Sempre com fome e o tempo todo com sede*

A Casa da Rochassa käytiin talven remppatauon jälkeen syömässä, palvelu ei ollut nyt niin häröä kuin ennen joulua Monty Python -päivänä, mutta ruoka oli ihan kelpoa. Ukkoni söi jonkun naudanlihapihvin, meiksi päivän ruuan (prato do dia) eli haudutettua lampaanpotkaa. Todos os pratos foram muito bons eli kaik safkat oli ihan hyviä, mut silti ite paistetut lounas-douradat ja päivällislampaankyljykset on olleet miusta parhaat, mitä täällä on saatu. Bochechas de porco eli possunposket muusin (pottua, porkkanaa ja viimeistely tuoreilla pinaattisuikaleilla, mausteena tuoretta fenkolin lehteä ja oreganoa sekä suolakurkkua silputtuna) kanssa oli nekin oikein saborosas, samoin lehmänpihvit, lohkoperunat uunissa ja pariloidut kesäkurpitsat marinadissa, puhumattakaan täytetyistä pyöreistä kesäkurpitsoista eikä tamarindimarinoitu kananpoikaan sylettäny… Makuasioita, toki toki!

Pullukat posket Continenten tarratarjousvuuassa.

Posket on päätynyt kirjavaan seuraan.

Tältä ne sitten näytti valmiina!

Syökää kanaa!
Nää täkäläiset grillikananpojat on sit NIIN lutusia...

Joskus elämä on kuitenkin ihanaa tai sinne päin, ensimmäinen kunnollinen täkäläinen pitsakokemus oli nimittäin raflassa nimeltään La Dolce Vita. Sen lisäksi, että pitsat toimi, toimi myös tarjoilu sekä jälkkäriespresso ja grappa. Uudessa Pizza Miassa syötiin kerran ja toisen kerran haettiin lärpyskät kämpille, eka kerta oli OK, jälkimmäinen jäi viimeiseksi – eivät vaan olleet hyviä, Kotipitsakin on paree.

Ihanainen on ruokalistakin!

Vaippapöksyt vai pitsalaatikon kuletuspussi?

Kop & Tapasissa käytiin 10.2. morjenstamassa Arturin tytärtä ja kiittämässä vihdoin aiemmin saadusta appelsiinikakusta. Kuultiin siinä sitten, että isukilla oli synttärit samaisena päivänä ja että Bacchuksessa olis tiedossa jotain juhlallisuuksia kakkuineen. No, siitä ajatuksesta ei hirveesti innostuttu, mutta tekaisin kuitenkin pikaisesti ikuisesti 49-vuotissynttäreitään viettävälle päivänsankarille kortin ja käytiin kuppilassa antamassa se ja juomassa tsajut.  Hää sitten poskisuuteloitten jälkeen halus taas meijän kanssa nauttia portit ennen kuin poistuttiin. Juhlapäivän jälkeen Artur on sitten taas ollut 48, omannut vuoden lisää kokemusta ja jäänyt oottamaan seuraavia neljäysisiä. Yksi lisäkokemus oli jumittuminen hissiin, kun olis pitäny tulla aukaisemaan baaria, mutta kerrankos nyt moista sattuu! Appelsiinikakun lisäksi on saatu tyttäreltä maistaaksemme aniksella maustettua folar-nimistä leipää, jota täällä on tapana tarjota pääsiäisaikaan. Siitä tehdään sellaistakin versiota, missä on leivän päälle taikinasoirojen alle piilotettu keitettyjä munia.

Pääsiäisleipä folarin siivuja alkuperäispakkauksessaan.

Continentessa vietettiin helmikuun ajan juusto-, makkara- ja vinkkumarkkinoita eli Feira de Queijos, Enchidos e Vinhos. Yksi alennusviineistä oli Enigma, jonka normihinta on 9,99 ja markkina-alennus 7 euroo. Jää siis aika vähän maksettavaa. Myös yläbaarin pitäjä on käyttäny alennuksia ja yhtenä iltana saatiin sitten ko. vinkkua lasiin, kun tintoa tilattiin. Tuo mies, jonka suu ei todellakaan ole tuohesta, yritti saaha sitä jo aiemmalla käynnillä, mutta silloin oli jo toinen pullo avattuna ja kyyppari sanoi, että hää kyllä pitää tätäkin ihan hyvänä ja kaatoi sitä laseihin. Eihän siinä mitä, yleensä ei oo euron hintasten viinilasillisten kanssa paljon kranttuiltu. No, toisena päivänä tuli kuitenkin sen Enigman aika ja jestas, miten oli myyjällä muikee ilme ja laseihin lorahti aika paljon ylimäärästä. Kysyin sitten, että Gosto também? eli Tykkäätkös siekin? ja vastauksena oli vielä leveempi hampaaton hymy ja paljon myöntelyä.

Yläbaarissa on myös törmätty sellaiseen hauskaan juttuun kuin Bring in -ruokaan (para trazer, miun käännös) vastakohtana Take away -eväälle (para levar, oikeesti). Kantikset antaa paikan pitäjälle omat tuomisensa lämmitettäväks tai vaan lautaselle asetettavaks, lisäksi ostaavat leipää ja viiniä tai olutta. Kyyppari osallistuu yleensä itekin kesteihin napsimalla tuomisista oman osansa työnteon ohessa. On nähty ainakin anjoviksia, oliiviöljyä ja valkosipulia leivän särpimenä, friteerattuja makrilleja, piri-pirikanaa, jotain mystistä laatikkosafkaa – soppaa ei oo vielä tullu vastaan!

A Cozinhasta on haettu kanapaloja kotiinkin, baariin ei oo rohjettu ottaa mukaan.

Tapas-paikkojakinhan täällä on oikein hyviä, silti erilaisia pikkujuttuja on kiva napsia kotosallakin. Kauppahallista kun ostaa tuoreita retiisejä ja Monchiquen kinkkua, pääsee jo aika hyville mauille. Lisäksi voi panna kuivattua tonnikalaa valkosipulin, oliiviöljyn ja hyvän vaaleen leivän kanssa, oliiveja ja jotain juustoa. Kauppahallin kinkkukauppa on muuten nimeltään Charcutaria Liberdade & Liberdade, Lda eli vapaus on kunniassaan! 

Lusanassa käytiin taannoin päiväkävelyn ryydyttäminä virkistäytymässä (oikein hyvää mustekalasalaattia ja Monchiquen makkaroita pannussa) ja saatiin kutsu ensimmäiseen heijän järjestämään viininmaistelutilaisuuteen. Sinnehän myö sitten tietysti lauantain kunniaksi paineltiin, syötiin pikkasen, maisteltiin niitä vinkkuja ja ostettiinkin jotain. Sieltä siirryttiin Bacchukseen, missä isäntä moitti meitä, kun ei oltu tultu kattomaan pelejä aiemmin päivällä… Ollaan sentään vielä välilöissä. Kuultiin nimittäin Enkulta, että paikkakunnalle palannut Norski otti joulukuisen Monty Python -päivän tapahtumat niin vakavasti, ettei oikeesti enää meinaa rahojaan Arturille kantaa. Toivottavasti välit Lusanaankin päin on kunnossa, ohjattiin sinne maisteluiltaan nimittäin yksi lomailemaan tullu enkkupariskunta ja tajusin vasta, kun hyö oli tekemässä lähtöä taksilla, että olivat ympäripäissään...

Ostettiin pari kuivaa valkosta, yksi makea ja yksi reserva-punkku.
Nää laatuviinit makso yhteensä alle 40 euroa, kallein oli jälkkärijuoma, 15 €.

*Aina nälkä ja koko ajan jano, Sielun Veljiä, tietysti!

I’m Forever Blowing Bubbles…

Artur otti välillä sellaisen asenteen, ettei hänen asiakkaittensa ole suotavaa opiskella portugalia, kyllä hää hoitaa kielillä puhumisen ja asiakkaitten tehtävä on vaan viettää lomaa rasituksista vapaina ja kantaa rahansa hänen kuppilaan. Enkku on nimittäin kanssa nyt innostunu kielitaitoaan petraamaan ja oli tervehtiny portugaliks tullessaan peliä katsomaan ja saanut em. luennon aiheesta ja myö saatiin opetetun kertaus, kun tehtiin lähtöä kotiin. Pysykää työ vaan siellä kuplassanne älkääkä yrittäkökään kapinoija, niin!

Bacchuksessa juteltiin taannoin yhen paikallisen, eläköityneen ravintelinpitäjän kanssa. Hänessä oli jotain, mikä tökkäs, vaikuttaa ihmiseltä, joka tuo 1930-luvun tapahtumien uusiutumisen vähän turhan todennäköiseksi. Puhuttiin silti myös yhestä toisen maailmansodan jälkeisestä paikallisesta tapahtumasta, Marski kävi nimittäin täällä pakoilemassa mahollista sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. Asiasta kiinnostuneille on artikkeli Savot-lehdessä.

Paikallisen reissaajapressan museossa on ollu valkokuvanäyttely Portimãosta.
Kiinnostavampia oli kuitenkin näytteille asetetut antiikkikamerat.

Miehän olen vahvasti sellainen ”koskaan et muuttua saa” -tapaus. Kun on kerran löytäny hyvät kengät tai pöksyt tai ihan mitä vaan, on karmeeta tuskaa, kun niitten hajottua ei saa samanlaisia tilalle, vaan tarttee taas ettiä jotain uutta. Sama juttu on ravintoloitten kanssa. Ja sitten ihan yllättäen ja varottamatta tyrkkäs yläbaarinkin omistaja taannoin kuppilan rempan ajaksi kiinni, eli taas mentiin em construção -meiningillä. Piti kestää vaan viikon, toinen oli just pyörähtämässä käyntiin, kun nähtiin yhtä kantiksista, joka oli kyselly, onko avauspäivä oikeesti 1.4., mutta huumoriin oli vastattu yrmeällä asenteella… Kaikkien yllätykseksi baari aukes vaan kolme päivää ilmotetun jälkeen, vähän on vielä asiat vaiheessa, mutta silti! Sisustus on siisti ja seinällä roikkuu ihka uusi töllö pelien näyttämistä varten eli tällä kertaa muutos tais olla parempaan suuntaan!

Brassibaarikin on korjauksien jälkeen vihdoin aukaistu. Oltiin sen jälkeen eka kertaa menossa päiväkaffelle sinne, mutta on tietysti juuri maanantaisin suljettu. Käytiin sitten ensimmäisen (ja varmaan viimesen) kerran naapurihotelli Plaza Realin kahvilassa ja siinä sivussa kysäistiin heijän huoneistoistaan. Ei vakuuttanu, puuttuu pesukoneet ja ilmalämpöpumput, mutta nyt tiedämme! Meijän naapurissa on myös käymätön ravintola nimeltään Kuu Aurinko eli Luna Sol, joka on viimeiset pari kuukautta ollut 15 päivää suljettuna. Sen verran fiksuja on olleet, että eivät oo kertoneet, mistä päivästä sitä viittätoista aletaan laskea. Brassibaarikiin päästiin lopulta ja selvis, että se onkin nykyisin italialainen Pizza Mia. Syötiin torstaisen konserttikäynnin jälkeen yksi pitsa puokkiin, ihan oli hyvän makuinen ja pohja mukavan rapsakka, ovat panostaneet kunnolliseen uuniin. Aiemmin syöty La Dolce Vitan lärpyskä oli hiukka paree, mutta kun tää kilpaileva yritys on tossa vieressä, niin ehkä tulee sitä kannatettua enempi. Silti, myö kumpikin kaivataan sitä huoletonta brassimeininkiä, jota oli kiva käyvä ulkopuolisena vähän väliä tirkistelemässä. Pitseriaan mennään vaan syömään, joten käyntikertojen määrä tullee romahtamaan.

Suomessa on ollu se punavihree kupla tapetilla, sijaitsi se nyt sitten Kalliossa tai Rööperissä – ei kun Punavuoressa juotiinkin punkkua – meikäläisen punanen on enämpi terrakottaa (ja tietysti sitä tintoa lasissa) ja vihree oliivia, khakia ellei jopa vihertävän harmaata antrasiittia, lisäksi helmenharmaata (ovat siis käsityölankojen värejä) ja lopputuloksena kupla oikeen etusormen ensimmäisessä nivelessä eli ilmeisesti hyytelörakko. Niitä on tullu rikkinäisiin sorminiveliin ennenkin, yksi oli nimettömässä ja yksi peukalossa. Lievää väkivaltaa käyttäen niistä näyttää pääsevän eroon, joten no hätä! Virkkuulangatkin tuli käytettyä loppuun, joten aattelin antaa sormien huilata, mutta pari päivää meni ja alko tylsistyttää, joten taas on lankoja (luonnonvalkosta) pussillinen oottamassa parvekekelejä.

Virkkuuloimesta tuli yllättävän hyvä, vahingossa ostetut eripaksuset langatkin oli sit lopulta hyödyksi.
Keskiosa on paksumpaa ja sivujen hetaleet ohuempaa eli laskeutuvat vähän nätimmin, kuin paksu olis ehkä laskeutunu.

Käsitöitten siunauksellisuudesta.
Ilta-Sanomien sarjakuvista tää Nemi ja tietysti Kamala luonto toimiivat aina!

Muutama kaunis ja lämmin päivä on ollu kevättä sulostuttamassa, mutta niistä nauttimista on häirinny se, että ilmakehäkuplan alla tapahtu liikettä. Saharan hiekat pölis meijän (hengitys-)ilmassa. Tuo mies ei uskonu, kun sanoin, että kumma autere ei oo kosteutta vaan jotain muuta ja että epäilen kulkeumaa Afrikasta. Lehteä se sitten usko, artikkeli on luettavissa täältä.

Tää aurinko kaipais vähän pölyjen pyyhintää.

Liki päivittäin tulee suomalaisia nettimedioita seurattua ja oman kuplansa seiniä koeteltua. Yksi tehokkaimmista kuplakovitteista oli Ilta-Sanomien juttu siitä, pitääkö voiveitsi panna jääkaappiin vai jättää pöydälle. Siis meijän kuplassa paskaset astiat/aterimet kyllä pestään heti käytön jälkeen, mitä ne muut tyypit siellä ulkopuolella oikeen ajattelee! Mistä tuli mieleen, että tiskikone asettaa vähän turhia vaatimuksia astiastoille, kun kaikkee pitäs olla paitsi käyttöön myös seisomaan masiinassa pesua oottamassa. Mikkelissä ei oo konetta ja selvitään parilla lautasella ja lasilla ja muutamilla aterimilla eikä se käsinpesukaan niin rasita, kun kamat pesasee heti tuoreeltaan. Täällä pestään koneella ja käsin fifty/sixty, vaihoin just viimesen uuden pään tiskiharjaan, alkaa Suomeen paluu pikku hiljaa hiipien lähetä…

Kultasadetta...

... eli mimosojen alla!

Vähän proosallisempaa kevätkauneutta, mutta tällaseen umpitylsään tyyppiin vetoaa kummasti!

Alla sanat West Ham United FC:n kannatuslauluun, jonka soidessa stadionille puhkutaan ja puhalletaan koneellisesti hirviä määrä saippuakuplia – on komiaa katottavaa! Kun Liverpool ja ManUnited konttaa, pitää ottaa ilonsa jostain muualta...

I'm forever blowing bubbles,

Pretty bubbles in the air,

They fly so high,

They reach the sky,

And like my dreams they fade and die!

Fortunes always hiding,

I've looked every where,

I'm forever blowing bubbles,

Pretty bubbles in the air!

Jäsentenvälisiä – entre membros

Taannoin ennen La Dolce Vitan pitsaa (pirhanat piti kuppilaa arkipäivänä siesta-aikaan kiinni) piti käydä ravintolan avautumista odottelemassa ihan eri baarissa – siis ihan kirjaimellisesti. Juotiin GT:t Outro Barissa ja outro = eri, muu, toinen... Eka kerta kyseisessä kuppilassa, GT makso 4 euroa / lätty ja olivat hyvät, näkymä merelle sen edessä lennelleine pääskysine ja lokkeineen erinomainen. On käyty toistekin, kupillisten kyytipojaksi saa suolapähkinöitäkii… Vessakokemus on hauska, en oo poliisiputkassa ollu, mutta kusiputkan metalliseinät ja -ovet, massiiviset saranat ja aika aggressiivisesti avautuva haka tuo lystejä mielleyhtymiä – paitsi, jos elät jossain muualla kuin tässä onnelassa.

Sisko anto matkalukemiseksi Antonio Muñoz Molinan kirjan Sefarad ja se on ainakin sivulle 172 asti ollut pelkkää pakkovallan alla elämisen ja siitä selviytymättömyyden kuvausta – siis saatat selvitä fyysisesti elossa, mutta psyyken puolella on aika tuulista. Lujeskelen säännöllisesti suomalaisia nettilehtiä ja jossain ihmeteltiin, miten voi Portugalissa olla oikeistopoliitikko vasemmistolaisennimisessä puolueessa ja kyllä se niin vaan onnistuu, jos on miesmuistissa oikeistodiktatuuri. Puhdasta semantiikkaa siis, pestään valkea punaiseksi tai tarvittaessa toisin päin ihan suit sait! Kirja sitten taas muistuttaa siitä asiasta, mitä olen joskus itsekseni miettinyt ja ilmeisesti myös minua fiksummatkin: eihän se Hitlerin vika ollut natsi-Saksa, vaan kaikkien niitten muitten, jotka hyväksy ja riemumielin otti omakseen hänen hulluutensa omia pyrkimyksiään ajaakseen sen sijaan, että olis panneet kundin hoitoon aikanaan ja toisaalta niiden, jotka ajatteli, että kyllä se ajallaan ohi menee ihan issekseen. Pelottaa, että vastaavia aikoja Euroopassa Venäjän avustamana eletään ja ihan yhtä laput silmillä tässä kulkee itsekin, mikä pelottaa vielä enemmän. Ilmeisesti kyseessä on mittakaavaongelma. Kun ollaan nokakkain keskenään, otetaan (ainakin toivottavasti) toisemme yksilöinä, joitten kanssa yritetään tulla toimeen, heti kun yksityiskohdat hämärtyy, voidaan tehä ihan mitä vaan. Kirjasta pommituksen kuvausta: ”Pakoon vilistäviä hyönteisiä, lentäjät ajattelevat varmaan katsoessaan heitä ilmasta: mitä lienevät länttejä, kummallisia mustia harakanvarpaita. Mutta jokainen näistä surkeista otuksista on ihminen, hänellä on nimi ja elämä, kasvot jotka eroavat kaikista muista kasvoista.” Miusta toinen tapa nähä humaanisti asiat on katsoa globaalisti, avaruudesta asti. Kyllä pitäis tällä kirpunpaskan kokosella pallosella koittaa olla keskenämme niin, että ollaan vielä jatkossakin.

Myö ekspatit täällä tehään kuitenkin parhaamme, yhessä paikallisten kanssa tietysti. Joskus kyllä baabelin torni meinaa kaatua päälle. Kun yhtenä iltana on yrittäny pärjätä suomella, enkulla, portugalilla ja ruotsilla – jovisst, vi äntligen talade svenska med Kamuken - höystettynä ripauksella ranskaa ja saksaa, alkaa pikkasen aivot ottaa aikalisää. Lopulta ei osaa enää muuta kuin mökeltää jotain käsittämätöntä, mutta kyllä se sit taas seuraavana päivänä helpottaa. Pitää vaan pitää vähän etäisyyttä, että saa kielilihakset rentoutua. Kulttuurivaihtoahan voi harrastaa muutenkin kuin puhumalla, ruuan välityksellä esim. Myö on saatu täkäläisiltä heille tärkeitä herkkuja (pastel de nata, bolo rei, bolo de laranja, folar) ja mie oon sitten antanu vastineeksi ite paistettua hapanta ruisleipää – joo, sotia on kai syttyny vähäisemmistäkin loukkauksista, mutta ihan nätisti on tarjoomukset otettu vastaan!

Rentoutumaan päästiin käymällä kuuntelemassa Etelän klassisen orkesterin kamarimuusikoitten soitantaa (W.A. Mozart, P. Hindemith, A. Casella), kun nyt olivat taasen terveinä lauteilla. Se jos mikä sai uskomaan siihen, että ehkä myö jotenkin ihmisinä ja ihmiskuntana voitais sittenkin selvitä. Hauska sattumus oli se, että meijän eteen tuli istumaan neljä suomalaista, jotka oli edellisenkin kerran samassa paikassa musiikista nauttimassa. Hyö on jotenkin niin eläkkeellä olevien lukion tai ehkä amiksen yleisten aineitten opettajien olosia, toinen mies vois kyllä olla joku ammattiaineenkin ope… Ehkä hyö on jotain ihan muuta, kuitenkin! Miun eessä istuvalla naisella oli sellainen hiuslaitos päässään, että välillä meinas fokus unohtua, kun yritin miettiä, missä on hiustupsun alku ja missä loppu: sellainen rento syherrys, joka oli kasattu erilaisilla nipsuttimilla ja osa karvoista oli karannu jo alkujaan omille teilleen, mutta joka silti näyttää hämärästi siistiltä.

Kulttuurikävijän tärkeä maamerkki.
Joka paikkaan matkataan Continenten vessan (casa de banho) kautta!

Tuossa taannoin vietettiin SPP:tä ihan vaan keskustaa kierrellen. Käytiin Manulassa kattomassa näyttelyitä. José Pedro Cortes de Briton (de Brito erotukseksi muista saman nimisistä, mutta ei britolaisista taiteilijoista, on vissiin nimet kortilla) keramiikkatyöt Mãos Livres (Vapaat kädet) olin tsekannu läpi aiemminkin. Silloin mieleen jäi erityisesti yksi työ, jossa nainen kannatteli itseään omalla kädellään – kuulostaa mystiseltä, mutta toimi. Tällä kertaa työt oli järjestelty uudelleen ja ko. työ oli ilmeisesti myyty, koska sitä ei enää ollut – jos oli muualla ollukaan kuin miun mielikuvituksessa, joka on tunnetusti vilkas, mutta eloisa. Muutama muukin veistos oli varattu, mutta paikalla, ehkä ton miun mieleisen työn oli halunnut joku satunnainen matkailija, joka oli tahtonu sen oitis matkaansa. Olisin ehkä halunnut miekin, jos en olis tehny pyhää lupausta olla haalimatta enää mitään esineistöä lisää, taidetta tai ei… Izabel Cancelan Muotojen taidetta eli Arte das Formas oltiin käyty kattomassa EMARPin näyttelytilassa jo viime vuonna, nyt oli näytillä osin samoja, mutta myös muita töitä. Lisätietoja taiteilijasta löytyy hänen virallisilta nettisivuiltaan. 

Keskustassa on keekoiltu myös tasavallan aukiolla (praça da republica), jonka yhdellä sivustalla on jesuiittajärjestön ammoisen koulun kirkko. Kirkon katolla seurasimme kattohaikaroitten jäsentenvälisiä. On ne aika komioita lentäjiä, ne. Kevät tuntuu vaan saavan ne aika ärtsyiksi, kova oli klaklatus ja toisiaan päin vaikuttivat syöksyilevän ihan tosissaan.

Love is in the air!

Täällä(kin) on valtakunnan(kin) tasolla taas kaiken maailman juttuja menossa, hallitus siis vaihtu taannoin ja nyt yrittäävät tasapainoilla äänestäjien ja troikan (Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki, Kansainvälinen valuuttarahasto) vaatimuksien kanssa. Silti uutisissa merkittävintä ja aikaa vievintä oli tapahtuma-aikaan Benfican ja Porton välinen O Clássico – siis ihan valehtelematta parasta uutisaikaa käytetään tunteja pitkin viikkoa puhumattakaan varsinaisesta ottelupäivästä, kun muistellaan vanhoja matseja ja pekuloijaan sillä, miten matsissa käy. Kyseinen matsi näky vaan Benfican omalla TV-kanavalla, mutta esimerkiksi TVI24 näytti koko ajan ottelukommentointia ja -analysointia, ilman livekuvaa… Onko tää nyt sitten sitä jalkapallokulttuuria, joka Suomesta puuttuu vai silkkaa hulluutta!

Mau tempo: aviso laranja devido à chuva e vento forte

Täällä on viime ajat tuullu niin, että tukka lähtee ja silmät valuu päästä. Aurinkokin on käyny näyttäytymässä vaan satunnaisesti, mikä on yllättävänkin voimakkaasti vaikuttanu mielialaan alentavasti (väittää tuo mies, että täällä asuu joku pahansisuinen akka, en kyllä oo ite huomannu), puhumattakaan siitä, että on ollu kylmä. Kamukki tuli taannoin baariin varustautuneena kunnon lippiksellä, villakaulahuivilla ja toppahanskoilla ja oli raukka ihan jäässä. Voi meitä ekspatti-raasuja!

Oikeesti muualla Portugalissa on ollu huonoja kelejä, pohjosessa Serra da Estrelan (Tähtivuoristo) alueella on tullu lunta ja kyliä on ollu eristyksessä, muualla on joet tulvineet kaupunkeihin ja satamat on olleet ongelmissa myrskyjen takia. Käveltiin rantsussa tuulen tuivertaessa ja huomattiin merellä viisi rahtilaivaa parkissa. Asian oikeeta laitaa tuntematta oletettiin niitten oottelevan satamiin pääsyä myräkän jälkeen. Algarven rannikolla on kytätty yhtä norjalaista rahtilaivaa, jonka kyydissä on ilmeisesti öljynporauslautta, ja ihmetelty, mitä se täällä pyörii, tarinan mukaan sen nimittäin olis pitäny olla matkalla kohti Rotterdamia. Viimeemmäksi se on kuitenkin bongattu espanjalaisesta satamasta (uutinen netissä) .

Kärpäsenkakkakuva taas kerran.
Horisontissa on parkissa olleet rahtilaivat, näkyvät sitten eli eivät.

Miehän olen tietysti viluun ja nälkään aina varustautunu. Ennen joulua tein jo tuolle kylmää pelänneelle miekkoselle villapaidan (enimmäkseen villa-, osa langasta on akryyliä) ja aloittelin itelleni 100-% akryylistä neuletta. Se valmistu just sopivasti niin, että viime talvena samasta langasta värkätty takki lisänä tarkeni kattoo peliä Bacchuksessa, jossa on säässä kuin säässä ovi yleensä auki. Melkein tuns ittensä brittiladyks, kun twin set päällä siellä istuskelin, helmikaulanauha vaan puuttu!

Eik tullu soma!
Värit on kuin yhestä täkäläisistä linnuista, josta kovasti tykkään, eli siniharakasta.
Kroppansa on siniharmaa ja päälakensa hiilenmusta.

Vasemmalla syksyllä tekaistu liiviviritelmä, jämälangoista piti tehä sukat, jotka on nytkin varpaita lämmittämässä.
Oikealla twin setin pusero-osa. Kauluksestakin tuli lopulta kelvollinen, kun vähän purki ja keri...

Nyt on työn alla jo kesäisempää tekelettä, ostin helmenharmaata puuvillavirkkuulankaa ja tarkotus on tehä siitä jonniin moinen t-paitojen päällä pidettävä retale. Ostotapahtuma ei vaan menny ihan putkeen, tarkistin kyllä, että väri kaikissa kerissä on sama, paksuus jäi tsekkaamatta. Nyt on sitten neljä kerää paksumpaa ja kaksi ohkasempaa, mutta eiköhän niistä taas yritä ja erehdy -metodilla (iteroimalla ja vatuloimalla…) jotain synny.  Näin unta, jossa oli koju, josta sai ruoka-aineksia, ei rahalla vaan vaihtamalla vanhaan tavaraan. Yksi vanhoista tavaroista oli neulemekko, jonka etuosa ja hihat oli sileetä neulosta, takapuolella oli tosi komee palmikkokuviosysteemi helmasta kaulaan asti. Vois sitä idistä jotenkin ehkä jalostaa seuraavaan luomukseen. Enkkunaiset aina välillä käy jutskaamassa käsitöistä, moni on neuloskellu ja virkkaillu itekin. Yksi selitti, ettei enää niinkään tee käsitöitä vaan piirtää vaan. No, miehän heti sopivan hetken tullen menin tutustumaan syntyviin kuviin ja selvis, että piirtäminen olikin oikeesti värittämistä, aikuisten värityskirjahan siellä oli viihdykkeenä, kun ukkonsa seuras jalista.

Bacchuksen kantisenkut on muuten yleensä kahta lajia. On Emmerdale-enkkuja, jotka on pitkäaikaisasukkeja ja kokoontuuvat joka päivä juomaan teensä, oluensa ja muut drinksunsa baariin ja vaihtamaan kuulumisia. Sikäli kuin tiijän, yhtään ei kuitenaan oo päästetty tahtomattaan päiviltä, vaikka silloin tällöin suru-uutisia korkean iän takia välillä kuuleekin. Toinen laji on sitten Royle Family -enkut, jotka on yleensä vaan lyhyen aikaa. Heillä on rempseä olemus ja meno päällä, rouvat joskus muistuttaa olemukseltaan ja pukeutumiseltaan kolmatta alalajia eli Geordie Shore -enkkuja, mutta ovat näitä huomattavasti vanhempia. GS-lajia esiintyy yleensä vain kesäsesongin aikaan, joskus satunnaisesti myös uuden vuoden tienoilla. Sille tyypillistä on vähäpukeisuus, voimakas (teko-)rusketus ja koristautuminen runsaalla määrällä erilaista rihkamabling-blingiä.

Otsikko suomeksi:

Huono sää: annettu oranssi varoitus sateen ja kovan tuulen vuoksi

Sorrir e brincar eli elämä se on kuin silkkiä vaan…

Taannoin lähettiin lauantai-iltapäivällä kulkemaan kohti rantaa ja jalkapallotelkkua. Yläbaarin terassikaiteen äärestä alko kuulua hyväntahtoisia Hello!-huutoja ja myöhän tietysti ilahtuneina heiluteltiin tervehykseksi takasin. Samana iltana Arturin tytär kävi meijän kanssa haastamassa ja vähän ennen kuin myö lähettiin takaisin majapaikkaan, hää tuli vähän vaivihkaa paketti kourassa vielä viereen kyykkimään. Paketissa oli samana päivänä leivotusta appelsiinikakusta pari palaa meille kotiin viemiseksi. Vähän veti sanattomaksi… Palat nautittiin Kop & Tapasista ostetun tawny portin kanssa. Oikein oli hyvää, mehevää ja maukasta. Jossain vaiheessa iltaa selvis, että meistä puhutaan heijän perheessä ”sinä mukavana suomalaisparina”, mikä on tietysti – niin: mukavaa, mutta umpihassua. Ehkä pitäis jossain vaiheessa ihan esittäytyä, että olis meillä nimetkin… Tietyt sosiaalisen elämän säännöt kun on meille kahelle nörtille vähän vieraita. Oon lukenu Anna-kirjoja (L.M.Montgomery, kirjotettu 1900-luvun alussa) e-kirjoina tabletilla, ehkä pitäis niistä ottaa sosieliseeraamisen oppia, vaikka eihän ne nyt oo mitään verrattuna Jane Austeniin! Mistähän muuten johtuu, että en oo noita Annoja aiemmin lukenu, runotyttökirjat kyllä moneenkin otteeseen. Ehkä Savikannan koulun kirjastossa on ollu aukko siinä kohtaa…

Jälkiruokaa, joka kelpais nirsommallekin!

Tammikuun viimesenä päivänä käytiin sunnuntaikävelemässä osittain ihan uutta reittiä pitkin rantaan, jossa Miradouron terassilla otettiin vinho verdeä ja nautittiin aurinkoisesta päivästä. Helmikuu alettiin samoissa merkeissä – siis uutta reittiä tutkailemalla, ei terassilla – niin se sai kylmien talvipäivien jälkeinen lämmin aurinko nivelet notkeiksi ja kulkuhalut heräämään. Laskiaisen kunniaksi on sitten taas saatu kylmää ja sadettakin ja samaa on vissiin tiedossa ystävänpäiväksikin. Kylmästä ja ystävänpäivästä, joka täällä on siis rakastavaisten juhlintaa varten pelkästään (dia dos namorados), tuli mieleen Norskin tarina miehestä, joka sanoi tyttöystävälleen, että naimisiin mennään vasta kun ”Hell freezes over”. No, nainen vie miehen tietysti talvipakkasilla Norjaan Hell-nimiseen kylään ja naimisiin päädytään. Portugalissa kosiminen muuten tapahtuu kysymällä suurin piirtein Tuletko pariksi minulle? eli Casas comigo? tai pitkän kaavan mukaan Você quer se casar comigo?

Lusanassa oli karnevaalin kunniaksi 10 euron tarjous viidestä tapasista, jotka käytiin syömässä ja sieltä poistuessa mentiin Kop & Tapasiin tarkotuksena ostaa kuivattua tonnikalaa eli muxama de atumia ja hyvää roseeta sen alas saattamista varten. Samalla oli aikomus kiittää kauniisti kakusta, mutta sen aikomuksen torppas paikan pomo, joka ei ole mitenkään miellyttävän oloinen herra hän, ei todellakaan. Tyypin läsnä ollessa ei paljon huvita omiaan alkaa haastella, joten kiitokset jää seuraavaan kertaan. 

Kyllä sais lotton jättipotti jo osua, että vois olla varma siitä, että olis mahollista viettää näin talvea tulevaisuudessakin! On nimittäin jo yllättävän vahvat juuret kasvanu ihan puolhuomaamatta.

Hyvää Ystävänpäivää, hymyillen ja iloiten!

Arturin kallat kukoistaa.
Hää hoitelee istutuksiaan baarin pidon ohessa ja välillä myös kustannuksella.

Sorrir = hymyillä

Brincar = iloita

Ei se aina suju niin kuin pääskyseltä…

SPP vietettiin Decathlonissa ja parissa muussa rättikaupassa, ei löytyny sopivaa välikausitakkia miulle. Pakko pärjätä vanhalla, vaikka olin jo pois sitä heittämässäkin. Oli alunalkaenkin vähän pakkorako-ostos, kun Hämeenlinnassa vanhasta takista jo ennenkin reistannu vetoketju särky lopullisesti ja joku loimi piti lämmikkeeksi löytää. Kävin sitten lohdutukseksi sisustuskaupassa (A Loja do Gato Preto = Mustan Kissan Kauppa, terkkuja vaan kaikille kissahörhöille Imatralle) hortoilemassa, Gardosasin kanapaikassa, mut ei syöty kanaa vaan salaattia ja soppaa ja hiton hyvää juureen leivottua vehnäleipää. Kun oli alkupalat nautittu, siirryttiin keskustaan, missä noutogrillistä ostettiin kanaa (on parempaa, kun ravintolassa…) ja syötiin sitä kadulla. Ystävällinen paikanpitäjä hiffas meijät ikkunasta ja kiikutti parit lautasliinat (guardanapos) käsien siivoukseen. Ukkeli päästä hassuja kiekasuja puheensa väliin, liekö ollu itekin jossain aiemmassa elämässään kukkopoika…

Varmaan kaikille ulkomailla tai muusta syystä vieraalla kielialueella asustavalle tulee joskus turhautumisen hetkiä ja voimat vähän uupuu, kun pitää koko ajan olla skarppina. Jos olis ihan ummikko, miltähän se mahtais tuntua? Mie en ollu näkemässä tuon miehen todistamaa episodia Continenten kassajonossa, kun päivystin toisen kaupan kassien kanssa aulassa. Viereisellä kassalla oli ollu suomalaispariskunta, jolta oli kysytty useampaan otteeseen enkuksi, tarviaavatko kassia. Kysymys ei ollu menny perille ja kun sitten tuli pakkaamisen aika, äijä (idiootti siis joka tapauksessa, kielitaitoa tai ei) oli alottanu helkutinmoisen älämölön siitä, kun vaimo ei ollu kassia varustanu eikä ostanu. Elekielellä kassikin sitten oli saatu, mutta on ne rohkeita, kun maailmalle lähteevät ilman mitään kielellisiä valmiuksia.

Juttelin Kamukin kanssa Arturilassa taannoin ja taas kerran käytiin samat jutut läpi, Otaniemet ja Kossut. Olin kuunnellu, kun hää haasteli jonkun enkkuparin kanssa ja sillon tajusin, että aika rajallinen on hänenkin sanavarastonsa, anto nimittäin vastauksia eri kysymyksiin kuin oli kysytty. Siksi kai ne jututkin pyörii aina samaa latua, mutta tulee päivän sosiaalisen kanssakäymisen annos nautittua. Ranskaksi kai hää juttelis laajemminkin, ruotsista (jossa on kuitenkin asunu sen 25 v.) en tiijä, kun oma pakkoruotsin osaaminen on niin rajallista.

Kaiken enkun ja portugalin kieli- ja kulttuurikylpemisen jälkeen on kiva välillä ottaa vähän härmäläisemmin. Käytiin Mini-MIX venäjän-kaupassa eka kertaa ja ostettiin suolakurkkuja ja hapankaalia. Kauppa on osa isoa Monolith-ketjua (http://monolith-gruppe.eu/en/sales-lines/mini-mix-markt.html), enpä ollut aiemmin asiaa tajunnutkaan, jos nyt en kyllä ollu asialle paljon ajatusaikaa antanukaan! Lisäksi paistoin ruisleipää ja ite suolattua kassleria uunissa. Piettiin siis kunnon itäsuomalaiset kestit, kun vielä tein potuista ja porkkanoista sosetta possun kylkeen, leipää syötiin kyllä vasta myöhemmin.

Suolakurkut on tuttua brändiä jo Lappeenrannan K-kaupasta.
On se niin pieni, maailma...
Ukko muuten kiitti hämmentynyttä kassahenkilöä sanomalla спасибо!

Otsikko on virheellinen sitaatti Risto Rasan runosta, jota tulee välillä muisteltua. Tässä netistä löytynyt, kai aito ja alkuperäinen:

Mutta ei me kuule masennuta,

tällaista meidän olomme vaan on,

ei se koskaan suju

niin kuin pääskyseltä

joka suu ammollaan liitää hyönteisessä ilmassa.

Vanha koira ja uudet temput

Osaan heiluttaa viuhkaa vasemmalla kädellä – ainakin, jos en ajattele…! Taitoa piti alkaa harjotella jo Lappeenrannassa asuessa, kun istuttiin töllön eessä niin päin, että jos huiskuttelin oikeella, tuon ukkoparan ukkokulmakarvat alko lepattaa. Täällä vasta taito on hioutunu liki täydelliseksi – siis jos en ajattele…

Kiinan-kaupasta hankittu huiskutin.
Oisko tää se sanonan hyvä viuhka, mikä kävi?

Muuten uuden oppiminen on kyllä niin perhanasti tuskan takana. Aina, kun kuvittelee, että on saanu jonkun osan kielestä haltuunsa, tulee tuplaten takapakkia. Arturin tyttären kommentti sentään lohdutti toista meistä. Käytiin välipalalla ja viiniostoksilla Kop & Tapasissa ja yritettiin siinä taas hoitaa maksu portugueseksi. Hää tuumas maksajalle, että numerot alkaa olla oikein, mutta ääntäminen on vähän kiikun kaakun, kun taas rouvalla on se puoli hyvin hanskassa – JEE! Vaan ei kymmenellä kauniisti intonoidulla sanalla kummoista keskustelua saa aikaseksi, varsinkaan, kun yleensä vastapuolen puhe menee ihan ohi.

Hankalaa tuntuu olevan valtion huipullakin uuden omaksuminen. Nykyinen, parin kuukauden ajan vallassa ollu pääministeri António Costa on eduskuntakeskustelussa tituleerannu edeltäjäänsä useampaan otteeseen herra pääministeriksi, ei oo vissiin tajuntaansa vielä oma asema uponnu. Täällä muuten uusi pressa valittiin vaalien eka kierroksella, sai 52 prossaa kaikista annetuista äänistä. Äänestysprossa jäi alle viidenkymmenen, alhaisin ikinä pressanvaaleissa. Sen tiijän, että Artur kävi äänestämässä, tarjos nimittäin meille kyytiä kämpille samalla, kun kävi vaaliuurnalla. Ei kyllä huolittu, takapuoli on yleensä aika puuduksissa pelikatsomon jäliltä ja tekee hyvää käyttää koipiaan. Vaalivoittaja Marcelo Nuno Duarte Rebelo de Sousa on paitsi aktiivipoliitikko myös oikeuspolitiikan proffa yliopistosta ja tehny tv-uraa erilaisissa politiikkaan liittyvissä keskusteluohjelmissa, joita täällä piisaa – tv:stä tuttu ja yleensä vaan Marceloksi kutsuttu tyyppi siis keräs koko potin.

Arturilassa 16-vuotias koirarouva Nina on todistanu, että hurtalta oppi sujuu, vaikka ikää oliskin. Ainakin se on oppinu, että miulta on turha tulla safkaa kerjäämään, ainoo mitä irtoo on rapsutukset. Se saattaa istua vieressä toisella kädellä kuopsutettavana, kun toisessa on paahtista kinkulla ja juustolla (tosta mista). Sillon sen refleksit saattaa ottaa vallan ja kuolaa valuu lätäköksi kuonon eteen, mutta yleensä se ei tee yritystä saaha makupalaa. Muilta se kyllä käy kerjuulla minkä kerkiää.

Meijän reitti rantaan kulkee valosan aikaan kahden tontin välistä polkua pitkin. Toisella tontilla on omakotitalo, jota vartioi kaksi ihan kivan näköstä koiraa, mitä lie jäniskoiria. Kun syksyllä tultiin, ne kulki aidan toisella puolella samaa matkaa varmistamassa, ettei vaan oo meillä vilunki mielessä. Nykysin ne ei kirjaimellisesti lotkauta korvaansakaan, kun myö mennään ohi, ovat vissiin todenneet, ettei noista kahesta suurta vaaraa ole ja jatkaavat päikkäreitään häiriintymättä.

Jo viime talvena opeteltiin käyttämään Continenten alennuskuponkeja ja keräilytarroja. Tänä vuonna on tarroilla hankittu jo yksi Pyrexin uunivuoka, toinen on tavoitteena. Taannoin ostettiin makaryyneja alennuskupongeilla. Kilo spagettia (norm. 0,85 €) ja kierremakaronia puoli kiloo (norm. 0,49 €), ale-% 25 eli yhteensä hinta laski 34 senttiä. Jopa meikäläisestä työttömästä tuo on ihan silkkaa viilausta, mutta toisaalta jos täällä keskipalkka on 2013 ollu vähän päälle yheksän satasta kuussa – siis keskipalkka, mikä tarkottaa että pienimmät liksat on tosi pieniä – ja eläkkeet nelisen sataa, senttien alennuksetkin taitaa olla aika kova juttu. Kyllähän myökin pihistellään omalla tavallamme, Tokyossa otetaan yleensä halvempi lounas (ysi ysi viis per suuvärkki) kun siihen voi lisätä pienen pullon vettä ja vinho verdeä ja lopputulos on sama kuin kalliimman luntsin kanssa (koltoist ysi viis)… Ai ei oo sama asia vai, no, eipä kyllä taija ollakaan!