A senhora fala bem Português
Não falo, mutta hällä väliä! Tuollaiset kohtaamiset on
niin kannustavia, kun tarjoilijat jaksaa antaa perusteettomia kehuja ja
viittivät puhua hitaasti ja rauhallisesti. Sitten jossain kohtaa alkaa tietysti
vähän hiertää, eräässä tapauksessa sana oli pieni eli pequeno, jonka
paikallinen sanoi pekiinu. Iteltä se tulis helpoiten niin, että pieni u:n
häivähdys kuuluu ennen e:tä ja niinkin olen sitä kuulunut lausuttavan, mutta
tämä paikallinen sen tuomitsi. Oppikirja neuvoo lausumaan sen pekeenu eli
jättämään q:n ja e:n välisen u:n pois. AHA. Sama juttu sanan viisitoista
kanssa, joka kirjotetaan quinze ja lausutaan kinž tai kuinž tai kvinž tai…
Sunnuntaisin katsellaan tänäkin vuonna Voicea ja edelleen
siinä aina välillä tietysti hehkutetaan, mitä tulee seuraavaksi: Já a seguir...
Naisjuontaja lausuu sen Ža a seg(u)ir eli
niin kun oppikirjakin opastaa, jätetään vaan seguirista u taas pois, paitsi
että vähän se miusta siellä häivää. Miesjuontaja taas lausuu joskus Ža a sežir
ja olinkos mie taas äimän käkösenä! Sitten tajusin, että jos g-kirjain on i:n
edellä, se lausutaan tollai surisemalla. Tässä tapauksessa sen ei pitäisi niin
mennä, kun kirjoitettaessa siinä välissä on se u, mutta kun on tottunut ennen
i:tä surisemaan, minkäs teet!
Taannoin käväistiin yläbaarissa einestämässä ja töllöstä
tuli La Ligan peli Sporting Gijón – Real Sociedad. Paikalle tullut paikallinen frouva
(Benfica sempre!) innostui, kun Sporting oli häviöllä. Paikallinen herrahenkilö
sitten valisti, että ei ollut paikallinen joukkue vaan että kyseessä oli Športing
Žižun ja sai pilkat päälleen – espanjaksihan se olis jotain ihan muuta, ehkä
Esporting Gihon… Real Sociedadissa sitten taas oli pelaaja, joka aiheutti
meissä suurta hämmennystä, kun kuultiin nimensä olevan Mika Ojasalo – HÄH, onko
muka sen niminen suomalainen pelaaja maailmalla? No ei ole, on espanjalainen Mikel
Oyarzabal… Eli sitä kuulee, mitä kuvittelee kuulevansa. Kuulemisesta puheen ollen, olen ollut kuulevinani, että täällä ei pyydetä ketään kuuntelemaan (ouça) edes puhelimessa, vaan aina katsomaan (olha), kun halutaan toisen keskittyvän sanoman sisältöön.
Vähän aikaa sitten juttelin yhden paikallisen vähän
vanhemman herrasmiehen kanssa, joka lohdutti, että kun vaan täällä paikallisten
kanssa turiset, kyllä se kieli alkaa sujua. Mie takaisin, että mites tässä
portugalia opit, kun kaikkien kanssa kälistään enkuksi, niin kuin hänenkin
kanssaan enimmäkseen, siis. Ilta-Sanomissa oli lyhyt juttu Portimãoon
muuttaneesta eläkeläispariskunnasta, varsinainen juttu oli viime vuodelta
ET-lehdestä. Heilläkin kielen opiskelu oli tyssännyt siihen, ettei tää oo
helppoo ja toisaalta enkulla pärjää ja jopa suomellakin (http://www.etlehti.fi/artikkeli/raha/vuokko-ja-martti-portugalissa-olemme-viiden-kansalaisia).
Jotkut on todella yllättävän itsevarmoja ja uskoo, että
suomi riittää. Joku aika takaperin ikääntynyt herra (oikeesti, puku päällä ja
tosi skarppi ulkoasu muutenkin) tuli Artturilan tiskille kysymään, josko olisi
mahdollista formuloita katsella – finskiksi siis. Onneksi mukanaan oli nöyrä
naisseuralainen (ehkä vaimo, iän puolesta olis voinut olla tytärkin, vaikka ei
nuorisoa ollutkaan), joka vähän puhui englantia ja saivat selvitettyä, ettei
sinä päivänä ollut mahdollista, kun kaikki telkut oli varattu jalikselle. Ehkä
hyö oli niitä Espanjan suomalaisrannikolla aiemmin aikaansa viettäneitä, kun ei
tullut herralle mieleenkään, ettei suomella ehkä pärjäis.
Uusi enkkututtavamme Lee on kotoisin Liverpoolista.
Hänellä on tietysti hallussa sikäläinen murre (ja muut koirat – hah hah, mm.
ruokkii täällä yhtä kulkukoiraa muistaessaan) ja joutuu kovasti hidastamaan
puheitaan muualta kotoisin olevien kanssa, oli ne sitten enkkuja tai meitä ihan
muunmaalaisia. Kertoi asuneensa vähän aikaa Hollannissa, missä oli ylpeänä bussikuskille
osannut omasta mielestään sanoa määränpään ihan oikein. No ei, ajuri oli
korjannut lausuntaa. Seuraavana päivänä uusi kuski ja uusi yritys. Tälle
tyypille ei ollut kelvannut edellispäiväinen lausuntaohje vaan oli antanut
omansa, joka oli lähempänä alkuperäistä yritystä. Eli loppujen lopuksi ihan
sama! Lee on kuitenkin sitä mieltä, että kyllä paikallista pitäisi edes jonkin
verran osata ja että hyö enkut on ihan liian laiskoja sen suhteen. Hääkin
tykkää portugalilaisesta telkkarista, kun leffat näytetään tekstitettynä, että
voi edes vähän totutella.
Alkusyksystä tuli ostettua taas Correio da Manhãn
sunnuntainumero. Varsinaisen lehden kanssa menee varmaan jouluun, kevään pärjää
liitteen seurassa. Lukeminen sujuu päivä päivältä paremmin, enää ei tartte
tarkistaa kuin sana sieltä, toinen täältä. Silti joskus, vaikka sanat
periaatteessa ymmärtäiskin ja sitten vielä käännösavusta tarkistaiskin, jutun
juju jää hämäräksi – todennäköisesti siksi, ettei Googlen kääntäjä osaakaan
kaikkea oikein – ylläri pylläri! Paikallisen brandyn nimi, Macieira, tarkoittaa
omenapuuta. Mobiilikääntäjä nimeää sen omenaksi ja sitten taas maçã (joka on
omena) on sen mukaan kuivike. Eli ei oo helppoo aina välillä.
Ylen sivuilla oli tarinaa siitä, miten ihmiset näkee
maailman erilaisena riippuen siitä, millaisille asioille heidän puhumissaan
kielissä on sanoja (http://yle.fi/uutiset/3-9258558).
Ihan hauskoja juttuja muuten, esimerkiksi se, miten sanojen suku vaikuttaa
jonkun konkreettisen asian mieltämiseen. Suora lainaus jutusta: ”Sana silta on
espanjaksi maskuliini ja saksaksi feminiini. Tutkimuksissa espanjalaiset
kuvailevat useammin siltoja esimerkiksi sanoilla ”suuri”, ”vahvarakenteinen” ja
”jykevä”. Saksalaiset taas käyttävät useammin sanoja ”kaunis”, ”elegantti” ja
”siro”.” Paljon oli muitakin esimerkkejä, mutta juttu käynnistyi suomen kielen
sanasta ”kalsarikänni” ja miten se on ihan uniikki. Sanasta ja muista
vastaavista on keskusteltu jo aikaisemmin myös Ilta-Sanomissa (http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000954579.html).
Leellä on kaikenlaisia hupaisia juttuja, tässä yksi: To get heartburn you need
to have a heart. Ja meitä vaan närästää…
Yhtenä perjantai-iltana tuli RTP1:ltä ohjelma, jossa
esiteltiin Helsingin seudulla asuvia portugalilaisia. Kyllähän myö se sujuvasti
katottiin, mutta ei kyllä mitään ymmärretty. Ohjelma sinänsä oli mukava, saivat
ihmiset ihan itse elämästään ja olemisestaan kertoa ilman mitään tekopirteetä
juontajan väliin änkeämistä. Ketutti niin pirhanasti aikanaan, kun muuten
mielenkiintoinen ohjelmasarja suomalaisista ulkomailla oli pilattu Markus
Selinillä patsastelemassa ympäriinsä liian pienissä vaatteissa ja laukomassa
junnaavia juontoja – AARGHH!
Ohjelmaa katellessa tuli ajatuksissa ihailun sekaisesti äimisteltyä
kaikkia niitä sukulaisia, tuttuja ja maaliman muita immeisiä, jotka on ostaneet
vaan menolipun asettuakseen asumaan toiseen kulttuuriin ja kieleen – kovia tyyppejä!
Kyllähän myökin ollaan ulkopuolisista tarkkailijoista vähitellen alettu
uppoamaan syvemmälle paikallisen sosiaalisen elämän hetteikköön. Se on toisaalta
kiva, mutta toisaalta tosi ikävää, koska se osaa olla välillä aika rasittavaa.
Eilen illalla käytiin toivottamassa hyvät jatkot Arturin
kokille, joka lopettaa hommat siellä. Hänen kanssaan yritettiin haastella,
mutta kun puhe on muusta kuin vaihdevuosista, ei myö kyllä toisiamme ymmärretä
lainkaan. Sen tuskaisen yrityksen ja jatkuvan vieraskielisessä ympäristössä
oleskelun jälkeen on aivojen system overload -valo alkanu vilkuttaa kirkuvanpunaisena
ja tiuhaan. Olen antanut itelle määräyksen hiljentää tahtia: tällä viikolla
vain rauhaisaa snookerin katselua kotisohvalla ja ateriat kotikeittiöstä,
eiköhän sen jälkeen ala helpottaa.
Mielevä hidalgo apureineen Manulan näyttelyssä. Otos on yhtä sumea kuin meikäläisen pää tällä hetkellä. |