Reviirikäyttäytymistä

Tälle lajille on tyypillistä pitäytyä tutulla alueella, sitä vähitellen laajentaen. Viikoittain jos ei jopa päivittäin kuljetaan läpi sama reitti noudattaen samaa käyttäytymismallia. Tyypillisesti aamupala (sis. hedelmäsalaatin – salada de frutas ja/tai jukurtin - iogurte, RIITTÄVÄSTI teetä – cha ja paahtoleipää juustolla ja kinkulla/salamilla – tosta mista), kävely keskustaan ja/tai Praia da Rochaan tuttuja tolppia haistellen, espresso – bica  ja kermatorttu – pastel de nata, paluu kotipesään ja ruokinta. Kotipesän nimi on tainnut jäädä mainitsematta, asustamme Oceano Atlântico Apartamentos Turísticos–nimisen hotellikokonaisuuden kaksiossa (T1).

Tämä viikko on mennyt vielä aika haipakkaa, mutta tuo yllä kerrottu rutiini pitää aika lailla paikkansa, jonniin verran varioiden. Maanantaina esimerkiksi mentiin illalla lähibaariin tiettyä jalispeliä haikaillen ja jalista nähtiinkin (tosin eri peli kuin oli suunnitelmissa), mutta varsinainen viihdyttävä osuus oli suoraan Brasiliasta. Että voi puolen tusinaa sähläävää inehmoa ja riittävän kovaääninen musiikki saada aikaiseksi vaikutelman isommastakin karnevaalista, kun asenne vaan on oikea. Ämyreistä siis musa raikasi (kuulosti portugalinkielisiltä Eläkeläisiltä), grillivartaat tirisi ulkona, lapset tanssi, henkilökunta sähläsi ja livebändi viritteli vehkeitään ja oikeesti väkeä ei ollut kuin kourallinen. Ulkona oli vielä pari autoa kontit sisältö levällään. Luulin, että niitä ei ole kuin amerikkalaisissa Pimp My Ride eli pimppaa mun ridaus –ohjelmissa mutta niin taas oppi hän uutta: koko  takapaksi täynnä uskollista äänentoista, toisessa vielä diskovalot siihen päälle! Jos oli päivä ollut synnittömän sikiämisen juhlimista varten, ilta kyllä saattoi johtaa ihan synnilliseen versioon aiheesta…

Pari päivää myöhemmin sama mesta oli kuin meksikolaiselta hautuumaalta silloin kun siellä ei juhlita kuolleiden päivää. Telkkarista olivat satelliittikanavat sanoneet sopimuksen irti, asiakkaita oli yksi ja omistaja laskeskeli kolikoita kassakoneesta. Ja niin mekin sitten yksien Sagresien jälkeen siirryimme yläkerran baariin, jossa näkyi peli (ei taaskaan toivottu) ja oli väkeä liki enemmän kuin paikkoja. Paikalliset herrat oli tulleet katsomaan kun Chelsea nuiji Sporting Lissabonin ja ottamaan vähän iltapalaa: pöytään pullo punkkua ja lautasellinen säilöttyjä anjoviksia kera tuoreen valkosipulin, oliiviöljyn ja leivän. Valkosipuli tuli pöytään sellaisenaan veitsen kanssa, yksi sitten sitä veisti kalojen päälle, toinen lörötteli öljyä pullosta ja voipi olla, että jotain viinietikkaakin käytettiin. Valmiiksi viipaloitu leipä tarjoiltiin suoraan muovipussista, mitäs sitä nyt suotta hienostelemaan. Hieno paikka siis tämäkin, mutta kyllä täällä meillä pidetään peukkuja, että se brassibaari vielä nousisi tolpilleen. Jostain syystä sen kotoisa interiööri (kokoa ison olohuoneen verran, seinistä jokainen sudittu eri värillä – yhdessä maalaus on tehty luovasti läntsimällä maalisia kämmenen kuvia koko seinä täyteen – ja koristettu ruoka-annoksien kuvilla, joita joskus on ehkä voinut saadakin, neljä metallipöytää + muutama tuoli, tiedätte tapauksen, eikö?) vaan vetosi meihin ja silloin kun telkkari toimi, ketään muuta ei kiinnostanut, mikä peli sieltä näkyi jos näkyi.

South Carelia Polytechnic kävi täällä, Saimiaa eikä Sampoo oo vielä näkyny

Reviiriä on laajennettu myös ikään kuin sisäänpäin. Käytiin eilen vihdoin tutustumassa yhteen kaupungin puistoista. Se on tuossa meidän päivittäisen reitin varrella ja siellä piti oikeastaan käydä jo vuosi sitten, mutta eihän nyt kaksi kuukautta mitenkään kaiken tekemiseen riitä, että älkää ees yrittäkö väittää muuta! Tällä kertaa sille siis varattiin aikaa ja käytiin iltapäivän bicat ja pastel de natat nauttimassa siellä. Paikka on varmaan alkujaan ollut tosi viihtyisä, mutta nyt sitä ylläpidetään vaan ihan minimitasolla, ainakin siltä vaikuttaa. Keskellä puistoa on limainen lampi ankka-hanhineen ja kultakala-karppeineen, keskellä sitä ihanuutta oli kanaverkkoluoto (ø 30 cm), jonka päällä oli kilpikonna (ø 8 cm), joka kyllä tais olla joko muovia tai muuten vaan hengetön… Kanat ja kukot sun muut linnut kuitenkin näyttivät voivan oikein hyvin ja jopa riikinkukotkin tepasteli ihan tyytyväisen näköisinä. En muuten edelleenkään oo nähnyt riikinkukkokukkoa pyrstöhaivenet pystyssä ja mie olen sentään nähnyt niitä aika monta. Puiston lisäksi on kuljeksittu myös uusia lähikatuja pitkin. Continentesta kotiin tullessa väliin jää niin mustalaisleiri, kerrostalokortteli kuin myös paremman väen omakotitaloasutus ja kaikki tämä noin kilometrin matkalla. Yhden kadun nimi on Rua dos Poetas Populares eli Suosittujen runoilijoiden katu – olis hiton kiva tietää, keitähän hyö on mahdollisesti olleet!

Nää on NIIN hienoja nää katukyltit täällä.
Aina hyö ystävällisesti kertoo vähän tarkemmin siitä tyypistä (yleesä tietysti miehestä) jonka mukaan katu on nimetty.
Tää tapaus on kai ollu joku teollisuuspamppu ja taidemesenaatti.

Rua João Simões Tavares on näitä vähän paremman väen katuja, talot on tätä tyyppiä.

Viereinen kämppä olis ollut myynnissä, mut kun pihalta puuttu se pakollinen sitruunapuu, niin ei jätetty tarjousta....

Vanhoista rasteista Bacchuksessa on siis kuitenkin jo pariin otteeseen käyty varmistamassa, että pelit näkyy ja tarjoilut pelaa eikä muukaan juuri ole muuttunut. Papukaija on entisensä, samoin tappavan hyvänmakuinen maitokahvi + brandy ja koirakin kävi rapsututtamassa itsensä.

à-hinta 2,50 € eli yhteensä vitosen maksoi tämä kattaus

Uutta Bacchuksessa oli se, että papukaijasta sai kerrankin aika hyvän kuvan!
Vielä kun olis osannut pitää sormen pois linssin edestä...