Boas Festas!

Arturin paketti rusetteineen ja kortteineen, vieressä Sergion kortti.
Alempana Madelenen kortti ja siihen hätäpäissään virkattu rintarossi.
Sen vieressä Berenicen kortti.

Vähän on tullut askarreltua-paskarreltua taas, yleensä niinä närästyksen täyteisinä öinä… Sergiolle vietiin kortin lisäksi oma rasiallinen Rocherin suklaapalleroita, kun huomattiin hänen niihin mielistyneen. Sanoi kyllä vievänsä ne kotiin ja tarjoavansa vaimollekin. Arturista tein kuvan jo jokunen aika takaperin, sain Bereniceltä hyvän foton pohjaksi. Hänelle itselleen tein ranteenlämmittimet, kun naisparan kädet on aina enemmän tai vähemmän jäässä.

Setä Aurinkoinen.
Annoin luvan avata paketin vasta jouluna, joten en tiedä, mitä mies itse kuvastaan ajattelee.

Jo aiemmin annettiin joulukortti ja rintarossi kokki-Madelenelle, kun hää siirtyi pois työelämästä. Oli taas hankala tilanne, kun hää selitti, että itekö olet suunnitellut ja mie yritin selittää, että tää mitään designiä ole, kunhan vaan otin tavaraa pöydälle, viinilasin viereen ja annoin mennä. Tilalle keittiöön piti tulla Claran, jota ei aloittamisen jälkeen olla nähty ja nyt Artur kertoo kaikille, että Madde onkin vaan lomalla… Hää on ite pyörittänyt viimeajat myös ruokapuolta, koska asiakkaita on ollu niin vähän. Eilen sitten piti kuitenkin hälyttää tytär töihin, kun yllättäen ruuan kysyntä ylitti hänen oman kapasiteettinsa. Patojen ja pannujen kolinasta päätellen, lauantai-iltansa olisi voinut viettää toisinkin...

Saatiin Berenicelta taas älyttömän hyvää appelsiinkakkua.
Miten joku osaakin tehdä täydellistä kuivakakkua...

Joululaulut jäi tältä vuodelta kuulematta, kun kävimmä turhaan Manulan ovea nykimässä - olivat mokomat peruuttaneet konsertin. Joulumarkkinoilla käytiin tänä aamuna ja ostettiin sieltä artesaanisokolaatia (http://www.quintadastilias.com/) mukavalta, mutta vähän hämillliseltä mieheltä. Onneksi sateiden jälkeen ilmat on taas suosineet ulkoilua, joten mikäs on ollut kuljeksiessa.

Joulumarkkinat kaupungin keskusaukiolla.

Eikö oo aika pähee täti?
Tää kuva oli ilmestynyt yhteen julkisivuun, johon ei sitten enää muuta osaa rakennuksesta kuulukaan.
Liekö joku museoviraston määräyksestä kaatamatta jätetty, taakse on rakennettu ihan moterni uudisrakennus.

Tänään illalla vielä Artturin baariin katsomaan yksi peli ja syömään, jos keittiö vaan toimii, yömyssylle Sergiolle ja sitten Voicen katsonnan jälkeen petiin, että jaksetaan aloittaa huomenna taas pitkä ja tukala matka takaisin Suomeen joulun viettoon! Kaikille kysyjille on selitetty, että pitää lähteä lämmittelemään, kun täällä on niin pirhanan kylymä, niin kuin on suhteellisesti ottaen ollutkin. Yläbaarissa ei meinaa tareta millään, siellä on ovi melkein koko ajan levällään ja kun ulkona on asteita kymmenen huitteissa, on paikat aina huurussa, isäntä itekin hytisee paksun vaatekerroksen alla.

Hunajaisesta langasta lopulta valmistunut läskinpeittoloimi, joka toimii myös lämmittimenä.

Siivekkeiden toinen versio sai hyväksynnän.
Ei ole enää niin täyteen tupattu noita puu-/lehtikuvioita.
Tein algoritmin, jolla kuvioiden väliin tulee eräänlaisia polkuja.
Muita polkuja pitkinhän miuta onkin turha houkutella kulkemaan.

O Senhorille tilaustyönä tehty neule valmistui aika nopsaan, ehkä pari viikkoa meni ja tarpeeseen tuli.

Neuleen laattakuviointi sai alkunsa tästä yhdestä portugalilaisen laattaperinteen innoittamasta neuleneliöstä.
Piti vaan testata, onnistuuko sukkapuikoilla neljään suuntaan sama kuvio.
Onnistui, mutta oli aika työlästä laiskalle tehdä.

Laattoja - Azulejos

Palasista on hauska rakentaa, mutta lankojen päättelyvaiheessa alkaa aina miettiä, että olikohan tässä mitään järkeä...
Laattaneuleesta jäi tollainen kasa pätkiä roskiin.

A Cozinhan henkilökunta ja johto toivottavat kaikille asiakkailleen joulua täynnä rakkautta,

ystävyyttä, terveyttä ja rauhaa ja parasta mahdollista uutta vuotta.

Kiitämme kaikkia palveluidemme asettamisesta etusijalle.

Tulkoon hyvä eli kaikkea hyvää!

Pohjan tähteellistä

Joululoma Suomessa lähestyy ja on syöty pakastinta tyhjäksi. Yksikin eväs syntyi niin, että pakkasesta kattilaan kaivettiin kalkkunankoiven jämät, jotain epämääräistä paprika-sipulilisuketta ja keitettyä riisiä, joiden sekaan heitettiin edellispäiväisen papu-makkarapadan tähteet ja hyvä tuli!

Jos ei oo tähteitä, tonnikalaa on yleensä aina kaapissa.
Tää oli timjamilla maustettua luksusversiota.

Miusta on aina niin kiva, että jää ruuantähteitä! Niistä on nin pal hauskaa keksiä jotain uutta suuhun lapioitavaa. Varsinkin erilaiset liemet, joita jää uunissa kypsennetyistä lihoista, on tosi kliffoja. Taannoin käytin uunikanoista jääneen liemen pekoniin käärittyjen kaninkäpälien lisukkeeksi kypsennettyyn bulguriin. Käpäliäkin oli enemmän kuin yhdeksi kerraksi syödä, joten niitten jämistä tuli sitten pastasoosi, chuchua oli siinä kanssa.

Käpälät pekonissa, uuniastiana viime talven Continenten keräilyvuoka.
Kyllä ovat olleet kovassa käytössä!

Valmis annos ja oli oikeesti aikas hyvää!

Viiriäiskylpylän hot tub.

Viiriäisten kylvystä ei riittänyt myöhemmäksi, mutta ite viiriäisten lihaa kyllä syötiin seuraavana päivänä salaatissa. Possunkyljyksien kypsennyslientä käytin potaattien, porkkanoiden ja nauriiden kypsennykseen, ne syötiin kyljyssatsista jääneiden jämien kanssa. Cataplanaakin syötiin yhtenä päivänä, tähteistä tuli lounaskalakeitto. Kyseisessä kalapadassa on niin paljon tomaattia, että seuraavana yönä ei yleensä refluksi anna nukkua, mutta joutaahan tuota valvomaankin.

Tästä se lähtee, cataplana.
Meriahventa (robalo), lohta (salmão) ja pikkuruisia simpukoita (amêijoas).

Pohjasoosi, josta puuttuu vielä tomaattimurska - eli tää ei vielä veisi yöunia!

Kaik yhes paas.

Cataplanaa lautasella, faça favor!

Jämät oottamassa jääkaappiin pääsyä.

Joskus on kiva syödä ulkona, jos ei muualla, niin Sergion baarissa pitsaa. Eivät muuten ole Continentesta vaan Pingo Docesta, mutta siis kaupan altaasta kuitennii! Artturilassa on ollut vähän kokkiongelmia, mutta kyllä isäntä itsekin saa jotain evästä taiottua pöytään, viimeeksi tarjosin hänelle kana-annoksista uma estrela de Micheliniä (eli siis yhtä Michelinin tähteä), josta hän kovasti ilahtui. Toi sitten pöytään kynttilän ja kyseli, oliko niitä tähtiä vain yksi. Siihen minä, että älä nyt ala liikaa yrittämään, menee vielä se ensimmäinenkin…

Kuppilassakin voi käydä.
Miradouron Salada Sunrise:
Tomaattia, lehtisalaattia, tuorejuustoa, omenaa ja saksanpähkinöitä.
Tomaatit on ihan turhat, mutta muuten on herkkua!

Yhtenä päivänä ajateltiin mennä Dona Barcaan lounaalle, mutta naapuriravintolan sisäänheittäjä sai meidät vaihtamaan kohdetta. Peixaradassa oli hyvät safkat kanssa, miusta jopa paremmat lisukkeet kuin Barcassa. Lisäksi laskun kanssa tuli jälkkäriksi minikokoiset pastel de natat ja sormustimelliset mantelilikööriä. Lisukepottuja oli ihan tuhottomasti ja pyydettiin niitä dogibägiin mukaan ja se myös onnistui. Niistä tuli sitten seuralaiset itsenäisyyspäivän lampaankyljyksille. Ei ollut tarkoitus päivää sen kummemmin juhlistaa, mutta kun tuo liuhuletti kävi parturoittamassa itsensä, notkuin viihtymässä viereisessä Pingo Docessa ja sieltä löytyi harvinaisen hyvännäköiset costeletas de borrego. Niistä innoittuneena vedettiin kolmen ruokalajin päivällinen ja vielä kaffet ja brandyt yläbaarissa päälle. Kofeiiniannoksen seuraksi otettiin mukaan Rocherin suklaapallerorasian jämät ja tarjottiin muillekin, hyvin maistui etenkin isäntä-Sergiolle.

Tälläsii palleroi myö sielt ravintolas mukkaan saatiin...

Alkupalat:
Presunto e melão com azeite de hortelã
eli ilmakuivattua kinkkua, melonia ja mintulla maustettua oliiviöljyä.

Aina pitää olla salaattia!

Lampaankyljykset ja anjoviksen ja kapriksen kanssa muhennettua Peixaradan pottua.

Jälkkäri on toisinto alkupalasta, presunton tilalla vaan on ihanaa valuvaa vuohenjuustoa ja lisänä mantelirouhetta.

Alkupaloille roseeta vinho verdeä, pääruualle punkkua ja jälkkärille setubalilaista moscatelia.

Jälkkärin jälkkäriks oli tarkoitus ottaa aguardentea ja suklaatia, mutta mentiinkin sitten kaffelle.

Paitsi ruuantähteitä, alkaa olla myös langantähteitä. Osan otan matkaviihdykkeeksi ja osasta tulee Kamukki-Abrahamille neulehanskat tammikuussa, niin vähän lupailin. Kaiken kaikkiaan yritetään elää niin, että kaikki kaupasta kannettu tulisi käytetyksi eikä jäisi jätteisiin. Pakkausten ja pahvien/paperien kierrätyshän täällä on hyvällä mallilla, mutta muitten jätteiden käsittelystä ei ole tietoa, kai ne kaatikselle menee. Italian jäteongelmaa muuten ratkotaan tuomalla osa Portugaliin käsiteltäväksi, mitähän niillekin mahtaa tapahtua… Isot jätteet pitäisi viedä jonnekin kierrätyskeskuksiin niin kuin Suomessakin, mutta näkyyvät jättävän noitten pakkausjätteiden poisheittopaikkojen (Portimãossa Ilha Ecológica) viereen. Tossa hotellin kupeessakin on epämääräinen läjä sängynpaloista matkalaukkuihin ja sillai. Mustalaiset käy niitä ratsaamassa, ilmeisesti ottaavat matkaansa itselleen käyttökelpoiset kamat, jos ei muuta, niin kaiken poltettavaksi kelpaavan ja kyllähän ne notskit päivittäin käryääkin.

Jätehuoltoa käytännössä.
Tän käynnin jälkeen jäi kyllä vähän epäselväksi hakiko hyö tavaraa vai toi uutta roinaa seinustalle...

Jätekuljetus siirtymässä uuteen kohteeseen.

Itekin aloin tuossa päivänä muutamana harkita johonkin jäteastiaan loikkaamista nyky-yhteiskunnasta puimavaiheessa akanaosastolle päätyneenä. Joulun jälkeen matkaan lupitapaamiseen Lappeenrantaan ja aloin bussilippua ostaa. Menin Savonlinjan sivuille ja kas, ruhtinaalliset yksi euroa suuntaansa maksaa se! No, ei kun ostamaan, mutta sitten tuli viivästys ja piti aloittaa alusta: hinta oli pompsahtanut melkein kolminkertaiseksi! Mie sain ihan hirveän itkupotkuraivarihepulin, niin loukkaavaa tää nykyaikainen hinnoittelusysteemi miusta on, siis ihan silkkaa vittuilua. Milloinkahan perunat maksaa kaupassa euron kilo oikealle ohitettaessa ja vasempaan suuntaan kulkiessa hinta onkin noussut viiteen egeen. Tai oikeestaan, ei me myydä sulle pottuja ollenkaan, osta tosta bataatteja tänään, katotaan huomenna uudelleen! Kaikkein hauskinta tossa lipunostoepisodissa on tietysti se, että kyllähän mie olen ihan tyytyväinen siihen yheksään euroonkin, minkä se tiketti maksais autosta ostettuna, ei oo miusta paha hinta ollenkaan. Kyse on vaan periaatteesta, että ei voi pieni ihminen mihinkään enää luottaa. Illemmalla selaimen historian hävittämisen jälkeen sain muuten ostettua ne liput siihen euroon tsipale.

Outono ou inverno?

Pyhän Martin kesän jälkeen tuli syyssateiden kausi, mutta nyt on ollut taas kaunista ja melko lämmintäkin. Vaikeeta hahmottaa, onko syksy vai talvi vai kevät vai kesä (outono ou inverno ou primavera ou verão)… Parvekkeella tarkenee neuloskella, jos vetää saalin niskaan. Rannassa vois varmaan ottaa aurinkoa aika vähissäkin vaatteissa ilman pelkoa paleltumisesta, joka tapauksessa päiväkaffella Miradouron terassilla tuli lämmin.

Liekö kaupungin katujensiivousvarat tältä vuodelta käytetty, kun puista pudonneet lehdet ja marjat on jätetty niille sijoilleen kinostumaan. Aiempina vuosina niitä on käynyt lakaisukone kuljettajineen siivoilemassa liki päivittäin. Tänään kauppareissulta tullessa sai olla taas tarkkana, ettei töksäytä kengänkärkeä lehtikasoissa piilottelevaan katulaatan kulmaan ja sitä kautta nenua ruvelle. Yksi pyöräilijäkin kilikellollaan vähän säikäytti, mutta onneksi osasin väistää oikeaan suuntaan eli tässä tapauksessa vasemmalle, kun kävelijä sinne mahtui mutta pyöräilijä ei olis sitä kautta päässyt ohi.

Siellä ne makaa, lehdet ja marjat, jalkakäytävää somistamassa.
Marjojen päällä kävely on kyllä hauskaa,
melkein yhtä terapeuttista kuin kuplamuovin poksauttelu,
kun jalan alla raksuu ja paukkuu.

Episodista tuli mieleen taannoin Lännen Sanomissa ollut kirjoitus (http://www.lansi-savo.fi/uutiset/kolumni-vihellys-koiravaelle-357387), jossa pyöräilijä oli joutunut koiran hyökkäyksen kohteeksi, koska koira oli säikähtänyt ohittavaa kulkijaa. Pyöräilijä oli siitä sitten tehnyt johtopäätöksen, että alkaa kilisyttää varoituksen kaikille, myös koirattomille. Toivottavasti ei osu meikäläisen kanssa samalla kulkuväylälle, koska kävelen yleensä aina oikeassa laidassa, jos sinne vaan mahtuu ja automaattinen väistösuunta on silloin vasemmalle eli suoraan hänen syliinsä… En tiedä, miten täkäläiset koirat reagoi polkupyöräilijöihin, jalankulkijat saa ainakin olla ihan rauhassa, siitä huolimatta, että harjoin on yksikään karvaturri hihnan päässä. Ymmärtävät ilmeisesti osansa lauman jäseninä ja jos lauma ei ole uhattuna, antaa kaikkien kuljeksia niin kuin huvittaa.

Kuvan kolme koiraa kuuluvat laumaan, jonka (ihmis-)johtaja on siirtynyt istuksimaan sisälle ilmojen viilennyttyä.
Yleensä ovat kaikki neljä jossain Continenten pääovien läheisyydessä notkumassa.

Liikenneympyrässä on alkanut laiduntaa lehmähaikaraparvi, n. 14 yksilöä.
Autot ei heitä häiritse, mutta mopot ja moottoripyörät sitten senkin edestä!

Nykyisinhän Suomessa on hallitus, joka ei anna minkään asian olla puuttumatta vaan kaikkeen pitää norminpurkutalkoitten kunniaksi tehdä uusi laki, joka sitten on peruttava perustuslain vastaisena. Siitä tuli mieleen ne kuuluisat apinat, joista yksi ei näe, toinen ei kuule eikä kolmas sano mitään. Neljäskin on olemassa, siinä kädet lepää sylissä tyyliin älä tee mitään. Miusta ne kädet pitäisi sijoittaa takapuolen alle ja pitää siellä, ettei vaan tule tehtyä mitään eikä siis myöskään vahinkoa, terkkuja vaan Terrafame-mannekiinille.

Joululoma Suomessa alkaa lähestyä, bussiliputkin on hommattu Onnipussilta, koska VR on hinnoitellut itsensä alennetuilla hinnoillaan ulos – samaa käänteistä logiikkaa siis kuin hallituksellakin. No, ainakin Saara Aalto onnistui ja tuli toiseksi, kuten ilmeisesti toivoikin. Finaalisunnuntaina saimme ylläriksemme kuulla, että britit Carol ja Brian oli Saaran innoittamana alkaneet seurata myös X-factoria (ja kannattaa suomalaista voittoon) eivätkä pelkästään tanssia tähtien kanssa, kuten yleensä heidän ikäluokkansa enkut tuntuvat tekevän.

Vuoden 2013 joulutähti oli näin komea.

Sama joulutähti mallia 2016.
Ensin näytti, ettei punaista tule ollenkaan.
Takana elämämme johtotähti, Continenten logo.
Johdatti syksyllä myös yhden italialaisen mafioson telkien taa,
jäi siellä kiinni brassivaimonsa kanssa.
Onneksi ei oltu todistamassa tapahtumaa livenä, vaikka on ilmeisesti rauhallisesti sujunutkin.

Concurso (ei, emme ole konkurssissa – ainakaan vielä)

TEMPO

Olemme taas näyttäytyneet ja käyttäytyneet (Berenicen pysyväisohje: behave!) erinäisissä kulttuuririenoissa. Etelän klassisen orkesterin kamarimusiikkikonsertti, jonka aiheena oli huilu ja trumpetti, oli hieno! Ei mitään mozart-iskelmää vaan oikein kaunista ja muitakin kuin imeliä tunteita herättänyt konsertti. Kuulijoita oli vain noin 30, mikä oli tietysti harmi.

Järjestävästä osapuolesta oli tuttu naisroudari, jonka kivikasvot ja muotivaatteet tulivat tutuiksi jo Armontalon (A Casa da Misericordia) viinillä höystetyistä kamarimusiikkisessioista. Tuttu oli myös ison orkesterin konsertista leipääntyneen oloinen sellisti, joka hiusrajaansa pyyhkien suoriutui tehtävästään. Krapula vai miehen menopaussi vai pelkästään ”otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman”?

Kamarikonsertin ohjelma

Roudari työssään

Ja musiikki soi.

Konserteissa ergonomiaongelmat välillä häiritsee kuuntelunautintoa, varsinkin meikäläisellä, jolla niskan dystonia aiheuttaa lievää ongelmaa kaalin paikallaan pitelyssä, jos ei ole kunnon selkänojaa, mitä vasten päänsä kallistaa. Se sitten seuraavana päivänä oireilee pipinä päänä ja lievänä tuskaisena olemuksena. Toisaalta soittajatkinhan voi olla vaikka miten kierossa asennossa, kuten vaikka tuon kamariorkesterin miesviulisti, joka oli ihan tuhannenmutkalla soittaessaan. Olis kiva nähdä hänen röntgenkuvansa, ei sillä, että niistä mitään ymmärtäisi.

Fadoa

Ei siis vielä olla konkurssissa vaan käytiin katsomassa Portimãon amatööreille tarkoitetun fadokilpailun (XII Concurso de Fado) loppukonserttia Tempossa. Ensimmäinen teiniosallistuja määki niin pieleen, että tuli mieleen paeta paikalta. Onneksi kaikki muut 11 osallistujaa oli enemmän tai vähemmän hyviä laulajia. Myö kyllä jänistettiin siinä mielessä, että kun alkoi varttitunnin arviointitauko, häippästiin kotosalle. Ajateltiin tsekata tulokset netistä ja voittaja on – ei harmainta haisua! Sivusto, jossa kilpailusta kerrottiin, vaikenee tyystin lopputuloksista. No, onneksi googlaamalla pääsin käsiksi Algarven fado-yhdistyksen (Associação de Fado do Algarve) facebookiin, jonka lukeminen kyseisen järjestelmäntoimittajan toimintaan osallistumattomalle on tehty melkein mahdottomaksi, vaikka olisikin sivut muka julkisiksi tehty (https://pt-pt.facebook.com/AssociacaoFadoAlgarve/). Sieltä löytyi tieto, että voittaja oli Vânia Rodrigues, toinen Inês Canteiro da Amadora ja kolmas Eva Zambujo. Ihan hyvät valinnat!

Fadistat:
Voittaja oikealla, kolmonen vasemmalla, kakkonen toinen vasemmalta ja sitten joku tuntematon suuruus.
Kuva: Valentim Filipe

Koska kaikki nuo Tempon tapahtumat alkaa vasta klo 21.30, on meikäläisen lähtökohtaisesti sekaisin oleva vuorokausirytmi vieläkin enemmän sekallutta. Sitä sitten yrittää keksiä jotain tekemistä yön pimeiksi tunneiksi, ettei henkinen konkurssi iske. Aamulla tekemisten järkevyyttä voi sitten arvioida ristissä olevin silmin...

Taidetta koteihin ja roskalaatikoihin.
Tekeleen keskellä olevat sulat on saatu lahjoituksena baarin siniaralta.

Loppukevennys: Mitä Kari Peitsamo tekee Correio da Manhãn sivuilla?
No ei mitään, se on Axl Rose...

Musta sunnuntai

Aamun aluksi tuli uutinen, että joku aivokääpiö on ampunut hengiltä entisen koulukaverin ja kaksi muuta satunnaista uhria entisen kotitalon ja entisen kantakapakan välisellä kadulla.

Illalla täällä Arturin kotiin tunkeutui kaksi ääliötä säikäyttäen kotona olleen vaimon suunniltaan, onneksi kuitenkin pelästyivät  itsekin pakoon ja Silvian henki säästyi.

Ai niin, hyvää itsenäisyyspäivää!

A senhora fala bem Português

Não falo, mutta hällä väliä! Tuollaiset kohtaamiset on niin kannustavia, kun tarjoilijat jaksaa antaa perusteettomia kehuja ja viittivät puhua hitaasti ja rauhallisesti. Sitten jossain kohtaa alkaa tietysti vähän hiertää, eräässä tapauksessa sana oli pieni eli pequeno, jonka paikallinen sanoi pekiinu. Iteltä se tulis helpoiten niin, että pieni u:n häivähdys kuuluu ennen e:tä ja niinkin olen sitä kuulunut lausuttavan, mutta tämä paikallinen sen tuomitsi. Oppikirja neuvoo lausumaan sen pekeenu eli jättämään q:n ja e:n välisen u:n pois. AHA. Sama juttu sanan viisitoista kanssa, joka kirjotetaan quinze ja lausutaan kinž tai kuinž tai kvinž tai…

Sunnuntaisin katsellaan tänäkin vuonna Voicea ja edelleen siinä aina välillä tietysti hehkutetaan, mitä tulee seuraavaksi: Já a seguir... Naisjuontaja lausuu sen Ža a seg(u)ir eli niin kun oppikirjakin opastaa, jätetään vaan seguirista u taas pois, paitsi että vähän se miusta siellä häivää. Miesjuontaja taas lausuu joskus Ža a sežir ja olinkos mie taas äimän käkösenä! Sitten tajusin, että jos g-kirjain on i:n edellä, se lausutaan tollai surisemalla. Tässä tapauksessa sen ei pitäisi niin mennä, kun kirjoitettaessa siinä välissä on se u, mutta kun on tottunut ennen i:tä surisemaan, minkäs teet!

Taannoin käväistiin yläbaarissa einestämässä ja töllöstä tuli La Ligan peli Sporting Gijón – Real Sociedad. Paikalle tullut paikallinen frouva (Benfica sempre!) innostui, kun Sporting oli häviöllä. Paikallinen herrahenkilö sitten valisti, että ei ollut paikallinen joukkue vaan että kyseessä oli Športing Žižun ja sai pilkat päälleen – espanjaksihan se olis jotain ihan muuta, ehkä Esporting Gihon… Real Sociedadissa sitten taas oli pelaaja, joka aiheutti meissä suurta hämmennystä, kun kuultiin nimensä olevan Mika Ojasalo – HÄH, onko muka sen niminen suomalainen pelaaja maailmalla? No ei ole, on espanjalainen Mikel Oyarzabal… Eli sitä kuulee, mitä kuvittelee kuulevansa. Kuulemisesta puheen ollen, olen ollut kuulevinani, että täällä ei pyydetä ketään kuuntelemaan (ouça) edes puhelimessa, vaan aina katsomaan (olha), kun halutaan toisen keskittyvän sanoman sisältöön.

Vähän aikaa sitten juttelin yhden paikallisen vähän vanhemman herrasmiehen kanssa, joka lohdutti, että kun vaan täällä paikallisten kanssa turiset, kyllä se kieli alkaa sujua. Mie takaisin, että mites tässä portugalia opit, kun kaikkien kanssa kälistään enkuksi, niin kuin hänenkin kanssaan enimmäkseen, siis. Ilta-Sanomissa oli lyhyt juttu Portimãoon muuttaneesta eläkeläispariskunnasta, varsinainen juttu oli viime vuodelta ET-lehdestä. Heilläkin kielen opiskelu oli tyssännyt siihen, ettei tää oo helppoo ja toisaalta enkulla pärjää ja jopa suomellakin (http://www.etlehti.fi/artikkeli/raha/vuokko-ja-martti-portugalissa-olemme-viiden-kansalaisia).

Jotkut on todella yllättävän itsevarmoja ja uskoo, että suomi riittää. Joku aika takaperin ikääntynyt herra (oikeesti, puku päällä ja tosi skarppi ulkoasu muutenkin) tuli Artturilan tiskille kysymään, josko olisi mahdollista formuloita katsella – finskiksi siis. Onneksi mukanaan oli nöyrä naisseuralainen (ehkä vaimo, iän puolesta olis voinut olla tytärkin, vaikka ei nuorisoa ollutkaan), joka vähän puhui englantia ja saivat selvitettyä, ettei sinä päivänä ollut mahdollista, kun kaikki telkut oli varattu jalikselle. Ehkä hyö oli niitä Espanjan suomalaisrannikolla aiemmin aikaansa viettäneitä, kun ei tullut herralle mieleenkään, ettei suomella ehkä pärjäis.

Uusi enkkututtavamme Lee on kotoisin Liverpoolista. Hänellä on tietysti hallussa sikäläinen murre (ja muut koirat – hah hah, mm. ruokkii täällä yhtä kulkukoiraa muistaessaan) ja joutuu kovasti hidastamaan puheitaan muualta kotoisin olevien kanssa, oli ne sitten enkkuja tai meitä ihan muunmaalaisia. Kertoi asuneensa vähän aikaa Hollannissa, missä oli ylpeänä bussikuskille osannut omasta mielestään sanoa määränpään ihan oikein. No ei, ajuri oli korjannut lausuntaa. Seuraavana päivänä uusi kuski ja uusi yritys. Tälle tyypille ei ollut kelvannut edellispäiväinen lausuntaohje vaan oli antanut omansa, joka oli lähempänä alkuperäistä yritystä. Eli loppujen lopuksi ihan sama! Lee on kuitenkin sitä mieltä, että kyllä paikallista pitäisi edes jonkin verran osata ja että hyö enkut on ihan liian laiskoja sen suhteen. Hääkin tykkää portugalilaisesta telkkarista, kun leffat näytetään tekstitettynä, että voi edes vähän totutella.

Alkusyksystä tuli ostettua taas Correio da Manhãn sunnuntainumero. Varsinaisen lehden kanssa menee varmaan jouluun, kevään pärjää liitteen seurassa. Lukeminen sujuu päivä päivältä paremmin, enää ei tartte tarkistaa kuin sana sieltä, toinen täältä. Silti joskus, vaikka sanat periaatteessa ymmärtäiskin ja sitten vielä käännösavusta tarkistaiskin, jutun juju jää hämäräksi – todennäköisesti siksi, ettei Googlen kääntäjä osaakaan kaikkea oikein – ylläri pylläri! Paikallisen brandyn nimi, Macieira, tarkoittaa omenapuuta. Mobiilikääntäjä nimeää sen omenaksi ja sitten taas maçã (joka on omena) on sen mukaan kuivike. Eli ei oo helppoo aina välillä.

Ylen sivuilla oli tarinaa siitä, miten ihmiset näkee maailman erilaisena riippuen siitä, millaisille asioille heidän puhumissaan kielissä on sanoja (http://yle.fi/uutiset/3-9258558). Ihan hauskoja juttuja muuten, esimerkiksi se, miten sanojen suku vaikuttaa jonkun konkreettisen asian mieltämiseen. Suora lainaus jutusta: ”Sana silta on espanjaksi maskuliini ja saksaksi feminiini. Tutkimuksissa espanjalaiset kuvailevat useammin siltoja esimerkiksi sanoilla ”suuri”, ”vahvarakenteinen” ja ”jykevä”. Saksalaiset taas käyttävät useammin sanoja ”kaunis”, ”elegantti” ja ”siro”.” Paljon oli muitakin esimerkkejä, mutta juttu käynnistyi suomen kielen sanasta ”kalsarikänni” ja miten se on ihan uniikki. Sanasta ja muista vastaavista on keskusteltu jo aikaisemmin myös Ilta-Sanomissa (http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000954579.html). Leellä on kaikenlaisia hupaisia juttuja, tässä yksi: To get heartburn you need to have a heart. Ja meitä vaan närästää…

Yhtenä perjantai-iltana tuli RTP1:ltä ohjelma, jossa esiteltiin Helsingin seudulla asuvia portugalilaisia. Kyllähän myö se sujuvasti katottiin, mutta ei kyllä mitään ymmärretty. Ohjelma sinänsä oli mukava, saivat ihmiset ihan itse elämästään ja olemisestaan kertoa ilman mitään tekopirteetä juontajan väliin änkeämistä. Ketutti niin pirhanasti aikanaan, kun muuten mielenkiintoinen ohjelmasarja suomalaisista ulkomailla oli pilattu Markus Selinillä patsastelemassa ympäriinsä liian pienissä vaatteissa ja laukomassa junnaavia juontoja – AARGHH!

Ohjelmaa katellessa tuli ajatuksissa ihailun sekaisesti äimisteltyä kaikkia niitä sukulaisia, tuttuja ja maaliman muita immeisiä, jotka on ostaneet vaan menolipun asettuakseen asumaan toiseen kulttuuriin ja kieleen – kovia tyyppejä! Kyllähän myökin ollaan ulkopuolisista tarkkailijoista vähitellen alettu uppoamaan syvemmälle paikallisen sosiaalisen elämän hetteikköön. Se on toisaalta kiva, mutta toisaalta tosi ikävää, koska se osaa olla välillä aika rasittavaa.

Eilen illalla käytiin toivottamassa hyvät jatkot Arturin kokille, joka lopettaa hommat siellä. Hänen kanssaan yritettiin haastella, mutta kun puhe on muusta kuin vaihdevuosista, ei myö kyllä toisiamme ymmärretä lainkaan. Sen tuskaisen yrityksen ja jatkuvan vieraskielisessä ympäristössä oleskelun jälkeen on aivojen system overload -valo alkanu vilkuttaa kirkuvanpunaisena ja tiuhaan. Olen antanut itelle määräyksen hiljentää tahtia: tällä viikolla vain rauhaisaa snookerin katselua kotisohvalla ja ateriat kotikeittiöstä, eiköhän sen jälkeen ala helpottaa.

Mielevä hidalgo apureineen Manulan näyttelyssä.
Otos on yhtä sumea kuin meikäläisen pää tällä hetkellä.

Onko se hevonen, onko se seepra vai onko se yksisarvinen ilman sarvea?
Jos myö keskustellaan portugalilaisen kanssa hevosesta,
keskustelun lopputulos muistuttaa todennäköisesti enemmän kuvan otusta kuin oikeaa hummaa,
sen verran on vielä kielitaidollisia esteitä kommunikoinnille. 

Savubroileri vs. grillikana

Syöminen on merkittävä osa kenen vaan elämää noin ylläpitomielessä. Meiksi vaan on jotenkin tämänkin väärin ymmärtänyt ja enimmäkseen elää syödäkseen. Kesällä tehtiin mm. kokeiluja savubroilerilla, kiitos vaan Tapsalle sekä Julialle ja Matille! Tapsalla savustettiin sekä koipi- ja siipipaloja että kokonainen, Puumalassa mökillä kokonainen osana rapukestejä. Kokonainen, K-ketjun ansiokkaasti valmiiksi kevytsuolaama tipu onnistui paremmin, palaset pääsi vähän kuivahtamaan. Grillikanakausi korkattiin täällä heti kun kynnelle kyettiin. Käytiin A Cozinhan tiskiltä hakemassa herkkua, joka ovensuussa kadulla nautittiin ensimmäiseen puutteeseen, myöhemmin on maltettu tuoda paketti kotiin asti ja tekaista sille jopa lisukkeita. Se sitten taas, kumpi on parempaa, on kyllä ihan fifty-sixty!

Ei siitä päältä päin uskois, miten hyvää se on!

A Cozinhasin linnut paistumassa.
Kuvassa ei kunnolla näy, mutta se on ihan kunnon tuli, minkä päällä ne kypsyy.

Álvaro Gomes Faustino itse vasemmalla.
Hää on tosi hilpee setä!

Uusiin raaka-aineisiin tutustuttiin kesällä Saran Asia Storen valikoimia tutkimalla. Karvaskurkku on niin outoa ja niin hyvää, cha plu -lehtiä käytettiin kana-pekonivartaissa antamassa pippurista makua ja sitten oli kaikkee muuta maukasta, mutta josta ei ole minkään valtakunnan aavistusta, mitä tuli syötyä! Tehtiin myös vietnamilaisia kesä- eli tuorerullia, mutta niitä on kyllä tehty ennenkin. Harvoja eväitä, joitten tekemisessä noudatan jonkun muun reseptiä, muuten. Mikkelin thai-ravintola on vaihtunut välimerelliseen Vino-lounasravintolaan ja kyllä asiakaan kannalta kannatti – harmittavan vähän eli yhden kerran vaan käytiin siskon ja sen miehen kanssa, mutta oli hinta ja laatu kohdillaan.

Ei ne nyt kääryleet ehkä ihan samannäköisiä ole kuin kuvassa (syytän apukokkia), mutta hyviä silti!

Taannoin törmäsin netissä uutiseen, jonka mukaan kikherneiden säilöntälientä voi käyttää kananmunanvalkuaisen korvikkeena vaikka marengeissa (http://www.iltasanomat.fi/ruokala/uutiset/art-2000000944829.html). Oli sen verran hämärä juttu, että pitihän sen litkun vaahdottamista kokeilla ja hyvinhän se muuttui valkuaisvaahdon tapaiseksi. Marenkeja ei kyllä tehny yhtään mieli, maustoin vaahdon sitten lusikallisella dijon-sinappia. Syötiin jotain possua lisäkkeenään chouriçon ja sipulin kanssa paistetut kikherneet, sen kanssa soosi oli ihan oivaa.

Kajottikurpitsaa eli chuchua on täällä opeteltu käyttämään. Kuorin pikkuruiset pullukat ja pullautin siemenet ulos. Jäljellejääneestä kurpitsasta leikkelin kuutioita, jotka keittelin suolavedessä kypsäksi. Kypsät kuutiot valmistin ruuan lisukkeeksi sipulin, tomaatin ja mausteitten kanssa ja hyvä tuli, sotkua on syöty myös spagettisoosina, toimii siinäkin.

Chuchu.

Chuchut pannussa oikealla, takana uunissa paistettuja kananreisiä, vieressä ihan vaan riisiä.

Miravaussa käytiin yhden peli-illan jälkeen ja kuinka ollakaan, se oli viimeinen ilta ennen fechado para ferias. Tiskit oli aika tyhjät, mutta erinomainen cataplana saatiin syödäksemme. Tässä versiossa ei ollut yhtään chouriçoa tai lihaa mukana, mutta liemessä maukkaaksi muhineita pottuja sitten taas oli. Mie sain syödä kaikki ravut, mutta silti jännättiin, tekeekö kihti comebackin, ei onneksi!

Mirandelan savustettua kinkkua (presunto) ja possunniskaa (salpicão do cachaço) oli lokakuussa jonkun aikaa tarjolla Continenten aulassa. Continentessa oli samaan aikaan myös viini- ja juustomarkkinat, hyviä viinejä parilla eurolla ja hyviä juustoja ei ihan niin parilla eurolla. Kop e Tapasissa yritettiin käydä ostamassa muxama de atum -tonnikalaa. Lokakuun eka viikko oli vielä Rota do Petisco -tapahtumaa, joten myö ei saatu sitä mukaan, koska se oli varattu Pikkuruokareitin annokseksi heillä. Rota do Petisco (http://rotadopetisco.com/en/) on systeemi, jossa eri ravintolat ja kahvilat tarjoaa pikkuruoan ja juoman pikkurahalla ja jos oikein asiasta innostuu, jokaisesta käynnistä voi kerätä merkinnän reittipassiin. Syötiin sitten paikan päällä heidän annoksensa. Äskettäin kuultiin Bereniceltä, joka oli aiemmin siellä töissä, että paikka on menossa kiinni ja liiketila myyntiin. Lusanan Susana sitten taas osasi kertoa, että muxamaa saattaisi saada Quinta do Marisco -nimisestä myymälästä, siellä pitää lähteä joku päivä käymään. Mirandelan herkut on palanneet joulun tulon kunniaksi takaisin, nyt ostettiin presuntoa ja tönkkösuolattua possunkylkeä, jolle pitäisi keksiä jotain käyttöä. Myyjäherra ehdotti evästä, jossa yhdistyy kylki, pottu ja pavut, vaan saapi nähdä.

Mirandelan herkut lintuperspektiivistä.

Muxamaa, oliiveja ja säilykepaprikaa.
Pöydänsuojuspaperi on ruokareitin viritys, johon olisi voinut taiteilla kuvan omasta reittikokemuksestaan.
Ihmiset oli kuvia piirrelleetkin, Manulassa oli niistä näyttely.

Mirandelan tuotteita kotipetiscoina.
Lisänä oliiveja, juustoa, leipää ja vesikrassia, jota pitää olla aina jääkaapissa!
HUOM! Ihanat valkoiset lautaset - kesän aikana ovat kammottavat
sinikeltaiset astiat päätyneet roskiin - JIPPII!

Alabaari on meidän vuosien aikana käynyt läpi muutoksen brassibaarista pitsaravintolaksi, johon on äsken lisätty tapasvitriini. Carlos tiesi juoruta, että brassiasiakaskunta oli ollut niin levotonta aina bileitten päätteeksi, että siksi omistaja halusi vaihtaa rauhallisempaan italialaiseen ruokakulttuuriin. Pitsat oli ainakin viime keväänä ihan surkeita, mutta alkusyksystä tarjolla olleet mustekalat maistui makoisilta hyvän valkoviinin kanssa. Nyt niitä ei enää ole ollut saatavilla, liekö liian vähän kysyntää. Yhtenä iltana pysähdyttiin yömyssylle rannasta ylös kavutessa, mutta silloin ei syöty mitään. Sen sijaan nautittiin känniääliöseurasta ja järkystä taustamusiikista. Jos aiempina vuosina saatiin ällistellä Bossa N´Stonesia eli Rollareita bossanovarytmein, niin nyt kuultavana oli käsittämättömiä reggaeversioita eri hiteistä. Varsinkin The Final Countdown oli aika pysäyttävä kokemus. Music Brokers on ilmeisesti täynnä luovaa energiaa, sano! Varsinaista pitseriaa paremmat pitsat saa yläbaarista, Sergio käy ilmeisesti Continenten pakastealtaalla tekemässä hankinnat, mutta silti! Alabaarin lasagne on kyllä ihan syötävää, mausteita voisi olla vähän enemmän, mutta jos joku päivä ei huvita itse kokata, sillä saa massun täyteen ja salada mistan (sekasalaatti) kylkeen.

Näitä myö syötäis lisääkin, jos vaan olis saatavilla.
Ylemmällä lautasella pieniä lonkerollisia mustekaloja (polvo),
alemmalla kalmareita (lula).
Mustekaloista on kalatiskeillä tarjolla vielä seepiaa (choco), jota ei olla koskaan maistettu.

Urkukonsertin jälkeisissä leijuvissa tunnelmissa käytiin Lusanassa nauttimassa yöpalaa. Omistajien lapset oli kaikki hoitajineen paikalla ja yhtä pöydistä käytettiin nuorimmaisen vaipanvaihtoon, mutta jotenkin se vaan niin täällä toimii. Myö saatiin yöruokamme ja viinimme ja käpsittiin siitä sitten taksiin. Kumijalka pysäytettiin yläbaarin eteen, kun päätettiin haluavamme vielä lasilliset vinhoa. Kuinka ollakaan, Sergio oli just sulkemassa, mutta perui aikeensa ja aukaisi meille uuden pullon lemppariamme Sobreirosia (sobreiro = korkkitammi), jota oli vielä ollut Continentessa alennuksessa. Loppupullo ostettiin mukaan, yhteensä viini- ja vesipullo maksoivat (huom. vain meille, tiedättehän, mutta vinkkupulloon oli kyllä liimattu kuuden euron hintalappu) ruhtinaalliset viisi euroa (viinin alentamaton hinta on 9,99 ja alennettu 2,99), joten eipä hää hirveitä katteita pruukaa ottaa itelleen.

Ihan pimee pullo.

Pimee pullo ja sen lisukkeet kotona.

Paikallisista erikoisuuksista rohkaistuin ite tekemään migasia eli käyttämään vanhaa leipää ruuanlaittoon.

Migas

2 isoa palaa vanhaa vaaleaa leipää

vettä

2 valkosipulinkynttä raastettuna

vehnäjauhoja

oliiviöljyä

6 cm pala chouriçoa

suolaa

mustapippuria

Kuutioidaan leipä kuorineen ja heitetään kulhoon.

Perään hissuksiin vettä niin, että kuutiot pehmenevät.

Lopulta sössätään leipä kosteaksi tahnaksi, käsin onnistuu parhaiten. Kosteutta voi olla niin paljon, että kulhon pohjalle jää pari ruokalusikallista vettä. Siihen tömpsäytetään vähän vehnäjauhoja, että saadaan kohtuullisen tiivis, mutta edelleen kostea seos. Jos vettä on liikaa, voipi sen siivilöidä pois ja jatkaa sitten.

Lisätään valkosipuli, mausteita ja pari ruokalusikallista öljyä.

Kuutioidaan chouriço pieniksi kuutioiksi ja paistetaan rapeiksi pannulla öljyssä.

Sotketaan rapeat makkarat leipätahnaan ja jätetään öljy pannulle.

Kuumennetaan pannu uudelleen kuumaksi ja kajautetaan leipämössö pannulle, paistetaan kummaltakin puolelta kullanruskeaksi ja rapeaksi.

Syödään salaatin kera.

Toisen kerran lisäsin mukaan myös paistettua sipulia ja sellerinlehtiä, syötiin paistetun lohen lisukkeeksi, se. Hyvin maistui.

Ei hattumpi lounas, migas ja salaattia.

Bulgurista tehtyä tabulia syötiin Continenten ravintola-alueen Joshua’s Shoarma Grillin salaatin lisukkeena. Salaatti oli heidän mielestään kreikkalainen, sisälsi huonoja mustaksi värjättyjä oliiveja ja suunnattoman määrän huonoa muka-fetajuustoa. En pystyny syömään sotkua loppuun, niin ällö olo siitä tuli. Noita samoja värjättyjä oliiveja tarjottiin myös alabaarissa, missä siitä hyvästä vähän kokkia moitiskeltiin. Miksi ihmeessä maassa, jossa kasvaa hyviä oliiveja ja niitä saa halvalla (kilohinta hallissa 3,50) syötetään ravintoloissa mokomia rotanpapanoita? Viimeeksi olikin sitten kunnollisa vihreitä oliiveja leikkelautasen lisänä. Mutta tabuli oli hyvää!

Tabuli eli tabouleh eli tabule tai…

Oikeasti käytetään bulguria, mutta kun ei löytynyt, ostettiin isojyväistä kuskusia.

2 dl bulguria (kypsennettynä ohjeen mukaan, tai kuskus mutta vaan isojyväinen, kvinoakin toimii)

1–2 valkosipulinkynttä raastettuna

kourallinen tuoretta persiljaa

kourallinen tuoretta korianteria

½ kourallista tuoretta minttua

2 kevätsipulia (tai vastaava määrä punasipulia tai purjoa)

1 iso tuore, kypsä tomaatti

1–2 sitruunaa, joista puristetaan mehu

oliiviöljyä

suolaa, mustapippuria

Raastetaan valkosipuli salaattikulhoon ja lisätään vähän suolaa ja oliiviöljyä.

Lisätään kuuma vilja (bulgur/kuskus/kvinoa) ja sekoitetaan.

Silputaan yrtit pieneksi ja lisätään jäähtyneeseen viljaan.

Silputaan kevätsipuli ja tomaatti (ilman siemeniä tai niiden kanssa, taas kerran makuasia) pieniksi ja lisätään salaattiin.

Maustetaan sitruunamehulla, jota pitää olla niin, että maistuu kunnolla.

Viimeistellään oliiviöljyllä ja mausteilla ja pannaan jääkaappiin siksi aikaa, kun tehdään muu ruoka valmiiksi.

Jumbosta löytyi pussillinen bulguria, joten seuraavan kerran voidaan tehdä ihan ehtaa tavaraa!

Herkulliseksi lopuksi padallinen possunposkia.
Mikkelistäkin niitä saa pakasteena kauppahallista, kun vaan tajuaa pyytää.
Ensi kesänä siis myös Suomessa!