Bom Dia da Mulher! Parabéns!

”Hullut tykkää kaikesta pyöreestä…”

… sano ympyräkaupungista kotosin ollu bussikuski ja heitti muutaman ringin Pyhtään parkkipaikalla ennen kuin matka jatku. Tuo hulluuskohan se on syynä tähän innostukseen pallopelien seuraamiseksi? Manchester United on taas alkanu voittaa pelejä, kiitos uuden Wonderboyn Marcus Rashfordin! Ekaksi kaatui Midtjylland Eurooppa-liigassa ja sitten Arsenal Valioliigassa, kumpikin peleistä käytiin tiätysti kattomassa Bacchuksessa. Siellä on edelleen omat rituaalinsa ennen peliä. Ensin tietysti selvitetään, mitä peliä kukakin haluaa kattoa ja miten Artur niitä eri boksiensa ja kanavapakettiensa kautta pystyy näyttämään eli minkä töllön ääreen kukakin asettautuu. Myö yritetään pitää kiinni omista sohvaperunapaikoistamme ja yleensä se onnistuukin, jos vaan ollaan ajoissa. Sitten kysellään kuka kannattaa mitäkin joukkuetta, jos se ei oo ennestään tiedossa vai kannattaako mitään (Which team are you supporting or are you neutral?) Hätäisimpien pitää sit vielä saaha drinksunsa ennen kuin jännääminen ja vastustajajoukkueen kannattajien pilkkaaminen alkaa. Jälkimmäiseen myö ei osallistuta kun huvitettuina kuulijoina ja meijän drinksuillakaan ei oo yleensä niin kiire, halutaan teemme vasta paahtoleipien seuraksi (Dois chás, duas tostas mistas e uma agua mineral sem gas, por favor!)

ManUnitedilla ja Poolilla on kai eniten kannattajia, Arsenalilla kanssa muutama. Unitedin innokkain tukija on belgialainen Mr Mustache, joka käy kattomassa Artturilassa pelejä, mutta muuten viihtyy paremmin Irish Roverissa. Hänellä on mukava vaimo, jonka kanssa meillä on käsityöhengenheimolaisuus. Hää virkkaa erilaisia pehmoleluja ja muita hahmoja. Lelut päätyy kuulemma sairaalaan lastenosastolle ja tonne irkkubaariin on menny Leprechaun eli se vihreepukunen menninkäistyyppi St. Patrick’s Daytä juhlistamaan. Miekin olen koko ajan jotain värkkäilly ja viimeisintä tekelettä kattoessaan yksi Kanadassa nykyisin asuva enkku tuumas, että onpas monimutkasen näkönen juttu. Johon mie, että miulla on monimutkanen mieli. Lopputuloksesta tuli kuitenkin kaikitenkin käyttökelponen, ainakin mie oon sitä jo julkisesti pitäny.

Retale...

...josta syntyi lopulta tällanen tapaus.

Kun on ollu niin pirhanan kylmää, Artur kysy viiksimieheltä kerran juomatilausta toimittaessaan, että pannaanko lämpöpumppu päälle. Siitä sitten belgi keksi alkaa leukailla, että onko drinkit saman hintaset, jos pumppu käynnistetään vai nouseeko taksa. Onneksi nyt on ainakin päivät jo lämmenneet, kun aurinko on taas vallannu taivaan sinen. Myö tehtiin pitkä maanantaikävely Aquaan ja takasin ja vielä hilpastiin rantsuunkin. Siellä oli lämmittelemässä kaikki muutkin, yllättävän moni vastaantulija on jo hyvänpäiväntuttu. Aquassa mie löysin kerrankin Primarkista itelleni jotain liki kelvollista eli pöksyt (8 €) ja Jumbossakin shopattiin vähän enemmän kuin oli suunniteltu, retken tekosyy oli nimittäin ostaa irtomyynnistä seesaminsiemeniä. Syötiinkin siellä, Fourchette-nimisessä puhvettiravintelissa, jossa maksetaan syömiset painon mukaan. Ei ehkä mennä toiste, mutta kyllä se ihan kelvollista evästä oli.

Ostettiin sitten pöksynretkut, papaijaa, viikunaviinaa, kaurahiutaleita ja niitä seesaminsiemeniäkin muistettiin kahmia kassiin.

Puhvetti

Sitten kun on hampaat syömisestä töhnäset, voi vessasta ostaa pesimen niitten puhtaaksi harjaamiseen.

Maanantairetken jälkeen polvet alko ehotella, että otettaiskos seuraava päivä vähän iisimmin, joten käytiin tiistaina vaan kaupassa ja sitten mie siirryin nauttimaan kauniista ilmasta partsille kirjan seuraan. Sefarad on nyt luettu, onneksi se loppua kohti muuttui helpommaksi sulattaa. Vaikka kuvattu maailma ei muuttunut yhtään paremmaksi, sen kuvaaminen sentään muuttui keveämmäksi... Sattuipa niin, että luin (= selasin ja yritin näyttää fiksulta) yläbaarissa Correio da Manhãa, jossa oli uutinen liittyen aikanaan Portugalista (ja Espanjasta, tarkalleen 1492) karkotettuihin sefardijuutalaisiin ja Portugalin kansalaisuuteen. Vähän googletusta avuksi ja selvisi, että karkotettujen jälkeläiset ovat alkaneet hakea kansalaisuutta uudelleen, koska nykyiset asuinseudut (mm. Lähi-itä ja Turkki) ovat niin levottomia. Nyt on luvun alla Rafik Schamin Damaskosken rakastavaiset, joten teema jatkuu, mutta kerrontatyyli on toinen. Tuosta miehestä on joutilaana kehkeytyny kanssa ihan kunnon lukutoukka, mutta Sefaradin sanoo jättävänsä väliin, ton toisen on jo lukenu.

Yläbaarin uusi ilme, moternia, moternia...

Ympäriinsä kävellessä kävellään välillä ympyrää, täällähän on aikas monta liikenneympyrää eli rotundaa. Koska kaupunki on köyhä ja ehkä siksi jääkin, ovat keksineet, että liikenneympyrät annetaan adoptioon vuoden ajaksi. Halukkailla oli aikaa ilmoittautua karkauspäivään asti. Saa nähä, minkälaisia mäkkäri- ja pitsahut-markkinapaikkoja niistä muotoutuu…

SPP:kin valkeni kauniina ja kulettiin taas kylällä vähän eri reittejä kuin aiemmin. Illalla sitten piti taas kulkea tuttua uraa, kun tie vei Bacchukseen kattomaan Liverpool–ManCity peliä. Edellinen oli sunnuntaina, kun skabasivat liigacupin voitosta, City oli rankkareilla parempi. Nyt sitten Pool otti ohjat heti alusta ja voitti 3–0. Samaan aikaan Arsenal hävis Swansealle (sorry, Enkku!) ja ManUnited voitti nippa nappa Watfordin yhellä maalilla (Mr Mustachen viikset on varmaan onnesta vipattanu, kun on peliä On the Rocksissa kattonu, Artturin kanavissa on nimittäin pieni beIn Sportsin mentävä aukko).

Näistä kauniista maisemista on mahdollista löytää niin kattohaikara...

...kuin laiduntava hevonenkin...
Kärpäsenkakkakuvaus siis jatkuu edelleen.
Luulin ekaksi, että haikarakii oli ettimässä evästä ja ehkä olikii,
mutta lopulta lähti lentoon pesätarpeeksi kelpaavan oksankarahkan kanssa.

Tää kalamuraali sitten taas on oikeesti sponsoroitu mainos, mm. kala nro 6 on Lusanan kala.

Baariin mennessä Praia da Rochalla nähtiin parkissa asuntoauto, jonka jostain käsittämättömästä syystä yhistin heti kateissa olleeseen Norskiin ja kas, siellä hää tallasikin meiän eellä rauhaisaan tahtiin. Myö tietysti kirittiin hänet kiinni ja alettiin kysellä kuulumisia ja samalla sitten päädyttiin baariin. Myöhemmin kysyin, että mikäs hänet oli saanu muuttamaan mielensä siitä, ettei sinne enää jalallaan astu. Ei kuulemma mikään, oli ollut menossa O Barãoon, mutta jotenkin meijän matkassa kääntykin vanhaan kantapaikkaan ja kun näki siellä kaikki vanhat tutut, oli sittenkii aika helppo taas palata totuttuihin kuvioihin – paitsi, että juomaksi oli näköjään vaihtunu vesi. Rauha maassa siltä osin taas kuitenkii, hyvä niin!

En tiijä, onko koiraa karvoihin katsominen, mutta tän koiran karvotus kaipais edelleen pesua.
Kaikki tuo töhnä sormissa on ihan vaan koiran rapsutuksesta tullutta katupölyä ja muuta ties mitä.
Mutta Artur ei oo uskaltanu vanhaa rouvaa kylmillä pestä ja hurtta on niin painava, ettei hää saa sitä mihinkään pesupaikkaankaan roudattua. Kynnet on kuitenkii manikyroitu.

Rauhaa piti hieroa sitten muutenkin, Artturilassa istui nimittäin yksi finski, joka on leskeytynyt aika taannoin ja oli melkosen huonossa kuosissa. Eivät sitten isännän ja asiakkaan kanssa oikein asiat olleet ymmärryksissä, suomalainen ei tajunnu, ettei puhunukaan enkkua kuten normaalisti vaan suomea ja pikkasen siitä sitten alko hänellä käpy kärytä, kun ei alkanu tulla ruokaa pöytään, syynä siis se, ettei Artur tajunnu, mitä hää pyyti. Kävin sitten tarpeet selvittämässä ja tein kokille tilauksen ja kun lautanen ilmesty pöytään, oli hää taas ihan kelvosti käyttäytyvä inehmo. Mutta että mie rauhankyyhkyn tehtävissä, luulis nyt parempiakin löytyvän!

Se alkuperäinen Picasson pulu muuten on maastoutunu tänne Portimãoon eikä ollenkaan oo kiinnostunu rauhanvälittämistehtävistä, kunhan nokkii ympäriinsä.
Jossain tässä kärpäsenkakkakuvassa piilee siis valkoinen kyyhkynen.

Sempre com fome e o tempo todo com sede*

A Casa da Rochassa käytiin talven remppatauon jälkeen syömässä, palvelu ei ollut nyt niin häröä kuin ennen joulua Monty Python -päivänä, mutta ruoka oli ihan kelpoa. Ukkoni söi jonkun naudanlihapihvin, meiksi päivän ruuan (prato do dia) eli haudutettua lampaanpotkaa. Todos os pratos foram muito bons eli kaik safkat oli ihan hyviä, mut silti ite paistetut lounas-douradat ja päivällislampaankyljykset on olleet miusta parhaat, mitä täällä on saatu. Bochechas de porco eli possunposket muusin (pottua, porkkanaa ja viimeistely tuoreilla pinaattisuikaleilla, mausteena tuoretta fenkolin lehteä ja oreganoa sekä suolakurkkua silputtuna) kanssa oli nekin oikein saborosas, samoin lehmänpihvit, lohkoperunat uunissa ja pariloidut kesäkurpitsat marinadissa, puhumattakaan täytetyistä pyöreistä kesäkurpitsoista eikä tamarindimarinoitu kananpoikaan sylettäny… Makuasioita, toki toki!

Pullukat posket Continenten tarratarjousvuuassa.

Posket on päätynyt kirjavaan seuraan.

Tältä ne sitten näytti valmiina!

Syökää kanaa!
Nää täkäläiset grillikananpojat on sit NIIN lutusia...

Joskus elämä on kuitenkin ihanaa tai sinne päin, ensimmäinen kunnollinen täkäläinen pitsakokemus oli nimittäin raflassa nimeltään La Dolce Vita. Sen lisäksi, että pitsat toimi, toimi myös tarjoilu sekä jälkkäriespresso ja grappa. Uudessa Pizza Miassa syötiin kerran ja toisen kerran haettiin lärpyskät kämpille, eka kerta oli OK, jälkimmäinen jäi viimeiseksi – eivät vaan olleet hyviä, Kotipitsakin on paree.

Ihanainen on ruokalistakin!

Vaippapöksyt vai pitsalaatikon kuletuspussi?

Kop & Tapasissa käytiin 10.2. morjenstamassa Arturin tytärtä ja kiittämässä vihdoin aiemmin saadusta appelsiinikakusta. Kuultiin siinä sitten, että isukilla oli synttärit samaisena päivänä ja että Bacchuksessa olis tiedossa jotain juhlallisuuksia kakkuineen. No, siitä ajatuksesta ei hirveesti innostuttu, mutta tekaisin kuitenkin pikaisesti ikuisesti 49-vuotissynttäreitään viettävälle päivänsankarille kortin ja käytiin kuppilassa antamassa se ja juomassa tsajut.  Hää sitten poskisuuteloitten jälkeen halus taas meijän kanssa nauttia portit ennen kuin poistuttiin. Juhlapäivän jälkeen Artur on sitten taas ollut 48, omannut vuoden lisää kokemusta ja jäänyt oottamaan seuraavia neljäysisiä. Yksi lisäkokemus oli jumittuminen hissiin, kun olis pitäny tulla aukaisemaan baaria, mutta kerrankos nyt moista sattuu! Appelsiinikakun lisäksi on saatu tyttäreltä maistaaksemme aniksella maustettua folar-nimistä leipää, jota täällä on tapana tarjota pääsiäisaikaan. Siitä tehdään sellaistakin versiota, missä on leivän päälle taikinasoirojen alle piilotettu keitettyjä munia.

Pääsiäisleipä folarin siivuja alkuperäispakkauksessaan.

Continentessa vietettiin helmikuun ajan juusto-, makkara- ja vinkkumarkkinoita eli Feira de Queijos, Enchidos e Vinhos. Yksi alennusviineistä oli Enigma, jonka normihinta on 9,99 ja markkina-alennus 7 euroo. Jää siis aika vähän maksettavaa. Myös yläbaarin pitäjä on käyttäny alennuksia ja yhtenä iltana saatiin sitten ko. vinkkua lasiin, kun tintoa tilattiin. Tuo mies, jonka suu ei todellakaan ole tuohesta, yritti saaha sitä jo aiemmalla käynnillä, mutta silloin oli jo toinen pullo avattuna ja kyyppari sanoi, että hää kyllä pitää tätäkin ihan hyvänä ja kaatoi sitä laseihin. Eihän siinä mitä, yleensä ei oo euron hintasten viinilasillisten kanssa paljon kranttuiltu. No, toisena päivänä tuli kuitenkin sen Enigman aika ja jestas, miten oli myyjällä muikee ilme ja laseihin lorahti aika paljon ylimäärästä. Kysyin sitten, että Gosto também? eli Tykkäätkös siekin? ja vastauksena oli vielä leveempi hampaaton hymy ja paljon myöntelyä.

Yläbaarissa on myös törmätty sellaiseen hauskaan juttuun kuin Bring in -ruokaan (para trazer, miun käännös) vastakohtana Take away -eväälle (para levar, oikeesti). Kantikset antaa paikan pitäjälle omat tuomisensa lämmitettäväks tai vaan lautaselle asetettavaks, lisäksi ostaavat leipää ja viiniä tai olutta. Kyyppari osallistuu yleensä itekin kesteihin napsimalla tuomisista oman osansa työnteon ohessa. On nähty ainakin anjoviksia, oliiviöljyä ja valkosipulia leivän särpimenä, friteerattuja makrilleja, piri-pirikanaa, jotain mystistä laatikkosafkaa – soppaa ei oo vielä tullu vastaan!

A Cozinhasta on haettu kanapaloja kotiinkin, baariin ei oo rohjettu ottaa mukaan.

Tapas-paikkojakinhan täällä on oikein hyviä, silti erilaisia pikkujuttuja on kiva napsia kotosallakin. Kauppahallista kun ostaa tuoreita retiisejä ja Monchiquen kinkkua, pääsee jo aika hyville mauille. Lisäksi voi panna kuivattua tonnikalaa valkosipulin, oliiviöljyn ja hyvän vaaleen leivän kanssa, oliiveja ja jotain juustoa. Kauppahallin kinkkukauppa on muuten nimeltään Charcutaria Liberdade & Liberdade, Lda eli vapaus on kunniassaan! 

Lusanassa käytiin taannoin päiväkävelyn ryydyttäminä virkistäytymässä (oikein hyvää mustekalasalaattia ja Monchiquen makkaroita pannussa) ja saatiin kutsu ensimmäiseen heijän järjestämään viininmaistelutilaisuuteen. Sinnehän myö sitten tietysti lauantain kunniaksi paineltiin, syötiin pikkasen, maisteltiin niitä vinkkuja ja ostettiinkin jotain. Sieltä siirryttiin Bacchukseen, missä isäntä moitti meitä, kun ei oltu tultu kattomaan pelejä aiemmin päivällä… Ollaan sentään vielä välilöissä. Kuultiin nimittäin Enkulta, että paikkakunnalle palannut Norski otti joulukuisen Monty Python -päivän tapahtumat niin vakavasti, ettei oikeesti enää meinaa rahojaan Arturille kantaa. Toivottavasti välit Lusanaankin päin on kunnossa, ohjattiin sinne maisteluiltaan nimittäin yksi lomailemaan tullu enkkupariskunta ja tajusin vasta, kun hyö oli tekemässä lähtöä taksilla, että olivat ympäripäissään...

Ostettiin pari kuivaa valkosta, yksi makea ja yksi reserva-punkku.
Nää laatuviinit makso yhteensä alle 40 euroa, kallein oli jälkkärijuoma, 15 €.

*Aina nälkä ja koko ajan jano, Sielun Veljiä, tietysti!

I’m Forever Blowing Bubbles…

Artur otti välillä sellaisen asenteen, ettei hänen asiakkaittensa ole suotavaa opiskella portugalia, kyllä hää hoitaa kielillä puhumisen ja asiakkaitten tehtävä on vaan viettää lomaa rasituksista vapaina ja kantaa rahansa hänen kuppilaan. Enkku on nimittäin kanssa nyt innostunu kielitaitoaan petraamaan ja oli tervehtiny portugaliks tullessaan peliä katsomaan ja saanut em. luennon aiheesta ja myö saatiin opetetun kertaus, kun tehtiin lähtöä kotiin. Pysykää työ vaan siellä kuplassanne älkääkä yrittäkökään kapinoija, niin!

Bacchuksessa juteltiin taannoin yhen paikallisen, eläköityneen ravintelinpitäjän kanssa. Hänessä oli jotain, mikä tökkäs, vaikuttaa ihmiseltä, joka tuo 1930-luvun tapahtumien uusiutumisen vähän turhan todennäköiseksi. Puhuttiin silti myös yhestä toisen maailmansodan jälkeisestä paikallisesta tapahtumasta, Marski kävi nimittäin täällä pakoilemassa mahollista sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. Asiasta kiinnostuneille on artikkeli Savot-lehdessä.

Paikallisen reissaajapressan museossa on ollu valkokuvanäyttely Portimãosta.
Kiinnostavampia oli kuitenkin näytteille asetetut antiikkikamerat.

Miehän olen vahvasti sellainen ”koskaan et muuttua saa” -tapaus. Kun on kerran löytäny hyvät kengät tai pöksyt tai ihan mitä vaan, on karmeeta tuskaa, kun niitten hajottua ei saa samanlaisia tilalle, vaan tarttee taas ettiä jotain uutta. Sama juttu on ravintoloitten kanssa. Ja sitten ihan yllättäen ja varottamatta tyrkkäs yläbaarinkin omistaja taannoin kuppilan rempan ajaksi kiinni, eli taas mentiin em construção -meiningillä. Piti kestää vaan viikon, toinen oli just pyörähtämässä käyntiin, kun nähtiin yhtä kantiksista, joka oli kyselly, onko avauspäivä oikeesti 1.4., mutta huumoriin oli vastattu yrmeällä asenteella… Kaikkien yllätykseksi baari aukes vaan kolme päivää ilmotetun jälkeen, vähän on vielä asiat vaiheessa, mutta silti! Sisustus on siisti ja seinällä roikkuu ihka uusi töllö pelien näyttämistä varten eli tällä kertaa muutos tais olla parempaan suuntaan!

Brassibaarikin on korjauksien jälkeen vihdoin aukaistu. Oltiin sen jälkeen eka kertaa menossa päiväkaffelle sinne, mutta on tietysti juuri maanantaisin suljettu. Käytiin sitten ensimmäisen (ja varmaan viimesen) kerran naapurihotelli Plaza Realin kahvilassa ja siinä sivussa kysäistiin heijän huoneistoistaan. Ei vakuuttanu, puuttuu pesukoneet ja ilmalämpöpumput, mutta nyt tiedämme! Meijän naapurissa on myös käymätön ravintola nimeltään Kuu Aurinko eli Luna Sol, joka on viimeiset pari kuukautta ollut 15 päivää suljettuna. Sen verran fiksuja on olleet, että eivät oo kertoneet, mistä päivästä sitä viittätoista aletaan laskea. Brassibaarikiin päästiin lopulta ja selvis, että se onkin nykyisin italialainen Pizza Mia. Syötiin torstaisen konserttikäynnin jälkeen yksi pitsa puokkiin, ihan oli hyvän makuinen ja pohja mukavan rapsakka, ovat panostaneet kunnolliseen uuniin. Aiemmin syöty La Dolce Vitan lärpyskä oli hiukka paree, mutta kun tää kilpaileva yritys on tossa vieressä, niin ehkä tulee sitä kannatettua enempi. Silti, myö kumpikin kaivataan sitä huoletonta brassimeininkiä, jota oli kiva käyvä ulkopuolisena vähän väliä tirkistelemässä. Pitseriaan mennään vaan syömään, joten käyntikertojen määrä tullee romahtamaan.

Suomessa on ollu se punavihree kupla tapetilla, sijaitsi se nyt sitten Kalliossa tai Rööperissä – ei kun Punavuoressa juotiinkin punkkua – meikäläisen punanen on enämpi terrakottaa (ja tietysti sitä tintoa lasissa) ja vihree oliivia, khakia ellei jopa vihertävän harmaata antrasiittia, lisäksi helmenharmaata (ovat siis käsityölankojen värejä) ja lopputuloksena kupla oikeen etusormen ensimmäisessä nivelessä eli ilmeisesti hyytelörakko. Niitä on tullu rikkinäisiin sorminiveliin ennenkin, yksi oli nimettömässä ja yksi peukalossa. Lievää väkivaltaa käyttäen niistä näyttää pääsevän eroon, joten no hätä! Virkkuulangatkin tuli käytettyä loppuun, joten aattelin antaa sormien huilata, mutta pari päivää meni ja alko tylsistyttää, joten taas on lankoja (luonnonvalkosta) pussillinen oottamassa parvekekelejä.

Virkkuuloimesta tuli yllättävän hyvä, vahingossa ostetut eripaksuset langatkin oli sit lopulta hyödyksi.
Keskiosa on paksumpaa ja sivujen hetaleet ohuempaa eli laskeutuvat vähän nätimmin, kuin paksu olis ehkä laskeutunu.

Käsitöitten siunauksellisuudesta.
Ilta-Sanomien sarjakuvista tää Nemi ja tietysti Kamala luonto toimiivat aina!

Muutama kaunis ja lämmin päivä on ollu kevättä sulostuttamassa, mutta niistä nauttimista on häirinny se, että ilmakehäkuplan alla tapahtu liikettä. Saharan hiekat pölis meijän (hengitys-)ilmassa. Tuo mies ei uskonu, kun sanoin, että kumma autere ei oo kosteutta vaan jotain muuta ja että epäilen kulkeumaa Afrikasta. Lehteä se sitten usko, artikkeli on luettavissa täältä.

Tää aurinko kaipais vähän pölyjen pyyhintää.

Liki päivittäin tulee suomalaisia nettimedioita seurattua ja oman kuplansa seiniä koeteltua. Yksi tehokkaimmista kuplakovitteista oli Ilta-Sanomien juttu siitä, pitääkö voiveitsi panna jääkaappiin vai jättää pöydälle. Siis meijän kuplassa paskaset astiat/aterimet kyllä pestään heti käytön jälkeen, mitä ne muut tyypit siellä ulkopuolella oikeen ajattelee! Mistä tuli mieleen, että tiskikone asettaa vähän turhia vaatimuksia astiastoille, kun kaikkee pitäs olla paitsi käyttöön myös seisomaan masiinassa pesua oottamassa. Mikkelissä ei oo konetta ja selvitään parilla lautasella ja lasilla ja muutamilla aterimilla eikä se käsinpesukaan niin rasita, kun kamat pesasee heti tuoreeltaan. Täällä pestään koneella ja käsin fifty/sixty, vaihoin just viimesen uuden pään tiskiharjaan, alkaa Suomeen paluu pikku hiljaa hiipien lähetä…

Kultasadetta...

... eli mimosojen alla!

Vähän proosallisempaa kevätkauneutta, mutta tällaseen umpitylsään tyyppiin vetoaa kummasti!

Alla sanat West Ham United FC:n kannatuslauluun, jonka soidessa stadionille puhkutaan ja puhalletaan koneellisesti hirviä määrä saippuakuplia – on komiaa katottavaa! Kun Liverpool ja ManUnited konttaa, pitää ottaa ilonsa jostain muualta...

I'm forever blowing bubbles,

Pretty bubbles in the air,

They fly so high,

They reach the sky,

And like my dreams they fade and die!

Fortunes always hiding,

I've looked every where,

I'm forever blowing bubbles,

Pretty bubbles in the air!

Jäsentenvälisiä – entre membros

Taannoin ennen La Dolce Vitan pitsaa (pirhanat piti kuppilaa arkipäivänä siesta-aikaan kiinni) piti käydä ravintolan avautumista odottelemassa ihan eri baarissa – siis ihan kirjaimellisesti. Juotiin GT:t Outro Barissa ja outro = eri, muu, toinen... Eka kerta kyseisessä kuppilassa, GT makso 4 euroa / lätty ja olivat hyvät, näkymä merelle sen edessä lennelleine pääskysine ja lokkeineen erinomainen. On käyty toistekin, kupillisten kyytipojaksi saa suolapähkinöitäkii… Vessakokemus on hauska, en oo poliisiputkassa ollu, mutta kusiputkan metalliseinät ja -ovet, massiiviset saranat ja aika aggressiivisesti avautuva haka tuo lystejä mielleyhtymiä – paitsi, jos elät jossain muualla kuin tässä onnelassa.

Sisko anto matkalukemiseksi Antonio Muñoz Molinan kirjan Sefarad ja se on ainakin sivulle 172 asti ollut pelkkää pakkovallan alla elämisen ja siitä selviytymättömyyden kuvausta – siis saatat selvitä fyysisesti elossa, mutta psyyken puolella on aika tuulista. Lujeskelen säännöllisesti suomalaisia nettilehtiä ja jossain ihmeteltiin, miten voi Portugalissa olla oikeistopoliitikko vasemmistolaisennimisessä puolueessa ja kyllä se niin vaan onnistuu, jos on miesmuistissa oikeistodiktatuuri. Puhdasta semantiikkaa siis, pestään valkea punaiseksi tai tarvittaessa toisin päin ihan suit sait! Kirja sitten taas muistuttaa siitä asiasta, mitä olen joskus itsekseni miettinyt ja ilmeisesti myös minua fiksummatkin: eihän se Hitlerin vika ollut natsi-Saksa, vaan kaikkien niitten muitten, jotka hyväksy ja riemumielin otti omakseen hänen hulluutensa omia pyrkimyksiään ajaakseen sen sijaan, että olis panneet kundin hoitoon aikanaan ja toisaalta niiden, jotka ajatteli, että kyllä se ajallaan ohi menee ihan issekseen. Pelottaa, että vastaavia aikoja Euroopassa Venäjän avustamana eletään ja ihan yhtä laput silmillä tässä kulkee itsekin, mikä pelottaa vielä enemmän. Ilmeisesti kyseessä on mittakaavaongelma. Kun ollaan nokakkain keskenään, otetaan (ainakin toivottavasti) toisemme yksilöinä, joitten kanssa yritetään tulla toimeen, heti kun yksityiskohdat hämärtyy, voidaan tehä ihan mitä vaan. Kirjasta pommituksen kuvausta: ”Pakoon vilistäviä hyönteisiä, lentäjät ajattelevat varmaan katsoessaan heitä ilmasta: mitä lienevät länttejä, kummallisia mustia harakanvarpaita. Mutta jokainen näistä surkeista otuksista on ihminen, hänellä on nimi ja elämä, kasvot jotka eroavat kaikista muista kasvoista.” Miusta toinen tapa nähä humaanisti asiat on katsoa globaalisti, avaruudesta asti. Kyllä pitäis tällä kirpunpaskan kokosella pallosella koittaa olla keskenämme niin, että ollaan vielä jatkossakin.

Myö ekspatit täällä tehään kuitenkin parhaamme, yhessä paikallisten kanssa tietysti. Joskus kyllä baabelin torni meinaa kaatua päälle. Kun yhtenä iltana on yrittäny pärjätä suomella, enkulla, portugalilla ja ruotsilla – jovisst, vi äntligen talade svenska med Kamuken - höystettynä ripauksella ranskaa ja saksaa, alkaa pikkasen aivot ottaa aikalisää. Lopulta ei osaa enää muuta kuin mökeltää jotain käsittämätöntä, mutta kyllä se sit taas seuraavana päivänä helpottaa. Pitää vaan pitää vähän etäisyyttä, että saa kielilihakset rentoutua. Kulttuurivaihtoahan voi harrastaa muutenkin kuin puhumalla, ruuan välityksellä esim. Myö on saatu täkäläisiltä heille tärkeitä herkkuja (pastel de nata, bolo rei, bolo de laranja, folar) ja mie oon sitten antanu vastineeksi ite paistettua hapanta ruisleipää – joo, sotia on kai syttyny vähäisemmistäkin loukkauksista, mutta ihan nätisti on tarjoomukset otettu vastaan!

Rentoutumaan päästiin käymällä kuuntelemassa Etelän klassisen orkesterin kamarimuusikoitten soitantaa (W.A. Mozart, P. Hindemith, A. Casella), kun nyt olivat taasen terveinä lauteilla. Se jos mikä sai uskomaan siihen, että ehkä myö jotenkin ihmisinä ja ihmiskuntana voitais sittenkin selvitä. Hauska sattumus oli se, että meijän eteen tuli istumaan neljä suomalaista, jotka oli edellisenkin kerran samassa paikassa musiikista nauttimassa. Hyö on jotenkin niin eläkkeellä olevien lukion tai ehkä amiksen yleisten aineitten opettajien olosia, toinen mies vois kyllä olla joku ammattiaineenkin ope… Ehkä hyö on jotain ihan muuta, kuitenkin! Miun eessä istuvalla naisella oli sellainen hiuslaitos päässään, että välillä meinas fokus unohtua, kun yritin miettiä, missä on hiustupsun alku ja missä loppu: sellainen rento syherrys, joka oli kasattu erilaisilla nipsuttimilla ja osa karvoista oli karannu jo alkujaan omille teilleen, mutta joka silti näyttää hämärästi siistiltä.

Kulttuurikävijän tärkeä maamerkki.
Joka paikkaan matkataan Continenten vessan (casa de banho) kautta!

Tuossa taannoin vietettiin SPP:tä ihan vaan keskustaa kierrellen. Käytiin Manulassa kattomassa näyttelyitä. José Pedro Cortes de Briton (de Brito erotukseksi muista saman nimisistä, mutta ei britolaisista taiteilijoista, on vissiin nimet kortilla) keramiikkatyöt Mãos Livres (Vapaat kädet) olin tsekannu läpi aiemminkin. Silloin mieleen jäi erityisesti yksi työ, jossa nainen kannatteli itseään omalla kädellään – kuulostaa mystiseltä, mutta toimi. Tällä kertaa työt oli järjestelty uudelleen ja ko. työ oli ilmeisesti myyty, koska sitä ei enää ollut – jos oli muualla ollukaan kuin miun mielikuvituksessa, joka on tunnetusti vilkas, mutta eloisa. Muutama muukin veistos oli varattu, mutta paikalla, ehkä ton miun mieleisen työn oli halunnut joku satunnainen matkailija, joka oli tahtonu sen oitis matkaansa. Olisin ehkä halunnut miekin, jos en olis tehny pyhää lupausta olla haalimatta enää mitään esineistöä lisää, taidetta tai ei… Izabel Cancelan Muotojen taidetta eli Arte das Formas oltiin käyty kattomassa EMARPin näyttelytilassa jo viime vuonna, nyt oli näytillä osin samoja, mutta myös muita töitä. Lisätietoja taiteilijasta löytyy hänen virallisilta nettisivuiltaan. 

Keskustassa on keekoiltu myös tasavallan aukiolla (praça da republica), jonka yhdellä sivustalla on jesuiittajärjestön ammoisen koulun kirkko. Kirkon katolla seurasimme kattohaikaroitten jäsentenvälisiä. On ne aika komioita lentäjiä, ne. Kevät tuntuu vaan saavan ne aika ärtsyiksi, kova oli klaklatus ja toisiaan päin vaikuttivat syöksyilevän ihan tosissaan.

Love is in the air!

Täällä(kin) on valtakunnan(kin) tasolla taas kaiken maailman juttuja menossa, hallitus siis vaihtu taannoin ja nyt yrittäävät tasapainoilla äänestäjien ja troikan (Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki, Kansainvälinen valuuttarahasto) vaatimuksien kanssa. Silti uutisissa merkittävintä ja aikaa vievintä oli tapahtuma-aikaan Benfican ja Porton välinen O Clássico – siis ihan valehtelematta parasta uutisaikaa käytetään tunteja pitkin viikkoa puhumattakaan varsinaisesta ottelupäivästä, kun muistellaan vanhoja matseja ja pekuloijaan sillä, miten matsissa käy. Kyseinen matsi näky vaan Benfican omalla TV-kanavalla, mutta esimerkiksi TVI24 näytti koko ajan ottelukommentointia ja -analysointia, ilman livekuvaa… Onko tää nyt sitten sitä jalkapallokulttuuria, joka Suomesta puuttuu vai silkkaa hulluutta!

Mau tempo: aviso laranja devido à chuva e vento forte

Täällä on viime ajat tuullu niin, että tukka lähtee ja silmät valuu päästä. Aurinkokin on käyny näyttäytymässä vaan satunnaisesti, mikä on yllättävänkin voimakkaasti vaikuttanu mielialaan alentavasti (väittää tuo mies, että täällä asuu joku pahansisuinen akka, en kyllä oo ite huomannu), puhumattakaan siitä, että on ollu kylmä. Kamukki tuli taannoin baariin varustautuneena kunnon lippiksellä, villakaulahuivilla ja toppahanskoilla ja oli raukka ihan jäässä. Voi meitä ekspatti-raasuja!

Oikeesti muualla Portugalissa on ollu huonoja kelejä, pohjosessa Serra da Estrelan (Tähtivuoristo) alueella on tullu lunta ja kyliä on ollu eristyksessä, muualla on joet tulvineet kaupunkeihin ja satamat on olleet ongelmissa myrskyjen takia. Käveltiin rantsussa tuulen tuivertaessa ja huomattiin merellä viisi rahtilaivaa parkissa. Asian oikeeta laitaa tuntematta oletettiin niitten oottelevan satamiin pääsyä myräkän jälkeen. Algarven rannikolla on kytätty yhtä norjalaista rahtilaivaa, jonka kyydissä on ilmeisesti öljynporauslautta, ja ihmetelty, mitä se täällä pyörii, tarinan mukaan sen nimittäin olis pitäny olla matkalla kohti Rotterdamia. Viimeemmäksi se on kuitenkin bongattu espanjalaisesta satamasta (uutinen netissä) .

Kärpäsenkakkakuva taas kerran.
Horisontissa on parkissa olleet rahtilaivat, näkyvät sitten eli eivät.

Miehän olen tietysti viluun ja nälkään aina varustautunu. Ennen joulua tein jo tuolle kylmää pelänneelle miekkoselle villapaidan (enimmäkseen villa-, osa langasta on akryyliä) ja aloittelin itelleni 100-% akryylistä neuletta. Se valmistu just sopivasti niin, että viime talvena samasta langasta värkätty takki lisänä tarkeni kattoo peliä Bacchuksessa, jossa on säässä kuin säässä ovi yleensä auki. Melkein tuns ittensä brittiladyks, kun twin set päällä siellä istuskelin, helmikaulanauha vaan puuttu!

Eik tullu soma!
Värit on kuin yhestä täkäläisistä linnuista, josta kovasti tykkään, eli siniharakasta.
Kroppansa on siniharmaa ja päälakensa hiilenmusta.

Vasemmalla syksyllä tekaistu liiviviritelmä, jämälangoista piti tehä sukat, jotka on nytkin varpaita lämmittämässä.
Oikealla twin setin pusero-osa. Kauluksestakin tuli lopulta kelvollinen, kun vähän purki ja keri...

Nyt on työn alla jo kesäisempää tekelettä, ostin helmenharmaata puuvillavirkkuulankaa ja tarkotus on tehä siitä jonniin moinen t-paitojen päällä pidettävä retale. Ostotapahtuma ei vaan menny ihan putkeen, tarkistin kyllä, että väri kaikissa kerissä on sama, paksuus jäi tsekkaamatta. Nyt on sitten neljä kerää paksumpaa ja kaksi ohkasempaa, mutta eiköhän niistä taas yritä ja erehdy -metodilla (iteroimalla ja vatuloimalla…) jotain synny.  Näin unta, jossa oli koju, josta sai ruoka-aineksia, ei rahalla vaan vaihtamalla vanhaan tavaraan. Yksi vanhoista tavaroista oli neulemekko, jonka etuosa ja hihat oli sileetä neulosta, takapuolella oli tosi komee palmikkokuviosysteemi helmasta kaulaan asti. Vois sitä idistä jotenkin ehkä jalostaa seuraavaan luomukseen. Enkkunaiset aina välillä käy jutskaamassa käsitöistä, moni on neuloskellu ja virkkaillu itekin. Yksi selitti, ettei enää niinkään tee käsitöitä vaan piirtää vaan. No, miehän heti sopivan hetken tullen menin tutustumaan syntyviin kuviin ja selvis, että piirtäminen olikin oikeesti värittämistä, aikuisten värityskirjahan siellä oli viihdykkeenä, kun ukkonsa seuras jalista.

Bacchuksen kantisenkut on muuten yleensä kahta lajia. On Emmerdale-enkkuja, jotka on pitkäaikaisasukkeja ja kokoontuuvat joka päivä juomaan teensä, oluensa ja muut drinksunsa baariin ja vaihtamaan kuulumisia. Sikäli kuin tiijän, yhtään ei kuitenaan oo päästetty tahtomattaan päiviltä, vaikka silloin tällöin suru-uutisia korkean iän takia välillä kuuleekin. Toinen laji on sitten Royle Family -enkut, jotka on yleensä vaan lyhyen aikaa. Heillä on rempseä olemus ja meno päällä, rouvat joskus muistuttaa olemukseltaan ja pukeutumiseltaan kolmatta alalajia eli Geordie Shore -enkkuja, mutta ovat näitä huomattavasti vanhempia. GS-lajia esiintyy yleensä vain kesäsesongin aikaan, joskus satunnaisesti myös uuden vuoden tienoilla. Sille tyypillistä on vähäpukeisuus, voimakas (teko-)rusketus ja koristautuminen runsaalla määrällä erilaista rihkamabling-blingiä.

Otsikko suomeksi:

Huono sää: annettu oranssi varoitus sateen ja kovan tuulen vuoksi

Sorrir e brincar eli elämä se on kuin silkkiä vaan…

Taannoin lähettiin lauantai-iltapäivällä kulkemaan kohti rantaa ja jalkapallotelkkua. Yläbaarin terassikaiteen äärestä alko kuulua hyväntahtoisia Hello!-huutoja ja myöhän tietysti ilahtuneina heiluteltiin tervehykseksi takasin. Samana iltana Arturin tytär kävi meijän kanssa haastamassa ja vähän ennen kuin myö lähettiin takaisin majapaikkaan, hää tuli vähän vaivihkaa paketti kourassa vielä viereen kyykkimään. Paketissa oli samana päivänä leivotusta appelsiinikakusta pari palaa meille kotiin viemiseksi. Vähän veti sanattomaksi… Palat nautittiin Kop & Tapasista ostetun tawny portin kanssa. Oikein oli hyvää, mehevää ja maukasta. Jossain vaiheessa iltaa selvis, että meistä puhutaan heijän perheessä ”sinä mukavana suomalaisparina”, mikä on tietysti – niin: mukavaa, mutta umpihassua. Ehkä pitäis jossain vaiheessa ihan esittäytyä, että olis meillä nimetkin… Tietyt sosiaalisen elämän säännöt kun on meille kahelle nörtille vähän vieraita. Oon lukenu Anna-kirjoja (L.M.Montgomery, kirjotettu 1900-luvun alussa) e-kirjoina tabletilla, ehkä pitäis niistä ottaa sosieliseeraamisen oppia, vaikka eihän ne nyt oo mitään verrattuna Jane Austeniin! Mistähän muuten johtuu, että en oo noita Annoja aiemmin lukenu, runotyttökirjat kyllä moneenkin otteeseen. Ehkä Savikannan koulun kirjastossa on ollu aukko siinä kohtaa…

Jälkiruokaa, joka kelpais nirsommallekin!

Tammikuun viimesenä päivänä käytiin sunnuntaikävelemässä osittain ihan uutta reittiä pitkin rantaan, jossa Miradouron terassilla otettiin vinho verdeä ja nautittiin aurinkoisesta päivästä. Helmikuu alettiin samoissa merkeissä – siis uutta reittiä tutkailemalla, ei terassilla – niin se sai kylmien talvipäivien jälkeinen lämmin aurinko nivelet notkeiksi ja kulkuhalut heräämään. Laskiaisen kunniaksi on sitten taas saatu kylmää ja sadettakin ja samaa on vissiin tiedossa ystävänpäiväksikin. Kylmästä ja ystävänpäivästä, joka täällä on siis rakastavaisten juhlintaa varten pelkästään (dia dos namorados), tuli mieleen Norskin tarina miehestä, joka sanoi tyttöystävälleen, että naimisiin mennään vasta kun ”Hell freezes over”. No, nainen vie miehen tietysti talvipakkasilla Norjaan Hell-nimiseen kylään ja naimisiin päädytään. Portugalissa kosiminen muuten tapahtuu kysymällä suurin piirtein Tuletko pariksi minulle? eli Casas comigo? tai pitkän kaavan mukaan Você quer se casar comigo?

Lusanassa oli karnevaalin kunniaksi 10 euron tarjous viidestä tapasista, jotka käytiin syömässä ja sieltä poistuessa mentiin Kop & Tapasiin tarkotuksena ostaa kuivattua tonnikalaa eli muxama de atumia ja hyvää roseeta sen alas saattamista varten. Samalla oli aikomus kiittää kauniisti kakusta, mutta sen aikomuksen torppas paikan pomo, joka ei ole mitenkään miellyttävän oloinen herra hän, ei todellakaan. Tyypin läsnä ollessa ei paljon huvita omiaan alkaa haastella, joten kiitokset jää seuraavaan kertaan. 

Kyllä sais lotton jättipotti jo osua, että vois olla varma siitä, että olis mahollista viettää näin talvea tulevaisuudessakin! On nimittäin jo yllättävän vahvat juuret kasvanu ihan puolhuomaamatta.

Hyvää Ystävänpäivää, hymyillen ja iloiten!

Arturin kallat kukoistaa.
Hää hoitelee istutuksiaan baarin pidon ohessa ja välillä myös kustannuksella.

Sorrir = hymyillä

Brincar = iloita