Epäonnistuminen on aina vaihtoehto

Failure is always an option sanoi Adam Savage Myytinmurtajista ja mikäs minä olen tuohonkaan vastaan väittämään. Varsinkin käsitöitä värkätessa se on hyvä pitää mielessä. Jokunen vuosi takaperin aloin neuloa ohkasta puuvillapuseroa, joka ei vaan lähteny onnistumaan. Lopulta luovutin ja jätin jäljelle vain miehustaosan. Sen ympärille rakensin keväällä virkatuista rinkuloista jonkin sortin siivekkeet. Ei tullut takkia, eikä tullut edes tuluskukkaroa, mutta tuli pontso!

Viime keväänä heitin pois rakkaan käsilaukun, jota ei enää saanut elvyttämälläkään pelastettua. Sen jälkeinen uuden etsiminen oli ihan toivotonta, joten päätinpä tehdä sitten itse. Ostin kiss lock - eli kukkarokehyksen, nailonlankaa, ripsinauhaa ja aloin hommiin. Tuo siippa jossain vaiheessa totesi, että alkaa ymmärtää, miksi jotkut käsintehdyt jutut voi olla aika kalliitakin, sen verran hikeä ja vähän vertakin puhumattakaan ajasta pussukka vaati. Onneksi kyyneliltä sentään vältyttiin. Pussukan valmistuttua mikkeliläisen laukkukaupan ikkunaan tietysti ilmestyi ostokelpoinen käsiveska…

Nyt on hoppeeta niin pussukassa kuin kengissäkin!
Sandaalit (kärjet tuossa vasemmalla) tilasin pari vuotta sitten harmaina Cellbesiltä,
vuan olivatten ihan metallinhohtoiset hopeiset.
Samaa mallia on nykyisin kenkäkaupat pullollaan,
on kukikkaita ja tosi hervottoman diskohileisiä.

Vastaavan kellovirityksen näin jonkun toisen ranteessa jollain lentokentällä ja
heti piti itelle saaha, kun hänet Ale-Hopista yhytin!
Kaik kymmenen euroo meni hyvään tarkoitukseen, ainakin miusta.

Joka tapauksessa on alkanut olla huolestuttavaa kiinnostusta kaikkea kimaltelevaa kohtaan: elämässä pitää olla blingiä, vaikkei se punkun kanssa rimmaakaan – onnea kuusikymppiselle Patelle, jonka juhlissa punkkuva tai jotain väkevämpää oli kai kulunut ihan riittävästi! Blingiä on hillitysti käsilaukussa ja kengissä, vähän rajummin uudessa kellossa ja ihan hillittömästi huonekasvin suojaruukussa – se on jo vähän jos ei häiriintynyttä, niin häiritsevää, myönnän. Mutta: ”If it’s worth doing, it’s worth overdoing”, myös usein Myytinmurtajissa käytetty muualta alkujaan lainattu lausahdus. Tämä talvi siis katsellaan taas bromeliaa. On se kumma, että jos ei jotain elävää ole asunnossa, se vaikuttaa asumattomalta. Sama juttu oli, kun Suomesta lähtiessä annettiin kaikki rehut adoptioon, jopa tuo äijänkähmyrä tajusi asian ja sitä ihmetteli.

Bromelian eka ruukunsuoja valmistui Primarkin paperikassista - no bling!

Versio kaksi on tehty pahvista, kontaktimuovista, pikkuruisista pakettiruusukkeista,
silkkinauhasta ja tarrakiinnitteisistä minikokoisista muovirubiineista.
Pöytää suojaa sisäpuolelle kiinnitetty pakastepussi eli
nostaessa pitää aina muistaa nostaa myös kukkaa eikä vaan suojusta.

Hiper Casa -kiinankauppa on yleensä meikäläisen osoite, kun lankoja pitää saaha. Sieltä on jo shopattu puuvillalankoja pontsoon, jonka ykkösversio syntyi kesällä Suomessa. Silloin pastillivärein, nyt on tollainen enämpi maanläheinen lähestymistapa. Samasta langasta tein myös sisäkenkiin pohjalliset (alkuperäiset oli vinhat pahvitekeleet, toki pohjallisen muotoon prässätyt, mutta täysin käyttökelvottomat) ja jalkapalliin (= muovilaatikko ylösalaisin) päällisen. Alkaa olla Arts and Crafts ihan uusissa ulottuvuuksissa, pitäisköhän alkaa olla huolissaan… Ukkokulta sai sukat, kun alkoi valitella öitten kylmenemistä. Artturilan kokki tajusi heti, että para dormir eli että nukkumissukathan siinä oli syntymässä.

Flower Power!

Pohjalliset nro 2.
Nämäkään ei tulleet kerralla valmiiksi, piti nimittäin purkaa akryylilankaosuutta ja korvata puuvillalangan jämällä,
koska neuletakista jäi uupumaan noin 30 cm lankaa, minkä takia se ei olis valmistunut...

Eikö ole söpöt ja kutsuvat!

Samasta pajasta, ilmiselvästi.

Eikö oo kodikasta!
Tyyny on Primarkista, makso 4 euroa, 5 olis ollut kipuraja, jonka yli en olisi mennyt.

Tähtivirkkausta läheltä.
Oltiin kesällä Kuopiossa, notkuttiin hetki kirjaston lukusalissa ja bongasin virkkuumallin Novitan lehdestä.
https://www.novitaknits.com/fi/fi/tutorials/virkkaus/novita-tahtivirkkaus
Lehdessä oli virkattu kauluri, mutta oli miusta tosi tukkosen näköinen systeemi.
Heti kyllä ajattelin, että sisustuksessa tuo voisi toimia.
Saattaapi olla, että esimerkiksi parveketuolit saa jossain vaiheessa pehmikkeet tuohon tyyliin.

Para dormir - virallinen Suomi-Emoji (https://finland.fi/emoji/)

Kaupan akryylilangoista on aikaisempina talvina vääntynyt jo oliivinvihreää neuletakkia ja paitaa, uusi valkoinen takki syntyi likimain aiemman mallin mukaan. Pontson virkkaaminen oli vähän nihkeetä, koska se oli niin vanhan toistoa. Uuden suunnittelu ja tekemisen testaaminen on vaan nin pal hauskempaa! Takkiin otin mukaan uutta jenkaa tekemällä sen selkään ympyräkuvion mallia mummon pitsiliina, toisaalta sen neulotut osuudet oli niin helppoja, ettei jaliksen katsominen häiriintyny. Mokailu sujui kuitenkin, kahdeksaa napinläpeä kohti ompelin seitsemän nappia eli ei kun purkaen ja kerien taas kerran! Yhteen tekeleeseen on vielä langat ostettu, kaunista vaaleaa hunajanruskeaa akryyliä, josta syntynee jonkinlainen läskinpeittoloimi siitäkin. Ensimmäinen versio meni kiville, saa nährä onnistuuko toisella yrityksellä.

Hunajaisen loimen purkuun mennyt versio - liian tukkoista, ei auta...

Paikalliset naiset ei juurikaan läskinpeittoloimista perusta. Oli ruumiinrakenne ja muoto mikä hyvänsä, sen annetaan näkyä. Joskus vähän nikotuttaa, kun joku rouva on pannut päälleen legginssit ja samanvärisen ihonmyötäisen t-paidan. Väkisin tulee mieleen ajatus, että päällysvaatteet on unohtuneet kaappiin. Legginssejä ilman ei kuitenkaan moni tule toimeen ja ne voi olla ihan sitä läpikuultavaa neulosta, että on helppo tsekata halutessaan, onko kalsareita ja jos on, minkä väriset ne on… Jostain syystä tulee mieleen, että näin pukeutuvien taustalla on brassijuuret. Toinen alusvaateosastolta julkiseen käyttöön päätyvä asuste tuntuu olevan oloasu, yksi hauskimmista on Minni Hiiri -puku, johon törmättiin jo männä talvena. Puserossa on Minni miehustassa ja pöksyt on täynnään pikku-Minnejä, kaikki tämä herkullisen pinkkinä.  Kaikesta puputuksesta huolimatta, onhan se mahottoman hienoa, että ollaan selkäsuorana sellaisia kuin ollaan. En muista nähneeni yhtään täkäläistä naista, jolla olis huono ryhti, oli sitten pitkä tai pätkä.

Kumma juttu muuten, kun enkut tai paikalliset kysyy, mitä on tekeleestä syntymässä, ja heille sanoo, ettei vielä tiedä – katotaan, mitä alkaa syntyä – hyö hyväksyy vastauksen ihan kelvollisena. Kun joku suomalainen (usein kylläkin känniääliö, joten se saattaa selittää asiaa) kysyy asiaa, vastaus koetaan ilmiselvästi vittuiluna, vaikka vilpittömässä mielessä annettaiskin. Tuon hunajaisen tekeleen kanssa kävi just niin, aloin tehdä kokeilua ja kun ei sujunut, otettiin uusiksi ja sen rehellisesti kaikille kysyjille kerroin.

Katedraalipaita takaa...

... ja edestä.
Nimen sille antoi mies, jonka mielestä selän mummon pöytäliina
tuo mieleen jylhät kirkolliset rakennukset ruusuikkunoineen,
kuten vaikka on Notre Damessa Pariisissa.

Erilaisia vaatteentapaisia syntyy sitä tahtia, että toisesta päästä pitää tehdä koko ajan poistoja, milloin kavereille ja milloin kirpparille. Mikkelissä kirpparit on ongelma, koska ainoa muu kuin itsepalvelukirppis on lähetys-jotain. Ja lähetystyö on samalla tasolla rikoksissa ihmiskuntaa vastaan kuin kansanmurha, ja useinhan niitä toimitetaankin samanaikaisesti. Uskonnollisista jutuista tuli taas mieleen lentävä spagettihirviö, joka aikanaan oli miusta hyväkin vitsi. Nyt kun se on hyväksytty jo ainakin Hollannissa oikeaksi uskonnoksi, se siitä. Varmaan on jo ensimmäiset oppiriidat käynnissä: mistä materiaalista päässä pidettävän pastasiivilän on oltava valmistettu, pitääkö olla kaksi hantaakia vai riittääkö yksi ja mihin päin hantaakien pitää oikeaoppisesti sojottaa… riittäähän näitä!

Mistä päästäänkin oivan aasinsillan kautta seuraavaan. Yksi MM:ssä käytetty sitaatti oli ”I reject your reality and substitute my own!”. Siihen liittyen, jos ketä kiinnostaa rinnakkaistodellisuudet: http://villupee.blogspot.pt/. Tyypilliseen savolaiseen tapaan vastuu siirtyy lukijalle, pitäkee hauskoo!

Niin kauas kuin silmään siintää nään meren ja kaupungin

Tulee aina välillä mietityksi vähän ohi itsestäänselvyyksien sitä, miksi täällä on paremmin kuin siellä. Sen lisäksi, että ei tuu räntää niskaan ja päivällä on valoisaa, siis. Yksi syy on se, että Suomessa ei koskaan nää lähintä taloa tai puuta kauemmas, kun Etelä-Karjalassa tai -Savossa asuu. Täällä ihan keskikaupunkia lukuun ottamatta on aina yllä avara taivas ja tilaa hengittää.

Iltataivas

Asunto on hotellin kolmannessa kerroksessa (piso 3, Suomessa olis kerros 4), josta on suorat näkymät pitkin kaupunkia ja vuorille ja talojen ohi myös merelle. Tuntuu vaan niin hyvältä, kun voi antaa katseen kulkea suoraan horisonttiin ilman mitään pysähtelyjä.  Oon asunu kahdessa merenrantakaupungissa eli Haminassa ja Helsingissä, mutta ei niissä tuntunut yhtään tältä. Siks toisekseen, hitostako niissä tiesi merenrannassa asuvansakaan, kun siellä on ne saakelin saaristot hämäämässä. Täällä kun menee rannalle, se on siinä: ranta – meri. Piste.

Marraskuussa on vietetty Martinpäivää, käyty markkinoilla ja juotu Jeropigaa (portviinin tapaista juomaa, mutta köyhän miehen versiona), jonka kanssa perinteisesti näihin aikoihin syödään paahdettuja kastanjoita. Kastanjat jäi hommaamatta, niiden paahtamisesta syntynyttä savua tuli kyllä hengiteltyä liiankin kanssa markkinareissulla. Pyhän Martin kesä (Verão de São Martinho) on hellinyt päivälämmöllään ja siitä on pyritty nauttimaan kuleksimalla. Lonkkanivelet yrittää protestoida ja vääntää kävelytyylin malliksi Ahtisaari, mutta en oo antanut periksi. Mitenhän sitten niitten kanssa käy, kun päivät kylmenee, yöthän on jo kohtuullisen kalsoja. Superkuukin (superlua) tuli ja meni. Sen nousua oikein uutiskanavalla suorana seurattiin, pitkään ja hartaasti. Ehkä ei maailma ihan vielä ole kokonaan raiteiltaan, kun sellaiseen voi rauhassa aikaa käyttää.

Lisää vain paahdetut kastanjat...

Tätä myö sit katottiin ja ilmeisesti katto moni muukin, eikä kenelläkään ollut kiire minnekään!

Kaunis ilma teki levottomaksi, käytiin tekemässä torstainen puolipäiväretki Alvoriin. Mentiin suoraan bussilla 14 ja käytiin kauppahallin vieressä syömässä frango churrasco com piri-piri -lounas. Ruokaa sulateltiin lasten leikkipuistossa, jossa on rauhallisen ilmapiirin lisäksi toimivat vessat – tuttu paikka siis! Pois tultiin uudella bussituttavuudella nro 15, jolla päästiin Alvorin vuorilla kiertelyn jälkeen sairaalan pysäkille, josta noustiin nroon 32 päästäksemme takaisin kotinurkille.

Leikkipuiston puun varjossa oli hyvä istuksia ja neuloa.

Jos olis parempi mielikuvitus, noinkin tuon puiston voisi nähdä.

Leikkipuistossa vaelteli tosi isokokoinen kissa, ei kuitenkaan tämä.

Jalkapalloakin on käyty katsomassa, vaihtelua siihen toi perjantai-iltaisen kortin lätkinnän seuraaminen yläbaarissa. Siitä tuli mieleen ammoiset 80-luvulla Haminassa vietetyt illat, kun äijät pelas ja myö Sipiksen kanssa katottiin Konnankoukkuja kahdelle… Ympyräkaupunki tuli mieleen jo vähän aiemminkin, kun Leonard Cohenin menemisestä edes uutisoitiin. Olin just muuttanut Haminaan ja istuin kuppilassa juomassa teetä ja lukemassa herran runoja. Paikalle tuli sikäläinen uusi tuttavuus Lymy, joka oli ihan kauhuissaan, että eihän nyt täällä voi kukaan kahvilassa lukea, sellaista nyt vaan ei tehdä! Niin kuin se nyt olis miuta mitenkään heilauttanu…

Myöhäiskesän muututtua sateiseksi syksyksi voi alkaa ottaa iisimmin. Suomessa näköjään kohistaan hyggeilystä, niin kuin ei myö muka osaisi sitä ihan itse ilman muualta saatavaa oppia. Lännen Sanomissa oli Mikkelin möyhentäjän (Antti Mehtälä) hyvä kirjoitus aiheesta (http://www.lansi-savo.fi/mielipide/kolumnit/kolumni-pitaa-osata-olla-355861). 

Jos harrastaisin visertelyä, olisin lähettänyt viestin: Mitä eroa muka? #hygge #kalsarikänni.

Jalkapallon seuraamisen kansallisia erityispiirteitä

Portugalissa jalkapallo on vakava asia, vakavampi kuin mikään muu, sehän on jo useaan kertaan todettu. Yksi tärkeistä matseista, Porto–Benfica pelattiin taannoin. Käytiin ensin Artturilassa avaamassa päivä kolmella valioliigapelillä (Arsenal 1 – Spurs 1, Liverpool 6 – Watford 1, Swansea 1 – MAU 3) ja nauttimalla teetä, tousteja ja munakasta. Olen päättänyt Unitedin portugalilaisen valmentajan kunniaksi alkaa käyttää joukkueesta lyhennettä MAU, koska mau = huono. Tuokaan voitto ei sitä tämänhetkistä tosiasiaa miksikään muuta.

Päivän kallistuessa päivällisaikaan menimme alabaariin syömään salaattia ja lasagnea. Yläbaarissa aiemmin viihtynyt äijäporukka on siirtynyt sinne pelejä seuraamaan. Rekvisiitat oli taas kunnossa Benfica-tuoppeja ja -tuolia myöten, tarjoilijaneidin kanssa tuli erimielisyyttä siitä, kun servietit oli vihreät (Sportingin väri) eikä punaiset (Benfica, Porto olis sininen). Jaksettiin katsoa sitä meuhkaamista eka puoliaika, sen aikaa mitä syömiseen meni. Siirryttiin sitten yläbaariin toisen puoliskon ajaksi. Yllätys oli suuri, kun se olikin ihan nuijalla lyöty. Ilmeisesti aiemmin tuo alas siirtynyt porukka on pitänyt rauhallisemmat katsojat loitolla. Sergio kehitteli meille baaritiskin viereen oman erilliskatsomon. Sitten yhteen pöytään tuli tilaa ja hää halusi välttämättä meidät siihen sijoittaa. Pöydässä istui vanhempi herrahenkilö, joka ei ilmeisesti hirvittävästi meidän seuraan tunkeutumisesta tykännyt, koska aloitti närkästyneen tuhinan ja puhinan. Mie sitä aikani kuuntelin ja sitten kun tuli tarvis ottaa juomatäydennystä, kysäisin häneltä kohteliaasti, ottaako hänkin (O Senhor…). Ei huolinut, mutta tuhina loppui siihen ja myöhän haasteltiin enkuksi sitten vaikka mitä loppupelin ajan. Peli muuten päättyi 1–1. Ottelun jälkeen FC Porto on saanut Portugalin jalkapalloliitolta 21000 euron sakot, koska kannattajat häiriköivät ja aiheuttivat vaaratilanteita. Varsinaista jalkapallohuliganismia (siis ihmisten pahoinpitelyä ja omaisuuden turmelemista jalkapallon varjolla) täällä ei kai kuitenskaan onneksi ole, jos olen oikein jummartanut.

Benfica sempre!

Tavalliseen tapaan peliä oli alettu hehkuttaa useita päiviä aikaisemmin ja lopputulosta ruodittiin pitkään ja hartaasti. Tajusin vasta pari päivää sitten, että kun telkkarin uutislähetysten alalaidassa kulkee banneri, jossa on uutiset lyhyesti, siellä on erikseen otsikko Urheilu (jonka alla enimmäkseen jalista, mutta voi olla muutakin) ja lisäksi otsikko Liiga, jossa kerrotaan pelattujen otteluiden tulokset ja tulevien otteluiden aikataulu… Pelien lisäksi media käyttää runsaasti tilaa ja aikaa pelaajien, valmentajien ja muiden kuten joukkueenjohtajien henkilökohtaisten asioiden ruotimiseen.

Maajoukkuepelilauantaina Suomi pelasi Odessassa Ukrainaa vastaan ja hävisi vain yhöllä maalilla nollaa vastaan. Pelinkatsomisseurana oli välillä Kamukki ja välillä Evertonin kannattaja Brian Carol-vaimoineen, ihan myötätuntoisina ja silleen. Poikakin heillä oli matkassa, mutta hän oli jo siinä vaiheessa poistunut. Kamukki varsinkin osallistui, maaliin asti hän kovastikin kehui suomalaisten peliä ennen kuin sitten älysi, että ne olikin ukrainalaiset sinisissä paidoissa ja teki sen maalin. Normalna -  ihan normaalia siis. Kun peli oli ohi, aloimma Artturilassa tehdä lähtöä. Silloin isäntä painalsi pöytään avatun valkoviinipullon ja kolmen lasin kanssa. Myös paahdettua bataattia tuli kyytipojaksi. Ei siis lähdetykään vaan istuttiin seurustelemassa – suurin osa keskustelusta tapahtui kylläkin portugueesiksi Berenicen, Arturin ja paikallisten asiakkaiden kesken eli ohi meni.

Kun siitä seurustelusta selvittiin, talsittiin kotia kohti ja päädyttiin vielä yläbaariin. Siellä Arturilasta poistunut enkkujen poika Lee oli oluella ja ratkomassa sanaristikkoa. Kälistiin siinä sitten vielä parien lasillisten verran ennen vetäytymistä. Muistaakseni oon aiemminkin häntä yläbaarissa nähnyt, mutta eka kertaa haasteltiin. Hää on nyt asunut rantsussa vanhempiensa kanssa samassa talossa mutta eri huoneistossa eli piti palata takaisin alas nukkumaan, mutta saattaa seuraavalla retkellään parin viikon päästä olla taas tuossa naapurissa yöpymässä. Sama meininki on hänellä kuin meilläkin, eli suomalaisia tapaa Suomessakin, siksi viihtyy enemmän vaikkapa yläbaarissa, missä on usein portugalilaisiakin. Paitsi että onko sen nyt niin väliä, haastaako sitä paskaa suomalaisten tai enkkujen kanssa, kun portugalilaisista ei nyt ollut paikalla kuin Sergio… Liverpoolista muuten pääsee Faroon vähän päälle neljällä kymmenellä eurolla milloin vain, ei tartte matkoja paljon etukäteen suunnitella, meinaa kateus vähän kolkutella!

Taidevalokuvausta, yöperhonen yläbaarin ikkunassa.

Kentälle jalkapallokatsomoon asti ei olla edelleenkään päästy. Mikkelissä oli jo lähellä, MP pelasi Urskilla ja myö katottiin vieressä Jälkipeli-baarissa jotain enkkujen cupfinaalia, ilman selostusta. Ainoo tarjolla ollut kommentointi oli på svenska och ingen ville lyssna på det! Kun kentällä oli puoliaika, väki vaelsi baariin yksille ja sitten taas takaisin. Ehkä myö vielä sitten saadaan aikaiseksi mennä ihan paikan päälle, kun Portimonense nousee Primeira Ligaan. Se on ihan mahdollista, johtavat nimittäin kakkosliigaa seittämällä pisteellä ja ovat pelanneet pelin vähemmän kuin kakkosjoukkue. Paikallisia ei tunnu paikallisjoukkueen tilanne paljon hetkauttavan, mutta Arturilassa käväisi enkkupariskunta, joka kuului tulleen paikalle vasiten Portimonensea kannattamaan.

Kun ei jaliksessa tule suomalaismenestystä, lohduttauduin lukemalla Ilta-Sanomia netistä ja katsomalla Saara Aallon esityksen X Factorissa – ei paha. Siitä tuli mieleen tapaus teini- vai oliko vielä tween-ikäisenä. Johonkin palautettavaan englanninkielen tehtäväpaperin laitaan kirjoittelin tuon Saaran laulun sanoja: It’s raining, it’s boring, my lovelife is boring me to tears, after all these years... Kun opettaja palautti tehtävän, sanat oli korjattu kuulumaan oikein eli It's raining, it's pouring etc. Vähänkö on mahtanu opeparkaa huvittaa, kun joku 12-vuotinen murehti kaikkien näitten vuosien jälkeen tylsäksi muuttunutta rakkauselämäänsä. Opinpa kuitenkin uuden sanan eli nyt osaan kertoa sataneen kaatamalla in English, too.

Kun sai niin halvalla!

Mikkelin kesäteatterissa olis ollut tarjolla tankin täyttöä, mutta myö jätettiin väliin. Täällä on kyllä noudatettu Sulon oppeja ja tehty vaan edullisia ostoksia. Mies ei ottanu juurikaan vaatetta mukaan, joten ensimmäisten hikisten päivien jälkeen piti lähteä ettimään vaihtopuseroita ja paremmin ilmastoituja kenkiä. Primark ratkaisi ensimmäisen pulman ja Retail Centerissä oleva Calçado Guimarães -kenkäkauppa toisen, parilla kympillä sai ihan kunnolliset sandaalit hänelle. Jälkimmäinen on aika kumma paikka suomalaisiin popoputiikkeihin tottuneille. Kaikki kaupan olevat kengät on hyllyillä ja lattioilla läjissä laatikoissa. Jostain laatikosta on nykäisty yksi esittelykappale näkyville ja sen pari on sitten siellä jossain niissä laatikkoläjissä jemmassa. Kengät tunnistetaan tuotenumerolla ja esittelykenkä ja sen pari saattavat olla ihan eri puolilla liikettä, sieltä sitten vaan numeroa arpomaan! Athletic´s foot -kaupasta kävi hän ostamassa uudet katu-uskottavat Niket, siellä esittelykengät oli seinällä ja parit varastossa, josta henkilökunta kävi ne noukkimassa. Niitten lisäksi garderobi on täydentyny puuvillapöksyillä ja jollain pitkähihasella puseronretkulla – tai kyllähän se ihan siisti on, paikallisesta Cittarista eli Jumbosta ostettu, kun vaatekaupoista ei löytyny mieleistä.

Kun kerran on tyyllinsä löytänyt, mitäs sitä suotta vaihtamaan!
Rivin jatkoksi on nyt yksi myös pitkin hihoin...

Itselle en oo paljon mitään rätei tai lumpui ostanu, koska puseroita on periaatteessa riittävästi ja housuja en täältä varmaan ees ilman hermoromahdusta löytäis. En löytäis kyllä Suomestakaan, jos ei Cellbes auttais, siks toisekseen.  Otin matkaan parit pitkät puuvillapöksyt, toiset vanhat ja toiset pakasta. Vanhat olikin niin vanhat, että nyt on pitäny jo paikata, mutta ehkä ne jouluun ja uusien hakuun asti kestää. Primarkista kävin ostamassa parin euron t-paitoja, kun vanhoissa alkaa olla öljy (ruokaa)- ja väritahroja (pakolaiskassista), jotka ei enää pesussa puhistu. Arcopedicon kenkiä yritin viime talvena etsiskellä, mutta havaitsin olleeni ihan väärillä jäljillä, kun kenkäkauppoja kolusin. Niitä nimittäin löytyi apteekista, mutta en ostanu, kun olin kerran hommannut uudet jo Suomessa.

Calçado Guimarães

Kellon ostin Ale-Hopista, kun halvalla sain eli makso kympin. Mikkelissä ei tuu rannekelloa kaivanneeksi, kun siellä se piruntorjuntatorni neljä minuuttia edellä olevine kelloineen näkyy joka paikkaan, mihin on tarvis kävellä. Täällä taas aikaa et näe mistään ja toisaalta tarttee tietää, kerkiääkö bussiin tai onko kuppila päivätauolla vai onko päivällisaika alkanu tms.

Ale-Hopista ois voinu ostaa myös hymiöitä, mitenhän noi vaan sais liitettyä viestiin?

Continentessa opittiin uusi juttu, kun yksi ystävällinen kassahenkilö meitä valisti. Siellä on sisääntulon yhteydessä automaatti, josta voi ottaa jonotuslappuja kaikille palvelutiskeille, se oli meilläkin tiedossa. Sitä vaan ei tiedetty, että oman kanta-asiakaskortin viivakoodin vilautuksella sieltä voi putkahtaa myös alennuskuponkeja. Sillä kertaa saatiin viiden euron yleisalennus Continenten ostoksiin ja pari lappua Wellsiin. Sieltä ostinkin sitten käsidesiä ja kylmä-kuumahaudepussin. Jälkimmäinen on viritetty versio, siinä on mukana myös kuminauhoilla uumalle kiinnitettävä kangaspussi, johon hauteen voi sujauttaa käytön ajaksi. Kuinkahan monta vitosen kuponkia on aiemmin jäänyt saamatta, kun ei olla tuota vilautusjuttua tiedetty, ei siedä ees aatella…

Sieltä niitä suoltuu, alennuskuponkeja nimittäin!

Tapahtumahorisontissa

Mikkelis-makkelis on kaiken mualiman tapahtummaa kaiken aikoo, siltä kesällä ainakin tuntui. Kiva, että on, vaikka suurin osa jäi meiltä kokematta. Taidemuseossa kävin kerran yksin ja toisen kerran oltiin porukalla, myö sekä sisko ja sen mies. Itsekseni katselin läpi näyttelyn Painting of the Mind  (http://www.mikkeli.fi/sites/default/files/atoms/files/mli_museot_tm_vaihtuvat_nayttelyt_maisema_2016.pdf), missä tuijotin uskollisesti läpi videoteoksen Näkymä vastarannalta (http://www.av-arkki.fi/teokset/nakyma-vastarannalta/). Oli hieno! Porukalla ihastuttiin Lauri Nykoppin tuotantoon, josta osa oli tuttua jo edellisvuotisesta GalleriArin näyttelystä (http://www.mikkeli.fi/sites/default/files/atoms/files/mli_museot_tm_nayttelyt_laurinykopp_2016_0.pdf).

Länsi-Savoa lukemalla oon yrittäny vähän pitää itteeni ajan tasalla tapahtumien suhteen ja nythän siellä on ollut suhteettoman iso hässäkkä, kun ovat keksineet tehdä Mikkelistä Suomen halloween-pääkaupungin (http://yle.fi/uutiset/3-9237973).  Älytön juttuhan se sinänsä on, mutta tuskin ketään suuresti vahingoittaa, paitsi tietysti sitä kirkkokansaa, jolla nyt tuntuu muutenkin olevan verta vuotavat pukamat aivoissa. Kaupunginjohtaja Timo Halonen on muuten vastikään väitelly tohtori, aiheenaan se, miten mainetyön tulee olla osa kaupunkiseutujen strategista johtamista (http://www.lansi-savo.fi/uutiset/lahella/mikkelin-kaupunginjohtaja-vaittelee-tanaan-vaitoksen-aiheena-mainetyo-349528)…

Kalakukkokaupungissa käytiin kesällä, siitä todiste tässä!

Mikkelin poliisiaseman remppaa peiteltiin tällä...

Lukemisesta puheen ollen, matkalukemiseksi otin vain pari kirjaa, joista ensimmäisen sain vihdoin kahlattua loppuun. Miten voi olla, että David Bowiesta voi saaha aikaiseksi jotain NIIN tylsää, kuin Marc Spitz on onnistunut? Opus on kuin tulis läpi lihamyllystä, niin tasapaksua tavaraa on kansien välissä. Tyyppi tunnustautuu faniksi, olis heittänyt kaiken muka-objektiivisuuden roskiin ja fanittanut täysillä, taatusti olis ollut kivempaa luettavaa. No, nyt se on kuitenkin ohi. Seuraavaksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä. Jostain syystä olen sitä tähän asti vältellyt, saa nähä kuin käy... Tuo miehenpuoli on innostunu lukemaan historiaa, ekaksi oli käsittelyssä Venäjä ja nyt kertomukset Norjan kuninkaista, alkaa Haraldit ja Haakonit olla hanskassa tai sitten ei.

Täällä on käyty Manulassa parissa näyttelyssä ja yhdessä konsertissa. Toinen näyttelyistä oli täynnä erilaisia käsitöitä ja muuta askartelua, toisessa taas oli värikkäitä allegorioita, jotka enimmäkseen jäi viittauksiltaan hämäriksi. Pari hienoa kuvaa siellä kyllä oli. Näyttelyitä kiertäessä tulee välillä mieleen pohdinnat siitä, mikä on taidetta ja mikä ei. Miusta kuulemani yksinkertaisin ja pätevin selitys on, että kun ihminen luo jotain ja tuo sen muiden ihmisten koettavaksi, kyse on taiteesta. Jos luomisentyöt jää pöytälaatikkoon, kyse on itseilmaisusta, ei taiteesta. Se sitten taas, mikä on hyvää taidetta, onkin jo paljon kinkkisempi tapaus tietysti!

Kun palapelistä on puolet kadonnu, lopuista voi tehdä vaikka sisustustaidetta.
Espoon EMMAssa on muuten ollut ihan hauska palapeliteos aikanaan:
siinä oli ripustettu siimoihin palasia niin, että ne muodosti ilmavan kuution.

Sonia Socorro Cabañas Cortés on Manulan taiteilijan nimi.

Lisää Soniaa, täst mie pidin.

Konsertissa uudistettiin tuttavuus kuoron Grupo Canto Renascido kanssa ja nimensä mukaisesti oli ryhmä kuin uudestisyntynyt verrattuna edellistalveen. Laulajia oli enää neljä ja alussa tuntui, että edistystä ei ollu tapahtunut. Mies vertas laulua jalkapallokentän kannatusmölinään. Sitten osaset loksahteli kohdilleen ja pariin otteeseen esitys oli ihan aidosti hieno. Vaikka naisilla oli kummallakin hyvin ohkaiset äänet ja toisella miehellä ärsyttävä vibrato, yhdistettynä niistä syntyi välillä todella kaunis sointi – kuorolaulun taikaa! Harmillisesti, juuri kun kuoro oli parhaimmillaan, yleisöön tuotu koko ajan häiriöääntä pitänyt kersa alkoi karjua kurkku suorana kitarisat lepattaen. Äitensä ei ymmärtänyt viedä tulevaa hevilaulajaa pihalle ennen kuin toinen laulajattarista kävi pyytämässä poistumista salista, mutta valitettavasti hienoin hetki oli menny jo harakoille.

Viime vuotinen Etelän klassisen orkesterin (Orquestra Clássica do Sul) kamarimusiikkikiertue on siirtynyt jonnekin muualle (oisko ollu Loulé), mutta 22.10. hyö tuli isolla porukalla Portimãon TEMPOon eli Teatro Municipal de Portimãoon. Ja myöhän käytiin katsomassa ja kuulemassa. Ohjelmisto koostui portugalilaisen nykysäveltäjän Bruno Gilin teoksesta Sospirando Silhouettes, Op. 1, mikä oli päräyttävä elämys, kumpikin tykättiin kovasti. Sitten oli perinteisempää Haydnia ja Dittersdorfia. Ihan samasta muotista oli noitten 1700-luvun säveltäjien tekeleet, kaunista mutta jotenkin tylsää. Konserttiyleisö oli kovasti kansainvälistä, oli muitakin suomalaisia, enkkuja, venäläisiä ja hollantilaisia paikallisten lisäksi ainakin. Grande auditórioon permannolle mahtuu n. 270 istujaa, ei se ihan täynnä ollut, mutta reippaasti yli puolillaan kyllä. Nuoria oppaita oli varattu ohjeistamaan yleisö oikeille paikoille suhteessa yksi opas / kymmenen opastettavaa, mikä oli taas jotenkin niin hellyttävää – olis ne paikat nimittäin löytyneet ihan lippujen (7,50 € kpl) tietojen ja salin omien opasteiden avulla, mutta ihan hyvä noin!

Hauska yhteensattuma on se, että Mikkelin entinen työväentalo, joka viimeemmäksi Naisvuoritalona tunnettiin, saa uuden omistajan ja rempan myötä nimekseen Kulttuurikeskus Tempo.

TEMPOn aulasta löytyy tällainen.

28.10. mentiinkin sitten kirkkoon. Algarvessa vietetään yhdeksättä kertaa Urkufestivaaleja (Festiva de Órgão do Algarve) ja ensimmäistä kertaa konsertteja on myös Portimãossa Äitikirkossa (Igreja Matriz), joka myös nimellä Igreja de Nossa Senhora da Conceição (olisko Neitsytäidin kirkko?) tunnetaan. Kuultiin Stabat Mater kuorolle ja uruille, säveltänyt João Rodrigues Esteves.  Kuoro oli taas viime joulun aluksesta tuttu, Coral Adágio, mutta ei olis kyllä samaksi arvannut! Jos toiset oli uudestisyntyneitä, niin nää oli jo ihan toisesta maailmasta, niin hienosti homma toimi. Tuli suorastaan ne eri kykykilpailuista tutuksi tulleet kananlihat käsivarsiin ja liki tippa linssiin. 11.11. olis lisää urkujen soitantaa tarjolla, mutta se ehkä jää väliin, Klassinen orkesteri on tulossa uudelleen TEMPOon marraskuussa, sinne varmaan suunnistamme.

Kirkon julkisivu kaikessa karuudessaan.
Sisäpuolta oli koristettu erilaisin uskonnollisin patsain, tietysti,
mutta kaikenlainen kiirastulella ja helvetillä pelottelu puuttui - kummaa!

Toisessa kunnallisessa näyttelypaikassa EMARPissa oli veistotaidetta esillä, muttei miusta kovin hyvää. Siellä ja Manulassa on taas kummassakin jo uudet näyttelyt, mutta meihin iskenyt röhinätauti on vähän hillinnyt yleisillä paikoilla vierailuja, vaan eiköhän tää tästä taas, kun on riittävästi köhitty. Tänään, jos jaksetaan, käydään yläbaarissa nauttimassa jalkapallokulttuurista, kun Fenerbahçe  ja ManU ottaavat yhteen uudemman kerran Eurooppa-liigassa, edellisenhän mänsesteriläiset voitti – ihme ja kumma! Juteltiin yksien enkkujen kanssa pelien katsomisesta. Hyö ei kuulemma voi tulla katsomaan kuin iltapelejä, kun ei jaksa alkaa vetää vinkkua jo aamu- tai iltapäivästä. En viitsinyt kysyä, eikö hyö ole huomanneet, että baareista saa vaikka teetä tai kahvia ja ihan vaan vettäkin...? Teen kanssa on tietysti usein vähän säätöä, vihdoin on saatu Artur ymmärtämään, että kun myö halutaan teetä, kummallekin pitää tuoda oma potti, ja silti yleensä loppuu kesken...

Ajastaika

Suomen mepit yrittää tehdä kerrankin jotain pienelle ihmiselle konkreettista ja uskoisin jopa, häntä hyödyttävää uudistusta – tai kai enemminkin vanhistusta eli siis yrittäävät saaha EU:ta luopumaan kesäajasta. Miulle siirtymät ajasta toiseen on ihan yks ja sama, koska kaikki yöt tulee pyörittyä ja juostua vessassa omaan epäsäännölliseen tahtiinsa, siinä ei joku tunnin heitto suuntaan tai toiseen paina mitään. Mutta yleisesti ottaen onhan tää kellojen siirtely ihan järjetöntä puuhaa. Joku unitutkija sitten taas on sitä mieltä, että pitäis kokonaan vaihtaa aikavyöhykettä Keski-Euroopan aikaan (http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/suomen_pitaisi_vaihtaa_aikavyohyketta_sanoo_unitutkija), mutta miksei sitten kerralla tänne länsilaidan aikaan, miusta tää on ihan napissaan ainakin, mitä Valioliigapelien katseluun tulee!

Vuosien kulumisesta on joskus aikanaan jonkun nyttemmin jo unohtuneen porukan kanssa haastettu. Jotkut hahmotti vuodet toistuvina kehinä (ainakin yksi nainen, joka oli asunut jossain päin Afrikkaa) ja toiset sitten taas nuolena. Yksi entinen venäjän opettaja selitti, että venäläisillä on syklinen aikakäsitys. Muun lukemisen puutteessa tuo mies luki ekirjana Venäjän historiaa vallankumoukseen asti ja väittää sen mukaan, että kaikki siellä säännöllisesti toistuu, edelleenkin siis, ja se tuntuisi vahvistavan, että ympäripyöreetä on. Vaikka muuten kaikkee pyöreetä diggailenkin, aika on kulunut miusta enempi suoraan kohti tulevaa loppuaan, mut ei kuitenkaan nuolena vaan siniaaltona kumpuillen: keskikesästä alkaa raskas nousu kohti joulua, jonka jälkeen päästään laskettelemaan kohti kevättä ja kesää ja sitä rataa.

Nyt kun oikeet syksy ja talvi on yllättävän onnistuneesti hävitetty kokemuspiiristä, on aaltoilu paljon loivempaa ja elämä sitä myötä kevyempää. Kun jatkuvasti elää lähes puoli vuorokautta valoisassa, ei ees kotityöt ketuta. Lattiat tulee sutaistua ihan tosta noin puhumattakaan jostain pyykinpesusta, jota pitää Suomessa oikeesti suunnittella, mutta täällä vaan heittää rätit koneeseen ja antaa sen hoitaa homman eikä ripustaminenkaan tuota ylenmääräistä tuskaa. Siitä tulikin sitten taas mieleen lapsuuden aikainen Tenavat-sarjakuva, jossa joku, olisko ollut Eppu, tuumasi että onni on laatikollinen täynnä lämpimiä sukkia tms. En sitä konsanaan ymmärtänyt, ennen kuin täällä käyttäessäni pesukonetta, joka paitsi pesee ja linkoaa myös kuivaa – sieltä tulee siis ihan oikeasti lämpimiä sukkia ulos, jos niin tahtoo!

Sinne päin oli muistikuva, kyse olikin turvallisuudesta eikä onnellisuudesta, mutta riittävän lähellä!
http://www.gocomics.com/peanuts/2013/10/04

Täällä työt jatkaa pyörimistään enemmän tai vähemmän, oli päivä mikä hyvänsä. Hotellin maalarit hävisivät viikonlopuksi, mutta edustan nurmikoita ajeltiin täysiään lauantainakin. Lähibaarit pitää ovensa kiinni maanantaisin ja Artur ei sulje koskaan, Continentekin on kiinni sentään joulupäivänä, muista kiinniolopäivistä ei ole meillä havaintoa. Busseista osa kulkee viikonloppuna, osa taas ei, mutta niitä korvaa linja, jota ajetaan vain viikonloppuisin. Aikatauluissa ei ole mitään mainintaa siitä, että joulukuun 8 (synnitön sikiäminen) on päivä, jolloin ajetaan sunnuntaivuorot, se nyt vaan pitää tietää… Muihin vastaaviin ei olla vielä törmätty.

Muita tärkeitä päiviä Portugalin kalenterissa ovat mm.:

25.4. (Dia da Liberdade, Vapauden päivä) juhlitaan oikeistodiktatuurista vapautumista ja siihen johtanutta neilikkavallankumousta. Neilikkavallankumouksessa (Revolução dos Cravos) nuoret vasemmistoradikaalit upseerit aloittivat Lissabonissa sotilasvallankaappauksen aseet koristettuina neilikoilla 25. huhtikuuta 1974 (yksinkertaistettu versio, laajempi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Neilikkavallankumous).

10.6. (Dia de Portugal, Portugalin päivä), jota diktatuurin aikana vuodet 1933 – 1974 vietettiin portugalilaisen rodun (!) kunniaksi. Päivämäärä on Portugalin kansalliseepoksen d´Os Lusíadas kirjoittajan (runoilija Luís Vaz de Camões) kuolinpäivä. Nykyisin päivä on yleinen portugalin kielen ja portugalilaisuuden juhlapäivä.

5.10. (Implantação da República, Tasavallan päivä), jota vietetään Portugalin ensimmäisen tasavallan perustamisen (1910) kunniaksi. Tästä päivästä tekee hauskan se, että keskustaoikeistolainen hallitus lakkautti sen juhlimisen 2012 ja vasemmistolainen palautti 2016…

1.12. (Restauração da Independência, Itsenäisyyden palauttaminen), jota vietetään sen kunniaksi, kun Portugali vuonna 1640 itsenäistyi Espanjan vallan alta. Siis UUDELLEEN itsenäistyi. Portugalin on katsottu syntyneen 1128, mutta vasta 1143 sen ovat muut tunnustaneet itsenäiseksi valtioksi. Ennen syntymäänsä Portugali oli enemmän tai vähemmän yhtä Kastilian kanssa ja siihen yhdyttiin taas 1383, 1385 taas erottiin, 1580 päädyttiin kompukseen Espanjan kanssa (nää yhtymiset ja erot liittyy jotenkin kruunuperimykseen ja perijöittä olemiseen) ja lopulta 1640 tänäiseen itsenäiseen valtioon.

Kaikki nämä mielenkiintoiset jutut löytyvät mm. sivuilta https://www.calendarr.com/portugal/, https://fi.wikipedia.org/wiki/Portugali.

Joulua odotellessa...
Mikkelin [taito|shopissa] oli syksyllä hauskoja ledihimmelirakennussarjoja tarjolla.

Maan tavat

Täällä Euroopan länsilaidalla jaksaa joskus ihmetellä, miten asiat on melkein kuin siellä itälaidalla, ainakin mitä Suomen itänaapuriin tulee… Jos siellä hys-hys-hyssytellään naapurien touhuja, sama meininki tuntuu yllättäen olevan täälläkin. Kun venäläiset sotalaivat seilaa lähialueilla, Portugalin puolustusministerin mielestä asiassa ei ole mitään poikkeuksellista, eihän? (http://portugalresident.com/russian-warships-%E2%80%9Cpassing-portugal-on-way-to-syria%E2%80%9D) Toisaalta, kyllähän meidän oma ministeri sitten taas kunnioitettavasti söhäisi oikein kunnolla oolantilaisten kusiaispesään, miusta hää puhu ihan asiaa (ja varmaan monen muunkin mielestä), mutta eihän sitä nyt olis ÄÄNEEN saanu sanoa.

Asiasta ihan toiseen, taannoin Save the Children -organisaation julkaisemassa raportissa kuvattiin tyttöjen asemaa eri maissa, meijän länsinaapurissa oli sen mukaan parhaat olot, Suomi tuli hyvänä kakkosena ja Portugali oli kahdeksas. Jostain syystä itänaapuria ei raportissa noteerata, ehkä mittaritietoja ei sieltä ollut saatavilla. (http://www.savethechildren.org/atf/cf/%7B9def2ebe-10ae-432c-9bd0-df91d2eba74a%7D/EVERY%20LAST%20GIRL%20REPORT%20FINAL.PDF) Se ollaan kyllä täällä huomattu, että nainen saa ihan kaikessa rauhassa kommentoida miesten jalkapalloa telkkarissa, toisin kuin kotomaassa. KAIKKI saa kommentoida jalkapalloa, mikä nyt on tärkeintä, mitä muaalimaan mahtuu. Kun portugalilainen António Guterres valittiin YK:n uudeksi pääsihteeriksi, siitä oli siisti pieni neljännessivun uutinen Correio da Manhãssa, jalista riitti ymmärrettävästi useemmalle aukeamalle. Suomessa oltais varmaan jo torilla tavattu…

Edelleen on hauska kuunnella paikallisten kommentointia ymmärtämättä yhtään, mitä hyö kommenteeraa. Sen verran yleensä jummartaa, että samaa aihetta voidaan käsitellä kivuttomasti puolikin tuntia tai yli, kun Suomessa aiheeseen riittäis pari mainintaa keskustelijoilta ja vois siirtyäkin jo toiseen asiaan. Jos täällä uhkaa tulla hiljainen heti, sanotaan pois = niin, aivan tai pois é = niinpä tai pois não = vai mitä? minkä jälkeen pulina voi taas jatkua. Meikäläinenkin on yrittänyt kielitaitoaan kohennella, mutta eihän se oikein suju. Käytiin rantsussa yhdessä ravintelissa päivällistämässä ja yritin portugueesilla pärjätä. Lopputulos oli, että sanoin hölmönä Sim! eli Joo! joka asiaan, myös silloin kun tarjoilija kysyi näin vai näin -kysymyksen eli antoi vaihtoehtoja. Kyllä taas niin itseni nolasin! Puhumattakaan, että pyysin panemaan tähteet pakettiin kun annokset oli niin isoja. Ei oo kuulemma heillä tapana, mutta sain sitten folioo, johon kietaisin omat kylkiluun ja herraseuralaisen pihvin jämät, muovipussin otin omasta käsityöstä, ettei liemet päässy karkuun…

Aikaisemmin aina aattelin, että täällä on tosi turvallista ylittää katua, kunhan sen vaan tekee suotiellä. Suomessahan ainakaan suojatietä ei kannata käyttää, jos haluaa ehjänä tien yli. (http://www.hs.fi/kotimaa/a1474257131046). Nyt tänä syksynä on sattunu kolme läheltä piti -tilannetta. Eka kerralla auto oli ihan asianmukaisesti jääny oottamaan suojatien viereen, että myö päästään yli. Sen auton perään meinasi sitten kajauttaa liikenneympyrästä ihan kelpo ylinopeutta käyttäen tyyppi, joka aloitti hirveen mekastuksen, miten se suojatien eteen pysähtyny aiheutti tämä vaaratilanteen, joopa-joo.  Toisella kertaa oltiin ohittamassa huoltsikkaa, jonka pihasta yksi tyyppi lähti tulemaan kadulle katsomatta ollenkaan, onko jalkakäytävällä ihmisiä. Hää  (oisko ollu Saksan rekkarit) oli sitten taas oikeesti pahoillaan, kun meinas jyrätä meikäläisen katuun. Samoin oli pahoillaan se yksi pakettiautokuski, joka ajaa päsäytti ihan suomalaiskansalliseen tyyliin viereistä kaistaa pysähtymättä, kun viereisellä päästivät meitä kulkemaan. Jos siinä tilanteessa olis ollu joku nopsajalainen lapsi kirmaamassa, allehan olis jäänyt.

Mikkeliläiset autoilutavat onkin sitten ihan oma lukunsa. Jos auto vilkuttaa kääntyvänsä oikeelle, vasen on ihan yhtä todennäköinen kääntymissuunta. Sitten, jos ei osaa ollenkaan päättää, ryhmitytään ajokaistojen keskelle ja ajetaan suoraan punaisia päin… Parkkeeraamisessakin osaa olla ihan oma savolainen twistinsä, kolme rivissä eli siis keskimmäinen juntturissa kahden auton välissä on ollu tapana jo 2014 (http://www.lansi-savo.fi/uutiset/l%C3%A4hell%C3%A4/marskin-aukiosta-pys%C3%A4k%C3%B6innin-murheenkryyni-paikalla-oli-t%C3%A4n%C3%A4%C3%A4n-hirmu-kiukkuisia) eikä siinä ainakaan tänä syksynä ollu mitään muutosta.

Suomessa kaupunkialueilla roskien poltto on kai aika rajattua ja käsittääkseni periaatteessa niin täälläkin, mutta silti vaan risukasat käryää ihan säännöllisesti, vaikka olis kuinka kuivaa. Nythän täällä on kyllä ollu syksyn sadekausi (n. 5 päivää), josta siirryttiin taas hellekauteen. Ruoho alkaa viheriödä ja mustalaisten hevosille on kohta taas safkaa. Just nyt niistä ei olis iloa ees liimatehtaalla saati että salamia sais, sen verran luut paistaa nahan läpi.

Pitäsiköhän näpytellä 112?

En tiijä, minkälaiset työturvallisuuslait Portugalissa on, mutta ainakin niitten tulkinta on väljää. Kun Suomessa rakennuksen julkisivuremontin ajaksi rakennetaan tukevat telineet, joilla remonttityyppien on turvallista liikuksia, täällä otetaan käyttöön yksi rakennushissi. Sillä sitten remppatyypit kulkee ylös ja alas, sivusuuntainen liikehdintä tehdään loikkien parvekkeelta parvekkeelle ilman ensimmäistäkään turvavälinettä. Tänään aamusella istuskelin virkkaamassa ja aamuteen jämiä nauttimassa, kun yksi ketterä kinttuinen duunari tuli oikealta ja siirtyi vasemmalle - sieltä se tuli ja tuonne se meni… sentään hyvät päivät toivoteltiin. Kyllähän se vähän turvattoman olon saattais takaraivoon jättää, jos asiaa tarkemmin ajattelis, siis sitä että pomppiivat tuossa lasiovien takana kuin kotonaan. Mosambikilainen nähtiin yhtenä iltana sinkoomassa kohti kotiaan, myöhemmin väitti nähneensä omalla parvekkeellaan vieraan ihmisen ja heillä ei siis oo mitään remontteja menossa.

Ensin painepestiin...

...sitten pakkeloitiin.
Aamuteet melkein väärään kurkkuun säikäyttäny tyyppi oli sitten vissiin jo maalari.

Noitten partsien korjaamisesta ei tietenkään ole mitään infoa jaettu, siihen ne tyypit vaan ilmesty ja jossain vaiheessa kai taas häipyyvät. Välillä ottaa pannuun ihan oikeesti, niin kuin viime talvena, kun muutamana päivänä oli vedet varoittamatta poikki. Onneksi ei sentään kertaakaan ollu ite suihkussa tai kumpikaan pesukoneista päällä. Varsinkin astianpesukone on sellainen, että se sekoaa jo väärästä katseesta saati jos veden tulo loppuis yks kaks.  Luulis sen olevan ihan iisiä jotain ilmoitusta laittaa vaikka hisseihin, mut kun ei niin ai.

Portugalilainen tapa suhtautua määräyksiin.
Kyllä pitää olla palohälyttimet ja kyllä pitää olla vasara, millä palohälyttimen lasin saa rikki.
Toisaalta, missään ei kai sanota, että vasaran pitää olla irrotettavissa ilman sivuleikkureita - ainakin tää meidän hissien alaovien vieressä olevien hälyttimien vasara on alkuperäisen kiinnikkeen lauettua kiinnitetty hyvin tanakasti nippusiteellä, joten ilmeisesti kaikilla on varmuudeksi ne leikkurit joko taskussa tai käsilaukussa...