tiistai 15. syyskuuta 2015

Agraariahdistusta vai aitoa fobiaa?


Tiedättehän tyypit, jotka vain odottavat pääsevänsä jonnekin maaseudulle, luonnon keskelle hengaamaan mökeilleen ja marjamailleen. Ei ymmärrä moista, hän. Jos ei ole asvalttitietä tehty ja valopylväitä pystytetty, ei ole sitä ihmisen ympäristöksi tarkoitettu, ei. Kerran Ilottula-Expressin kyydissä välillä Willimiehen kaupunki –Inkerin muka-kaupunki meinasin saaha ihan oikean paniikkikohtauksen, kun se perhanan bussi vaan tunki syvemmälle ja syvemmälle metsään, välillä oli vähän väljempää ja siellä lampaat touhuili mitä lampaat nyt yleensä touhuaa, ennen kuin joku urhea metsästäjä panee ne villoiksi ja/tai lihoiksi, mutta sitten suunnattiin taas keskelle synkkää havupuustoa ja… APUA! Onneksi just, kun meinasin kajahtaa ja alkaa kiljua pelastusta oikeesti, kuski käänsi vähän sivistyneemmille tienoville, näkyi jo jokunen talokin! Mitä lie agraariahdistusta on tämä, puiden ja metsän pelko on tunnistettu oikeaksi fobiaksi (dendrofobia), mutta tälle omalle tunteelle en ole nimikettä (eikä siis kai diagnoosiakaan ole) löytäny.

Taannoin olimma rapukesteillä Puumalassa, parisen yötä siellä metsän siimeksen ja Saimaan liplatuksen välillä vietettiin. Tontilla on vanha saunamökki ja uusi varsinainen, joiden välillä on sen verran matkaa, että ehkä jopa miekin saisin toisen nurkalta heitettyä toisesta ikkunan kivellä rikki, siis väli on ihan olematon. Vaan se väli oli ainoa, jolle jalkani asetin muutamaa pihalla otettua askelta lukuun ottamatta. Vesille sentään tuli uskaltauduttua, kun herrat lähti ongelle (ei siis marjaan, se oli rouvan hommaa). Kalastus oli sen verran urbaania puuhaa kaikuluotaimineen (mihin tämä maailma oikein on menossa?!?), että edes jotenkin tunsi roikkuvansa sivistyksen syrjässä kiinni. Muuten oli kyllä tosi mukavaa, ravut ja muut antimet maistu makoisilta hyvässä seurassa.

Mistä ne ihmiset muuten ilmestyy niille bussipysäkeille, jotka on jossain keskellä ei yhtään mitään? Ja miksi ne on siellä? Tai ymmärtäähän sen, jos ne on pysäkillä ja tahtoo pois sieltä ei mistään, kun ne on sinne ilman omaa syytään joutuneet, mutta että joku pysäyttää onnikan jäädäkseen jonnekin keskelle ei mitään – tosi hyytävää, ihan silkkaa Bates Motellia on se!

Kaiken lisäksi taas viime aikoina lehdissä on ollut juttua luonnon mielenterveyttä parantavasta vaikutuksesta (esim. http://www.iltalehti.fi/mieli/2015072320078638_md.shtml). Katin villat, sanon minä. Se mikä parantaa ihmisen mielenterveyttä löytyy rakennetusta ympäristöstä. Yksi ehdottomasti rauhoittavimmista kokemuksista ikinä on ollut se, kun Hemingway’sin terassilla istuskellen luin kirjaa, join skumppaa ja vieressä jätkät peruskorjas Oprin kauppakeskusta – meteliä ja pölyä piisas, mutta oli niin tasapainoinen ja turvallinen olo!

Viisaathan on nykyisin käsittääkseni sitä mieltä, että ihan ekologisista syistä olis järkevää keskittää asuminen kaupunkeihin ja maaseutua voisi sitten hyödyntää ruuantuotantoon ja matkailuelinkeinoon. Mie olen jo vuosia aatellu, että voisivat maatilat olla isoja kokonaisuuksia, missä tyypit kävis vaan töissä ja varsinaisesti asusivat kaupungeissa samoin kuin seilorit käy merellä muutaman viikon kerrallaan ja sitten taas nauttiivat kuivan maan antimista välillä. Olis todennäköisesti tehokkaampaa, pysyis luonto paremmassa kuosissa ja muutenkin maailma pelastuis! Oli syyt sitten mitkä tahansa, maaseutuhan on jo tyhjenemässä, ennustaavat, että 15 vuotta ja usseempi sata tuhatta olis siirtänyt kamppeensa maalta kaupunkeihin (http://www.hs.fi/kotimaa/a1440817687162). Ne, jotka jää jäljelle, itkeevät todennäköisesti sitten kuitenkin samojen palvelujen perään kuin urbaanissa ympäristössä, vaan järjetöntähän se olis muutamaa mökkiä varten pitää palokuntia ja sairaaloita valmiudessa.
 
Piruntorjuntatorni aka kirkko keskellä kylää


Kaupungeissahan sitten taas pitää olla keskusta. Jos on Lappeenrannassa päässyt käymään niin, että turistit kysyy ihan kirkon kupeessa, että missäs se keskusta on, niin näin on kuulemma Helsingissä päässyt käymään ihan Stokkan kulmalla. Täällä sentään tori on ehdottomasti se kaiken keskipiste, jonka ympärillä kaikki pyörii ja hyvä niin. Syksyn tullen vähän on aktiviteetit vähentyneet, kaffekojut on sulkeneet oviaan tai oikeemmin purkaneet telttansa ja luonnonantimien myyntipöytiä on siirretty varastoon. Silti sitä sumppiakin vielä saa ja syksyn satoa on tarjolla edelleen ihan kiitettävästi. Joka viikonloppu on erilaisia tapahtumia, viime lauantaina taideharrastajat esitteli tekeleitään ja Vilee tarjoili katusapuskaa kunnantuvan takapihalla, jota myös Pikkutoriksi kutsutaan. Silloin myö vietettiinkin oikeeta turistipäivää: hengailtiin kirkolla eli torilla, käytiin välillä kattomassa Majalla jalista ja lounastamassa (söin ekan hampurilaisen vuosikausiin, oli pikkasen parempaa kuin Mäkkärin tarjoomukset) ja sitten lisää hortoilua ja päivän päätteeksi iltapalaa ja lisää palloilua (ManU 3–Pool 1.) Seuraavaksi viikonlopuksi on vähän isompi taidepläjäys Naisvuoritalolla, sinne suuntaamma varmaan kanssa. Parin viikon päästä miehen laulava eno esiintyy Mikaelissa muutaman muun musiikkitaitelijan kanssa, ehkä pitää sielläkin käväistä.