina suomeksikaan, saati alkukielellä!

Riemastuttava kirja, jasmiiniteetä sekä omatekoisella karviaishillolla ja Peltolan Bluella
päällystettyä paahtoleipää – tästä ei illanvietto parane!

Stephenistä siirryin Stephaniehen. Kyseessä on Janet Evanovichin aivan pähkähullun Stephanie Plum -sarjan päähenkilö, palkkionmetsästäjänä itsensä elättävä nuori nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, eli vielä löytyi lukemattomia dekkareitakin. Nää on NIIN tautisen sairaan hauskoja juttuja, vielä yhdestoista osakin osui ja upposi, osia on muuten olemassa ainakin 22... Kohellus on kuvattu sen verran visuaalisesti, että tv-sarjaa odotellessa (yksi haukuttu leffa on tehty, en oo nähnynnä). Ainoa, mikä meikäläistä häiritsee, on kirjailijan alkuperäisen genren mukaiset chick lit -ongelmat kahden miehen välissä – blääh – mutta onneksi ne asettuu sinne kaiken riemastuttavan kouhotuksen sekaan pahemmin häiritsemättä.  Seuraavaksi sitten vähän kokeneempaan naispäähenkilöön, eli perinteisen ruumiinrakenteen omaavan Mma Ramotswen seuraan Botswanaan, jossa muistellaan edesmenneitä ja toivotaan, ettei kukaan mene edes (sisäpiirin vitsi). 

Home is where your heart is

Kummallista, miten yli 25 vuotta elämästä häviää jonnekin hämärän peittoon ihan parissa viikossa, oliko unta se vain – tai jotain muuta houretta. Nyt asutaan Etelä-Savon ytimessä ja ihan kuin aikaa itärajan pinnassa ei olisi ollut ollenkaan. Kuinkas sitten kävikään, taannoinen turistiretki taannoiseen kotikylään ei muuttanut tilannetta miksikään. Eikö muuten ole hieno sana: taannoin – sain taannoisella matkalla ohjeen käyttää sanaa lähiajan tapahtumien tapahtuma-ajan määrittämiseksi, koska eihän tällaiset kalenteria tarvitsemattomat horiskot ikinä tiijä, milloin mikäkin tarkkaan ottaen tapahtui…

Asiaan. Otsikon mukaan koti on siellä missä syrän räytyy, miun tapauksessa siis tuon savolaislähtöisen muinoisille kotikonnuilleen palanneen jässikän matkassa. Sitä hattua (jota myös tarinan mukaan kodin merkkaamiseen tarvitaan) kun en edelleenkään ole alkanut käyttää, tarjahalosefekti räpsähtää näetsen oitis päälle, jos yrittää jotain kotsaa päälaelleen sovitella.

Honeymoon uuden kotikylän kanssa jatkuu ilmeisesti edelleen, ainakin olo on tyytyväinen. Ollaan harrastettu kävelyä sinne sun tänne, mie olen tutustunut paikkoihin ja tuo toinen taas kuljeskelee nostalgian vallassa ja ihmettelee, kun ovat menneet neljän vuosikymmenen aikana rakentamaan taloja metsään ja tekemään muitakin muutoksia, että eivät ole paikkoja ennallaan pitäneet, ryökäleet... Kerran askeleet vei GalleriAriin, paikalliseen taidegalleriaan, jossa oli Lauri Nykoppin aivan älyttömän hienoja valokuvia, kyllä sieluttomankin sielu lepäs…

Tein päivänä muutamana ensimmäisen itsellisen asiointiretken, kävin kirjastossa, torilla ja kaupassa. Kirjastoon osasin olevinaan suoriutua tyylikkäästi suorinta tietä, mutta olivat alkaneet kunnantupaa maalaamaan ja oli pakko ottaa muutama ylimääräinen sivuaskel. Muuten rastit löyty hienosti olemattomilla suunnistustaidoillakin ja sain hankituksi torin parhaat vatutkin. Asuntokin alkaa kai tottua meihin, mutta ei meidän yrityksiin somistaa sitä. Ainakin jotkut tarraviritykset se on närkästyneenä sylkäissyt lattialle, pakko on ollut ottaa käyttöön vähän järeämpiä keinoja. No, nyt on taas koukut seinillä, katotaan, kuinka pitkään. Seuraavaksi sitten pora kouraan, jos eivät muuten usko!

Mukavaa on, että alkujaan vähäinen taipumus kerätä materiaa ympärille on palautumassa. Nuorna naisna tuli tehtyä useampikin muutto niin, että tavarat kulki polkupyörän kyydissä, nyt ei kyllä vielä onnistuis sitten millään, vaikka irtainta ei ihan älyttömästi olekaan.  Ei kyllä enää oo polkupyörääkään, puhumattakaan, että sillä uskaltais ajaa (vois soutaa jos olis airot, niin ja jos olis hankaimet).

Kun tätä elämää between jobs on taas kestänyt ja näyttää kestävän edelleen, joku aina silloin tällöin kysyy, että miten sitä saa aikansa kulumaan. Yksi ystävä kauhisteli, jos elämästä tulee pelkkää heräämistä, kaupassa käyntiä, ruuanlaittoa, paskantamista ja nukkumista, niin mitäs elämää se sellainen on. Tässä viittaisin Abraham Maslow’n tarvehierarkiaan, jolla voi hyvin perustella oman laiskuutensa. Meinaan, että kun fysiologiset, turvallisuuteen liittyvät, yhteenkuuluvuuteen ja rakkauteen sekä arvonantoon liittyvät tarpeet on hoidettu alta pois, jää jäljelle enää itsensä toteuttamiseen liittyvät tarpeet. Jotkut tietysti pystyy toteuttamaan itseään parhaiten tekemällä antoisaa työtä, meikäläiselle taas rajaton vapaa-aika antaa mahdollisuuden olla niin luova kuin sattuu huvittamaan tai nauttimaan toisten luovuuden hedelmistä.

Saako olla Matissea, Van Goghia vai kenties Dalia?
Mikä virkistää juuri Teidän kirjanne?
Eli vanhojen taidekirjojen kuvien kierrätystä, olkaa niin hyvät!

Sisarein muuten oli keväällä vähän pitempään Espanjassa ja joku kysyi häneltä, että mitä sie sinne menet, ethän sie edes golfaa. Hää tietysti vastasi, että enpä golfaa Suomessakaan, kunhan muuten vaan elelen. Just niin, voi siis esimerkiksi vaan kuleksia ympäriinsä (kuten taannoisella turistiretkellä), käydä vaikka siellä kirjastossa ja sittenhän sitä aikaa vasta lukiessa kuluukin. Lisäksi voi taiteilla kirjojen väliin kirjanmerkkejä, nyt niitä on puolisen tusinaa ja voi jokaiseen opukseen valita kanteen sopivan version. Jos ei siis kirjaa pitäisi arvioida kannen mukaan (mikä miusta ei kyllä pidä paikkaansa), voi siihen kanteen lisätä kiinnostavuutta omatoimisesti. Aikahan kuluu joka tapauksessa, kulutti sitä tai sitten ei. Hedonistista, myönnän syyllisyyteni. Mutta, mikä oikeesti on sen ihanampaa, kuin herätä silloin kun kroppa ja päänsisukset on valmiit siihen. Että voi tallustella kaikessa rauhassa noukkimaan torilta, hallista ja kaupoista parhaat palat ja mielessään suunnitella niistä täydellisen kokonaisuuden, jonka sitten valmistaa asiaan kuuluvalla hartaudella ja nauttii vielä suuremmalla hartaudella, vielä jos sattuu olemaan hyvässä seurassa. Kyllähän se tietysti lopulta paskaksi muuttuu, mutta toisaalta, jos vatsa toimii greippaasti, niin eihän sekään huono asia ole! Ja nukkuminen, missä hitossa sitä näkisi yhtä hyviä elokuvia ja mielenkiintoista taidetta, kuin unissaan, kysyy hän.

Ruuasta puheen ollen, ehdotus loppukesäiseksi ateriaksi:

Pariloidut ahvenet:

4 kokonaista ahventa suomustettuna ja ilman sisuksia (muista poistaa myös kidukset, mutta jätä päät)

tuoretta oreganoa

öljyä

voita

sitruunaa

(sormi)suolaa, mustapippuria

Tee ahvenien kylkiin viiltoja.

Suolaa ja pippuroi kalat kauttaaltaan, tunge oreganoa viiltoihin ja vatsaan.

Öljyä kalat ja paista parilalla tai paistinpannulla ensin toinen puoli ruskeaksi, rapeaksi ja kypsäksi.

Käännä kalat ja levitä päälle voita ja sitruunamehua, paista kypsäksi.

Mustajuurisose:

mustajuuria

perunoita (rosamundat on hyviä)

vettä

merisuolaa

voita

Kuori mustajuuret ja potut ja pane kiehuvaan suolattuun veteen.

Keitä kypsiksi ja valuta.

Muusaa juurekset ja sekoita mukaan voi, lisää suolaa tarvittaessa.

Kesäkurpitsa-kesäsipulilisäke:

kesäkurpitsa

pari kesäsipulia varsineen

öljyä

(sormi)suolaa

balsamietikkaa

Palastele kurpitsa ja sipulit suurin piirtein samankokoisiksi ja heitä pannuun öljyn kanssa.

Kun kasvikset on pehmenneet, lisää suolaa ja tilkka balsamicoa.

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä ja jotain lainattua

Vaikka tää nykyinen asumus on ajateltu tilapäiseksi, on tästä kuitenkin yritetty tehdä mahdollisimman kodikasta ja oman mielen mukaista, niin ulkonäöltään kuin toiminnoiltaankin, siis. Aika isoja rajoitteitahan täällä on kyllä, joten ihan omaa unelmakotia tästä ei saa itkemälläkään. Keittiössä on kauniit tipunkeltaiset kaapinovet ja tosi tylyt tumman ruskeat ellei suorastaan mustat välitilalaatat, että revi sitten siitä. No, lätkäisin lattialle vanhasta kodista tuodun sinisen maton, jossa on ripaus keltaista ja ostin ikkunaan uudet verhot, joissa on kanssa samaa sinistä valkealla pohjalla ja mustin ääriviivoin. Ja kun vanhoja taideopintoja muistellessa pidin huolen siitä, että eri värien valöörit ja kulöörit mätsää, johan toimii!

Stailatessa olkkari ja makkari saivat pitää vanhat verhonsa. Olkkarissa kyllä tuunasin rullakartiinin lätkäisemällä siihen tarranauhalla kammottavan koristeaiheen peittävän kangaskaitaleen, joka on ainakin sopivinaan yhteen vanhasta kodista tuodun yksittäisen parvekkeen oven eteen ripustetun verhoraiskan kanssa. Yksi uusi valaisin ostettiin eteiseen. Entinen keittiön kaunistus, nyt makkariin sijoitettu Yki Nummen Kuplat sai kaverikseen Eero Aarnion Vaasin.

Entiset olohuoneen kalusteet ängettiin ensin tännekin olkkariin, mutta sitten järki voitti ja sohva ja pari muuta kalustetta siirtyi varastohuoneeseen, johon raivattiin tilaa mini-man-cavelle, jossa voipi vaikka kitaraa soitella, jos siltä tuntuu. Nyt muualla on tilaa liikkua ja hengittää.

Taulujen ripustaminen oli episodi sinänsä. Jostain syystä kantavat seinät on tehty sellaisesta betonista, ettei niihin saa koukkuja kuin perkeleellisellä poraamisella, johon ei nyt sitten viititty alkaa. Nyt taide on räjäytetty seinille niihin koukkuihin, joita oli valmiina, ei ihan miun maun mukkaan, mutta saapi välttää. Kaiken muun ripustamiseen onkin sitten käytetty kaksipuolista teippiä – vähän on noloo… Varsinkin, kun on koko siivouksen ajan manattu edellistä asunnonhaltijaa, joka on kiinnittäny ja korjannu kaiken maalarinteipillä! Että tässä jo valmiiksi korvat punottaa, kun ajattelee häntä, joka meidän jälkeen tähän tulee ja vuorostaan kiroaa noita meijän teippauksia…

Astiat on nyt hajasijoiteltu keittiön kaappeihin melkein toimivasti. Jos ei joku olis keksinyt tehdä erilaisia muovikoreja, lirissä litistäis! Jääkaappikin on ajalta ennen jääkaappeja. Ilmeisesti silloin kun se on tehty, on riittänyt, että on ovellinen tila joka pysyy kylmänä, vähät siitä, voiko siellä säilyttää muuta kuin valoa ja lämpömittaria. Senkin tilankäyttö parani kummasti parilla korilla. Astiankuivauskaappiin ostettiin uusi lautashylly (edellinen oli korjattu – ylläri pylläri –  maalarinteipillä) ja kaappi on nyt pyhitetty vain kuivuville astioille, ennen se oli sikin sokin täynnä säilytettäviä ja pestyjä. Vielä kun oppis sen tyhjentämään, ennen kuin upottaa kätösensä pesuveteen, mitä tapahtuu koneettomassa taloudessa useamman kerran päivässä, you know.

Ruuanlaittokin alkaa asettua uomiinsa, enää ei tartte jokaista tavaraa etsiä jokaisesta mahdollisesta paikasta, joskus osuu kohdalle jo ihan eka yrittämällä. Äsken meni taas uuniin kananreisiä, tällä kertaa mausteenaan tuoretta salviaa, Dijon sinappia, valkosipulia, sitruunaa ja tietysti salt-n-pepa. Lisukkeeksi taitaa vääntyä soba-nuudeleita ja erittäin epäortodoksista suippopaprikasta ja sipulista soijasoosin kanssa väännettyä kastiketta. Jälkkäriksi pala suklaata ja huikka grappaa, jota ei oo ihan äsken tullut kurkkuun kaadettuakaan, vieläköhän on hyvää…?

Toiset on luotuja kulkemaan…

Myö ollaan kyllä viimeiset 18 vuotta oltu enämpi paikallaan pysyviä, mutta nyt on tullut muutoksen aika! Kodista Etelä-Karjalassa siirryttiin asuntoon Etelä-Savossa ja Willimies vaihtui pyhään Mikaeliin. Missä sitten mahtaa sijaita seuraava koti, ei ole harmainta aavistustakaan.

Uusi asumus on avo-anopin koti, jonka hän on sattuneista syistä joutunut vaihtamaan palvelukeskuksen dementia osaston hellään hoitoon. Myö vallataan kolmiosta kaksion kokoinen asumus, yksi huone jää hänen ja meidän ylimääräisten tavaroiden varastoksi.

Konsa olemma jo pari talvea asuneet hotellissa, kodin vaihtaminen tilapäiseen asumukseen ei ollut ollenkaan niin ison kynnyksen takana, kuin olis voinut kuvitella. Tavaraa on jaettu niin Punaiselle Ristille kuin kavereille ja muutama varomaton ohikulkijakin on saattanut saada jonkun paketin mukaansa. Silti – kyllä on irtainta vieläkin matkassa aika tolkuton määrä, siksi tuo varastohuone tulee hyvään tarpeeseen.

Porvariston hillittyä charmia ajalta ennen muuttoa

Muutto on ollut tiedossa jo jonkun aikaa ja kaikessa rauhassa on saanut tavaroiden tarpeellisuutta mietiskellä ja uutta kämppää siivoilla. Hauskin siivousrupeama oli, kun naislupimme Vanhiksen kanssa käytiin pitämässä työleiriä. Pyysin hänet lähinnä seurustelu-upseeriks, mutta sen sijaan sainkin pyörremyrskyn, joka tyhjensi keittiön kaapit kaikesta tarpeettomasta ja vanhentuneesta ruokatavarasta neljän tunnin mylläkässä, eikä kyllä malttanut sitä tehdessään haastella ollenkaan. Ite yritin huonolla menestyksellä saada tulevan makuuhuoneen lattiaa puhtaaksi… Parantelin vähän omia osakkeitani tekemällä ihan kelpo päivällisen (kananreisiä valkosipulilla, rosmariinilla ja sitruunalla maustettuna, uusia siikli-pottuja sekä paahdettuja hunajanauriita ja porkkanoita, jälkkäriks valkohomejuustoa sekä rosmariinilla ja balsamicolla marinoituja mansikoita), jonka kanssa oli ihan pakko ottaa pari lasillista roseeta, jota kyllä meni sitten maha pystyssä maailmaa parantaessa pari lasillista lisääkin.

Muuttoauto tuli heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä ja sit se oli menoa. Nyt on pyöritetty jäljelle jääneitä tavaroita ja yritetty löytää niille kohtuullisen tolkullinen paikka, mutta tämä vatulointi ja iterointi jatkuu edelleen (terkkuja vaan Sipilälle!) Uutta kotikaupunkia on silti keritty tutkailla eri kanteilta ja torilla käydään lähes päivittäin, onhan se oikeasti ihan keskellä kylää ja täynnänsä erilaisia herkkutarjoomuksia. Siinä laidalla on lisäksi monta merkittävää mestaa, kuten kirjasto ja Päämaja sporttitelkkuineen. Yksi paikallinen hipsteritapahtumakin tuli käytyä tsekkaamassa, tuoretorin edustalla oli männä viikonloppuna tarjolla katusapuskaa ja musiikkia – jälkimmäinen ei iskenyt, mutta syödyt ylikypsää naudan rintaa sisältäneet leivät senkin edestä ja siitä kun sitten jatkoi Majalle katsomaan, kun United ja Spurs teki historiaa (edellinen voitti, kun jälkimmäinen teki Valioliigan historian ensimmäisen kauden avausmaalin omiin), mikäs oli ollessa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee…