Eroahdistusta ja muutama resepti

Nyt on liikuttunut olo, lähtöhän on jo tosi lähellä – onneksi kuitenkin vain kotiin eikä mitään sen radikaalimpaa. Yksi Kanukki-Enkku suunnittelee jatkuvasti jotain henkilökohtaisesti tuhoisaa toimintaa (esim. hyppäämistä mereen nousuveden aikaan, mutta se olis kyllä aika hankalaa, koska täällä ei oikein noita vuorovesi-ilmiöitä ole), kun Everton sössii. Tänään hää on kyllä varmaan ihan iloinen elävien kirjoissa olemisestaan, kun joukkueensa kylvetti Young Boyseja yhteismaalein 7–2 jaliksen Eurooppa-liigassa. Kävimme tapahtumaa todistamassa Bacchuksessa ja juomassa ne Arturin lupaamat talon tarjoamat lasilliset. Meni kyllä pari ihan omaankin piikkiin, mutta silti ns. liikuttunut tila on kyllä ihan tämän poislähdön aiheuttamaa. On tehty parikin Adeus-kävelyä (tuon ukon keksimä termi) lähtöä suremassa. Tänään käytiin viemässä jäljelle jääneitä ruokatarpeita, joogamatto, mikrokuitumoppi ja läjä kirjoja horjuvan talon Finskille. Hää oli tyytyväinen ja myö saatiin vaihturina vessapaperia, kun ei viitsitä enää kokonaista pakkausta ostaa.

Olemme ”paikallistuneet” aika yllättäen, O Farolissa eilen lounaalta poistuessa tarjoilija päästi pois vasta kättelyn jälkeen, Artur piti tänään kätellä (mies) ja poskisuudella (nais) hyvästeiksi niiden tarjottujen portviinien jälkeen. Ja olo on niin perhanan haikea! Suomeen paluuseen on totuteltu kyllä sillä tavalla, että kukkien kastelija Matti vaimonsa Julian kera ovat olleet tämän viikon Portugalia vuokra-autolla kiertämässä ja pysähtyivät pariksi päiväksi tänne meidän seuraksi. Heidän kanssaan käytiin keskiviikkona tuolla O Farolin lounaalla ja illalla sitten Mira Vaussa päivällisellä. Lystiä oli, syötiin neljästään YKSI kala nimeltään mero (raitameriahven, joka oli todella maukas) ja keitettyjä pottuja ja aivan helkatin hyvää porkkana-leikkopapulisuketta. Päälle jälkkäriä, portviiniä ja Arsenalin Monacolta saama selkäsauna.

Suomalaiskaksikon tultua tänne tiistaina syötiin kotiruokaa – hankinnat tietysti Continentesta – alkupaloiksi pariloitua meriahventa (robalo) mansikka-avokado-fetasalaatin kera, pääruuaksi uunissa paistettuja viiriäisiä ja pottuja sekä krassisalaattia. Ei ole tällä kertaa paljon tullut reseptejä (receitas) kirjattua ylös, pitänee siis korjata se puute, että itsekin voi myöhemmin tehdä tarkistuksia.

Viiriäiset maha pystyssä köllöllään, mikäs sen somempaa!

Munakoisovuoka

Kerran tein pitkästä pitkästä aikaa ruokaa munakoisosta, joka jostain syystä ei oikein oo meikäläisen lemppariaineksia. Tällainen vuoka siitä sitten kuitenkin syntyi:

Ainekset:

1 keskikokoinen munakoiso (beringela)

suolaa (sal)

kourallinen kokojyvävehnäjauhoja (farinha de trigo integral)

suolaa, pippuria (sal, pimenta)

yrttimaustetta (esim. kynteli, timjami, rosmariini… por exemplo saboroso, tomilho, alecrim)

öljyä (azeite) PALJON, muista tarina pyörtyneestä imaamista!

puoli purkillista säilöttyjä tomaatteja (conservas de tomate), jos ei riitä, käytä koko purkki

valkosipulia (alho)

suolaa, pippuria (sal, pimenta)

juustoraastetta (queijo ralado), esim. kunnon cheddaria, mutta melkein mikä hyvänsä jämäjuusto välttää

Valmistus:

Kuori ja siivuta munakoiso sentin siivuiksi, jotka pitää itkettää (= suolaa päälle ja antaa olla niin kauan, että kyynelehtii) ja kuivata

Sekoitetaan jauhot ja mausteet ja pyöritellään kuivatut siivut seoksessa

Sotketaan tomaatti ja mausteet sekaisin

Kuumennetaan paistinpannu ja läträtään siihen ihan kunnon loraus öljyä ja paistetaan leivitetyt munakoisosiivut kummaltakin puolelta kauniin kullankeltaisiksi

Paistetut siivut uunivuokaan, jos tulee useampi kerros, joka väliin tomaattisössöä, muuten vaan siivujen päälle

Päällimmäiseksi juustoraastetta ja uuniin 180–200 graadia ja puolisen tuntia

Kannattaa oikeasti varata paljon öljyä munakoisosiivujen paistamiseen, koska ne imee sitä kuin pesusieni. Vanhassa turkkilaisessa tarinassa pyörtyneestä imaamista (jonka mukaan on nimetty oikein ruokakin Imam bayildi) kerrotaan, miten imaamin nuori vaimo sai myötäjäisinä isältään kaksitoista miehen kokoista amforaa oliiviöljyä. Häiden jälkeen imaami pyysi nuorikoltaan kahdentoista päivän ajan joka päivä iltaruoaksi aina samaa munakoisoa oliiviöljyssä. Mutta kolmantenatoista päivänä sitä ei ollutkaan tarjolla, ja kun imaami kysyi miksi, vaimo vastasi, että öljy oli jo lopussa ja imaami pyörtyi tajutessaan syöneensä kaikki naisen mukana tulleet myötäjäiset.

Tomaattiriisi

Riisistä saa hyvän lounaan tai lihalle lisukkeen tuunaamalla sitä tomaattimurskalla ja muulla mukavalla. Tässä kannattaa käyttää raastinta avuksi. Pieniteräisellä välineellä kun vetäisee niin valkosipulit, sipulit kuin vaikka paprikan mallon pieneksi, ei tartte mitään mortteleita eikä tehosekoittimia.

Ainekset:

2 mitallista vettä (agua)

1 mitallinen riisiä (arroz)

puoli purkillista säilöttyjä tomaatteja (conservas de tomate), esimerkiksi munakoisosafkasta tähteeksi jäänyt

valkosipulia (alho)

½ pientä punasipulia (cebola vermelha)

⅓ punaista paprikaa (páprica vermelha, myös pimenta vermelha, joka tarkoittaa myös chilipaprikaa)

kevätsipulia (cebolinha-verde)

oliiveja (azeitonas)

suolaa, pippuria (sal, pimenta)

Valmistus:

Keitetään vesi ja heitetään riisit sekaan, annetaan hiljalleen kiehuskella niin, että melkein kaikki vesi on imeytynyt jyviin

Sillä aikaa maustetaan tomaattisössö: raastetaan pari valkosipulin kynttä, punasipuli ja paprikan malto tomaatin sekaan, lisätään yksi tai kaksi pieneksi pilkottua kevätsipulia, oliivit (jos on pieniä, sekaan kivineen, isot kannattaa käsitellä kivettömiksi ja pienemmiksi paloiksi) sekä mausteet

Kun riisi on puolikypsää, mäjäytetään tomaattimössö mukaan ja kiehutellaan kypsäksi asti

Mansikka-avokadosalaatti

Mansikkasalaatteja on omassa kotona syöty paljon, avokadolla ja ilman. Täällä on mansikka-aika, mikä tarkoittaa siis sitä, että espanjalaisia kuvun alla kasvatettuja epähedelmiä saa aika halvalla. Osa voi olla myös portugalilaisia, mutta täällä mansikankasvatus ei ole vissiin lähtenyt ihan siihen lentoon kuin olisi toivottu. Kuitenkaan mansikat ei ole sitä laatua, että jälkkäriksi suomalainen niitä nauttisi, vaikka niitä vispikermasoosipurkkien kera myydäänkin.

Ainekset:

6 mansikkaa(morango), niitä lapsen nyrkin kokoisia ei-kesäherkkuja

½ dl balsamiviinietikkaa

1 tl hunajaa (mel)

ruokalusikallinen tuoreyrttiä (esim. basilika, timjami, rosmariini)

1 kypsä (=oikeesti kypsä) avokado (abacate)

pehmeälehtistä salaattia (alface), esim. lollorossoo tai peruskerää tai sekotusta

½ dl murennettua OIKEATA fetajuustoa (ei siis mitään salaattijuuston nimellä kulkevaa, vaan kunnollista vuohen- ja lampaanjuustoista tehtyä hapanta kamaa)

evoo (extra virgine olive oil, azeite) tai kylmäpuristettua rypsiöljyä, riippuen sijainnista

suolaa, pippuria

Valmistus:

Sekoitetaan balsamico ja hunaja keskenään ja heitetään sekaan silputtu yrtti

Kaadetaan marinadi paloiteltujen mansikoiden päälle ja annetaan olla puolisen tuntia

Sillä aikaa huuhdotaan, kuivataan ja revitään salaatti laakeaan tarjoiluastiaan, heitetään päälle vähän suolaa ja pippuria ja valellaan öljyllä

Levitellään päälle marinoidut mansikat, paloiteltu avokado ja murusteltu feta ja ei kun ääntä kohti!

Jos ei satu haluamaan salaattia, sen voi jättää pois ja tehdä alkupalat pelkistä mansikoista, avokadoista ja fetasta.

Syödään sellaisenaan tai grillatun kalan tai kanan kanssa tai paahdetun leivän tai oikeestaan ihan miten nyt sattuu huvittamaan… jälkkäriksi en kuitenkaan suosittele!

Noita muka-mansikoita voi nappailla myös tapas-eväänä kinkkujen, juustojen sun muiden kera, jos tarjolla on myös balsamicon ja öljyn seosta, johon on tarkotus dippailla patonkia. Samaan sotkuun kastetut mansikat toimii nimittäin silloinkin.

Dona Barcan salaatti ja perunat

Ravintoloista saaduista ideoista kannattaa hyödyntää Dona Barcan salaatti ja lisukepotut (kaikki vaan keskenään sekaisin ja tarjolle).

Salaatti:

paahdettuja ja kuorittuja vihreitä paprikoita suupaloina

mietoa sipulia silppuna

tomaattia suupaloina

suolaa

öljyä

viinietikkaa

Perunat:

keitettyjä kuumia perunoita

öljyä

valkosipulia ja persiljaa silppuna

suolaa

Jaanan kanaa piri-piri

Yksi Portugalissa erittäin suosittu ravintolaeväs on Chicken piri-piri (kirjoitusasu vaihtelee, voi olla myös Piri Piri Chicken tai Frango Piri Piri tai Frango Peri Peri…) Kyseessä on kuitenkin grillattu kana, joka on hakattu epämääräisiksi paloiksi ja marinoitu/maustettu chilisoosilla.  Alvorissa kauppahallin takana on aika kiva churrasqueira eli grilli, jossa yksi annos = puolikas kana maksaa nykyisin 6,50. Lisukkeena salaattia ja ranskalaisia ja kanassa piri-piri jopa maistui. Parempaa saatiin kylläkin rannalla O Farolissa (annos 5 euroa), siellä pöytään tuotiin vielä erikseen piri-pirimaustetta öljyyn uutettuna (piri-piri com azeite). Joskus kana on vaan grillattua ja chili on jäänyt kaappiin.

Vastaavaa kanaa voi kokeilla myös kotigrillissä, mutta en suosittele käyttämään Suomessa myytäviä jättibroiskuja vaan ennemmin pakkasesta joskus löytyviä kevätkanapoikia, helmikanoja (on ihan oma rotunsa) tai maissikanoja (kana maissilla ruokittuna eikä turbokasvatettuna). Uunissa oon tehnyt omaa versiota, lopputulos on ihan erilainen kuin grillattuna, koska grillikana on yleensä kuivahkoa ja tämä versio on kostea, mutta aikasmoisen hyvä.

Ainekset:

broilerin koipia tai siipiä tai parhaassa tapauksessa jotain paremman makuista kanalintua paloina

Marinadi:

1 suippopaprika

2–3 punaista mietoa chiliä

1–2 äkäistä pikkuchiliä

1 sitruunan mehu

1–2 valkosipulin kynttä

1 rkl merisuolaa

1 rkl hunajaa

½ dl öljyä

Valmistus: 

Heitetään marinadin ainekset tehosekoittimeen, mortteliin tai niiden puutteessa raastetaan kaikki raastettava silpuksi ja sekoitetaan siihen loput ainekset.

Otetaan linnun palat ja tökitään lihaksiin reikiä teräväkärkisellä veitsellä ilman, että nahka rikkoutuu.

Ängetään marinadia reikiin ja nahan alle ja päälle ja pannaan tipupalat uunivuokaan.

Jos on aikaa, annetaan maustua, jos ei, sijoitetaan vuoka suoraan 200 asteiseen uuniin ja annetaan kypsyä.

Kypsymisen aikana valellaan lihoja välillä vuoan pohjalla olevalla liemellä.

Lisukenauriit (tai lantut tai porkkanat tai sekoitus tai…)

Täällä on tullut naurisaika kai lopuilleen, eivät oo enää ihan niin ihanaisia kuin joulukuussa. Kuitenkin niistä nykäisee maukkaan lisukkeen mennen tullen tosi nopsasti. Vanhempien juureksien (kuten suomalaisten joululanttujen) kohdalla jättäisin alkupaahtamisen pois ja vaihtaisin sen suoraan vesihöyrytykseen ja mausteita voisi lisäillä toisella tavalla, ainakin vähän muskottia ehkä… Jos sekoitukseen on tarkoitus käyttää myös sipulia, se kannattaa kuitenskin aina paahtaa ja lisätä vanhat höyrytysmukulat vasta sitten.

Ainekset: 

2 naurista (nabo)

1 punasipuli

öljyä

hunajaa

suolaa

tarvittaessa voita ja/tai vettä

Valmistus:

Kuori ja paloittele nauriit ja sipuli

Kuumenna valurautapannu (tefloninenkin käy) ja heitä palat siihen paahtumaan

Kun ruskistumista (= sokerit on alkaneet karamellisoitua) on tapahtunut, lorauta sekaan öljy ja hunaja (kumpaakin maun ja tarpeen mukaan) ja ripaus suolaa ja pane kansi päälle, jos ei ole kantta, pala foliota

Jos juurekset on kovin iäkkäitä, karamellisoitumista ei kannata ehkä ootella ilman voita ja hunajaa ja kypsyminenkin saattaa tarvita pari tilkkaa vettä

Jos tehdään niitä joululisukkeita, kannattaa maustaa muskotilla, kanelilla (purkista jauheena tai tanko sekaan) ja maustepippurilla eikä neilikkakaan ole koskaan pahitteeksi

Kansainväliset asunnonetsijät

Suomessa yksi hauskimmista telkkaritöllötyksistä on ollut Travel Chanelin International House Hunters -sarja. Siinähän siis erilaiset erilaisista syistä ekspateiksi päätyneet hölöt etsivät asuntoja ja ohjelman konseptin mukaan on valittava paras kolmesta tarjokkaasta. Yleensä asunnonetsijöiden rahavarat on ilmoitettu ameriikan dollareina / kuukausi, kun on kyse vuokrakämpästä tai sitten könttäsummataaloina, jotka on tarkoitus käyttää asunnon ostamiseen. Lähtökohta on usein se, että amerikkalainen tulee Eurooppaan töihin ja puoliso haluaa tismalleen samanlaisen asunnon kuin oli kotona Idahossa tai ties missä ja mikäänhän ei tietenkään saa maksaa mitään.

Yksi hieno asuntotyyppi on tietysti loftit, tässä portimãolainen versio asiasta.

Näitä vastaavia on siellä täällä, ilmeisesti vanhat savupiiput on jätetty pystyyn ihan vaan haikaranpesiä varten.

Eläintarhassa käydessä huomattiin, että pesissä saattaa olla myös alivuokralaisia,

ainakin siellä pesän ympärillä pyöri myös liuta pikkulintuja.

Ohjelmassa asunnon valintaa vaikeuttaa yleensä pienet ja pimeät huoneet = makuuhuoneeseen ei mahdu kuin yksi normaali kahden hengen vuode, johon ei saada valoa koko seinän kattavista ikkunoista. Tästä katsojalle aiheutuu tietysti se ihmetys, että mitä sen helvattua makuuhuoneessa pitäisi mahtua enimmäkseen tekemään kuin nukkumista ja mielellään pimeässä. Ja aina pitää olla yksi lisämakuuhuone, kun ne sieltä kotopuolesta käyvät kerran vuoteen kylässä ja siten myös tietysti tilat ”for entertaining”. Ihan oikeasti, kuinka moni suomalainen haluaisi maksaa ylimääräistä vuokraa 11 kk/v, että mammakulta tai joku muu tulisi asustamaan samaan kämppään kerran vuoteen. Pikkurahalla siihen verrattuna mamma voisi mennä naapurihotelliin ja saisi hiton paljon paremmat palvelut siihen lisäksi eikä edes kiusaisi ketään! Ja sitten tuo viihdytyspuoli, eikös se nyt vaan olisi etu, että voisi sanoa kavereille, että meille ei mahdu, mennään ennemmin baariin tai teille, hä?

Lisäksi nää fiksut, yleensä korkeakoulutetut immeiset ovat sitä mieltä, että asunnot pitää rakentaa saman standardin mukaan, johon on syntymäkodissa totuttu. Ja sitten kun siitä poiketaan, ollaankin ihan hukassa, että mikäs huone tämä nyt oikein on, mitäs huonekaluja tänne olisi sallittu kantaa ja mitenkäs ne normin mukaan pitäisi asetella… Niin kuin uuden asunnon paras puoli ei muka olis se, että sen kanssa voipi tehdä just niin kuin itseä sattuu huvittamaan! Ja tyylistä ollaan niin hemmetin tarkkoina, pitää joka kaakelinpalasen sopia siihen itsestä rakennettuun visioon, jossa minä modernissa/kansallisromanttisessa kämpässä asun ja nuo vessan (joka aina on väärässä paikassa) kymmenen käsienpesualtaan päällä olevaa laattaa ei mitenkään sovi siihen näkemykseen; että kyllä on heti elämä pilalla, jos niiden kanssa joutuu elämään…

Kun tultiin joulukuussa, tavattiin melkein heti alkuun tosi tyytyväinen eläkepakolainen, joka oli saanut Praia da Rochalta halvan kämpän. No, tuli talvi ja hää ei olekaan enää niin tyytyväinen. Talo on korkea ja asunto kerroksessa kakskentviis suoraan päin merta. Tuulet on tuivertaneet niin, ettei uskalla nukkua, kun pelottaa, että koko torni kaatuu ja kosteus homehduttaa seiniä ja sitä rataa… Siks toisekseen tää on hälle vissiin vähän tylsä mesta muutenkin, kaipaisi vähän vilkkaampaa seuraa isselleen ja lämpimämpää säätä, täällä ei oikeesti oo tarennut sortseissa tepastella, jos ei oo enkku-geenejä.

Jos täältä oikeasti lähtisi kämppää hommaamaan, siinä pitäisi tietysti olla tietyt jutut olemassa:

-          ilmalämpöpumppu (ei olla vielä käytetty, mutta silti ehdoton vaatimus niin kylmään kuin kuumaankin aikaan)

-          metallikaihtimet (aamuisin on hauskaa käynnistää metallikaihtimen nosto ja odottaa, minkä näköinen sää sieltä takaa tulee näkyviin – melkein kuin joka aamu avaisi uuden lahjapaketin!)

-          parvekelasit (joissakin taloissa on isot parvekkeet ja vain osa on katettu laseilla ikään kuin varastokopiksi, josta on ovi varsinaiselle parvekkeelle, kätevältä näyttää!)
-         näköala = jotain muuta kuin vastapäinen seinä (tässä kämpässä on ollut hyvä, avaruutta piisaa eikä kukaan kurki ikkunoista sisään)

-          yksiotehanat kunnolla asennettuina (on ikävää koko ajan odottaa, että hana jää käteen)

-          tarpeeksi iso boileri lämmintä vettä varten (kaksi immeistä ei pysty yleensä käymään kunnon suihkussa samana aamuna)

-          riittävästi sähkörasioita turvallisesti kytkettyinä (saattaa olla kovastikin kyseenalaista, kun katsoo tuolla kaupungilla kulkiessaan erilaisia virityksiä)

-          kaikki kodinkoneet ja vieläpä kaikki osat tallella ja toimivina (hiinä ja hiinä, että onnistuu)

-          riittävän tehokas ja luotettava nettiyhteys (Älä Unta Näe, mutta täällä meillä on ollut hupikäyttöön ihan riittävä ja NOSilta on ostettu ihan kohtuuhintainen lisäapu pankkiasioiden ja vastaavien hoitamiseksi)

-          telkkari ynnä satelliittikanavia kunnon kattaus (äun)

-          alapesusuihku (äun)

-          suihku ilman ammetta (äun)

-          kylppäri ilman bideetä, mutta kylläkin sen tilalla paikka kylppäritarvikkeille (äun)…

Lisäksi kämpän pitäisi olla maaseudulla keskellä kaupunkia,

mikä täällä onnistuu kivutta, tässä kuva todisteena

Oltiin suunniteltu, että voitaisiin kiusata jotain asunnonvälittäjää katteettomilla lupauksilla ja käydä kiertelemässä muutamassa kämpässä, mutta jäi ihan vaiheeseen tämä suunnitelma. Välittäjiä kyllä löytyisi helposti, Continenten aulassakin on yksi piste ja joka talon kupeessa on yhteystietoja tarjolla. Ei sitten kuitenkaan olla ilkeiksi alettu. Saapi asunnonvälittäjä käyttää aikansa tuottavaan työhön eikä meille synny yllättäviä kiusauksia. Vakavasti kun asiaa miettii, asunnon ostaminen täältä ei taitaisi olla kovin fiksua. Ilmeisesti rakentamisen laatu täällä ei naurata sen enempää kuin Suomessakaan (lähteenä pelikatsomosta tuttu Norski, joka käsittääkseni on tienannut elantonsa rakennusalalla). Silloin kun ei täällä itse olisi, pitäisi palkata joku talonvahti, joka kuitenkin vuokraisi kämppää omaan laskuunsa (lähteenä pelikatsomosta tuttu Enkku, jolle näin oli käynyt).

Voisiko sitä toisaalta oikeasti kiusata ihmistä,

jonka työnä on nököttää tällaisessa ja odottaa, että joku tulis käymään…?

Ainakin tällaiseen kolmen kuukauden (aika, että ei tartte alkaa mitään varoja tai muita elämisen ehtoja paikallisille viranomaisille selittelemään) oleskeluun tämä meidän nykysysteemi on ihan paras. Kun joku kämpässä pragaa (telkkarin kaukosäädin tökkii, keittiön kuumavesi on poikki, tarttetaan lisää henkareita tai mitä nyt milloinkin), kävellään respaan ja kerrotaan, mikä mättää ja painellaan itse huvituksiin kylälle. Kun tullaan takaisin, homma on korjattu. Mie olen kämpässäkin viihtynyt oikein hyvin, tuo toinen edelleen vierastaa näitä kantikkaita ja teräväkulmaisia huonekaluja. Asunnon värimaailmakin on ihan miun mieleen, vaikka en ehkä isse vadelmanpunaisia keittiökaappeja olis asennuttanutkaan.

Nyt on kuitenkin asunnon purkaminen alkanut, Bacchuksen Artur otti joulukukiksi ostetut bromeliat huostaansa ja horjuvan talon Finskin kanssa on sovittu kirjojen vapauttamisesta kiertoon, hää saattaa ottaa joitain muitakin kamoja itselleen. Arturin kanssa on ehkä mentävä vielä lasilliselle, jos vaan aikatauluun sopii. Viikonlopun jalismatsit oli taas mitä oli, mutta sunnuntaina oli Poolin voitossa omanlaistaan jännitystä. Juuri aloitusvihellyksen hetken koittaessa baarista meni sähköt. Sähköt tulivat kyllä takaisin, mutta jostain syystä mie olin ainoa, joka tajusin, että grafiikat näytti Poolin menneen johtoon parin eka minuutin aikana. Pelit näkyy kanavalta, joka jostain syystä tiputtaa laidat eli suurimman osan grafiikoista pois näytöstä, ts. tilannetta ei näy. Yritin kyllä vähä inistä, että pelihän on jo 0–1, mutta eihän miuta kukaan kuunnellut. Oli hauska katsoa reaktioita, kun äijät vihdoin tajus, että maali oli tehty pimennyksen aikana! Siinä sivussa tuli pr-koira Ninakin rapsuteltua tältä talvelta valmiiksi. Joka tapauksessa meno oli kuin Lagosin eläintarhassa, paljon meteliä ja elukoita (papukaija, koira ja enkut – tai siis…) pyörimässä ympärillä.  On se kyllä varmaan aika outoa mennä Kukkoon juomaan sunnuntaiolutta, siinä hiljaisuudessa ja rauhassa!

Eläimellistä menoa

On tehty siivouksen alta -karkumatkoja lähiseudulle, viime viikolla Alvoriin ja tällä viikolla Lagosin eläintarhaan (Zoo de Lagos). Alvorissa käytiin vaan ajankuluksi kääntymässä ja palattiin takaisin sellaisella bussilinjalla, jota ei oo aiemmin käytetty. Oli ihan hauska nähdä vähän erinäköisten maisemien vilisevän ikkunan takana ohi. Samalla meiningillä mentiin sitten elukoita katsomaan. Otettiin ekaksi paikallisjuna Lagosiin ja sitten sieltä paikallisbussi (A Onda on sen systeemin nimi, vastaava kuin täkäläinen Vai e vem) päämäärään. Juna maksaa sen 2 euroa/lärvi ja bussi vyöhykkeellä kaksi 1,60 per lätty suuntaansa. Ei tule matkailu kalliiksi. Pääsyliput oli kyllä ihan tuttua hintaluokkaa, 16 euroa yhdeltä aikuiselta. Eläintarha on söötti, pieni viritelmä, jossa eläimetkin on pääsääntöisesti sööttejä ja pieniä. Tarhan sivut löytyy osoitteesta http://www.zoolagos.com/, siellä voi lapset ja lapsenmieliset tehdä väritystehtäviä ja rakennella palapelejä.

Eläintarhan kartta (mapa do jardim zoológico)

Portista tultaessa ensimmäisenä on tarjolla eksoottista lajia pohjoisesta eli poroja. Niin hassulta kuin voi kuulostaakin, mie en ole aikaisemmin koskaan nähnyt elävää poroa… Rovaniemellä (pohjoisin paikka, jossa oon käynyt) oli torilla matkamuistokojun vieressä yksi täytetty, siinä se tähän asti… No, nyt on nähty ja ihan useampi! Nää Petterit oli aitauksessa, tarhassa oli paljon muita elukoita, jotka liikkui joko ihan vapaana tai olivat käsittämättömällä tavalla oman elinpiirinsä vankeja. Esimerkiksi yhdet pikkuruiset kengurut oli sijoitettu alueelle, joka oli rajattu poluista pelkillä isoilla vieri viereen asetetuilla kivillä, korkeimmillaan aita oli meikäläistä puoliväliin säärtä eli siis TODELLA korkea, n. 15 senttiä ainakin! Ne olis voineet ottaa yhden itselleen kyllä ison loikan ja sanoa hasta la vista, baby, mutta siellä ne vaan pyöriskeli kivikehässään kasvien varjossa ihan kai tyytyväisinä.

Eksoottisia eläimiä aitauksissaan

Apinatkin oli sijoitettu asustelemaan ja roikuskelemaan metrin levyisten vallihautojen ympäröimille saarille ilman sen kummempia karkaamisen esteitä. Pikkuruiset kissapedot (oselotit ja ilvekset) ja linnut oli sentään häkeissä ja minikokoiset virtahevot ja krokotiilikin sen verran korkeitten seinämien takana, etteivät ehkä ihan heti livistä. Osa vapaana liikkuvista linnuista oli tietysti siipirikkoja (joutsenet ja pelikaanit ainakin uskoisin), mutta suurin osa oli syntyjään lentokyvyttömiä. Nyt on se riikinkukkokukkokin nähty pyrstö levällään, joten ei paha! Niillä tuntui olevan aika isosti kevättä rinnassa, yksikin haastoi riitaa kotieläinosaston kalkkunoiden kanssa oikein verta nokasta -meiningillä. Se hyppäsi kalkkunoiden eteen niitten tarhaan uhittelemaan ja välillä otettiin yhteen ihan kunnolla, ennen kuin se sitten hyppäsi aidan päälle huilimaan ja ei kun kohta taas takaisin taisteluun.

Lintuosastolla oli aroja eli Bacchuksen papukaijan sukulaisia. Ne sai lennellä vapaasti, häkissä tosin tietysti. Baarin kaijahan ei lennä, vaikka ei siivetön olekaan. Viime viikonloppuna joku uusi asiakas ihmetteli, että baarimikko on kadonnut jonnekin. Mie häntä lohdutin, että niin se aina välillä tekee, mutta tulee kyllä taas takaisin. Sillä kertaa syynä poissaololle oli se, että lintu oli ottanut jalat alleen ja lähtenyt hipsimään pitkin katuja, niin se aina välillä tekee vapauden kaipuun iskiessä. Ihme, ettei ole vielä päässyt auton alla hengestään.

Kilpikonnia oli tarhassa siellä täällä, ne on kyllä kummia otuksia. Useampikin nähtiin kesken jonkun liikkeen tyyliin että otanpa tässä nyt yhden askelen, mutta mitä sitä turhia kiirettä pitämään, kestäköön nyt sitten vaikka tunnin tai pari – siinä sitten oli vaikkapa takajalka ojentuneena odottamassa, että jossain vaiheessa tulee tarvis laskea se maahan, mutta ei hätiä mitiä, ajan kanssa, ajan kanssa… Mangusteja ja preeriakoiria pystyi ihmettelemään tosi läheltä, niiden alueilla oli vyötärönkorkuiset muurit ja elikot touhuili omiaan ihan äärellä. Varsinkin mangustit tuntui nauttiva auringossa köllimisestä, olivat vaan komentaneet yhden vahtimaan ympäristöä, loput makoili seinään nojaillen ja toisiaan töniskellen, kaljatölkit vaan puuttu hyppysistä, olisivat muuten näyttäneet ihan täkäläisiltä enkuilta vapaa-ajan vietossa.

"Mä vartiossa seison, nyt yössä yksinäin…”

Tai päiväähän tää nyt taitaa olla, mut kun nuo muut on vielä yöstä niin uupuneita tossa nurkassa...

Ennen paluuta Portimãoon tsekkailin taas Lagosin kirjakaupan käytettyjen osaston. Viimeksi en mitään löytänyt, mutta onneksi nyt osui silmään P.D. Jamesin Cover Her Face – loppuajan lukukokemukset on sittenkin pelastettu! Phyllis Dorothy kuoli marraskuussa, mutta johan hää aika iäkäs olikin, 94. Häntä on kiittäminen monen tylsän hetken pelastuksesta, jos ei kirjastosta oo mitään muuta löytynyt, oon lukenut Dalglieshin tekemisistä aina vaan uudelleen ja uudelleen. Tuo divarilöytö on suomennettu nimellä Sally-rukka, kultatukka ja sen lukemisesta on jo aikaa, joten melkein kuin ihan uuden kirjan olis saanut käsiinsä.

Makuasioita – Questão de Gosto

Kahvilassa käynti on yhden asian takia joka kerta yhtä hauskaa. Mie tykkään juoda espresson tapaista paikallista pikkukupista (um bica tai um cafe), tuo mies sitten taas jonkun sortin maitokahvia (paikalliset kai sanoisi meia de leite eli puolet maitoa) ja usein jonkun leivonnaisen kera. Kun tilaus tulee pöytään, säännönmukaisesti tarjoilija on sijoittamassa ns. miesten juomaa miehelle ja ns. naisten juomaa syömisineen miulle. Joskus reaktio on aidon ällistynyt, kun sanotaan, että on menossa väärin. Jos hää tilaa galãon, joka on juomalasiin tehty sekoitus paljosta maidosta ja vähästä kahvista, ällistelyä ei esiinny, se on ilmeisesti koiraspuolisillekin hyväksytty kaffe.

Lusanakin on taas auki, ah onnen päiviä! Käytiin syömässä pitkän kaavan mukaan ja oli NIIN hyvää ja toisen kerran vähän lyhyemmin, eikä ollut ihan niin nannaa, kun lisäkekasvikset oli hengettömiksi keitetyt, pääruoka itsessään oli kyllä hyvää taas. Ruuasta ei sen enempää, mutta ruuan mukana tarjotusta viinistä vähän. Ekalla kerralla kyseessä oli Paxá Wines -nimisen algarvelaisen viinitilan pullollinen tintoa, sekoitettu useammasta rypäleestä, suodattamaton ja todella suunmukaisen maukas, tokalla keralla mie join lasillisen hyvää roseeta ja tuo toinen valkkaria. Muissa kapakeissa juodut vinkut on olleet ns. talon viinejä, ihan ok kulloisenkin ruuan kanssa, mutta eivät mitään herkkuja. Kun Lusanassa tilattiin ruuat, pyydettiin vaan valitsemaan pullollinen, joka sopii niiden kanssa, vaikka viinilistaa toki meille tarjottiinkin ja tokalla kerralla sama juttu niiden lasillisten kanssa. Tuumattiin vaan, että sie tiedät paremmin, niin kuin tietääkin, koska Lusana myös myy viinejä ulos eikä vain tarjoa niitä safkan kanssa. Vinkut on tuplaten kalliimpia kuin ne muualla juodut, mutta silti vaan pari kymppiä per pullo ja pari euroa per lasi. Pois lähtiessä oli sitte

n niin herkkää, kun omistajatar sanoi, että tarvitsette sitten minkälaista apua hyvänsä, soittakaa vaan hänelle tai pistäytykää, hää kyllä jeesaa…

Makuasiapuolelle mennään sitten siinä, että meiksiä ärsyttää tosi ankarasti se, että täällä ravintelit on kiinni tai auki just niin kun paikanpitäjiä huvittaa, eikä siitä sitten meitä asiakkaita viititä hirviästi infota. Sama juttu on näitten mestojen www/facebook-sivujen kanssa, edelliset päivitykset on tehty silloin, kun sivut on perustettu, sen jälkeen so what. Miusta hyvää asiakaspalvelua on kertoa, milloin sitä palvelua saa tai sitten ei. Toisaalta, kun rafla on aikanaan avattu, siellä on voinut olla sitä sun tätä, joista on tilattu teippaukset ikkunoihin. Sitten ajan kuluessa on palvelut karsiutunut ja teippauksetkin on tietysti rapistunu, mutta ei niitä kukaan oo päivittää ajatellut, tietenkään.

Ajantasaisesta infosta puheen ollen:
tässäkään Bachhuksen baaritiskillä jaossa olevassa käyntikortissa
ei paljon mikään enää pidä paikkaansa.
Artur on nykyisin HUOMATTAVAN mustatukkainen ja -viiksinen, www-sivua ei ole ollut aikoihin, sisustuskin on muuttunut, puhelinnumeroa ei olla testattu...

Muissakin kuppiloissa kuin Lusanassa on syöty ja enimmäkseen ruoka on ollut ihan kelvollista, muttei välttämättä mieleen jäävää. Safari-nimisen ylärantaraflan piri-pirikana ilahdutti tuota miestä ihan aidosti enkä miekään saman paikan lihavartaalle pahemmin syleksinyt, musiikille sitten senkin edestä, samaa kammotusta saa kuulla myös brassibaarissa. Kyseessä on Warner Musicin rikos ihmiskuntaa kohtaan: Bossa n´Stones siis Rolling Stonesia bossanovarytmein ja makuuhuonehuokailtuna, aivan oikeasti aivan hirveää, toisaalta – ehkä se on vaan camp! Makuasia, siis.

Viihdykepuolella (niin siis vilpittömästi luulin) lukaisin Continenten kirjakaupasta nimeltään Bertrand Livreiros muutamalla eurolla ostamani Donna Leonin kirjan The Jewels of Paradise ja olin NIIN epäviihtynyt – tana! Se kirja oli ihan hirvittävän huono, ihmiset ja juoni ja koko juttu niin epäuskottavia, että vieläkin ottaa pattiin, kun sitä ajattelee! Miten ihmeessä kustannustoimittaja ei oo sanonut dottoressa Leonelle, että menehän nyt siitä kirjoittamaan koko juttu uusiksi ja mielellään pariin kertaan. Ei ne viimesimmät Brunetti-kirjatkaan mitään kirjallisuuden riemujuhlaa oo olleet, mutta toi oli kyllä ihan aitoa sontaa. Aika väsähtänyt oli muuten John Irvingin Minä olen monta -kirjakin, jonka toin muutaman muun opuksen kanssa Suomesta tänne, mutta ei sen takia silti tarvinnut myötähäpeää kärsiä. Lopulta oli pakko nöyrtyä ja alkaa tutkia, mitä ekirjoja tuo siippa on näihin koneisiin ladannut ja yrittää sieltä jotain ajankuluketta löytää. Eka Agatha Christie on luettu (The Mysterious Affair at Styles) ja tokaa oon aloittelemassa, on Tommy ja Tuppence -kirjasarjan ensimmäinen.

Onneksi keksin lisäksi, että täällä vois yrittää rakennella palapeliä. Suomessa oon moiset haaveet hylännyt jo aika päiviä sitten, kun ei vaan enää erota värejä ja muotoja, jos valaistus ei oo just oikein. Täällä kuitenkin toi isokokoinen ja matala sohvapöytä on kuin tehty palapeliä varten ja kun seinän kokoisesta ikkunasta saa luonnonvaloa riittävästi useamman tunnin päivässä, sehän toimi! Continentessa oli vielä halvennuksessa portugalilaisten taiteilijoiden töistä tehdyt puzzlet, joten pakkohan niitä oli kaksi ostaa.

Tämä olisi Irenen (?) tilalla paljon mieleisempi tytönkuva, mutta näillä mennään.
Palapelin teko oli kyllä tyydyttävä kokemus, hyvä niinkin!

Feliz Dia dos Namorados

Täällä ystävänpäivä on Dia dos Namorados eli mielitiettyjen päivä, joskus toi Googlen kääntäjä on oikeesti aika hauska…

On ollut kiva saada välillä sähköpostiin viestejä ystäviltä, nythän ei ole enää kuin pari viikkoa kun jo nähdäänkin. Yhden viestin sain tänne blogiin, mutta en sitä julkaissut vaan yritin vastata tekstiviestillä, joka ilmeisesti on kadonnut jonnekin eetteriin. Joka tapauksessa paljon terkkuja kaikille ja erityisesti 14.1. syntyneen poikavauvan perheelle ja muille sukulaisille sinne Hämeeseen!

Sanoja:

poika - filho

tytär - filha

vauva - bebê

isä - pai

äiti - mãe

Hyvää ystävänpäivää!

Päivistä sekaisin eli johan nyt on markkinat ja huomenna toripäivä

Yhtenä sunnuntaina tehtiin jotain meille poikkeuksellista, käytiin nimittäin kirpputorilla (mercado da pulgas) Portimão Arenan kupeessa. Alue oli ihan ihmeen iso, tällaiselle ymmärtämättömälle, että oikein pitäis niin kuin penkoo ja kaivella… Ei siis todellakaan, tavarat pitää olla järjestyksessä ja sieltä hakemaan. Miehän en siedä nykysiä tavaratalojakaan, joissa tavarat on jaettu tuottajien/toimittajien/ketä helvetissä kiinnostaa -mukaan. Jos mie olen ostamassa puseroa, miusta pitää olla pusero-osasto eikä miljoonaa osastoa, joissa pitää hengailla. Ilmankos nettimyyntifirmoilla menee lujaa. Kirpparilta olisin kaivannut jotain lukemista, koska siksi sinne mentiin, mutta en mitään mieleistä löytäny. Tarjolla oli paljon lasten ja aikuisten vaatteita, kenkiä, kotitaloustavaraa ja elektroniikkaromua eli kännyköitä, kaukosäätimiä ja tietsikan osia. Kirppis on siellä joka kuukauden 1. ja 3. sunnuntai ja myyjiä oli ainakin meidän siellä käydessä alueen täydeltä. Kirppareita on lähistöllä myös Lagoassa (Poritmãon kaupunginosa) ja Lagosissa ja parissa muussakin paikassa, mutta evvk, kun ei olla kirppisihmisiä.

Ei oo Rovaniemen vaan on Portimãon markkinat tai ainakin kirppis

Markkinat on ilmeisesti aikanaan olleet tärkeitä, koska päivät on käsittääkseni nimetty niiden mukaan. Maanantai = segunda-feira eli toinen markkina ja siitä eteenpäin tiistai kolmas markkina = terça-feira, keskiviikko neljäs = quarta-feira, torstai viides = quinta-feira ja perjantai kuudes = sexta-feira. Lauantai onkin sitten jo sapatti sábado ja sunnuntai pyhäpäivä domingo, vaikka se taitaa olla täällä paljon epäpyhempi kuin kotomaassa, mikä miuta niin toisaalta ihmetyttää ja vielä enemmän ilahduttaa – Portugali on katolinen mutta toisaalta hyvin sekulaarinen maa, toisin kuin synnyinkoto, vaikka se sitä yrittääkin feikata. Nykyisessä kiireisessä elämänmenossa viikonpäivistä jää usein feira kokonaan pois, puhutaan vaan segundasta, terçasta jne.

Ei syntynyt kirpparilla ostoksia, mutta kun palattiin rantaa pitkin pois, tapahtui vanhanaikainen… Ylläriosastolle menee se, että mie en edes tajunnut koko taiteilijaa, mutta tuo mies sanoi, että tulee Boris mieleen. Boris, mitä, häh? Borikselta on aikanaan ostettu oikein hyvä akvarelli Pafokselta ja ihan ilmaiseksi = 18 euronpalaa. Lisäksi ostin pari korttia hänen töistään, mutta silti on edelleen riistäjäolo, vaikka hää oli itse hinnoitellut työnsä.  No, käännös ja tsekkaamaan tämä tällä kertaa riistettävä taiteilija. Enimmäkseen ihan sontaa, mutta seassa yksi kelpo työ, joka läksi mukaan. Hintaa 25 euroa (taas riistoa, tiedän, olkoonkin, että yhtään kalliimmalla ei olisi tullut kauppoja) ja vähän jutustelua päälle. Taiteilija on nimeltään Eduardo ja kotoisin Angolasta. Bacchuksessa kamerunilainen hyvän päivän -tuttu (koomista, mutta totta tosiaan hän siis sanoo meille aina Hyvää päivää, koska osaa) sanoi tuntevansa taiteilijan. Koto-Suomessa pitää taas vähän sijoitella, mutta sinne Boriksen viereen tämä Eduardo varmaan päätyy, koska siihen teemallisesti sopii. Ja minulla on länsimainen angstinen ja syyllinen olo – on tämä tiedostaminen niin vaikeaa… Enkä minä ees ihan täysin tiedä, mitä pitäisi tiedostaa…

Kevättä rinnassa

Hector taisi joskus runoilla, että tuulisina öinä kun en saa unta, menen usein rantoja mittaamaan. Tuo rantojen mittailu kannattaa täällä unohtaa ihan kokonaan tai huomaa ykskaks olevansa niskat nurin kivikossa tai keuhkot merivettä täynnä Atlantissa. Tuulta on piisannut ja aika kylmääkin on ollut. Niin kylmää, että Lusanan omistajatar väitti, että lapset sairastaa enemmän kuin moneen vuoteen. Meillä on käytössä villapaita (hällä) ja hanskat (miulla), enkut kyllä painaa menemään sandaaleissa ja sortseissa.

Kuitenkin, vaikka vielä onkin talvisentuulisia, pilvisiä päiviä, toukotyöt (vai tässä tapauksessa helmityöt) on alkaneet. Talven runtelemaa kasvustoa karsitaan ja joka paikasta kuuluu remontin ääniä. Lintujen käytöksestäkin voi päätellä, että lisääntymisajat on tuloillaan. Continenteen käveltäessä tietä reunustaa lehdettömät puut, joissa näkyy vanhoja linnunpesiä. Jostain syystä yksi puu on ollut tosi suosittu, siinä pesiä on puolen tusinaa, ehkä siinä on hyvä infrastruktuuri, mitä se nyt sitten tipusille merkkaakaan. Olis hauska kereteä näkemään, vieläkö sen on tänä vuonna yhtä suosittu, mutta taitaa olla turha toive.

Bacchuksen papukaijaakin kävi pienempi lajitoveri omistajansa olkapäällä morjestamassa, mutta ei siitä sen suurempaa romanssia tainnut syntyä. Katsojille vaan hupia, kun vierailijan vaimo otti tän baarin ison kakadun omalle olkapäälleen selfietä varten eikä meinannut enää saada sitä siirtymään takaisin omalle paikalleen. Samalla kun ruokkii kakadua, Artur levittelee jyväevästä myös muille linnuille, joten varpuset, turkinkyyhkyt ja muut nälissään olevat tipuset on tottuneet päivystämään baarin nurkilla. Mira Vaun ääressä sitten taas päivystää lokit, joille lennätetään leivän jämiä ja tähteeksi jääneitä kaloja suoraan ravintelin eteen kadulle. Ei olla ihan ymmärretty, onko tarkoitus auttaa lokkeja vai yrittää saada ne jäämään autojen alle.

Yhtenä päivänä jo tammikuun puolella oli tosi mielenkiintoinen sade, vesi ei pudonnut pisaroina alas vaan lensi sumuna tuulen mukana. Siinä ei olisi minkäänlaiset maijapoppasvarjot auttaneet, kastuminen olisi ollu takuuvarmaa. Sekä enkut että norskit oli että jee jee, täähän on ihan normaalia. Oikeesti, näin wannabee-meren (Itämerihän on siis ihan lätäkkö, harmittavan likainen sellainen) rantavaltion kasvattina, kyllä se oli aika outoa. Ei tollasta oo ollut, vaikka oon Haminassa ja Helsinskissäkin asustanut. Toisaalta, sekä Enkuissa että Norskeissa on ollu tosi lumiset kelit, niin kuin kai Suomessakin. On puhuttu niin puuterilumet kuin muutkin, aika kummaa, kun täällä on vaan tota sumusadetta...

Täällä kuitenkin laventelipuskien kukinnoissa parveilee mehiläisiä sadoittain, ensimmäiset hedelmäpuut on alkaneet kukkia, keskitalven poissaolleet britit ja muut kiertolaiset palata ja kiinniolleet baarit aueta. Ja Suomeen paluu lähenee...

Jotain hetelmää on tiedossa, mitähän lie...

Pelikatsomossa

Kenellekään tuskin on yllätys, että jalista on katseltu, enimmäkseen Bacchuksessa. Sinne on muotoutunut pelikatsomo, johon meidän lisäksi kuuluu aiemminkin ehkä mainitut Arsenalin mies, norjalainen muka-ex-Liverpool ja myö kaksi. Välillä tietysti myös pr-koira Nina, mutta hää ei tosta fudiksesta niin hirveesti taida perustaa, rapsutuksista vaan ja jos joku vaikka suolakeksin joskus tarjois (ks. video PRkoiraNina)… Jostain syystä myö kaikki  ihmiskatsojat tykätään tihrustaa sellaista pientä katonrajaan ripustettua töllöä. Vaihtoehtona olis parikin isoa näyttöä, mutta ei, siihen sitä pienen pienen pyöreän pöydän ääreen vaan pitää ängetä ja niskat kenossa tuijotella. Arsu-mies kyllä notkuu mieluummin baaritiskillä, joka on sen pikku-pikku-pöydän vieressä, ja heiluttelee pitkiä koipiaan, minkä takia pr-hurtan kirsu on kaiken aikaa vaarassa saada osumaa.

Pr-koira Nina työssään

Viikko sitten viikonloppuna porukoihin liittyi kamerunilainen, joka tuli heittämään läppää suomeksi. Ruotsiksi olis kuulemma onnistunut paremmin, kun on siellä asunut ja opiskellut. Suomea osasi, kun on käynyt Otaniemessä opiskelleiden kavereidensa luona hengaamassa, enimmäkseen kuitenkin on Suomessakin ruotsinkielisillä alueilla pyörinyt. Bacchuksen Artur osaa kanssa pakolliset tervehdykset ja lukusanat suomeksi, joten meidän yritys opiskella portugalia karahtaa siellä aina ihan kiville.

Tyypillistä suomalaistahan tässä sosialiseeraamisessa on se, että kukaan ei tiedä kenenkään nimeä. Tai no, baarinpitäjän etunimeksi on paljastunut Artur ja Norski on kai Erling tulkattuna Arsu-mies Enkun Örlingistä. Tutustuminen tapahtuu siis hitaasti ja hallitusti, siitä on sitten helppo perääntyä, jos tuntuu siltä. Enkku on oikeesti aika hauska tarinaniskijä, kunhan vaan päättää alkaa. Kertomus siitä, miten stalkker-koira sai santaa nenilleen ja omistajattarensa likimain myös, oli hieno, mutta valitettavasti meikäläisen kyvyillä toistamaton. Joka tapauksessa, yhteisistä katselusessioista on syntynyt läpänheittotapahtumia, mutta ilman kilpailua. Jos kenelläkään ei ole mitään sanottavaa, niin sit ei sanota, mutta tyly brittityyppinen tokaisupohjainen mustahuumorikulttuuri toimii, silloin kun toimii. Norski esimerkiksi tokaisi Enkulle ja Arturille, että ootte kuin vanha aviopari. Siihen Enkku, ettei Artur ikinä kuuntele häntä. Siihen Norski, että minähän just sanoin, että ootte kuin vanha pari. Ei toimi ollenkaan kirjotettuna, mutta paikan päällä kyllä!

Tänä lauantaina oli sitten taas normaalit kuviot. Ennen peliä jengi sinkoilee tutkimassa, mikä baari näyttää minkäkin pelin. Meillä oli sinänsä selvä juttu, käytiin uudehkossa The Irirsh Roverissa lounastamassa (jossa olis kanssa voinut katsoja jotain matsia) ja sitten Bacchukseen, oli peli mikä hyvänsä (tässä tapauksessa United tai Pool against anyone). Norski kävi heilumassa ympäriinsä ja päätyi On the Rocksiin kattomaan Liverpoolin 2–0-voittoa West Hamista. Myö katottiin Bacchuksessa, kun United (isollakin screenillä, myö ei menty siihen halpaan, sitä pikku töllöä vaan tuijotettiin, mutta toki ilman ison katsomon Royle Family -seuraa) voitti Leicesterin 3–1.  Baari oli täynnä nykyisin outoa hulinaa, ilmeisesti enkut tulee tänä talvena kehiin vasta näinä aikoina. Varsinaisen tohinan aiheutti kuitenkin se, kun Artur tajusi, että hänellä ei ole tarjolla kaikkia kanavia (sitä Pool-peliä) ja asiakkaat kukin kykyjensä mukaan yritti selittää/selvittää, mistä on kyse. The New Canal on the Block on BEin Sports, joka on kai ainakin osittain arabiomisteinen niin kuin moni joukkuekin nykyisin.

Lopulta sitten kasassa oli kuitenkin taas sama katsomo: myö, pr-koira, Arsu-mies sekä Norski, kun Chelsea ja se väärä Manchesterin joukkue pelas tasurin – well done, could not have done any better, lads! Puhuttiin siinä sitten seuraavan päivän Arsu-pelistä ja siitä, että pelejä voi katsella myös yhdessä rantsukuppilasta nimeltää O Farol ja nauttia sunnuntailuntsia siinä samalla.

Sunnuntaiaamun valjetessa oltiin reippaita ja kipaistiin kirpparilla ja lounastettiin siinä muka-jalisravintelissa, jossa näkyi italialaisten peliä auringonpaisteisessa telkkarissa (ei hyvä), tämä tuntia ennen Valioliigapelin alkua. Ruoka oli ainakin miusta älyttömän hyvää (kalasoppaa hälle ja simpukkariisiä miulle). Mutta kunnollisen pelikokemuksen takia siitä sitten rantaa pitkin ja mäkeä ylös Bacchukseen, jossa selvisi, että Arsu-mies oli saanut Arturin avaamaan kioskin juuri ennen peliä. Oli ite ekaksi jymähtänyt kattomaan tennista himassa ja sitten ajatellut talsia kiireesti On the Rocksiin kantabaarin ohi ja oli ihan ylläreissä, että tämä olikin auki; silti, että oli Arturin kanssa sopinut, että näin olisi. Myö saavuttiin toisen puoliskon alussa ja Norski vähän sen jälkeen. Lopputulos oli Arsenal 5 – Aston Villa 0. Lopulta tsekattiin myös Southampton–Swansea, jonka jälkimmäinen voitti, tulos 0–1. Hyvä viikonloppu tuloksien suhteen, paitsi tosta yhdestä, joka onnettomuudekseen kannattaa Poolia (ja ehkä Norskista, joka ei siis enää muka ole Pool-mies), koska Arsenalin olis pitänyt hävitä, kun se olis parantanu Poolin tilannetta.