A senhora fala bem Português

Não falo, mutta hällä väliä! Tuollaiset kohtaamiset on niin kannustavia, kun tarjoilijat jaksaa antaa perusteettomia kehuja ja viittivät puhua hitaasti ja rauhallisesti. Sitten jossain kohtaa alkaa tietysti vähän hiertää, eräässä tapauksessa sana oli pieni eli pequeno, jonka paikallinen sanoi pekiinu. Iteltä se tulis helpoiten niin, että pieni u:n häivähdys kuuluu ennen e:tä ja niinkin olen sitä kuulunut lausuttavan, mutta tämä paikallinen sen tuomitsi. Oppikirja neuvoo lausumaan sen pekeenu eli jättämään q:n ja e:n välisen u:n pois. AHA. Sama juttu sanan viisitoista kanssa, joka kirjotetaan quinze ja lausutaan kinž tai kuinž tai kvinž tai…

Sunnuntaisin katsellaan tänäkin vuonna Voicea ja edelleen siinä aina välillä tietysti hehkutetaan, mitä tulee seuraavaksi: Já a seguir... Naisjuontaja lausuu sen Ža a seg(u)ir eli niin kun oppikirjakin opastaa, jätetään vaan seguirista u taas pois, paitsi että vähän se miusta siellä häivää. Miesjuontaja taas lausuu joskus Ža a sežir ja olinkos mie taas äimän käkösenä! Sitten tajusin, että jos g-kirjain on i:n edellä, se lausutaan tollai surisemalla. Tässä tapauksessa sen ei pitäisi niin mennä, kun kirjoitettaessa siinä välissä on se u, mutta kun on tottunut ennen i:tä surisemaan, minkäs teet!

Taannoin käväistiin yläbaarissa einestämässä ja töllöstä tuli La Ligan peli Sporting Gijón – Real Sociedad. Paikalle tullut paikallinen frouva (Benfica sempre!) innostui, kun Sporting oli häviöllä. Paikallinen herrahenkilö sitten valisti, että ei ollut paikallinen joukkue vaan että kyseessä oli Športing Žižun ja sai pilkat päälleen – espanjaksihan se olis jotain ihan muuta, ehkä Esporting Gihon… Real Sociedadissa sitten taas oli pelaaja, joka aiheutti meissä suurta hämmennystä, kun kuultiin nimensä olevan Mika Ojasalo – HÄH, onko muka sen niminen suomalainen pelaaja maailmalla? No ei ole, on espanjalainen Mikel Oyarzabal… Eli sitä kuulee, mitä kuvittelee kuulevansa. Kuulemisesta puheen ollen, olen ollut kuulevinani, että täällä ei pyydetä ketään kuuntelemaan (ouça) edes puhelimessa, vaan aina katsomaan (olha), kun halutaan toisen keskittyvän sanoman sisältöön.

Vähän aikaa sitten juttelin yhden paikallisen vähän vanhemman herrasmiehen kanssa, joka lohdutti, että kun vaan täällä paikallisten kanssa turiset, kyllä se kieli alkaa sujua. Mie takaisin, että mites tässä portugalia opit, kun kaikkien kanssa kälistään enkuksi, niin kuin hänenkin kanssaan enimmäkseen, siis. Ilta-Sanomissa oli lyhyt juttu Portimãoon muuttaneesta eläkeläispariskunnasta, varsinainen juttu oli viime vuodelta ET-lehdestä. Heilläkin kielen opiskelu oli tyssännyt siihen, ettei tää oo helppoo ja toisaalta enkulla pärjää ja jopa suomellakin (http://www.etlehti.fi/artikkeli/raha/vuokko-ja-martti-portugalissa-olemme-viiden-kansalaisia).

Jotkut on todella yllättävän itsevarmoja ja uskoo, että suomi riittää. Joku aika takaperin ikääntynyt herra (oikeesti, puku päällä ja tosi skarppi ulkoasu muutenkin) tuli Artturilan tiskille kysymään, josko olisi mahdollista formuloita katsella – finskiksi siis. Onneksi mukanaan oli nöyrä naisseuralainen (ehkä vaimo, iän puolesta olis voinut olla tytärkin, vaikka ei nuorisoa ollutkaan), joka vähän puhui englantia ja saivat selvitettyä, ettei sinä päivänä ollut mahdollista, kun kaikki telkut oli varattu jalikselle. Ehkä hyö oli niitä Espanjan suomalaisrannikolla aiemmin aikaansa viettäneitä, kun ei tullut herralle mieleenkään, ettei suomella ehkä pärjäis.

Uusi enkkututtavamme Lee on kotoisin Liverpoolista. Hänellä on tietysti hallussa sikäläinen murre (ja muut koirat – hah hah, mm. ruokkii täällä yhtä kulkukoiraa muistaessaan) ja joutuu kovasti hidastamaan puheitaan muualta kotoisin olevien kanssa, oli ne sitten enkkuja tai meitä ihan muunmaalaisia. Kertoi asuneensa vähän aikaa Hollannissa, missä oli ylpeänä bussikuskille osannut omasta mielestään sanoa määränpään ihan oikein. No ei, ajuri oli korjannut lausuntaa. Seuraavana päivänä uusi kuski ja uusi yritys. Tälle tyypille ei ollut kelvannut edellispäiväinen lausuntaohje vaan oli antanut omansa, joka oli lähempänä alkuperäistä yritystä. Eli loppujen lopuksi ihan sama! Lee on kuitenkin sitä mieltä, että kyllä paikallista pitäisi edes jonkin verran osata ja että hyö enkut on ihan liian laiskoja sen suhteen. Hääkin tykkää portugalilaisesta telkkarista, kun leffat näytetään tekstitettynä, että voi edes vähän totutella.

Alkusyksystä tuli ostettua taas Correio da Manhãn sunnuntainumero. Varsinaisen lehden kanssa menee varmaan jouluun, kevään pärjää liitteen seurassa. Lukeminen sujuu päivä päivältä paremmin, enää ei tartte tarkistaa kuin sana sieltä, toinen täältä. Silti joskus, vaikka sanat periaatteessa ymmärtäiskin ja sitten vielä käännösavusta tarkistaiskin, jutun juju jää hämäräksi – todennäköisesti siksi, ettei Googlen kääntäjä osaakaan kaikkea oikein – ylläri pylläri! Paikallisen brandyn nimi, Macieira, tarkoittaa omenapuuta. Mobiilikääntäjä nimeää sen omenaksi ja sitten taas maçã (joka on omena) on sen mukaan kuivike. Eli ei oo helppoo aina välillä.

Ylen sivuilla oli tarinaa siitä, miten ihmiset näkee maailman erilaisena riippuen siitä, millaisille asioille heidän puhumissaan kielissä on sanoja (http://yle.fi/uutiset/3-9258558). Ihan hauskoja juttuja muuten, esimerkiksi se, miten sanojen suku vaikuttaa jonkun konkreettisen asian mieltämiseen. Suora lainaus jutusta: ”Sana silta on espanjaksi maskuliini ja saksaksi feminiini. Tutkimuksissa espanjalaiset kuvailevat useammin siltoja esimerkiksi sanoilla ”suuri”, ”vahvarakenteinen” ja ”jykevä”. Saksalaiset taas käyttävät useammin sanoja ”kaunis”, ”elegantti” ja ”siro”.” Paljon oli muitakin esimerkkejä, mutta juttu käynnistyi suomen kielen sanasta ”kalsarikänni” ja miten se on ihan uniikki. Sanasta ja muista vastaavista on keskusteltu jo aikaisemmin myös Ilta-Sanomissa (http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000954579.html). Leellä on kaikenlaisia hupaisia juttuja, tässä yksi: To get heartburn you need to have a heart. Ja meitä vaan närästää…

Yhtenä perjantai-iltana tuli RTP1:ltä ohjelma, jossa esiteltiin Helsingin seudulla asuvia portugalilaisia. Kyllähän myö se sujuvasti katottiin, mutta ei kyllä mitään ymmärretty. Ohjelma sinänsä oli mukava, saivat ihmiset ihan itse elämästään ja olemisestaan kertoa ilman mitään tekopirteetä juontajan väliin änkeämistä. Ketutti niin pirhanasti aikanaan, kun muuten mielenkiintoinen ohjelmasarja suomalaisista ulkomailla oli pilattu Markus Selinillä patsastelemassa ympäriinsä liian pienissä vaatteissa ja laukomassa junnaavia juontoja – AARGHH!

Ohjelmaa katellessa tuli ajatuksissa ihailun sekaisesti äimisteltyä kaikkia niitä sukulaisia, tuttuja ja maaliman muita immeisiä, jotka on ostaneet vaan menolipun asettuakseen asumaan toiseen kulttuuriin ja kieleen – kovia tyyppejä! Kyllähän myökin ollaan ulkopuolisista tarkkailijoista vähitellen alettu uppoamaan syvemmälle paikallisen sosiaalisen elämän hetteikköön. Se on toisaalta kiva, mutta toisaalta tosi ikävää, koska se osaa olla välillä aika rasittavaa.

Eilen illalla käytiin toivottamassa hyvät jatkot Arturin kokille, joka lopettaa hommat siellä. Hänen kanssaan yritettiin haastella, mutta kun puhe on muusta kuin vaihdevuosista, ei myö kyllä toisiamme ymmärretä lainkaan. Sen tuskaisen yrityksen ja jatkuvan vieraskielisessä ympäristössä oleskelun jälkeen on aivojen system overload -valo alkanu vilkuttaa kirkuvanpunaisena ja tiuhaan. Olen antanut itelle määräyksen hiljentää tahtia: tällä viikolla vain rauhaisaa snookerin katselua kotisohvalla ja ateriat kotikeittiöstä, eiköhän sen jälkeen ala helpottaa.

Mielevä hidalgo apureineen Manulan näyttelyssä.
Otos on yhtä sumea kuin meikäläisen pää tällä hetkellä.

Onko se hevonen, onko se seepra vai onko se yksisarvinen ilman sarvea?
Jos myö keskustellaan portugalilaisen kanssa hevosesta,
keskustelun lopputulos muistuttaa todennäköisesti enemmän kuvan otusta kuin oikeaa hummaa,
sen verran on vielä kielitaidollisia esteitä kommunikoinnille. 

Savubroileri vs. grillikana

Syöminen on merkittävä osa kenen vaan elämää noin ylläpitomielessä. Meiksi vaan on jotenkin tämänkin väärin ymmärtänyt ja enimmäkseen elää syödäkseen. Kesällä tehtiin mm. kokeiluja savubroilerilla, kiitos vaan Tapsalle sekä Julialle ja Matille! Tapsalla savustettiin sekä koipi- ja siipipaloja että kokonainen, Puumalassa mökillä kokonainen osana rapukestejä. Kokonainen, K-ketjun ansiokkaasti valmiiksi kevytsuolaama tipu onnistui paremmin, palaset pääsi vähän kuivahtamaan. Grillikanakausi korkattiin täällä heti kun kynnelle kyettiin. Käytiin A Cozinhan tiskiltä hakemassa herkkua, joka ovensuussa kadulla nautittiin ensimmäiseen puutteeseen, myöhemmin on maltettu tuoda paketti kotiin asti ja tekaista sille jopa lisukkeita. Se sitten taas, kumpi on parempaa, on kyllä ihan fifty-sixty!

Ei siitä päältä päin uskois, miten hyvää se on!

A Cozinhasin linnut paistumassa.
Kuvassa ei kunnolla näy, mutta se on ihan kunnon tuli, minkä päällä ne kypsyy.

Álvaro Gomes Faustino itse vasemmalla.
Hää on tosi hilpee setä!

Uusiin raaka-aineisiin tutustuttiin kesällä Saran Asia Storen valikoimia tutkimalla. Karvaskurkku on niin outoa ja niin hyvää, cha plu -lehtiä käytettiin kana-pekonivartaissa antamassa pippurista makua ja sitten oli kaikkee muuta maukasta, mutta josta ei ole minkään valtakunnan aavistusta, mitä tuli syötyä! Tehtiin myös vietnamilaisia kesä- eli tuorerullia, mutta niitä on kyllä tehty ennenkin. Harvoja eväitä, joitten tekemisessä noudatan jonkun muun reseptiä, muuten. Mikkelin thai-ravintola on vaihtunut välimerelliseen Vino-lounasravintolaan ja kyllä asiakaan kannalta kannatti – harmittavan vähän eli yhden kerran vaan käytiin siskon ja sen miehen kanssa, mutta oli hinta ja laatu kohdillaan.

Ei ne nyt kääryleet ehkä ihan samannäköisiä ole kuin kuvassa (syytän apukokkia), mutta hyviä silti!

Taannoin törmäsin netissä uutiseen, jonka mukaan kikherneiden säilöntälientä voi käyttää kananmunanvalkuaisen korvikkeena vaikka marengeissa (http://www.iltasanomat.fi/ruokala/uutiset/art-2000000944829.html). Oli sen verran hämärä juttu, että pitihän sen litkun vaahdottamista kokeilla ja hyvinhän se muuttui valkuaisvaahdon tapaiseksi. Marenkeja ei kyllä tehny yhtään mieli, maustoin vaahdon sitten lusikallisella dijon-sinappia. Syötiin jotain possua lisäkkeenään chouriçon ja sipulin kanssa paistetut kikherneet, sen kanssa soosi oli ihan oivaa.

Kajottikurpitsaa eli chuchua on täällä opeteltu käyttämään. Kuorin pikkuruiset pullukat ja pullautin siemenet ulos. Jäljellejääneestä kurpitsasta leikkelin kuutioita, jotka keittelin suolavedessä kypsäksi. Kypsät kuutiot valmistin ruuan lisukkeeksi sipulin, tomaatin ja mausteitten kanssa ja hyvä tuli, sotkua on syöty myös spagettisoosina, toimii siinäkin.

Chuchu.

Chuchut pannussa oikealla, takana uunissa paistettuja kananreisiä, vieressä ihan vaan riisiä.

Miravaussa käytiin yhden peli-illan jälkeen ja kuinka ollakaan, se oli viimeinen ilta ennen fechado para ferias. Tiskit oli aika tyhjät, mutta erinomainen cataplana saatiin syödäksemme. Tässä versiossa ei ollut yhtään chouriçoa tai lihaa mukana, mutta liemessä maukkaaksi muhineita pottuja sitten taas oli. Mie sain syödä kaikki ravut, mutta silti jännättiin, tekeekö kihti comebackin, ei onneksi!

Mirandelan savustettua kinkkua (presunto) ja possunniskaa (salpicão do cachaço) oli lokakuussa jonkun aikaa tarjolla Continenten aulassa. Continentessa oli samaan aikaan myös viini- ja juustomarkkinat, hyviä viinejä parilla eurolla ja hyviä juustoja ei ihan niin parilla eurolla. Kop e Tapasissa yritettiin käydä ostamassa muxama de atum -tonnikalaa. Lokakuun eka viikko oli vielä Rota do Petisco -tapahtumaa, joten myö ei saatu sitä mukaan, koska se oli varattu Pikkuruokareitin annokseksi heillä. Rota do Petisco (http://rotadopetisco.com/en/) on systeemi, jossa eri ravintolat ja kahvilat tarjoaa pikkuruoan ja juoman pikkurahalla ja jos oikein asiasta innostuu, jokaisesta käynnistä voi kerätä merkinnän reittipassiin. Syötiin sitten paikan päällä heidän annoksensa. Äskettäin kuultiin Bereniceltä, joka oli aiemmin siellä töissä, että paikka on menossa kiinni ja liiketila myyntiin. Lusanan Susana sitten taas osasi kertoa, että muxamaa saattaisi saada Quinta do Marisco -nimisestä myymälästä, siellä pitää lähteä joku päivä käymään. Mirandelan herkut on palanneet joulun tulon kunniaksi takaisin, nyt ostettiin presuntoa ja tönkkösuolattua possunkylkeä, jolle pitäisi keksiä jotain käyttöä. Myyjäherra ehdotti evästä, jossa yhdistyy kylki, pottu ja pavut, vaan saapi nähdä.

Mirandelan herkut lintuperspektiivistä.

Muxamaa, oliiveja ja säilykepaprikaa.
Pöydänsuojuspaperi on ruokareitin viritys, johon olisi voinut taiteilla kuvan omasta reittikokemuksestaan.
Ihmiset oli kuvia piirrelleetkin, Manulassa oli niistä näyttely.

Mirandelan tuotteita kotipetiscoina.
Lisänä oliiveja, juustoa, leipää ja vesikrassia, jota pitää olla aina jääkaapissa!
HUOM! Ihanat valkoiset lautaset - kesän aikana ovat kammottavat
sinikeltaiset astiat päätyneet roskiin - JIPPII!

Alabaari on meidän vuosien aikana käynyt läpi muutoksen brassibaarista pitsaravintolaksi, johon on äsken lisätty tapasvitriini. Carlos tiesi juoruta, että brassiasiakaskunta oli ollut niin levotonta aina bileitten päätteeksi, että siksi omistaja halusi vaihtaa rauhallisempaan italialaiseen ruokakulttuuriin. Pitsat oli ainakin viime keväänä ihan surkeita, mutta alkusyksystä tarjolla olleet mustekalat maistui makoisilta hyvän valkoviinin kanssa. Nyt niitä ei enää ole ollut saatavilla, liekö liian vähän kysyntää. Yhtenä iltana pysähdyttiin yömyssylle rannasta ylös kavutessa, mutta silloin ei syöty mitään. Sen sijaan nautittiin känniääliöseurasta ja järkystä taustamusiikista. Jos aiempina vuosina saatiin ällistellä Bossa N´Stonesia eli Rollareita bossanovarytmein, niin nyt kuultavana oli käsittämättömiä reggaeversioita eri hiteistä. Varsinkin The Final Countdown oli aika pysäyttävä kokemus. Music Brokers on ilmeisesti täynnä luovaa energiaa, sano! Varsinaista pitseriaa paremmat pitsat saa yläbaarista, Sergio käy ilmeisesti Continenten pakastealtaalla tekemässä hankinnat, mutta silti! Alabaarin lasagne on kyllä ihan syötävää, mausteita voisi olla vähän enemmän, mutta jos joku päivä ei huvita itse kokata, sillä saa massun täyteen ja salada mistan (sekasalaatti) kylkeen.

Näitä myö syötäis lisääkin, jos vaan olis saatavilla.
Ylemmällä lautasella pieniä lonkerollisia mustekaloja (polvo),
alemmalla kalmareita (lula).
Mustekaloista on kalatiskeillä tarjolla vielä seepiaa (choco), jota ei olla koskaan maistettu.

Urkukonsertin jälkeisissä leijuvissa tunnelmissa käytiin Lusanassa nauttimassa yöpalaa. Omistajien lapset oli kaikki hoitajineen paikalla ja yhtä pöydistä käytettiin nuorimmaisen vaipanvaihtoon, mutta jotenkin se vaan niin täällä toimii. Myö saatiin yöruokamme ja viinimme ja käpsittiin siitä sitten taksiin. Kumijalka pysäytettiin yläbaarin eteen, kun päätettiin haluavamme vielä lasilliset vinhoa. Kuinka ollakaan, Sergio oli just sulkemassa, mutta perui aikeensa ja aukaisi meille uuden pullon lemppariamme Sobreirosia (sobreiro = korkkitammi), jota oli vielä ollut Continentessa alennuksessa. Loppupullo ostettiin mukaan, yhteensä viini- ja vesipullo maksoivat (huom. vain meille, tiedättehän, mutta vinkkupulloon oli kyllä liimattu kuuden euron hintalappu) ruhtinaalliset viisi euroa (viinin alentamaton hinta on 9,99 ja alennettu 2,99), joten eipä hää hirveitä katteita pruukaa ottaa itelleen.

Ihan pimee pullo.

Pimee pullo ja sen lisukkeet kotona.

Paikallisista erikoisuuksista rohkaistuin ite tekemään migasia eli käyttämään vanhaa leipää ruuanlaittoon.

Migas

2 isoa palaa vanhaa vaaleaa leipää

vettä

2 valkosipulinkynttä raastettuna

vehnäjauhoja

oliiviöljyä

6 cm pala chouriçoa

suolaa

mustapippuria

Kuutioidaan leipä kuorineen ja heitetään kulhoon.

Perään hissuksiin vettä niin, että kuutiot pehmenevät.

Lopulta sössätään leipä kosteaksi tahnaksi, käsin onnistuu parhaiten. Kosteutta voi olla niin paljon, että kulhon pohjalle jää pari ruokalusikallista vettä. Siihen tömpsäytetään vähän vehnäjauhoja, että saadaan kohtuullisen tiivis, mutta edelleen kostea seos. Jos vettä on liikaa, voipi sen siivilöidä pois ja jatkaa sitten.

Lisätään valkosipuli, mausteita ja pari ruokalusikallista öljyä.

Kuutioidaan chouriço pieniksi kuutioiksi ja paistetaan rapeiksi pannulla öljyssä.

Sotketaan rapeat makkarat leipätahnaan ja jätetään öljy pannulle.

Kuumennetaan pannu uudelleen kuumaksi ja kajautetaan leipämössö pannulle, paistetaan kummaltakin puolelta kullanruskeaksi ja rapeaksi.

Syödään salaatin kera.

Toisen kerran lisäsin mukaan myös paistettua sipulia ja sellerinlehtiä, syötiin paistetun lohen lisukkeeksi, se. Hyvin maistui.

Ei hattumpi lounas, migas ja salaattia.

Bulgurista tehtyä tabulia syötiin Continenten ravintola-alueen Joshua’s Shoarma Grillin salaatin lisukkeena. Salaatti oli heidän mielestään kreikkalainen, sisälsi huonoja mustaksi värjättyjä oliiveja ja suunnattoman määrän huonoa muka-fetajuustoa. En pystyny syömään sotkua loppuun, niin ällö olo siitä tuli. Noita samoja värjättyjä oliiveja tarjottiin myös alabaarissa, missä siitä hyvästä vähän kokkia moitiskeltiin. Miksi ihmeessä maassa, jossa kasvaa hyviä oliiveja ja niitä saa halvalla (kilohinta hallissa 3,50) syötetään ravintoloissa mokomia rotanpapanoita? Viimeeksi olikin sitten kunnollisa vihreitä oliiveja leikkelautasen lisänä. Mutta tabuli oli hyvää!

Tabuli eli tabouleh eli tabule tai…

Oikeasti käytetään bulguria, mutta kun ei löytynyt, ostettiin isojyväistä kuskusia.

2 dl bulguria (kypsennettynä ohjeen mukaan, tai kuskus mutta vaan isojyväinen, kvinoakin toimii)

1–2 valkosipulinkynttä raastettuna

kourallinen tuoretta persiljaa

kourallinen tuoretta korianteria

½ kourallista tuoretta minttua

2 kevätsipulia (tai vastaava määrä punasipulia tai purjoa)

1 iso tuore, kypsä tomaatti

1–2 sitruunaa, joista puristetaan mehu

oliiviöljyä

suolaa, mustapippuria

Raastetaan valkosipuli salaattikulhoon ja lisätään vähän suolaa ja oliiviöljyä.

Lisätään kuuma vilja (bulgur/kuskus/kvinoa) ja sekoitetaan.

Silputaan yrtit pieneksi ja lisätään jäähtyneeseen viljaan.

Silputaan kevätsipuli ja tomaatti (ilman siemeniä tai niiden kanssa, taas kerran makuasia) pieniksi ja lisätään salaattiin.

Maustetaan sitruunamehulla, jota pitää olla niin, että maistuu kunnolla.

Viimeistellään oliiviöljyllä ja mausteilla ja pannaan jääkaappiin siksi aikaa, kun tehdään muu ruoka valmiiksi.

Jumbosta löytyi pussillinen bulguria, joten seuraavan kerran voidaan tehdä ihan ehtaa tavaraa!

Herkulliseksi lopuksi padallinen possunposkia.
Mikkelistäkin niitä saa pakasteena kauppahallista, kun vaan tajuaa pyytää.
Ensi kesänä siis myös Suomessa!

Epäonnistuminen on aina vaihtoehto

Failure is always an option sanoi Adam Savage Myytinmurtajista ja mikäs minä olen tuohonkaan vastaan väittämään. Varsinkin käsitöitä värkätessa se on hyvä pitää mielessä. Jokunen vuosi takaperin aloin neuloa ohkasta puuvillapuseroa, joka ei vaan lähteny onnistumaan. Lopulta luovutin ja jätin jäljelle vain miehustaosan. Sen ympärille rakensin keväällä virkatuista rinkuloista jonkin sortin siivekkeet. Ei tullut takkia, eikä tullut edes tuluskukkaroa, mutta tuli pontso!

Viime keväänä heitin pois rakkaan käsilaukun, jota ei enää saanut elvyttämälläkään pelastettua. Sen jälkeinen uuden etsiminen oli ihan toivotonta, joten päätinpä tehdä sitten itse. Ostin kiss lock - eli kukkarokehyksen, nailonlankaa, ripsinauhaa ja aloin hommiin. Tuo siippa jossain vaiheessa totesi, että alkaa ymmärtää, miksi jotkut käsintehdyt jutut voi olla aika kalliitakin, sen verran hikeä ja vähän vertakin puhumattakaan ajasta pussukka vaati. Onneksi kyyneliltä sentään vältyttiin. Pussukan valmistuttua mikkeliläisen laukkukaupan ikkunaan tietysti ilmestyi ostokelpoinen käsiveska…

Nyt on hoppeeta niin pussukassa kuin kengissäkin!
Sandaalit (kärjet tuossa vasemmalla) tilasin pari vuotta sitten harmaina Cellbesiltä,
vuan olivatten ihan metallinhohtoiset hopeiset.
Samaa mallia on nykyisin kenkäkaupat pullollaan,
on kukikkaita ja tosi hervottoman diskohileisiä.

Vastaavan kellovirityksen näin jonkun toisen ranteessa jollain lentokentällä ja
heti piti itelle saaha, kun hänet Ale-Hopista yhytin!
Kaik kymmenen euroo meni hyvään tarkoitukseen, ainakin miusta.

Joka tapauksessa on alkanut olla huolestuttavaa kiinnostusta kaikkea kimaltelevaa kohtaan: elämässä pitää olla blingiä, vaikkei se punkun kanssa rimmaakaan – onnea kuusikymppiselle Patelle, jonka juhlissa punkkuva tai jotain väkevämpää oli kai kulunut ihan riittävästi! Blingiä on hillitysti käsilaukussa ja kengissä, vähän rajummin uudessa kellossa ja ihan hillittömästi huonekasvin suojaruukussa – se on jo vähän jos ei häiriintynyttä, niin häiritsevää, myönnän. Mutta: ”If it’s worth doing, it’s worth overdoing”, myös usein Myytinmurtajissa käytetty muualta alkujaan lainattu lausahdus. Tämä talvi siis katsellaan taas bromeliaa. On se kumma, että jos ei jotain elävää ole asunnossa, se vaikuttaa asumattomalta. Sama juttu oli, kun Suomesta lähtiessä annettiin kaikki rehut adoptioon, jopa tuo äijänkähmyrä tajusi asian ja sitä ihmetteli.

Bromelian eka ruukunsuoja valmistui Primarkin paperikassista - no bling!

Versio kaksi on tehty pahvista, kontaktimuovista, pikkuruisista pakettiruusukkeista,
silkkinauhasta ja tarrakiinnitteisistä minikokoisista muovirubiineista.
Pöytää suojaa sisäpuolelle kiinnitetty pakastepussi eli
nostaessa pitää aina muistaa nostaa myös kukkaa eikä vaan suojusta.

Hiper Casa -kiinankauppa on yleensä meikäläisen osoite, kun lankoja pitää saaha. Sieltä on jo shopattu puuvillalankoja pontsoon, jonka ykkösversio syntyi kesällä Suomessa. Silloin pastillivärein, nyt on tollainen enämpi maanläheinen lähestymistapa. Samasta langasta tein myös sisäkenkiin pohjalliset (alkuperäiset oli vinhat pahvitekeleet, toki pohjallisen muotoon prässätyt, mutta täysin käyttökelvottomat) ja jalkapalliin (= muovilaatikko ylösalaisin) päällisen. Alkaa olla Arts and Crafts ihan uusissa ulottuvuuksissa, pitäisköhän alkaa olla huolissaan… Ukkokulta sai sukat, kun alkoi valitella öitten kylmenemistä. Artturilan kokki tajusi heti, että para dormir eli että nukkumissukathan siinä oli syntymässä.

Flower Power!

Pohjalliset nro 2.
Nämäkään ei tulleet kerralla valmiiksi, piti nimittäin purkaa akryylilankaosuutta ja korvata puuvillalangan jämällä,
koska neuletakista jäi uupumaan noin 30 cm lankaa, minkä takia se ei olis valmistunut...

Eikö ole söpöt ja kutsuvat!

Samasta pajasta, ilmiselvästi.

Eikö oo kodikasta!
Tyyny on Primarkista, makso 4 euroa, 5 olis ollut kipuraja, jonka yli en olisi mennyt.

Tähtivirkkausta läheltä.
Oltiin kesällä Kuopiossa, notkuttiin hetki kirjaston lukusalissa ja bongasin virkkuumallin Novitan lehdestä.
https://www.novitaknits.com/fi/fi/tutorials/virkkaus/novita-tahtivirkkaus
Lehdessä oli virkattu kauluri, mutta oli miusta tosi tukkosen näköinen systeemi.
Heti kyllä ajattelin, että sisustuksessa tuo voisi toimia.
Saattaapi olla, että esimerkiksi parveketuolit saa jossain vaiheessa pehmikkeet tuohon tyyliin.

Para dormir - virallinen Suomi-Emoji (https://finland.fi/emoji/)

Kaupan akryylilangoista on aikaisempina talvina vääntynyt jo oliivinvihreää neuletakkia ja paitaa, uusi valkoinen takki syntyi likimain aiemman mallin mukaan. Pontson virkkaaminen oli vähän nihkeetä, koska se oli niin vanhan toistoa. Uuden suunnittelu ja tekemisen testaaminen on vaan nin pal hauskempaa! Takkiin otin mukaan uutta jenkaa tekemällä sen selkään ympyräkuvion mallia mummon pitsiliina, toisaalta sen neulotut osuudet oli niin helppoja, ettei jaliksen katsominen häiriintyny. Mokailu sujui kuitenkin, kahdeksaa napinläpeä kohti ompelin seitsemän nappia eli ei kun purkaen ja kerien taas kerran! Yhteen tekeleeseen on vielä langat ostettu, kaunista vaaleaa hunajanruskeaa akryyliä, josta syntynee jonkinlainen läskinpeittoloimi siitäkin. Ensimmäinen versio meni kiville, saa nährä onnistuuko toisella yrityksellä.

Hunajaisen loimen purkuun mennyt versio - liian tukkoista, ei auta...

Paikalliset naiset ei juurikaan läskinpeittoloimista perusta. Oli ruumiinrakenne ja muoto mikä hyvänsä, sen annetaan näkyä. Joskus vähän nikotuttaa, kun joku rouva on pannut päälleen legginssit ja samanvärisen ihonmyötäisen t-paidan. Väkisin tulee mieleen ajatus, että päällysvaatteet on unohtuneet kaappiin. Legginssejä ilman ei kuitenkaan moni tule toimeen ja ne voi olla ihan sitä läpikuultavaa neulosta, että on helppo tsekata halutessaan, onko kalsareita ja jos on, minkä väriset ne on… Jostain syystä tulee mieleen, että näin pukeutuvien taustalla on brassijuuret. Toinen alusvaateosastolta julkiseen käyttöön päätyvä asuste tuntuu olevan oloasu, yksi hauskimmista on Minni Hiiri -puku, johon törmättiin jo männä talvena. Puserossa on Minni miehustassa ja pöksyt on täynnään pikku-Minnejä, kaikki tämä herkullisen pinkkinä.  Kaikesta puputuksesta huolimatta, onhan se mahottoman hienoa, että ollaan selkäsuorana sellaisia kuin ollaan. En muista nähneeni yhtään täkäläistä naista, jolla olis huono ryhti, oli sitten pitkä tai pätkä.

Kumma juttu muuten, kun enkut tai paikalliset kysyy, mitä on tekeleestä syntymässä, ja heille sanoo, ettei vielä tiedä – katotaan, mitä alkaa syntyä – hyö hyväksyy vastauksen ihan kelvollisena. Kun joku suomalainen (usein kylläkin känniääliö, joten se saattaa selittää asiaa) kysyy asiaa, vastaus koetaan ilmiselvästi vittuiluna, vaikka vilpittömässä mielessä annettaiskin. Tuon hunajaisen tekeleen kanssa kävi just niin, aloin tehdä kokeilua ja kun ei sujunut, otettiin uusiksi ja sen rehellisesti kaikille kysyjille kerroin.

Katedraalipaita takaa...

... ja edestä.
Nimen sille antoi mies, jonka mielestä selän mummon pöytäliina
tuo mieleen jylhät kirkolliset rakennukset ruusuikkunoineen,
kuten vaikka on Notre Damessa Pariisissa.

Erilaisia vaatteentapaisia syntyy sitä tahtia, että toisesta päästä pitää tehdä koko ajan poistoja, milloin kavereille ja milloin kirpparille. Mikkelissä kirpparit on ongelma, koska ainoa muu kuin itsepalvelukirppis on lähetys-jotain. Ja lähetystyö on samalla tasolla rikoksissa ihmiskuntaa vastaan kuin kansanmurha, ja useinhan niitä toimitetaankin samanaikaisesti. Uskonnollisista jutuista tuli taas mieleen lentävä spagettihirviö, joka aikanaan oli miusta hyväkin vitsi. Nyt kun se on hyväksytty jo ainakin Hollannissa oikeaksi uskonnoksi, se siitä. Varmaan on jo ensimmäiset oppiriidat käynnissä: mistä materiaalista päässä pidettävän pastasiivilän on oltava valmistettu, pitääkö olla kaksi hantaakia vai riittääkö yksi ja mihin päin hantaakien pitää oikeaoppisesti sojottaa… riittäähän näitä!

Mistä päästäänkin oivan aasinsillan kautta seuraavaan. Yksi MM:ssä käytetty sitaatti oli ”I reject your reality and substitute my own!”. Siihen liittyen, jos ketä kiinnostaa rinnakkaistodellisuudet: http://villupee.blogspot.pt/. Tyypilliseen savolaiseen tapaan vastuu siirtyy lukijalle, pitäkee hauskoo!

Niin kauas kuin silmään siintää nään meren ja kaupungin

Tulee aina välillä mietityksi vähän ohi itsestäänselvyyksien sitä, miksi täällä on paremmin kuin siellä. Sen lisäksi, että ei tuu räntää niskaan ja päivällä on valoisaa, siis. Yksi syy on se, että Suomessa ei koskaan nää lähintä taloa tai puuta kauemmas, kun Etelä-Karjalassa tai -Savossa asuu. Täällä ihan keskikaupunkia lukuun ottamatta on aina yllä avara taivas ja tilaa hengittää.

Iltataivas

Asunto on hotellin kolmannessa kerroksessa (piso 3, Suomessa olis kerros 4), josta on suorat näkymät pitkin kaupunkia ja vuorille ja talojen ohi myös merelle. Tuntuu vaan niin hyvältä, kun voi antaa katseen kulkea suoraan horisonttiin ilman mitään pysähtelyjä.  Oon asunu kahdessa merenrantakaupungissa eli Haminassa ja Helsingissä, mutta ei niissä tuntunut yhtään tältä. Siks toisekseen, hitostako niissä tiesi merenrannassa asuvansakaan, kun siellä on ne saakelin saaristot hämäämässä. Täällä kun menee rannalle, se on siinä: ranta – meri. Piste.

Marraskuussa on vietetty Martinpäivää, käyty markkinoilla ja juotu Jeropigaa (portviinin tapaista juomaa, mutta köyhän miehen versiona), jonka kanssa perinteisesti näihin aikoihin syödään paahdettuja kastanjoita. Kastanjat jäi hommaamatta, niiden paahtamisesta syntynyttä savua tuli kyllä hengiteltyä liiankin kanssa markkinareissulla. Pyhän Martin kesä (Verão de São Martinho) on hellinyt päivälämmöllään ja siitä on pyritty nauttimaan kuleksimalla. Lonkkanivelet yrittää protestoida ja vääntää kävelytyylin malliksi Ahtisaari, mutta en oo antanut periksi. Mitenhän sitten niitten kanssa käy, kun päivät kylmenee, yöthän on jo kohtuullisen kalsoja. Superkuukin (superlua) tuli ja meni. Sen nousua oikein uutiskanavalla suorana seurattiin, pitkään ja hartaasti. Ehkä ei maailma ihan vielä ole kokonaan raiteiltaan, kun sellaiseen voi rauhassa aikaa käyttää.

Lisää vain paahdetut kastanjat...

Tätä myö sit katottiin ja ilmeisesti katto moni muukin, eikä kenelläkään ollut kiire minnekään!

Kaunis ilma teki levottomaksi, käytiin tekemässä torstainen puolipäiväretki Alvoriin. Mentiin suoraan bussilla 14 ja käytiin kauppahallin vieressä syömässä frango churrasco com piri-piri -lounas. Ruokaa sulateltiin lasten leikkipuistossa, jossa on rauhallisen ilmapiirin lisäksi toimivat vessat – tuttu paikka siis! Pois tultiin uudella bussituttavuudella nro 15, jolla päästiin Alvorin vuorilla kiertelyn jälkeen sairaalan pysäkille, josta noustiin nroon 32 päästäksemme takaisin kotinurkille.

Leikkipuiston puun varjossa oli hyvä istuksia ja neuloa.

Jos olis parempi mielikuvitus, noinkin tuon puiston voisi nähdä.

Leikkipuistossa vaelteli tosi isokokoinen kissa, ei kuitenkaan tämä.

Jalkapalloakin on käyty katsomassa, vaihtelua siihen toi perjantai-iltaisen kortin lätkinnän seuraaminen yläbaarissa. Siitä tuli mieleen ammoiset 80-luvulla Haminassa vietetyt illat, kun äijät pelas ja myö Sipiksen kanssa katottiin Konnankoukkuja kahdelle… Ympyräkaupunki tuli mieleen jo vähän aiemminkin, kun Leonard Cohenin menemisestä edes uutisoitiin. Olin just muuttanut Haminaan ja istuin kuppilassa juomassa teetä ja lukemassa herran runoja. Paikalle tuli sikäläinen uusi tuttavuus Lymy, joka oli ihan kauhuissaan, että eihän nyt täällä voi kukaan kahvilassa lukea, sellaista nyt vaan ei tehdä! Niin kuin se nyt olis miuta mitenkään heilauttanu…

Myöhäiskesän muututtua sateiseksi syksyksi voi alkaa ottaa iisimmin. Suomessa näköjään kohistaan hyggeilystä, niin kuin ei myö muka osaisi sitä ihan itse ilman muualta saatavaa oppia. Lännen Sanomissa oli Mikkelin möyhentäjän (Antti Mehtälä) hyvä kirjoitus aiheesta (http://www.lansi-savo.fi/mielipide/kolumnit/kolumni-pitaa-osata-olla-355861). 

Jos harrastaisin visertelyä, olisin lähettänyt viestin: Mitä eroa muka? #hygge #kalsarikänni.

Jalkapallon seuraamisen kansallisia erityispiirteitä

Portugalissa jalkapallo on vakava asia, vakavampi kuin mikään muu, sehän on jo useaan kertaan todettu. Yksi tärkeistä matseista, Porto–Benfica pelattiin taannoin. Käytiin ensin Artturilassa avaamassa päivä kolmella valioliigapelillä (Arsenal 1 – Spurs 1, Liverpool 6 – Watford 1, Swansea 1 – MAU 3) ja nauttimalla teetä, tousteja ja munakasta. Olen päättänyt Unitedin portugalilaisen valmentajan kunniaksi alkaa käyttää joukkueesta lyhennettä MAU, koska mau = huono. Tuokaan voitto ei sitä tämänhetkistä tosiasiaa miksikään muuta.

Päivän kallistuessa päivällisaikaan menimme alabaariin syömään salaattia ja lasagnea. Yläbaarissa aiemmin viihtynyt äijäporukka on siirtynyt sinne pelejä seuraamaan. Rekvisiitat oli taas kunnossa Benfica-tuoppeja ja -tuolia myöten, tarjoilijaneidin kanssa tuli erimielisyyttä siitä, kun servietit oli vihreät (Sportingin väri) eikä punaiset (Benfica, Porto olis sininen). Jaksettiin katsoa sitä meuhkaamista eka puoliaika, sen aikaa mitä syömiseen meni. Siirryttiin sitten yläbaariin toisen puoliskon ajaksi. Yllätys oli suuri, kun se olikin ihan nuijalla lyöty. Ilmeisesti aiemmin tuo alas siirtynyt porukka on pitänyt rauhallisemmat katsojat loitolla. Sergio kehitteli meille baaritiskin viereen oman erilliskatsomon. Sitten yhteen pöytään tuli tilaa ja hää halusi välttämättä meidät siihen sijoittaa. Pöydässä istui vanhempi herrahenkilö, joka ei ilmeisesti hirvittävästi meidän seuraan tunkeutumisesta tykännyt, koska aloitti närkästyneen tuhinan ja puhinan. Mie sitä aikani kuuntelin ja sitten kun tuli tarvis ottaa juomatäydennystä, kysäisin häneltä kohteliaasti, ottaako hänkin (O Senhor…). Ei huolinut, mutta tuhina loppui siihen ja myöhän haasteltiin enkuksi sitten vaikka mitä loppupelin ajan. Peli muuten päättyi 1–1. Ottelun jälkeen FC Porto on saanut Portugalin jalkapalloliitolta 21000 euron sakot, koska kannattajat häiriköivät ja aiheuttivat vaaratilanteita. Varsinaista jalkapallohuliganismia (siis ihmisten pahoinpitelyä ja omaisuuden turmelemista jalkapallon varjolla) täällä ei kai kuitenskaan onneksi ole, jos olen oikein jummartanut.

Benfica sempre!

Tavalliseen tapaan peliä oli alettu hehkuttaa useita päiviä aikaisemmin ja lopputulosta ruodittiin pitkään ja hartaasti. Tajusin vasta pari päivää sitten, että kun telkkarin uutislähetysten alalaidassa kulkee banneri, jossa on uutiset lyhyesti, siellä on erikseen otsikko Urheilu (jonka alla enimmäkseen jalista, mutta voi olla muutakin) ja lisäksi otsikko Liiga, jossa kerrotaan pelattujen otteluiden tulokset ja tulevien otteluiden aikataulu… Pelien lisäksi media käyttää runsaasti tilaa ja aikaa pelaajien, valmentajien ja muiden kuten joukkueenjohtajien henkilökohtaisten asioiden ruotimiseen.

Maajoukkuepelilauantaina Suomi pelasi Odessassa Ukrainaa vastaan ja hävisi vain yhöllä maalilla nollaa vastaan. Pelinkatsomisseurana oli välillä Kamukki ja välillä Evertonin kannattaja Brian Carol-vaimoineen, ihan myötätuntoisina ja silleen. Poikakin heillä oli matkassa, mutta hän oli jo siinä vaiheessa poistunut. Kamukki varsinkin osallistui, maaliin asti hän kovastikin kehui suomalaisten peliä ennen kuin sitten älysi, että ne olikin ukrainalaiset sinisissä paidoissa ja teki sen maalin. Normalna -  ihan normaalia siis. Kun peli oli ohi, aloimma Artturilassa tehdä lähtöä. Silloin isäntä painalsi pöytään avatun valkoviinipullon ja kolmen lasin kanssa. Myös paahdettua bataattia tuli kyytipojaksi. Ei siis lähdetykään vaan istuttiin seurustelemassa – suurin osa keskustelusta tapahtui kylläkin portugueesiksi Berenicen, Arturin ja paikallisten asiakkaiden kesken eli ohi meni.

Kun siitä seurustelusta selvittiin, talsittiin kotia kohti ja päädyttiin vielä yläbaariin. Siellä Arturilasta poistunut enkkujen poika Lee oli oluella ja ratkomassa sanaristikkoa. Kälistiin siinä sitten vielä parien lasillisten verran ennen vetäytymistä. Muistaakseni oon aiemminkin häntä yläbaarissa nähnyt, mutta eka kertaa haasteltiin. Hää on nyt asunut rantsussa vanhempiensa kanssa samassa talossa mutta eri huoneistossa eli piti palata takaisin alas nukkumaan, mutta saattaa seuraavalla retkellään parin viikon päästä olla taas tuossa naapurissa yöpymässä. Sama meininki on hänellä kuin meilläkin, eli suomalaisia tapaa Suomessakin, siksi viihtyy enemmän vaikkapa yläbaarissa, missä on usein portugalilaisiakin. Paitsi että onko sen nyt niin väliä, haastaako sitä paskaa suomalaisten tai enkkujen kanssa, kun portugalilaisista ei nyt ollut paikalla kuin Sergio… Liverpoolista muuten pääsee Faroon vähän päälle neljällä kymmenellä eurolla milloin vain, ei tartte matkoja paljon etukäteen suunnitella, meinaa kateus vähän kolkutella!

Taidevalokuvausta, yöperhonen yläbaarin ikkunassa.

Kentälle jalkapallokatsomoon asti ei olla edelleenkään päästy. Mikkelissä oli jo lähellä, MP pelasi Urskilla ja myö katottiin vieressä Jälkipeli-baarissa jotain enkkujen cupfinaalia, ilman selostusta. Ainoo tarjolla ollut kommentointi oli på svenska och ingen ville lyssna på det! Kun kentällä oli puoliaika, väki vaelsi baariin yksille ja sitten taas takaisin. Ehkä myö vielä sitten saadaan aikaiseksi mennä ihan paikan päälle, kun Portimonense nousee Primeira Ligaan. Se on ihan mahdollista, johtavat nimittäin kakkosliigaa seittämällä pisteellä ja ovat pelanneet pelin vähemmän kuin kakkosjoukkue. Paikallisia ei tunnu paikallisjoukkueen tilanne paljon hetkauttavan, mutta Arturilassa käväisi enkkupariskunta, joka kuului tulleen paikalle vasiten Portimonensea kannattamaan.

Kun ei jaliksessa tule suomalaismenestystä, lohduttauduin lukemalla Ilta-Sanomia netistä ja katsomalla Saara Aallon esityksen X Factorissa – ei paha. Siitä tuli mieleen tapaus teini- vai oliko vielä tween-ikäisenä. Johonkin palautettavaan englanninkielen tehtäväpaperin laitaan kirjoittelin tuon Saaran laulun sanoja: It’s raining, it’s boring, my lovelife is boring me to tears, after all these years... Kun opettaja palautti tehtävän, sanat oli korjattu kuulumaan oikein eli It's raining, it's pouring etc. Vähänkö on mahtanu opeparkaa huvittaa, kun joku 12-vuotinen murehti kaikkien näitten vuosien jälkeen tylsäksi muuttunutta rakkauselämäänsä. Opinpa kuitenkin uuden sanan eli nyt osaan kertoa sataneen kaatamalla in English, too.

Kun sai niin halvalla!

Mikkelin kesäteatterissa olis ollut tarjolla tankin täyttöä, mutta myö jätettiin väliin. Täällä on kyllä noudatettu Sulon oppeja ja tehty vaan edullisia ostoksia. Mies ei ottanu juurikaan vaatetta mukaan, joten ensimmäisten hikisten päivien jälkeen piti lähteä ettimään vaihtopuseroita ja paremmin ilmastoituja kenkiä. Primark ratkaisi ensimmäisen pulman ja Retail Centerissä oleva Calçado Guimarães -kenkäkauppa toisen, parilla kympillä sai ihan kunnolliset sandaalit hänelle. Jälkimmäinen on aika kumma paikka suomalaisiin popoputiikkeihin tottuneille. Kaikki kaupan olevat kengät on hyllyillä ja lattioilla läjissä laatikoissa. Jostain laatikosta on nykäisty yksi esittelykappale näkyville ja sen pari on sitten siellä jossain niissä laatikkoläjissä jemmassa. Kengät tunnistetaan tuotenumerolla ja esittelykenkä ja sen pari saattavat olla ihan eri puolilla liikettä, sieltä sitten vaan numeroa arpomaan! Athletic´s foot -kaupasta kävi hän ostamassa uudet katu-uskottavat Niket, siellä esittelykengät oli seinällä ja parit varastossa, josta henkilökunta kävi ne noukkimassa. Niitten lisäksi garderobi on täydentyny puuvillapöksyillä ja jollain pitkähihasella puseronretkulla – tai kyllähän se ihan siisti on, paikallisesta Cittarista eli Jumbosta ostettu, kun vaatekaupoista ei löytyny mieleistä.

Kun kerran on tyyllinsä löytänyt, mitäs sitä suotta vaihtamaan!
Rivin jatkoksi on nyt yksi myös pitkin hihoin...

Itselle en oo paljon mitään rätei tai lumpui ostanu, koska puseroita on periaatteessa riittävästi ja housuja en täältä varmaan ees ilman hermoromahdusta löytäis. En löytäis kyllä Suomestakaan, jos ei Cellbes auttais, siks toisekseen.  Otin matkaan parit pitkät puuvillapöksyt, toiset vanhat ja toiset pakasta. Vanhat olikin niin vanhat, että nyt on pitäny jo paikata, mutta ehkä ne jouluun ja uusien hakuun asti kestää. Primarkista kävin ostamassa parin euron t-paitoja, kun vanhoissa alkaa olla öljy (ruokaa)- ja väritahroja (pakolaiskassista), jotka ei enää pesussa puhistu. Arcopedicon kenkiä yritin viime talvena etsiskellä, mutta havaitsin olleeni ihan väärillä jäljillä, kun kenkäkauppoja kolusin. Niitä nimittäin löytyi apteekista, mutta en ostanu, kun olin kerran hommannut uudet jo Suomessa.

Calçado Guimarães

Kellon ostin Ale-Hopista, kun halvalla sain eli makso kympin. Mikkelissä ei tuu rannekelloa kaivanneeksi, kun siellä se piruntorjuntatorni neljä minuuttia edellä olevine kelloineen näkyy joka paikkaan, mihin on tarvis kävellä. Täällä taas aikaa et näe mistään ja toisaalta tarttee tietää, kerkiääkö bussiin tai onko kuppila päivätauolla vai onko päivällisaika alkanu tms.

Ale-Hopista ois voinu ostaa myös hymiöitä, mitenhän noi vaan sais liitettyä viestiin?

Continentessa opittiin uusi juttu, kun yksi ystävällinen kassahenkilö meitä valisti. Siellä on sisääntulon yhteydessä automaatti, josta voi ottaa jonotuslappuja kaikille palvelutiskeille, se oli meilläkin tiedossa. Sitä vaan ei tiedetty, että oman kanta-asiakaskortin viivakoodin vilautuksella sieltä voi putkahtaa myös alennuskuponkeja. Sillä kertaa saatiin viiden euron yleisalennus Continenten ostoksiin ja pari lappua Wellsiin. Sieltä ostinkin sitten käsidesiä ja kylmä-kuumahaudepussin. Jälkimmäinen on viritetty versio, siinä on mukana myös kuminauhoilla uumalle kiinnitettävä kangaspussi, johon hauteen voi sujauttaa käytön ajaksi. Kuinkahan monta vitosen kuponkia on aiemmin jäänyt saamatta, kun ei olla tuota vilautusjuttua tiedetty, ei siedä ees aatella…

Sieltä niitä suoltuu, alennuskuponkeja nimittäin!

Tapahtumahorisontissa

Mikkelis-makkelis on kaiken mualiman tapahtummaa kaiken aikoo, siltä kesällä ainakin tuntui. Kiva, että on, vaikka suurin osa jäi meiltä kokematta. Taidemuseossa kävin kerran yksin ja toisen kerran oltiin porukalla, myö sekä sisko ja sen mies. Itsekseni katselin läpi näyttelyn Painting of the Mind  (http://www.mikkeli.fi/sites/default/files/atoms/files/mli_museot_tm_vaihtuvat_nayttelyt_maisema_2016.pdf), missä tuijotin uskollisesti läpi videoteoksen Näkymä vastarannalta (http://www.av-arkki.fi/teokset/nakyma-vastarannalta/). Oli hieno! Porukalla ihastuttiin Lauri Nykoppin tuotantoon, josta osa oli tuttua jo edellisvuotisesta GalleriArin näyttelystä (http://www.mikkeli.fi/sites/default/files/atoms/files/mli_museot_tm_nayttelyt_laurinykopp_2016_0.pdf).

Länsi-Savoa lukemalla oon yrittäny vähän pitää itteeni ajan tasalla tapahtumien suhteen ja nythän siellä on ollut suhteettoman iso hässäkkä, kun ovat keksineet tehdä Mikkelistä Suomen halloween-pääkaupungin (http://yle.fi/uutiset/3-9237973).  Älytön juttuhan se sinänsä on, mutta tuskin ketään suuresti vahingoittaa, paitsi tietysti sitä kirkkokansaa, jolla nyt tuntuu muutenkin olevan verta vuotavat pukamat aivoissa. Kaupunginjohtaja Timo Halonen on muuten vastikään väitelly tohtori, aiheenaan se, miten mainetyön tulee olla osa kaupunkiseutujen strategista johtamista (http://www.lansi-savo.fi/uutiset/lahella/mikkelin-kaupunginjohtaja-vaittelee-tanaan-vaitoksen-aiheena-mainetyo-349528)…

Kalakukkokaupungissa käytiin kesällä, siitä todiste tässä!

Mikkelin poliisiaseman remppaa peiteltiin tällä...

Lukemisesta puheen ollen, matkalukemiseksi otin vain pari kirjaa, joista ensimmäisen sain vihdoin kahlattua loppuun. Miten voi olla, että David Bowiesta voi saaha aikaiseksi jotain NIIN tylsää, kuin Marc Spitz on onnistunut? Opus on kuin tulis läpi lihamyllystä, niin tasapaksua tavaraa on kansien välissä. Tyyppi tunnustautuu faniksi, olis heittänyt kaiken muka-objektiivisuuden roskiin ja fanittanut täysillä, taatusti olis ollut kivempaa luettavaa. No, nyt se on kuitenkin ohi. Seuraavaksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä. Jostain syystä olen sitä tähän asti vältellyt, saa nähä kuin käy... Tuo miehenpuoli on innostunu lukemaan historiaa, ekaksi oli käsittelyssä Venäjä ja nyt kertomukset Norjan kuninkaista, alkaa Haraldit ja Haakonit olla hanskassa tai sitten ei.

Täällä on käyty Manulassa parissa näyttelyssä ja yhdessä konsertissa. Toinen näyttelyistä oli täynnä erilaisia käsitöitä ja muuta askartelua, toisessa taas oli värikkäitä allegorioita, jotka enimmäkseen jäi viittauksiltaan hämäriksi. Pari hienoa kuvaa siellä kyllä oli. Näyttelyitä kiertäessä tulee välillä mieleen pohdinnat siitä, mikä on taidetta ja mikä ei. Miusta kuulemani yksinkertaisin ja pätevin selitys on, että kun ihminen luo jotain ja tuo sen muiden ihmisten koettavaksi, kyse on taiteesta. Jos luomisentyöt jää pöytälaatikkoon, kyse on itseilmaisusta, ei taiteesta. Se sitten taas, mikä on hyvää taidetta, onkin jo paljon kinkkisempi tapaus tietysti!

Kun palapelistä on puolet kadonnu, lopuista voi tehdä vaikka sisustustaidetta.
Espoon EMMAssa on muuten ollut ihan hauska palapeliteos aikanaan:
siinä oli ripustettu siimoihin palasia niin, että ne muodosti ilmavan kuution.

Sonia Socorro Cabañas Cortés on Manulan taiteilijan nimi.

Lisää Soniaa, täst mie pidin.

Konsertissa uudistettiin tuttavuus kuoron Grupo Canto Renascido kanssa ja nimensä mukaisesti oli ryhmä kuin uudestisyntynyt verrattuna edellistalveen. Laulajia oli enää neljä ja alussa tuntui, että edistystä ei ollu tapahtunut. Mies vertas laulua jalkapallokentän kannatusmölinään. Sitten osaset loksahteli kohdilleen ja pariin otteeseen esitys oli ihan aidosti hieno. Vaikka naisilla oli kummallakin hyvin ohkaiset äänet ja toisella miehellä ärsyttävä vibrato, yhdistettynä niistä syntyi välillä todella kaunis sointi – kuorolaulun taikaa! Harmillisesti, juuri kun kuoro oli parhaimmillaan, yleisöön tuotu koko ajan häiriöääntä pitänyt kersa alkoi karjua kurkku suorana kitarisat lepattaen. Äitensä ei ymmärtänyt viedä tulevaa hevilaulajaa pihalle ennen kuin toinen laulajattarista kävi pyytämässä poistumista salista, mutta valitettavasti hienoin hetki oli menny jo harakoille.

Viime vuotinen Etelän klassisen orkesterin (Orquestra Clássica do Sul) kamarimusiikkikiertue on siirtynyt jonnekin muualle (oisko ollu Loulé), mutta 22.10. hyö tuli isolla porukalla Portimãon TEMPOon eli Teatro Municipal de Portimãoon. Ja myöhän käytiin katsomassa ja kuulemassa. Ohjelmisto koostui portugalilaisen nykysäveltäjän Bruno Gilin teoksesta Sospirando Silhouettes, Op. 1, mikä oli päräyttävä elämys, kumpikin tykättiin kovasti. Sitten oli perinteisempää Haydnia ja Dittersdorfia. Ihan samasta muotista oli noitten 1700-luvun säveltäjien tekeleet, kaunista mutta jotenkin tylsää. Konserttiyleisö oli kovasti kansainvälistä, oli muitakin suomalaisia, enkkuja, venäläisiä ja hollantilaisia paikallisten lisäksi ainakin. Grande auditórioon permannolle mahtuu n. 270 istujaa, ei se ihan täynnä ollut, mutta reippaasti yli puolillaan kyllä. Nuoria oppaita oli varattu ohjeistamaan yleisö oikeille paikoille suhteessa yksi opas / kymmenen opastettavaa, mikä oli taas jotenkin niin hellyttävää – olis ne paikat nimittäin löytyneet ihan lippujen (7,50 € kpl) tietojen ja salin omien opasteiden avulla, mutta ihan hyvä noin!

Hauska yhteensattuma on se, että Mikkelin entinen työväentalo, joka viimeemmäksi Naisvuoritalona tunnettiin, saa uuden omistajan ja rempan myötä nimekseen Kulttuurikeskus Tempo.

TEMPOn aulasta löytyy tällainen.

28.10. mentiinkin sitten kirkkoon. Algarvessa vietetään yhdeksättä kertaa Urkufestivaaleja (Festiva de Órgão do Algarve) ja ensimmäistä kertaa konsertteja on myös Portimãossa Äitikirkossa (Igreja Matriz), joka myös nimellä Igreja de Nossa Senhora da Conceição (olisko Neitsytäidin kirkko?) tunnetaan. Kuultiin Stabat Mater kuorolle ja uruille, säveltänyt João Rodrigues Esteves.  Kuoro oli taas viime joulun aluksesta tuttu, Coral Adágio, mutta ei olis kyllä samaksi arvannut! Jos toiset oli uudestisyntyneitä, niin nää oli jo ihan toisesta maailmasta, niin hienosti homma toimi. Tuli suorastaan ne eri kykykilpailuista tutuksi tulleet kananlihat käsivarsiin ja liki tippa linssiin. 11.11. olis lisää urkujen soitantaa tarjolla, mutta se ehkä jää väliin, Klassinen orkesteri on tulossa uudelleen TEMPOon marraskuussa, sinne varmaan suunnistamme.

Kirkon julkisivu kaikessa karuudessaan.
Sisäpuolta oli koristettu erilaisin uskonnollisin patsain, tietysti,
mutta kaikenlainen kiirastulella ja helvetillä pelottelu puuttui - kummaa!

Toisessa kunnallisessa näyttelypaikassa EMARPissa oli veistotaidetta esillä, muttei miusta kovin hyvää. Siellä ja Manulassa on taas kummassakin jo uudet näyttelyt, mutta meihin iskenyt röhinätauti on vähän hillinnyt yleisillä paikoilla vierailuja, vaan eiköhän tää tästä taas, kun on riittävästi köhitty. Tänään, jos jaksetaan, käydään yläbaarissa nauttimassa jalkapallokulttuurista, kun Fenerbahçe  ja ManU ottaavat yhteen uudemman kerran Eurooppa-liigassa, edellisenhän mänsesteriläiset voitti – ihme ja kumma! Juteltiin yksien enkkujen kanssa pelien katsomisesta. Hyö ei kuulemma voi tulla katsomaan kuin iltapelejä, kun ei jaksa alkaa vetää vinkkua jo aamu- tai iltapäivästä. En viitsinyt kysyä, eikö hyö ole huomanneet, että baareista saa vaikka teetä tai kahvia ja ihan vaan vettäkin...? Teen kanssa on tietysti usein vähän säätöä, vihdoin on saatu Artur ymmärtämään, että kun myö halutaan teetä, kummallekin pitää tuoda oma potti, ja silti yleensä loppuu kesken...