Klak-klak-klak-linnut ja muita huomiota luonnosta ja muustakin

Kevät yrittelee tehdä tuloaan Portimãoon. Päivät on vihdoin lämmenneet ja yötkin. Yksi yö seisoin puolen yön aikaan parvekkeella suunnittelemassa nukkumaan menoa, kun tajusin silmänurkasta, että tuolla oikealla on jotain outoa. Se oli kuun puolikas juuri ennen painumistaan muille maille. Oli ensimmäinen kerta, kun katsoin kuunlaskua. Auringonlaskuthan on ihan peruskauraa, mutta tää oli siis uutta. Siellä se ensin köllötti selällään (kuun ”väärään” asentoon ei vaan totu) kuin appelsiininlohko oottamassa syömistä ja jonnekin kitaan se hävisikin tosi nopsaan. Ei mitään suureellisia valoefektejä niin kuin auringolla vaan hyvin hillitty oranssinkeltaisen kappaleen katoaminen taivaanrannan taa.

Kuun lisäksi ihmettelin, että miksi tsuk-tsuk-tsuk eli sadetin mättää vettä paikkaan, josta melkein kaikki kasvillisuus on kaivettu pois. (On olemassa myös pör-pör eli moottoroitu liitovarjo vrt. tuk-tuk.) Hotellin ympäristössä on tekeillä paljon kaupungin maisemointitöitä ja osa niistä ulottuu tähän meijän liikenneympyrään ja siihen liittyviin liikenteenjakajiin. Kaikki nuokkuvaiset käenkaalit on kaivettu pois ja jännittyneinä odotamme, mitä tulee tilalle. Liikenteenjakajiin muualla on tehty hyvin kuivuutta kestäviä kivipeitteitä ja niihin on lisätty muutama palmu, ei mitään taatelijuttuja vaan enempi vuoripalmun tapaisia. Toisaalta pientareille ja penkereille on uusittu kasteluletkustot ja istutettu kukkia, pelakuita ainakin. Viimeisimmän tiedon mukaan kuivasta kaudesta huolimatta vettä riittää.

Ei se vielä kovin komeelta näytä,
mutta tämän kuvan ottamisen jälkeen pelakuut on jo alkaneet kukkia.

Klak-klak-klak-linnut (täysin tieteellinen termi, jotkut utamit vaan väittää, että ne olis muka kattohaikaroita) piti bileitään pari viikkoa ja klaklatus kaikui ympäri keskustan. Nyt ovat rauhoittuneet, ilmeisesti pesäpaikkahierarkia on nyt saatu kohdilleen. Silloin kun ne klaklatteli, ne myös lenteli rauhattomina sinne sun tänne ja mie olisin ihan hirveästi halunnut saaha kuvan altapäin kun sellainen komea otus leuhottaa yli. Tuo virallinen kuvaaja ei vaan oikein innostunut ajatuksesta. Ensinnäkin sillä on käytössään joku muka-älyvärkki, johon pitää näpytellä jotain tunnuksia ennen kuin sillä voi tehdä mitään ja siihen mennessä, kun tunnari on kohdillaan, kaikki liikkuva kuvattava on hävinnyt ties minne, vaikka kyseessä olis vain etana. Siks toisekseen hää väitti, että vaatteet likaantuu, jos käy maahan selälleen. Ei minkäänlaista heittäytymistä – siis fyysistä, saati että henkistä intohimoa tehtävän suorittamiseen!

Nää citykanat ei kerenneet kuvaajaa pakoon, kukko sen sijaan livahti puun taakse piiloon.

Kun yhtenä päivänä käytiin kirkolla klak-klak-klakeja ihailemassa, tuli yllättäen nälkä. Mentiin sushaamaan ravintolaan nimeltä Fu. On myö käyty siellä joskus aiemminkin, mutta mielikuva on se, että se oli jotenkin erilainen. Ainakaan siellä ei ollu silloin muita asiakkaita. Nyt oli ja ruoka oli hyvää vaikka ei olis ottanu huomioon edes hintaa (buffa 8,95). Tokyo sai nyt kyllä ainakin vahvan lounasaikakilpailijan, varsinkin kun viime kerralla sen sushit oli aika kömpelöitä virityksiä. Liekö ollut uusi kokki vai mitä, mutta ensi kerralla ollaan siellä kyllä sillä mielellä, että jos ei tuu kunnon pötyä pöytään, käynnit loppuu.

Jalkapallo – yksi hämmästyttävimmistä luonnonilmiöistä – toi väen yhteen Bacchukseen, kun Sevilla ja MAU kohtasivat. Olipa taas harvinaisen paska peli. Miten voi olla niin, että kun MAU on ihan jostain päivänpaisteen ulottumattomista olevasta reiästä nykyisin, se saa muutkin joukkueet pelaamaan huonosti. Huonoa oli myös pelin yhteydessä harrastettu huumori. MAUn aivan onneton kärkipelaaja Lukaku on aiemmin pelannut Evertonissa, jonne soisin hänen palaavan. Big Mike (intohimoinen Toffees-kannattaja), joka on taas ilmestynyt kehiin, sanoi, ettei huolita ees ilmatteeks. Mike oli antanu pelaajalle lempinimen LukaPoo ja mie tuumasin, että ehkä tyyppi pitäisikin siirtää Manchester Shittyyn (yleinen nimitys Citylle, jos ei satu olemaan kannattaja). HIHIHIHIHII… Lisäksi kaiken tämän aikuisen kommunikaation kruunaa se, että mie haukun Lukakua, joka sattuu olemaan belgialainen, lempi belgilleni Leolle ja hää ei oikein tiedä miten päin olis. Toisaalta, pelaaja on ihan helevetin huono, mutta toisaalta se on sentään maanmies…

Jalkapallon lisäksi oli Sevilla-matsin aikaan myös muuta viihdettä. Berenice oli tuuramassa vakikokkia ja mie tuumasin, että oot ihan kuin olis joku vähän lingonnu ja sen jälkeen vielä mankeloinu. Jep. Oli särkyny pyykkikone (uusi n. 400 euroa) ja auto (korjaus toiset n. 400 euroa). Ilmankos ei ihan ollu paras päivänsä. Sitten hää yritti vielä viedä asiakkaan edestä lautasen, kun syöminen oli kesken. Onneksi oli kantiksia ja siitä seurasi vaan naurua eikä suurta pahastumista. B. kyllä kysyi, että joko ootte lopettaneet, mutta kun keskustelu naapuripöytään oli niin kiihkeästi kesken, ei sitä kukaan huomannu.

Lisää hulabaloota iltaan toi Ludmila, jonka paras kaveri baarissa on Cadus, aiemmin tunnettu olutta juovana papukaijana (It is not a parrot, it is a macaw, would Artur say). Hää (siis Ludmila, ei Artur) kertoi, että eka kerralla lintu oli häntä pelottanu, mutta että jostain syystä se oli häneen ihastunu lattialla vapaana käpötellessään ja pyrkiny syliin ja myöhemmin se oli tullu pyytämättä olkapäälle. Siitä oli sitten alkanut tämä kaunis ystävyys. Cadus tykkää yleisesti ottaen kauniista tummista naisista, jotka on lyhyitä, ja L. sopii hyvin siihen kuvaukseen ja sen lisäksi L. tarjoaa C:lle olutta, vaikka se on nykyisin kiellettyä. Miutahan se tirppi inhoaa eli ei todellakaan riitä, että on lyhyt… Kun selitin asiaa Leolle, hää kyllä ymmärsi, mutta ymmärsi myös olla täydentämättä lauseen, että se ei diggaile vaaleista r-ru-rum naisista, jotka on lyhyitä. Koska lievää änkytystä oli ilmassa korjasin lauseen kuulumaan: He does not like blond women who are gorgeous, not just beautiful.

Edellisestä päästäänkin sujuvasti taas yhteen illan puheenaiheista eli miun neuleentekeleeseen. Ostin kesällä Tarttosta pellavalankoja, jotka on lankoina ihanaisia, mutta joista mie en tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi. Ensimmäiset kaksi yritystä meni ketuille ja lopulta jäljellä oli läjä erimittaisista langanpätkistä tehtyjä keriä. Silppusin vielä vähän lisää, tein paljon solmuja väliin ja jaoin ne suurin piirtein kahteen yhtä isoon kasaan ja kerin uudet kuusi kerää, aina kaksi samahkoa. Sitten alotin vaan neuloa kahta samanlaista – melkein – kappaletta, joista jokainen tuttu on kysynyt, että mitä teet. Vastaus on taas ollunna, että en tiijä, katotaan mitä syntyy tai syntyykö mitään. Big Mike sanoi, että ensi kerralla hän haluaisi kyllä tietää, että mitä siitä oikeesti on tulossa. Väitti kudoksen tuovan mieleen ritareitten rengashaarniskan. Angelina ja Trevorin T. kysyi, että teetkö uimapukua näin rantakohteessa. Siihen tuumasin, että koska mie joka tapauksessa olen aika valasmainen uima-asusteessa, tässä tekeleessä ei kukaan enää erottais valtamerten valtiaasta. Väreinä on nimittäin ei 50 vaan 3 harmaan sävyä… Mistähän muuten johtuu, että miehiä kiinnostaa useimmiten paljon enemmän, mitä mie olen väkertämässä.

Rengashaarniska/valaspuku ensimäistä kertaa päällä.
Vaatteen lisäksi harmaan sävyjä on taivaalla, seuraaviksi pariksi viikoksi
säätiedotus on täynnä sadetta.

Harmaan sävyjä oli myös EMARPin taidenäyttelyssä, jossa oli esillä António Franciscon lyijykynätöitä (näyttelyn nimi oli Realismo na Ponta do Lápis eli jotain sinne päin kuten Realismia lyijykynän kärjessä), jotka teknisesti oli ihan OK, mutta se taidepuoli kyllä ontui.

Mike asuu Kanadassa silloin kun ei ole täällä ja kanukkeja on muutenkin ilmestynyt maisemiin ihan runsaasti. Kuultiin yhdeltä naapurilta (asuivat kaksi viikkoa meitä vastapäätä), jonka kanssa käveltiin Continenteen yhtenä päivänä, että Torontosta on suora lento Faroon kerran viikossa keskiviikkona eikä kestä kuin kuusi ja puoli tuntia (ja myö ei päästä suoraan vaikka miten toivois). Toiset kanadalaiset (alkujaan kylläkin Portugalista) tavattiin Sergion kuppilassa. Heijän kanssaan on juteltu aiemminkin, vaimo vaikuttaa siltä että muistaa, mies ilmeisesti ei. Miehenpuoli on innostunut autourheilusta (muistaa kaiken maailman suomalaisia ralli- ja formulakuskeja) ja tietysti jäkiksestä (Selänne). Sillähän sitä saa jo keskustelun aikaiseksi, paitsi etten mie tiedä oikeestaan mitään kummastakaan asiasta…

Seinänaapurit mainitsi jossain vaiheessa, että cataplana on heiltä kokematta. Ei ole enää. Väänsin potillisen evästä ja kutsuttiin heidät kylään. Koska kekkerit syntyi vähän ex tempore, kehittelin myös alkupalat ja jälkkärin ”ei mistään”, mutta kyllä myö lopulta saatiin mahat täyteen ja ilmeisesti ihan tyytyväisiksi. Kaffelle mentiin Yläbariin, jossa oli vaihteeksi menossa hirviä hässäkkä, koska oli alkamassa Sportingin peli ja sitä olis pitäny alkaa paikallisille kannattajille näyttää. Ongelma oli se, että pelin alkuun oli melkein tunti, joten vähän paha se on näyttää jotain, mikä ei oo alkanut ja oikeesti miusta kaikki oli ihan sitä samaa hevosenleikkiä, mikä siellä on äijien ja Sergion kesken menossa kaiken aikaa. Meteliä piisasi kuitenkin ihan riittävästi.

Cataplanaan menossa.
Ylhäällä vasemmalla lohta, rauskua ja meriankeriasta.
Jälkimmäiset ei olleet oikein onnistuneita valintoja, mutta nyt tiedämme!
Edessä neljä katkarapua ja oikealla satsi sydänsimpukoita,
joista osa meni pataan ja osan kiehautin tulevaisuutta varten pakkaseen.

Naapurit lähti Suomeen pilkkijäille lauantaina. Kävi niin iso bussi peräkontin kanssa heijät hakemassa muka lentokentälle, että mihinhän lie joutuivat. Heti, kun oli asunnon ovi käynyt, alko siivous ja illalla olikin jo kämppä uudelleen asutettu. Käytiin vielä heijän kanssaan perjantaina O Viriatossa lounaalla. Syötiin kaikki chanfanaa (perinteinen portugalilainen punaviinissä haudutettu ruokalaji, tällä kertaa vuohta, voi olla myös lammasta, kuitenkin vähän vanhempaa elukkaa, jolle pitkä kypsytys tekee hyvää) ja oli ihan parasta! Taas oltiin tyytyväisiä, koko sakki.

Sisustus meni vähän uusiksi,
koska saatiin naapureitten joulutähti lahjaksi.

Ruuanlaitosta puheenollen. Olen ollu huomaavinani, että ansioituneitten kokkien tapana on kerrostaa makuja ja raaka-aineita. Mitäs siitä sanotte, että tein kaali-porkkana-savupotkapataa, jonka tarjosin porkkanalla höystetyn hapankaalin kera. Repikää siitä, kerrostajat!

Pata vasemmalla, hapankaali oikealla.
Pata oli makeahkoa, joten hapankaalin kirpakkuus teki sille oikein hyvää.

Sunnuntai meni vähän pitkäksi. Ensin mentiin lounasaikaan Leon ja Arthurin kanssa Artturilaan katsomaan MAUn ja Chelsean peliä (MAU voitti, ihme kyllä, ja täytyy nyt myöntää, että ei se Lukaku ehkä niin huono olekaan, yksi maali ja yksi maalisyöttö ja kolme pistettä kotiin) ja notkuttiin siellä oottamassa sekä Englannin liiga-cupin loppuottelua että Bereniceä. Pelistä nähtiin osa, koska Artur ei osannu käyttää vempaimiaan näyttääkseen sitä – ihan sama, Arsu hävis Shittylle, vaikka tällä kertaa olimma sen puolella, mutta turhaan siis. Ukulelemies sai kuitenkin soitettua serenadinsa Berenicelle, joten sen suhteen on palannut rauha maailmaan. Lisäksi saatiin kotiin viemiseksi pala kakkua ja B. osaa niitä paistaa!

Tätä Artur kai toivoo, kun levittää jyviä ympäriinsä.

Tätä hää kuitenkin saa.
Rotalla on kai pesä terassin kattorakenteissa, kohta niitä on varmaan koko pesue ruokailemassa.
Ehkä jopa eläinrakas Artur tekee jonkinlaisen väliintulon.

Oltiin ajateltu, että syödään kuppilassa kuppipelin aikana tonnikalasalaatit, mutta koska jutut taas vähän veny, mentiin pois. Kotimatkalla päätettiinkin sitten mennä uudehkoon italialaiseen (Caprichos Italianos), jota Carol ja Brian oli kehuneet. Hitsin vitsit, kyllä kannatti. Ruoka oli hyvää, ellei jopa parempaa. Alkuun otettiin salaatti puokkiin (buona), pääruuiksi spagettia tuon ukon mielen mukaan (tekivät siis mitä hää halusi ja halusi anjoviksia, tomaattia ja kapriksia, kuten aikanaan Con Amoressa) ja gnocchia miulle tuoreen peston ja parin jättikatkaravun kanssa.  Hyvää alentejolaista valkkaria ruuan lisäksi, ei ollu huono. Jälkkäriksi parasikinämissään tiramisu kahdella lusikalla lapioituna.

Ruuan päälle mentiin vielä Yläbaariin, koska oli Portimonensen kotipeli Portoa vastaan. Tässä pelissä olin kyllä paikallisten puolella, vaikka periaatteessa Porto onkin se favoriitti, mutta turpaan tuli. Baari oli täynnään tuttuja enkkuja, joten peliä tuli katsottua ihan vaan silloin, kun Porto teki maalin. Carolin ja Brianin poika Lee on aloittanu työt. Hää on jonkin sortin freelancer, joka tekee hoitajan töitä välittäjäfirman kautta. Nyt on menossa työ 102-vuotiaan herran luona, jossa Lee auttaa iltatoimissa ja sitten nukkuu yön siellä siltä varalta, että asiakas tarviaa apuja. Tähän asti on saanu kuulemma nukkua ihan rauhassa kuuden tunnin unet ja siitä saa vielä palkkaakin. Asiakas asuu jossain valtavassa kartanossa, jonka pihassa on mm. kala-allas. Lee oli ehdottanut, että pitäiskö käydä kaloja ruokkimassa, johon oli ollut vastaus, että etkö sinä pöljä tajua, että näin kylmässä säässä kalat menee pohjaan horrostamaan. Niin karpit kyllä varmaan tekeekin. Jostain syystä vastaus on tulkittu niin, että herran mielestä kaikki kalat horrostaa talvella ja kun mie olin aiemmin puhunu pilkkimisestä ja muusta talvikalastuksesta, miusta on nyt tullut ylin auktoriteetti kiistämään ko. väitteen…

Kun oltiin menossa asuntoon, jymähdettiin respaan kälisemään Cristinan kanssa. Vähän aikaa mukana oli myös yksi ranskalainen nainen, jonka kanssa välillä ymmärrettiin toisiamme ja välillä ei.  Ukulelisti yritti vielä soittaa jotain, mutta totesi siinä vaiheessa, että nyt oli tullut juoduksi liikaa viiniä. Harvinaisen kostea, mutta toisaalta myös harvinaisen hauska sunnuntai!

Viinistä puheenollen, Suomessa ostetaan välillä portugalilaista
Duas Uvas -nimistä laatikkoviiniä.
Nimi tarkoittaa kahta rypälettä.
Continentesta löyty niin isoja rypäleitä, että niitä ei oikeesti tarvia kuin pari yhteen annokseen.

Tapahtumien keskipisteen ulkolaidalla

Karnevaaliaika tuli taas vietettyä ja samanaikaisesti oli menossa lyömäsoitinfestari, eli jonkinlaista päällekkäisyyttä on ollu havaittavissa. Käytiin laskiaistiistaina (täkäläisittäin Carnaval) kattomassa Portimãon karnevaalikulkuetta. Pikkaisen oli toisenlainen meno kuin Louléssa, jossa kulkuetta piisasi kilometritolkulla. Täällä oli edellisen perjantain konsertista tutun torviorkesterin rytmiryhmä ja muutama muu paukuttamassa rumpuja ja yksi porukka oli pukeutunut jonkinlaisiin heinähattuasuihin. Pituutta kombolla oli huikeat viisi metriä tai jotain. Lisäksi ympärillä pyöri perheitä, joitten lapset oli pukeutuneet karnevaalivaatteisiin. Se siitä sitten siis…

Siellä ne heinähatut menee.

Yksi lyömäsoitinryhmä ilmeisesti yöpyi hotellissa, koska näin lauman pyörimässä aulassa. Myös jalkapalloilijoita palloilee paljon tässä ympärillä, meidän käytävänaapureista ajoittain aika moni on Portimonensen kirjoilla ja asuu niitä muillakin käytävillä. Eli ei nyt ihan tapahtumien keskipisteessä olla, mutta siinä laitamilla. Laitamilla oleminen on kivaa, enkkujakin on tällä hetkellä maisemissa niin paljon, että voi vaan tervehtää ja sitten siirtyä omiin oloihin. Hyö sitten jatkaa omin porukoin. Yleensä se vaati ainakin yhden enkkupariskunnan ja yhden yksinäisen ja sen jälkeen lätinää piisaa loputtomiin – ja me saahaan siis relata! Koska jos läsnä on vaan yksittäinen enkkupari, ne kaipaa seuraa ja siihen tuntuu kelpaavan tällainen rallienkkua pälisevä suomalaiskaksikko oikein hyvin. Ja koska lähtöjään olemme vähemmän sosiaalisia, välillä vähän ahistaa – ja silti me me heistä tykätään!

Ennen vaatimatonta karnevaalikulkuetta nähtiin yllättäen Abraham, jota oltiin nähty viimeeksi lokakuussa. Syytkin selvisi. Hää on ollu sairaalaassa, lopputulemana kymmenen sentin arpi navasta alaspäin. Sen lisäksi Artur on taas kerran häätäny yhden kantiksen pois kuvioista, tällä kertaa kysymällä, että pitääkö sitä nyt joka ilta tulla tänne syömään, eikö sitä voisi syödä kotonakin… Joka tapauksessa, Abe on paranemassa ja uusi ruokapaikkakin (kiinalainen) on löytynyt.

Karnevaalikulkueen jälkeen käytiin Continentessa kaupassa ja yhytettiin Sergion baarin Larissa, jonka kanssa käveltiin yhtä matkaa kotiin. Hää on muuttanut tähän lähelle asumaan, että on lyhyt matka töihin. Hää on asunut Portugalissa 16 vuotta ja väittää, että tää on ollut kylmin talvi ikuna. Voi olla, kylmää on nimittäin oikeasti piisannu ja Yläbaari saattaa hyvinkin olla kaupungin viluisin paikka – vaikka ulkona olis kohtuullisen lämmintä, jos aurinko sattuu paistamaan eikä puhuri oo kovin hyinen, niin sisällä kuppilassa on aina ainakin viis astetta alhaisempi lämpötila – hrrr… Loppuviikosta alkaen luvattiin sadetta ja sitä täällä luonto kaipais, mutta jonnekin muualle ne vedet lopulta kulkeutu.

Ystävänpäivä tuli ja meni, meillä se oli kuitenkin päivä, jolloin Liverpool tuli Portoon pelaamaan mestareitten liigaa. Käytiin päiväkävelyllä hakemassa rannasta Soaresilta (yksi paikallisista alkoista eli kaupoista, jotka on keskittyny päihteisiin eli tupakkiin ja viinaan. Edessä päivystää usein joku, joka myö myös muita aineita, joilla saa kuupan sekaisin) pullo Tio Pepeä ja rakennettiin ihan hulppea tapaspöytä. Altaalaiset vei satamalaisia viis-nolla ja ihan sitä viitti kattoakin. Näin MAU-kannattajana on ikävä tunnustaa, mutta Liverpoolin pelit on kivempiä kattoa kuin Manun…

Taustalla on peli juuri alkamassa.
Pöydässä on leipää ja vesikeksejä, porkkanoita raakana ja algarvelaisittain,
retiisejä, oliiveja, ruisleivästä tehtyjä valkosipulisia tikkuja,
muxama de atumia valkosipuliöljyssä,
paistetusta lohesta ja avokadosta tehtyä tahnaa,
leikkeleitä ja juustoa sekä tietysti salaatti. 

Seuraava päivä valkeni paitsi aurinkoisena myös LÄMPIMÄNÄ! Oltiin päätetty jo aiemmin, että mennään Alvoriin lounaalle, mutta ihan puskista päätettiinkin kävellä sinne. Oli sitä laatua eka kerta. Matka ei oo pitkä, viitisen kilomeetteriä, mutta jostain syystä on aina otettu bussi. Nyt tultiin onnikalla vain takaisin. Matkalla pällisteltiin ympäriinsä, mutta Alvoria ei enää jaksettu sen kummemmin ihmetellä, kunhan käytiin kauppahallin viereisessä grillipaikassa syömässä (hälle dourada, miulle puolikas kana).

Perjantaina juhlittiin kiinalaista uutta vuotta. Yleensä syödään Tokyossa sushia, nyt varattiin etukäteen saman ravintolan Asia-puolelta pöytä kiinalaiseväitä varten. Ihan oli viihdyttävää ja ruokakin pääsääntösesti hyvää. Varsinkin vokatut katkaravut (jotka mie söin enimmäkseen) ja höyrytetty meriahven soijasoosissa (jonka toi kihtinen söi enimmäkseen) oli mieleisiä. Ruuan lisäksi oli viihdyttävää kattoa, miten tarjoilijat sinkoili hoitamassa tehtäviään. Kyllä ei olis meikäläisestä ollu ees nuorempana moiseen hommaan, liikaa on vaatimuksia koordinaatiolle ja ajotukselle.

Lauantaina haettiin A Cozinhan kanaa lounaaksi, sen jälkeen katottiin jalista Arturilassa (MAU voitti, oli sentään vaan Huddersfield vastassa, kuppipeli, so what – vähän vaan saattaa rystyset olla valkosena) ja otettiin teetä ja toastia välipalaksi. Katottiin peliä sellaisesta telkkarista, jonka takana on ikkuna, josta näkee Arturin puutarhaan/kaatopaikalle. Nähtiin yksi pieni söötti jyrsijä, joka sieltä puskien seasta kipaisi juomaan vettä erinäisten ruokittavien elukoitten tarpeisiin asetetulta asetilta. Kai se rotta oli, mutta Artur nyt on kaikkien luontokappaleiden puolella… Sitten mentiin vaihtamaan vaatetusta lämpimämmäksi ja konserttiin. Tällä kertaa teemana oli piano. Eli ekaksi urheilu- ja sitten konserttikatsomossa – ihan hyvä meininki miusta.  II Festival Internacional de Piano do Algarve oli alkanut meidän ollessa Suomessa. Konsertteja on kuitenkin harvakseltaan, joten nyt kyseessä oli osa kaksi.

Ohjelma:

Abertura: Ópera 'As Bodas de Fígaro' – Mozart (iskelmää)

Concerto para piano e orquestra op19 n.º 2 – L. V. Beethoven (mie en vaan ymmärrä pianomusiikin hienoutta, mutta silti joo)

1 - Allegro con brio

2 - Adagio

3 - Rondó: Molto allegro

Intervalo eli puoliaika (jaliksessa) tai väliaika (kyldyyripiireissä)

Serenade n.º 1, op11 – Johannes Brahms (parasta eli o melhor)

Esiintyjät:

Solista: João Rosa – Piano

Maestro: José Eduardo Gomes

Orquestra Clássica do Centro (kotipaikkansa on Coimbra)

Keskustalainen orkesteri kiittää.
Flyygeli käytiin taas väliajalla varastamassa.

Konsertista palattiin puoliyön maissa taksilla ja kas, Sergion kuppilassakin oli vielä valot. Alkaakohan kulmakunnan Casanovan vauhti hiipua… Joka tapauksessa sunnuntaina hää oli ihan virkeänä lämmittämässä meille pitsaa ja tekemässä salaatteja. Käytiin taas kävelemässä kauniin ilman kunniaksi, ensin kaupassa ja sitten muuten vaan. Tarkoitus oli syödä kotiruokaa, mutta yllättäen alkokin tehä mieli valmista, joten niin siinä sitten pääsi käymään, että kävelyretken kaikki mahdolliset terveysvaikutukset meni kurkusta alas – taas!

Arturin synttäreillä oli tullu sitten selväksi sekin, että tietyntyyppistä kilpailua saattaa olla ilmassa ystävien kesken. Koska Cristina sai serenadin, pitää Berenicen saaha kanssa. Tuo ukulelen rämpyttelijä valittaa, että pukkaa stressiä ja yöunet menee. Toisaalta se valittaa, että on naiset hankalia kapistuksia: kuulemma kristinopin alkeet on ihan pielessä. Ekaksi on tehty nainen ja kun on huomattu miten monimutkainen ja virheitä täynnä se on (ilmiselvä beta-versio), on päädytty yksinkertaisempaan malliin eli mieheen. Ja kuka sitten lopulta kärsii seuraukset, tämä beta-versio, joka joutuu kuuntelemaan kaiken sen eiku-tyyppisen harjoittelun…

Ystävänpäivää odotellessa

Viime ajat on ollu säätilan suhteen kauniita mutta ihan pirhanan kylmiä, koska tuuli on tullunna voimalla pohjoisesta (vaan eipä Saharan hiekka vaivaa). Parvekkeella ei oo tarennu käydä kuin kääntymässä ja osa briteistäkin on jo ettiny shortsien tilalle pitkät pöksyt ja jopa sukat jalkaan. Tuulesta huolimatta on kävelty aika paljon, enimmäkseen on suunnattu kylälle. Parvekkeella oon palellu satunnaisesti, jos on käsityöt vaatinu ulkona pölyämistä.

EMARPissa ja Manulassa käytiin Runebergin päivän kunniaksi taidenäyttelyissä. Edellisessä oli pari työtä, joista tykkäsin, jälkimmäisessä ei niinkään. EMARPissa oli Meire Gomesin Traços e formas (Jäljet ja muodot) (http://vivaportimao.pt/a-nao-perder/e-ainda/584-exposicao-de-pintura-tracos-e-formas-de-meire-gomes), Manulassa taas Laraman eli Jorge Aramalin Traço e cor na Escuridão (Jälki ja muoto pimeässä) (https://regiao-sul.pt/2018/02/01/cultura/exposicao-de-pintura-traco-e-cor-na-escuridao-de-larama/426974). Jälkimmäisten kiinnostavuutta kuitenkin lisää, että tekijä on ollut sokea vuodesta 2008, siitä lie tuo näyttelyn nimikin, joka viittaa pimeyteen. Joka tapauksessa on ollut mielenkiintoista huomata, vuosien mittaan näyttelyitä nuohonneena, että monta kertaa voisi jättää näyttelyn väliin ja vain ihastella siihen kutsuvaa esitettä tai julistetta. Yleensä siinä on nimittäin se ainukainen työ, jolla on jotain taiteellista arvoa… Onhan niitä tietysti poikkeuksiakin, niin kuin nyt vaikka se Günter Grassin näyttely, jossa käytiin taannoin. Se oli ihan tanakkaa tavaraa kaikkien töitten osalta.

Tämä on tyypillinen taidenäyttelyesite.
Siinä on näyttelyn jokseenkin ainoa mielenkiintoinen työ.

Teema jatkuu sikäli, että Laraman näyttelyn esitteessä oli
laitimmainen työ vasemmalta, ja taas, mielenkiintoisin.

Taidenäyttelyt, vaikka virkistivätkin henkisesti, verotti ruumiinvoimia, joten mäntiinpä Maria do Mariin lounastamaan. Se on siis se paikka, missä ruoka tulee purkista. Hyvää oli ja parisen purkkia ostettiin kotiinkin, mm. savustettua sardiinia, joka oli hiton hyvää leivän (miun tapauksessa rukiisen, ukkokullan tapauksessa vaalean) päällä.

Näyttelykävelyä seuranneena päivänä käväistiin toteamassa kauppahallissa, että vuosittaiset appelsiinihilut on hiipumaan päin. Ostettiin kuitenkin sitruksia sekä manteleita. Kotiin tullessa napattiin matkaan astiallinen A Cozinhan kanaa, sen keralle tein uunissa perunasiivuja sipulin, valkosipulin ja punaisen paprikan kanssa. Lisäksi sammiollinen salaattia, hyvää oli!

Continentessa on jaossa esitteitä, joissa ohjeistetaan välttämään
viimekesäistä metsäpalohävitystä.
Toivottavasti ohjeet menee perille.

Lisää kulttuuria saatiin, kun käytiin Festival Internacional de Percussão de Portimão & ENContróBaiXo –tapahtuman avajaiskonsertissa seinänaapureitten kanssa. Seurusteltiin melkein kokonainen perjantaipäivä putkeen – harvinaisen sosiaalinen tapahtuma siis! Mentiin ensin yhdessä O Viriatoon lounaalle: yksi papu-lihapata ja kolme kania, söin taas pupuparan aivot… Kani oli tosi maukas ja muutenkin ruoka oli hyvää. Sitten huilittiin ja ennen konserttia käytiin Lusanassa ottamassa pikku iltapalat.

Festarin pääjuttu pitäisi siis olla lyömäsoittimet, mutta orkesteri oli kuitenkin A Orquestra de Sopros do Algarve eli Algarven puhallinorkesteri.

Noite de Música Japonesan ohjelma (joka toki selittää lyömäsoittimien voimallisen läsnäolon):

Ride, Samuel Hazo

Prims Rapsody para Duas Marimbas e Orquestra de Sopros, Keiko Abe

Nazca Lines, Satoshi Yagisawa

Libertadores, Oscar Navarro

Kyse oli siis enimmäkseen japanilaisesta lyömäsoitinmusiikista, josta en tiennyt sen hittoakaan ennen iltaa ja hyvin vähän enemmän sen jälkeen. Eka biisi oli kylläkin amerikkalaisen säveltämä ja vika espanjalaisen. Illan kohokohtana olisi pitänyt olla toka kipale, joka oli marimbamusiikin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Marimba) uudistajan Keiko Aben (https://en.wikipedia.org/wiki/Keiko_Abe). Siinä marimboja kävivät soittamassa amsterdamilaiset Ramon Lormans & Maikel Claessens, joitten saavutuksia en osaa sen kummemmin arvioida, kuin että oli dramaattista ja kädet kävi. Kaikkein eniten tykkäsin kahdesta vikasta sävellyksestä, eniten jälkimmäisestä. Googlesta kurkistamalla selvisi, että tekijä on elokuvasäveltäjä. Sitä tietämättä miulla oli koko keikan ajan ihan elokuvaolo: Indiana Jones -sarjan kymmenes osa käynnissä ja musiikillisella menolla ja meiningillä yritetään peittää sitä, että 100-vuotias

Harrison ei enää vaan jaksa… Silti, ihan oli taas virkistävän erilainen kokemus!

Kaksi marimbaa ja muut soittimet ennen h-hetkeä.
Sali oli yllättäen tupaten täynnä, vaikka sisäänpääsystä piti maksaakin (8 €)

Ja sithän se olikin taas jo vuoden merkittävin päivä, 10.2. Artur täytti tänä vuonna taas 49, tai joittenkin mielestä 81. Bereniceltä oltiin saatu kutsu saapua baariin klo 20.00 (noin…) Aloitettiin päivä kevyellä hedelmäaamiaisella ja sitten Sergion kuppilaan katsomaan ottelua Tottenham–Arsenal (-tana, Tottis voitti, ei oo reiluu) ja nauttimaan teetä ja leipää. Sitten kauppaan ja kotiin kaikessa rauhassa ruokaa tekemään. Oli sellainen päivä, että ruuan valmistuessa otin tämän talven ensimmäisen parvekedrinksun ja luin hetken aikaa kirjaa – sitten alkoi taas puhuri ja piti paeta takaisin sisätiloihin ja syömään: edellispäiväisiä sianluita, tuoretta kaalisalaattia ja uunibataatteja, kyllä niitten takia kannattikin palata tuulensuojaan!

Sisään palattua soi talon tarjoama puhelin: respan Cristina oli saanut Bereniceltä pyynnön välittää meille viesti (hällä ei vielä ollu meille puhelinnumeroa, pelkkä miun sähköposti ja koska miulla ei ole mitään ns. älylaitetta, kaikki viestit saavuttaa kohteensa vasta sit joskus), että kekkerit aikaistuu parilla tunnilla. No, onneksi eväs valmistui niin, että kerettiin syödä just ennen kuin piti lähteä juhlallisuuksiin.

Baariin kerääntyi taas Arturin sukua ja kavereita ja lopulta Berenicekin paahtoi paikalle kakku kainalossa. Hänkii oli saanu tiedon bileittein aikaistumisesta ihan viime tipassa, mutta niin vain oli saanu aikaiseksi tosi hyvän paakkelssin. Syy aikataulumuutokseen oli se, että veljensä oli viemässä juhlakalun kattomaan peliä Portimonense–Benfica, mistä mie olin oikeesti ilahtunu. Artur nimittäin puhu jo syksyllä, että sitä peliä hän haluaisi kattoa paikan päällä eikä telkkarista.

Päivänsankari vetää kakkua kuvan keskellä, perheen ympäröimänä.

Kakku oli hyvää ja sitä oli enemmän kuin riittävästi.

Kakun syönnin jälkeen myö tultiin Yläbaariin kattomaan ko. peli. Paikalliset pani hanttiin ihan kunnioitettavasti, mutta hävishän ne silti. Yläbaarin isäntä on ollu vähän levoton viime aikoina, sillä on ihan selvä viidenkympin villitys. Kysyttäessä selvisi, että vaimon lisäksi on tällä hetkellä kolme tyttöystävää. Baari meneekin nykyisin kiinni niin aikaisin kuin vain on mahollista, että hää ennättää käydä ystävättäriä tapaamassa. No, Dia dos Namorados on tulossa tai siis hänen tapauksessaan Dia das Namoradas…

Upouusi pussukka.
Ensimmäisen kerran se pääsi ulkoilemaan konserttikäynnillä.
Lukkosysteemi on Make Bijusta, kankaat Mikkelin vierashuoneen sisustuksesta.
Käytin myös täällä olleita virkkuulangan jämiä ja yhtä huivikangasta, josta yritin joskus tehä jotain.
Viimeistely Hiper Casan euro viiskytä senttiä maksaneilla "minipunteilla", joita ripustelin käsihihnan jatkeisiin.
Olen aikas tyytyväinen lopputulokseen: nätti kuin sika pienenä ja sitä voi jopa käyttää!
Inspis tuli miehen siskon olohuoneen koristuksena olleesta antiikki(?)käsveskasta.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan...

Elämä on taas solahtanu totuttuihin uomiinsa. Ruokaa syödään enimmäkseen kotona, teetä ja viiniä juodaan enimmäkseen baareissa. Vuoden alussa kaikki paikat miehittäneet enkut oli palattessa kadonnu jonnekin, Sergion kahvila ammotti tyhjillään ja tiistai-iltana Arturilassakaan ei ollu oikeestaan ketään, kun katottiin Poolin peliä. Keskiviikkona toisaalta samassa paikassa ei meinannu istumapaikkaa löytää, telkkarista näkyikin MAUn peli (surkeeta, niin surkeeta…) ja kaikki kannattajat oli raahautuneet paikalle ja raahanneet mukanaan muutaman muunkin tyypin ja lisäksi oli tullu joitain satunnaiskävijöitä. 

Arturilaan mennessä kateltiin kuuta ja mietittiin, onko sen peittävä uhkaavan näköinen pilvi kotoisin Saharasta...
Onneksi ei ollu!
Portugalissa on muuten ollu vuoden vaihteen jälkeen jokunen maanjäristys
(voimakkaimman magnitudi 4,9), joista on riittänyt juttua uutisiin asti.
Toivottavasti ei 1755 järinät uusiudu!

Pelin kattomisesta ei tullu mitään, kun piti koko ajan jonkun kanssa olla sosiaalinen, mutta koska peli oli mitä oli (surkeeta, niin surkeeta…) ei haitannu. Yksi tarina kertoi kerrostaloasunnosta, jonka vakinainen haltija oli poissa ollessaan vuokrannu tutuilleen. Vuokralaiset oli tulleet ja menneet ja jättäneet mennessään ikkunan auki. Sitten oli tulleet lokit ja vallanneet kämpän, keittiönkaappien päällä pesittiin ja paskaa oli tietysti joka paikassa. Siivoukseen oli menny kaikki saadut vuokratulot, liekö ees piisannu. Toisaalta, omistaja voi vähän ottaa omaankin piikkiinsä, hänellä on kuulemma tapana syöttää vanhat leivät lokkiloille…

Kauniista lopputalven säästä on nautittu kävelemällä runsaasti. Primark-mannekiinin monta vuotta vanha pusakka levisi vuodenvaihteessa, käytiin ostamassa tilalle uusi – ei niin hyvä kuin vanha, mutta 16 euroa – mitä välii! Ennen joulua ostettu talvitakki samasta paikasta maksoi kakskymppiä. 

Primarkin talvitakki

Primarkin kevättakki

Museossa on ollu joulukuusta alkaen mielenkiintoinen taidenäyttely Encontros eli Kohtaamisia. En tiennyt, että Nobel-kirjailija Günter Grass on myös kuvataiteilija ja hyvä onkin. Tai että hää on melkein naapuri, hällä on talo Mexilhoeira Grandessa, ja että on ylipäänsä viettänyt vuosi kausia paljon aikaa Algarvessa. Näyttelykäynnillä käytiin A Fábricassa lounastamassa ja söin elämäni ensimmäisen kerran hanhenkauloja (percebes). Kovasti tykkäsin ja tuo kihtipotilaskin uskalsi muutaman syödä ja tykätä.

Tää näyttelystä kertova kortti on koristanu kotia jo pari kuukautta.
Aika hieno minusta.

Grass ja hanskansa.
Hiton hieno omakuva, sanoisinko.

Sit oli tälläsii enempi abstraktei juttuloi, tykkäsin näistäkii!

Hanhenkaulat tarjolla.
Olivat aika koukuttavia nilviäisiä, tahtoo lisää myöhemmin!

Yhtenä päivänä nähtiin suomalaisia naapureita ja tehtiin treffit Sergion kuppilaan, sieltä jatkettiin sitten vielä heidän asuntoon juomaan lasilliset. Oli hassua katsoa ikään kuin omaa kotia ja sitten kuitenkin ihan erilaista huushollia. Suomeen lähtiessä olin antanu puolikkaan ruisleivän heille, oli kuulemma kelvannu. Ruisleipäähän saisi nykyisin myös suomalaisesta Koivu-kaupasta, josta oli tammikuussa juttu Ilta-Sanomissa (https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000005531902.html ). 

Kun talouteen ilmesty ukulele, respan Cristina ystävällisesti tulosti parit nuotit, mutta pyysi palkkioksi serenadia. Tää meidän perheen totinen torvensoittaja (tai siis tässä tapauksessa ukulelensoittaja) otti pyynnön tietysti vakavasti ja lopulta syntyi Serenata para Cristina (https://drive.google.com/file/d/1f9DuFGaR-TdBNcs_ZTMKxAlN6PtOK5TM/view), joka käytiin hälle esittämässä, mie toki vaan seurasin vierestä. Esitystä oli harjoiteltu naapureitten kämpässä edellisenä iltana viinin vauhdittamana, joten ei se ihan kylmiltään lähteny, se soitto.

Tänään sitten perjantain kunniaksi oli enkutkin taas ilmestyneet Yläbaariin, joten senkin suhteen ollaan taas normaalitilanteessa. Sekin alkaa olla normaalia, että asiakkaat mokomat juo Sergion viinat, nyt oli jopa Macieira pullo tyhjä!