Carnaval!

Louléssa vietetään Portugalin vanhinta karnevaalia (alk. 1906) ja vihdoin myö käytiin sitä paikan päällä ihmettelemässä. Teemana oli tänä vuonna A Grande Geringonça eli Hitonmoinen Härveli, joka tässä tapauksessa taisi viitata Hallinnollisiin Himmeleihin…

A Grande Geringonça
Valtiolaivaa ohjaamassa pääministeri António Costa (Sosialistipuolue), apunaan Catarina Martins (vasemmistoblokki Bloco de Esquerdan pj) ja Jerónimo de Sousa (kommunistien pääsihteeri), joka ei tähän näy.

Karnevaaliaika liittyy paastoamiseen ja laskiaiseen ja tällaisena pakana en siitä sen enempää tiedä enkä ymmärrä. Wikipedia väittää seuraavaa: ”Karnevaali-sanan alkuperäistulkintoja on useita; erään tulkinnan mukaan sana tulee keskiaikaisen latinan termistä carnem levare, joka tarkoittaa ”ottaa pois liha”. Mahdollisia alkuperiä ovat myös carnem vale (hyvästi liha) ja carnem laxare (jättää liha). Toisaalta sanan on myös arveltu johtuvan sanoista carrus navalis (laivavaunu), mikä viittaisi kulkueissa käytettyihin koristeltuihin laivan muotoisiin vaunuihin.” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Karnevaali)

Angelahan se kai siinä
Myös Mr. Trump oli edustettuna useampaankin otteeseen.

Lähtö meinasi tyssätä tiettyihin kulttuurillisiin yhteensopimattomuuksiin. Netistä katsoen Louléen menee busseja vain viikonloppuisin. Kun käytiin kysymässä asiaa lipputoimistossa ja vielä varmemmaksi vakuudeksi myös lippukiskalla, saatiin tietää, että busseja kulkee myös ko. tiistaina. Kun kiskalta saadut tulosteet tarkistettiin, niissä luki onnikkojen kulkevan vain lauantaisin ja/tai sunnuntaisin ja loma-aikoina. Ei kun takaisin, tiistaina ollaan menossa. Ja kas, sehän on lomapäivä täällä, laskiainen. No hätä siis!

Sinne ja takaisin...

Päästiin siis reissuun, bussi ei ollut ihan luxuimmasta päästä, mutta hyvin matka taittui. Kierrettiin erinäisten kirkonkylien kautta, tiet oli just just sen levysiä, että mahduttiin. Ensimmäinen toppi kyllä tuli jo Portimãossa. Oltiin päästy pari sataa metriä pysäkiltä Lusanan nurkalle, kun tien tukki valkoinen pakettiauto, jonka omistaja tuli muutaman minuutin odottelun ja bussikuskin raivoisan tuuttailun jälkeen vapauttamaan reitin. Kuskilla tuntui olevan joku valkoisia pakuja houkutteleva ominaisuus, niitä jouduttiin väistelemään pitkin matkaa.

Loulésta otettiin ennen lähtöä sen verran selvää, että keskustassa on peräti kaksi hotellia, joista toisessa oli muka vapaata ja toisessa ei, muut majoituspaikat olis olleet hostelleja. Mukaan otettiin kuitenkin yöpymisvermeet siltä varalta, että majatalosta löytyy sijaa. Ensimmäisessä, jossa ei muka netin mukaan olis tilaa ollut, tärppäsi ja saatiin yöpyminen ja aamiainen hintaan 43 euroa. Lisäksi saatiin pyytämättä ja yllättäen Monty Python -kokemus: respahenkilö harottavine hampaineen ja persoonallisine tukkalaitteineen olis voinut olla ko. sarjan sketsistä. Vähän piti katella ympärilleen, näkyykö piilokameraa jossain.

Huone oli siisti ja mukava, sängyssä oli jopa pussilakanat! Vastapäinen rakennus oli vähän heikossa kunnossa, ja aika huonossa hapessa vaikutti olevan sen tilapäinen asukkikin, tai ehkä pulu sai vaan vaikutteita ympäristöstään. Kun majoitus oli varmistettu, alettiin kaivata välipalaa. Matkalla hotellille olin bongannut oviaukon, jonka vieressä mainostettiin bifanaa ja josta tulvi aikas herkulliset snifut. Sinne siis. Heti oviaukon sisäpuolella oli tiski, jossa oli raakoja lihoja, possua ja kanaa ainakin. Sen takana oli grilli, josta ne snifut levis ympäristöön. Saatiin herrahenkilön kanssa selvitettyä, että leipä, jonka väliin bifana tällätään, olis aika iso, joten tilattiin vain yksi kahdelle. Hyvä niin… ks. kuva alempana!

Onko se elävä vai onko se täytetty?
Ainakin se poistui lentämällä.

Viihtyisää ja muistuttaa jotenkin Madeiran hotellia, haikeeta...

Erittäin riittävän ja hyvän makuisen välipalan ja sen mukana tulleen Madeira-takauman jälkeen palattiin hotellille valmistautumaan karnevaalikulkueeseen. Karnevaalibileet oli alkaneet jo edellisenä perjantaina lasten juhlalla, lauantaina ja sunnuntaina oli ollut sama ohjelma kuin laskiaisena. Alueelle piti ostaa pääsylippu, josta sai maksaa ruhtinaalliset 2 € / hlö. Paljon oli ollut halukkaita maksajia, väkeä oli tuhatpäin. Ohjelmalle oli varattu kaksi ja puoli tuntia, klo 15.00 – 17.30. Erilaisia lavoja oli tusinan verran ja niiden välissä oli eritasoisia tanssiryhmiä. Mie näin vain yhden ihmisen, joka osasi tanssia sambaa, mutta onko se nyt niin tarkkaa, jos hauskaa on! Lavojen aihepiirit vaihteli maailman politiikasta valtakunnan politiikkaan ja tietysti jalkapalloon. Serpentiiniä heiteltiin lavoilta ja lavoille, samoin konfettisilppua. Nyt sekin siis selvisi, mihin kaikki maailman rei’itysreiät päätyy. Myö seurattiin kulkuetta yhden kiinankaupan oven pielessä ja porukka kävi sieltä jatkuvasti hakemassa täydennystä, että heiteltävää piisas, lavoille niitä oli varattu pahvilaatikkokaupalla.

Tääkin oli kuin Madeiralta ja ihmekö tuo, koska sieltä se omistaja oli kotoisin.

Pieni välipala.

Jos et tiedä, että siinä on kelpo ravintola, et ilmeisesti ole kaivattu asiakas.

Karnevaalikokemus oli riemukas, mutta kyllä yksi kerta sitä piisas. Koko kulkueen ajan raikasi samba kaiuttimista ja sen tahdissa piti harrastaa tyylikästä paikallaan tanssimista. Pelkäsin, että seuraavana aamuna ei pääsis sängystä ylös, mutta ihan vaan vähän pohkeet ja kyljet itsestään muistutteli. Urheilullisen rupeaman jälkeen olikin sitten taas tietysti nälkä. Mentiin hotellin viereiseen ravintolaan, nimeltää Restaurante Afonso III. Tilattiin alkusalaatit, mikä oli hyvin ennakoitu, koska annoksia ei oltu rehuilla pilattu. Mie söin lampaankyljyksiä, niin kuin aina ja ukko halus pippuripihvin. Kyljykset oli tosi hyvät ja pihvi sooseinen täysin erilainen kuin Suomessa, mutta sekin herkkua. Seottiin niin pahasti, että piti ostaa vielä jälkkärisuklaavaahtokin puoliksi. Paikassa oli hyvä henki, tosi kivoja ihmisiä työssä ja ne kyljykset oli parraat, mitä täällä oon saanut, jos ei omapaistamia lasketa.

Dolores Aveiro ja poikansa CR7.
Mukana kuvassa myös Correio da Manhãn mikrofoni.
CM:n toimittajalta varastettiin taannoin mikki, syyllinen oli ilmeisesti yksi Porton ultraryhmän Superdragõesin idiooteista.
Mikki alkoi sitten elää somessa omaa elämäänsä, sitä kuvattiin milloin missäkin tilaisuudessa ja nyt se sitten päätyi karnevaaleille...

António Gueterres siinä YK:n uutena pomona huiskii maailmaan rauhaa tappamalla sitä häiritsevät kärpäset huis vaan!

Vähäpukeisia tai kokonaan puvuttomia tanssijoita, joilla ei todellakaan ollu sambamuuvit hallussa.

Viikunan Ludde

Tässä kuvassa on keskellä se ainut miun näkemä sambataitoinen osallistuja.
Se on tuo poika tuossa kaljupään takana, edessään on hattupäinen nainen.

Hyvin (mie) ja huonommin (hää) nukutun yön jälkeen lähdettiin katselemaan kylää. Juhlan jäljet oli siivottu yllättävän tarkasti pois ja saatiin parempi käsitys siitä, minkälaisen paikkaan oltiin päädytty. Loulé on vanha kaupunki, jonka historiasta sen verran, että tuo Afonso III on aikanaan (1249) avustettuna vapauttanut paikan musulmaanien vallasta. Niiltä ajoilta keskustassa on linna muureineen, jonka lähistöllä oli meidän hotellikin. Hotellin ympäristön kadutkaan ei olleet ihan tätä päivää, autotietkin oli päällystetty kivillä eikä asvaltilla. Linnan kupeessa oli taidemuseo entisen luostarin (Convento do Espírito Santo) tiloissa, siellä käytiin ihastelemassa Elämän viivaa (Na Linha da Vida), tekijänä Maria João Franco (http://mariajoaofranco.blogspot.pt/2017/01/na-linha-da-vida-catalogo.html). Samoilla huudeilla on myös kaupungin kauppahalli, jossa käytiin tekemässä kierros. Siellä oli selvästi turisteille tarkotettuja putiikkeja, mutta oli siellä myös ihan paikallisille kala-, liha- ja kasvismyyjät ja tietysti leipäkauppa, kahvilasta nyt puhumattakaan.

Kauppahalli

Hää istui hallin takana, ei tainnu oikein kauppa käydä.

Takaisin Portimãoon tultiin junalla, koska arkipäivänä ne bussit ei todellakaan jostain syystä kulje. Ja olihan se nyt paljon väljempää ja suoraviivaisempaa se tuleminen. Rautatieasema vaan oli kaukana keskustasta ja sinne ei pääsyt kuin taksilla. Bussivuoroja keskustasta sinne näkyi olevan kolme eikä nekään kulkeneet joka päivä ja kulkikohan ne nyt ylipäänsä silloin, kun asemalle tuli junia, eppäilen… Joka tapauksessa päästiin ehjänä ja jälleen nälkäisinä takaisin, joten suorittiin possuravintolaan lounaalle ja sitten vasta omille kämpille köllöttelemään. Sen verran oli tyydyttävä maakuntamatka, että saatetaan ensi talvena matkailla enemmänkin!

Aikamatka menneisyyteen.
Joskus täällä tulee vähän sellainen scifi-olo, onko tässä nyt taas kyseessä rinnakkaisuniversumi vai mikä,
kun aika kulkee eri tavalla kuin Suomessa.

Nuoruuden soundtrackiltä Santana/Carnaval: https://www.youtube.com/watch?v=0JfMSNVqlu0

Terveisiä Saharasta!

Tänään on kaunis päivä – ihan oikeasti! Aurinko paistaa, tuuli leyhyttelee pyykkejä parvekkeella ja linnut karjuu syrämmensä kyllyydestä kevään ihanuutta. Pari päivää sitten oli jotakin ihan muuta. Säätiedotuksen mukaan silloinkin piti olla aurinkoista, mutta Arfikasta pöllynneet Saharan (Deserto do Sáara, kuten täkäläiset sen nimeää) hiekat teki taas tepposensa (http://www.cmjornal.pt/sociedade/detalhe/poeiras-provenientes-de-africa-afetam-qualidade-do-ar-no-algarve). 

Aurinkohan se siellä taas ujostelee.

Kun ei huonon iliman takia saanut unta,
oli aikaa vaikka ikuistaa pölyistä yömaisemaa.
Mie kyl nukuin...

Pölypilvi kattoi eteläisen Portugalin ja osan Madeiraakin. Ihmiset köhis ja kähis ja linnut vaikeni tyyten. Parvekkeelle ei ollu menemistä, koska ei siellä mitään voinu kuitenkaan tehdä ja kaikki olis vaan likaantunu. Epätoivoissani katoin jopa MM-hiihtoja telkkarista, jotain sprinttejä siellä näkyi olleen. Epäselväksi jäi, miks ainoa suomalainen naisedustaja oli ampumahiihtäjä, mutta niin pal ei kiinnostanu, että olisin asiasta vaivautunu ottamaan selvää. Ees noita pyssyselässähiihtoja ei nykyisin enää huvita seurata.

Nyt on siis pölyt taakse jäänyttä elämää, parveke siivottu ja autot pesty. Eilen naapuriparvekkeen putsaus kuulosti siltä, että joku yritti tehdä polttopuita muovikalusteista. Autoja täällä pestään kaiken aikaa, vaikka ei olis edes aihetta. Liittyyköhän se siihen, että Portugalissa on tuettu valtion työntekijöitten autonpesua kuukausittain yli neljänkympin verohelpotuksilla ja sehän on iso raha täällä. No, ei sen piirissä oo ollut kuin jotain 300 ihmistä, mutta nyt tuki on joka tapauksessa päätetty lakkauttaa – ja ammattiliitot tietysti parkuu… (http://www.cmjornal.pt/politica/detalhe/fim-do-subsidio-para-lavar-carros-do-estado)

Pohjaväri valkoinen, vaikka voisi kuvitellakin hiekanruskeaksi.

Autopesulayrittäjät kiittää.
Ei muuten ole kallista tuo pesu, jos Suomen hintoihin vertaa.

Olemma kuitenkin saaneet taas hyvää harjoitusta kevään hiekotushiekkojen pöllyämistä varten, varsinkin eräs tietty astmaatikko on ollut hyvin, hyvin äreissään enkä häntä siitä yhtään moiti.

Asuminen ja hinnat – niistähän ne kaikki täällä puhuu!

Ollaan viime aikoina juteltu muutaman suomalaisen herrahenkilön kanssa, jotka käy säännöllisen epäsäännöllisesti Yläbaarissa ja ovat ensimmäistä talvea olleet täällä. Yksi asuu baarin talossa ja pari muuta tässä meidän residenssissä. Tuo yksi poikkeus oli hääkin täällä ensimmäiset kuukaudet veljensä alivuokralaisena, mutta elelee nyt omillaan. Nuo pari muuta taas ovat täällä minä lie talvileskinä, vaimot on täällä osan aikaa mukana. Kaikille yhteistä on kuitenkin se, ettei Suomi-seuran touhut hirveesti houkuta.

Kun sitten ensimmäisiä kertoja on yhdessä iltaa istuttu, on tietysti puhuttu asumiskokemuksista ja siitä, mitä se asuminen täällä maksaa. Lopputulemana on edelleen se, että meidän 660 € / kk ei ole paha, koska siihen sisältyy ilmalämpöpumput, teräskaihtimet, uuni sekä kumpikin pesukone, wifi sekä sähkö ja vesi, vaikka nää tyypit siis asuu tässä naapureina. Kun vertailu muualla asuvien kanssa alkaa, yleensä saa kuulla, että näin ja näin vähän vaan maksaa, mutta sitten kun alkaa tarkemmin kysellä, yleensä ainakin joku em. luettelon asioista puuttuu ja yleensä useampi.

Naapurustoa, niin tuttua jo, ettei sitä enää oikein näekään...

Tuo aiemmin veljensä luona kiinannut on vähän omanlaisensa tapaus. Hää on kolmisen vuotta tätä meidän varhaisvanhusta iäkkäämpi ja ovat ukot aikanaan Kuopiossa samoihin aikoihin elelleet ja samoissa paikoissa pyörineet, mutta eivät ilmeisesti vielä silloin toisiansa tavanneet. Edellisiä talvia hää on viettäny Intiassa, mutta nykyisin ei enää pumppu kestä niitä lämpöjä. Täällä sitten asustaa niin kylmässä kämpässä, että pitää oottaa iltapäivään, että aurinko lämmittäisi olohuoneen, että siellä voisi oleilla. Ja nythän aurinko on tammikuussa ja helmikuun alussa näyttäytynyt vaan Algarven matkailumainoksissa. Joku patterikin löytyy, mutta eihän sitä raaski käyttää, vaikka sähköjen pitäisi vuokraan kuuluakin. Joka tapauksessa se tässä hotskussa asustava veli on joku mersulla ajeleva porho, jolla on asunnossaankin neliöitä enemmän kuin pienessä omakotitalossa ja eihän hän nyt suinkaan katkera ole…

Kaupungilla on näitä DIY-unelmia, joihin jotkut jopa tarttuu.

Oikealla näkyy edellisen rotiskon kulmaa, vasemmalla taas on tehty unelmista totta.
Tuo söötti pieni omakotitalo kellertävine seinineen ja punaisine kattoineen oli pari vuotta sitten ihan laho paska.

Rotiskon vieressä muuten on yksi kaupungin laittomista käytettyjen autojen kaupoista.
Kaarat on parkissa ja niiden ikkunassa on puhelinnumero, josta myyjän tavoittaa.

Nää kattohaikarat on menneet ihan sekaisin.
Ovat pykänneet pesän keskelle puuta, missä kököttivät.
Toinen pari haahuilee latvassa ja ilmeisesti ihmettelee, mitä täällä oikein tapahtuu, on nimittäin maailman kirjat sekaisin!

Myö ollaan kuitenkin oloomme ja palveluihin oltu tyytyväisiä. Välillä on vähän viluttanut, mutta se on ihan omaa hölmöyttä ollut, kun ei oo pidetty lämmitintä päällä. Yksityiseltä vuokraamiseen verrattuna eri ongelmat ratkeaa melkein nopsemmin kuin kerkiää valittaa. Yksikin siivouspäivä käytiin kylälle lähtiessä kertomassa, että kylpyammeen silikonit alko repsottaa. Kylältä parin tunnin päästä palattua oli silikonit korjattu. Toisen kerran boilerikaapin ovi rötkähti, kun alimmainen sarana petti ja taas korjaus tapahtu parissa tunnissa meijän kaupunkikäynnin aikana. Hyvä täällä on ollut olla, kunhan vaan pitää varpaat lämpiminä, sukat tai sisäkengät jalassa pärjää kylmilla laattalattioillakin.

Niin on kylmää ollut, että sukat on kuluneet puhki ihan vaan lattioita pitkin hiihdellessä.

Silikoni ennen...

...silikoni jälkeen.

Sarana ennen...

...sarana jälkeen.
Ennen-kuvia on käytetty respassa, kun on lähdetty huoltomiestä paikalle pyytämään.

Jotkut sitten taas ei kotonaan näytä viihtyvän. Yläbaarissa on nähty yhtä sveitsitärtä, joka tulee sinne notkumaan lounasaikaan ja poistuu joskus sitten illan hämyssä. Olutta ja viiniä menee ja tolkku lähtee, kerrankin hää nukkui päivän rasituksia pois, kun myö mentiin yömyssyillemme. Eikä meinannut herättyään millään tajuta, että pitäisi omille kämpille lähteä. Hänellä on saksalainen mies, joka aina välillä on retkillä mukana ja hyö puhuu keskenään saksaa. Kun ei Sergion englannin kieliset kehotukset menneet perille, kaivoin naftaliinista omat vähäiset saksan taidot ja sain hänet ymmärtämään, ettei siellä voi nukkua ja ettei Sergio voi hänelle nyt enää yhtään vinkkua tarjoilla. Sergio osaa muuten olla varsinainen ketku. Kerran mentiin päiväkaffelle ja hää sanoi virnuillen ”sava” ja mie kelaamaan läpi kaikki portugalin kieliset toivotukset, mutta ei osumaa. Sitten välähti ” Ça va?”  Se ryökäle puhu ranskaa! No, vastasin Ça va, très bien, merci eli latelin peräkkäin koko sen kielen osaamiseni…

Tämä tässä on Sandra Sammakko.
Hänen kanssaan pitäisi ehkä osata puhua hollantia, koska saatiin hänet flanderilaiselta Ritalta.
Olin turannut jotain tuosta viheriästä langasta, mutta se oli niitä toivottomia yrityksiä.
Annoin puretut langanpätkät Ritalle, koska hää tekee näitä pikkuotuksia sairaaloihin ja muuhun hyväntekeväisyyteen.

Täällä on viime viikkoina uutisoitu ratsatuista vanhainkodeista (lar de idosos), osa laillisia osa laittomia. Yksi laiton oli täällä Portimãossa, Alvorin vuorilla. Yleensä ne on tavallisia omakotitaloja, jotka valokuvissa näyttää samalta, kuin kämpät, joissa kissojen kasvatus on karannut käsissä. Näissä kattien sijaan omassa kusessaan ja paskassaan pyörii sitten mummot ja papat. Ei mistään valvotusta palveluasumisesta tietoakaan...

Manulassa oli vanhustenkerhojen tuotoksia esillä.
Ehkä nääkin kissat olis olleet onnellisempia jossain muualla...

Nää taas on isoäidin neliöitä.
Mie tykkään tuosta rätistä ihan hirveesti, tässä se on eka kertaa päällä.
Taustalla Atlantti, joka on välillä ollut aika levoton, mutta surfarit on tietysti naattineet.

Kaikilla ei ole kotia minne mennä, joten joku majapaikka pitää keksiä. Tästä kun lähtee kohti rantaa ja suihkulähteellistä liikenneympyrää, matkalle jää hylätty hotelli. Kokonaan tyhjä se ei kuitenkaan ole, kerran ohi kulkiessa nähtiin tyyppi, joka kömysi sieltä rikkinäisen ovilasin kautta ulos kahden tyhjän viiden litran vesikanisterin kanssa. Ne hää meni täyttämään suihkulähteestä. Hotelliraunion oma uima-allas on kyllä kuulemma vettä täynnä, mutta on siellä sitten kaikkea muutakin… Mie oon onneksi niin lyhyt, etten aidan yli sitä limalampea näe.

Kun on ovet lukossa, kuletaan ikkunasta.
Oikeessa alaikkunassa ei oo enää ruutua, joten siitä pääsee.

Tää hurtta-martta ei ilmeisesti oo kuitenkaan pyrkimässä kadulle, kunhan katselee ohikulkijoita.
Sillä on puolet pienempi kaveri, joka haukkua räksyttää kaiken aikaa ja
käy aina välillä tyrkkäämässä naamansa reiästä näkyville.

Ko. rotiskon ohi kuljettiin viimeeksi, kun käytiin Paraíso do Vau -nimisessä restaurentussa sunnuntailounaalla. Eväs oli perinteistä, sitä oli enemmän kuin riittävästi ja sen seurana saatiin kuunnella sähköurkusäesteistä laulantaa. Laulaja oli ihan ok, mutta ohjelmisto taattua autolauttakamaa. Ihan hauska kokemus, mutta sai silti olla laitimmainen kerta! Edellisenä perjantainakii lounastettiin ulkona, käytiin mereneläväruokalassa Marisqueira a Fabrica. Mie söin hedelmä-katkarapusalaatin, joka oli muuten hyvä, mutta elikoista ei oltu tietenkään viitsitty suolia poistaa, joten se piti hoitaa itse. Mies taas oli tosi tyytyväinen omaan ahvenaansa, oli kuulemma paras ikuna. Ruokaseura sitten taas vähän haiskahti… Paikassa saatetaan käydä toistekin. Sieltä voi ostaa naposteltavia myös tuoretiskistä painon mukaan hinnoiteltuna, jos oikein ymmärrettiin. Hinnoista puheen olleen, näihin ulkoruokintoihin meni kumpaankin vajaa 30 euroa, ruokien lisäksi hintaan tuli oliiveja ym., vettä ja puolen litran viinikannu. Nyt on taas siirrytty kotiruokailuihin, ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes taas muuta keksitään!

Haudutettua sikaa, makkaroita, haudutettua kaalia, jossa seassa jotain lihaa, porkkanaa, bataattia, pottua
- ja kaikkea ylenpalttisesti!

Haisevat ruokaseuralaiset.

Fogo do Chão eli Maan tuli
Tääkin on ravintola, jossa yksi kerta riitti.
Brassipaikka, jossa myö syötiin vaan puhvetista.
Siellä olis voinut myös ottaa kalliimman kattauksen, jossa pyynnöstä tulee erilaisia varraslihoja.
Kyproksella on sitä kerran kokeiltu. Siellä alkupalabuffee oli tosi hyvä, joten maha oli jo ihan ähky, kun piti siirtyä lihoihin!

Outoja hedelmiä

Luonnon alkaessa siirtyä talvesta kevääseen on nähty pari meille outoa juttua. Yksi puu kasvoi kotiloita ja toinen toukkia, niitä vaarallisia isokulkuekehrääjän jälkeläisiä, jotka voi purskauttaa varomattoman niskaan myrkyllisiä poltinkarvoja, joista voi saada pahojakin oireita. Billie Holidayhan muuten lauloi aikanaan oudoista puissa roikkuvista hedelmistä (Strange Fruits), nyt kun on Trumpin valtaannousua saatu ihmetellä, toivottavasti puut ei ala taas notkua ihmisistä, tällä kertaa muslimeista tai muista ns. ei-toivotuista.

Ei sentään käärmeen vaan toukkien pesä.
Näitä oli tuossa hotellin edessä jalkakäytävän vieressä enemmältikin samassa havupuussa.
Kuvan ottamisen jälkeisenä päivänä pesät oli tyhjillään ja toukat siirtyneet vaeltamaan.

Nää oli aika lystejä ja kuvista tuli hienoja!

Oikeita, etelän hyviä hetelmiä vedetään kiltisti kitusiin päivittäin. Aamuisin mie otan lautasellisen jugurtin kera, hää ihan raakana. Ananasta siivottuna löytyy jääkaapista aina, banaanejakin ja viinirypäleitä on jatkuvasti tarjolla, muita, lähinnä papaijaa ja mangoa, lähes aina. Sitten satunnaisemmin kiivejä, omppuja, sitruksia… Sitrukset on muuten olleet sesongissa, kauppahallissa oli taas appelsiinifestaritkin. Myö ei kyllä sieltä aplareita ostettu, koska niitä on saatu kotiin viemisiksi niin Yläbaarista kuin Arturiltakii. Kiivit on täälläkin usein kelvollisempia golfpalloiks kuin ravinnoksi (tähän kyllä Artur saattais antaa vastalauseensa).  Muuten kyllä tuoreet hedelmät on parempia kuin Suomessa tarkoittaen sitä, että vaikka eivät ihan kypsiä ostohetkellä oliskaan, ne kypsyy syötäviksi eivätkä muutu syömäkelvottomiksi muumioiksi. Samoin esimerkiksi kevätsipulit säilyy jääkaapissa parikin viikkoa, kun Suomessa ne on käytettävä parin päivän sisällä, jos ei halua jääkaappiinsa pussillista jotain ihme mönjää.

Daideellista asettelua...

... ja ehkä vähemmän daideellista, mutta so what! 

Appelsiinifestivaaleilla kauppahallissa olis ollut tarjolla erilaisia demonstraatioita ja maistatuksia.
Hedelmien kilohinta oli 44 senttiä.
Huomatkaa herran aiheeseen sopiva takinväri.

Appelsiineja, olkaatten hyvät!

Kuoppahallista on ostettu myös tunisialaisia taateleita, eivät olleet hassumpia ollenkaan.

Neljän vuoden myötä on huomannut joitakin muutoksia hevi-osastojen tarjonnassa. Yrttejä ei enää saa samoin kuin ennen, kaksi viime talvea on eletty liki ilman salviaa ja tänä talvena ei oo enää saanut pienilehtistä organoa nipuissa. Ruukkuyrtit on täälläkin nousseet ohi aiemmin myytyjen yrttikimppujen tilalle, toki persiljaa, korianteria ja minttua on edelleen tuorenivaskoina, koska niitä käytetään paljon. Rosmariinia, timjamia ja basilikaakin saa ilman multaa, mutta hinta taitaa olla sama, jos ei korkeempi.

Tässä suojakaasuun pakattua basilikaa, joka neuvottiin säilyttämään jääkaapissa.
Kaksi päivää kylmässä ja ovat parempia kuin uutena...

Marjoista ei oo täällä paljon kokemusta, mansikat on mitä on ja käyvät paremmin salaattiin kuin jälkkäriksi. Ne on tähän aikaan vielä kylläkin länsinaapurista. Täkäläisiä vattuja maistettiin kerran. Kauniita katsella, mutta maku oli vetinen. Niitähän talvisin tuodaan myös Suomeen, muistelisin siellä hyllyssä nähneeni.

Espanjalaisia mansikoita ja portugaliaisia vattuja - Suomen suvea odotellessa!

Oli muuten taannoin hauska törmätä Continentessa Bereniceen, jonka seurana oli – ylläri pylläri – hotellimme mukava respanainen Christina, jolle yksi lahja-appelsiineista aikoinaan annettiin. Sittemmin hää on saanut myös Arturin mandariinin, Tokyon laskun mukana tulevia namusia ja mitä lie... Ehkä tää vitsi on jo kaluttu loppuun (respatiskin takaa vaativa katse, eikö muka oo mitään hänelle ja tää oma namusetä kaivamaan taskuaan, toki on, namusia Tokyon), mutta on siitä paljon huviakin ollut!

Tässä kuvassa on mukana myös käyntikortteja, sillä appelsiinitilallinen toivotteli meitä käymään paikan päällä.
Koska hää ei osaa enkkua eikä myö portugalia,
lupasi paikalla ollut Sportingin mies olla välikätenä ja antoi oman käyntikorttinsa s-postiosoitetta varten.
Tämä kaikki siis eräänä lauantaina Yläbaarissa.
Kun maanantaina lähetin hälle postia, vastaus oli, että viesti oli varmaankin lähetetty väärään osoitteeseen,
koska asia oli vieras.
Vastasin vain, että ok ja sorry!
Joko hää oli antanut jonkun toisen kortin tai sitten äijä oli enemmän päissään kuin keskustelun kuluessa ilmeni.
No, sattuuhan näitä!

Nää on sitten taas Arturin kamun kasvattamia, niitä on pariin otteeseen saatu kotiin tuotaviksi.

Jalkapallosta ei oo paljon herkkua herunut, varsinkin eräs nimeltä mainitsematon Maksa-altaan joukkue on onnistunut söhläämään oikein kunnolla ja MAU joutui pelaamaan parin viikon aikana kolme kertaa portugalilaisen Marco Silvan luotsaamaa Hull Cityä vastaan eikä niistäkään peleistä paljon jäänyt käteen, vaikka cupissa jatkoon päästiinkin. MAU-katsomot Arturilassa kylläkin tuottaa jatkuvaa iloa. Mr. Mustache eli Leo on löytänyt uuden parhaan kaverin uusiseelantilaislähtöisestä Arthurista (tehnyt pitkän työuran Koneelle ympäri mualiman), jonka kanssa hyö kököttää rinnan seuraamassa matsia ja kommenttia ja paheksuvaa pärinää piisaa. Arthur inhoaa Wayne Rooneytä, joka saa kuulla kunniansa joka kerta, oli kentällä eli ei. Toisaalta yleensä maalin jälkeen kuka hyvänsä aiheuttaa lausahduksen, että olen aina pitänyt häntä erinomaisena pelaajana. Mie niin ootan hetkeä, joilloin Wäiski on kentällä, tekee maalin ja mie pääsen herrojen viereen sanomaan: All together now, I have always said that he is an excellent player…

4.2. oli täällä aika klassikon, Clasico oli tässä tapauksessa O Porton ja Sportingin välinen. Sitä hehkutettiin päivätolkulla etukäteen ja tv-mainokset oli suorastaan lystejä. Yhdessäkin Bachin Toccatan ja fuugan (https://www.youtube.com/watch?v=_FXoyr_FyFw, jos ei muuten muistu biisi mieleen) säestyksellä pidettiin hauskaa valmentajien nimillä: Espírito Santo vs. Jesus – tada daa… Pyhä henki muuten vei voiton. Pelin jälkeen Yläbaari tyhjeni ja paikalle jäi vain Benfican kannattajia fiilistelemään seuraavan päivän matsia. Toivoteltiin hyvät yöt, mutta kun sieltä tuli niin itsevarmasti, että me sitten muuten huomenna voitetaan, oli pakko ottaa käyttöön uusi vähän haparoiva kielitaito. Otin mukaan myös eleet, joten kohtaus eteni jotenkin näin: oikea käsi pystyyn etusormi suorana, sormea heilutellen kielteisen kuuloista ääntelyä A, a, a… ja sitten painokkaasti lausuen ”Benfica vai perder amanhã!” Vaikutus oli häkellyttävä, hirvee posmotus alkoi ja pöydässä istunut isokokoinen kännykkäänsä räpläävä mies olis puonnut lattialle, jos ei olis isouttaan jäänyt tuoliin jumiin! JEE! Ja loppuun vielä huudahdus ”O Porto é o melhor!” Mie hihittelin koko matkan takaisin kämpille ja vielä puoli yötä päälle. Ai niin, käännökset: Benfica häviää huomenna ja O Porto on paras. Ja, pieleenhän se ennustus meni, Benfica voitti niin kuin yleensä.

Pyhä henki vs. Jeesus, Pyhä henki voitti.

Työn hedelminä (frutas de trabalho) on syntynyt yhdelle Tokyon tarjoilijalle kaulahuivi ja pipo. Kerran jatkoin ruokaa ootellessa jonkun tekeleen räpeltämistä ja tää intiatar, Rocky nimeltään, tuli sitä siihen ihmettelemään ja ihastelemaan. Hänen kanssaan on haasteltu ennenkin ja nyt hää sitten pyysi, että tekisin kaulahuivin. Tein työtä pyydettyä ja kun sitten annoin tulokset hälle, hää tietysti kysyi, mitä maksaa. Sovittiin hinnaksi kaffet hänen seuraavalle vapaapäivälleen, joka on aina maanantai. Kaffelta siirryttiinkin sitten suoraan kiinalaisten Hiper Casaan ja ostettiin uutta lankaa pipoa varten. Rocky on nuori nainen, 23 v., joka on nelisen vuotta sitten muuttanut tänne osaamatta sanaakaan portugalia. Kiinalaisten omistamaan Tokyoon hää on päässyt töihin, koska se on enempi turistimesta ja työkieli on joka tapauksessa enkku.

Boa.
Huivi on neulottu sukkapuikoilla putkeksi, kuvio on sama kuin itelle tehdyssä läskinpeittoloimessa, samoin lanka.
Hapsuista tuli miusta hienot!

Huivin seuraksi tehty pipo.
Tupsu on huivilankaa ja sen varaosaksi tein toisen, jossa on huivin hapsujen tapaisia lonkeroita.
Langan ostotapahtuma oli lysti,
Rocky tuskaili, että mikä se nyt olis hyvä väri ja tuo meidän miehenpuolikin joutui ottamaan osaa valintaan.
Lopullisen päätöksen tein mie, koska miusta tuo nyt vaan sopi parhaiten hänelle. Piste.

Synttäreillä

Ja niin tuli helmikuun kymmenes päivä ja oli Arturin synttärit. Taas kerran juhlittiin 49-vuotiasta (joka oikeasti täytti 31 vuotta enemmän, mutta siitä ei puhuta). Ikä on hänelle aika vaikee paikka. Kun tein joululahjakuvan, sain sitä varten Bereniceltä kuvan, joka oli jo useita vuosia sitten otettu. Silti ukko kitisee, että tein hänestä vanhan näköisen (ja sitä paitsi viikset on Hitleriltä ja silmät Kiinasta). Mie kyllä yritin puolustella, että se ei ole vanhuutta vaan viisautta… Lahjakassiin teinkin sitten sellaisen version, jossa 9-vuotias poju heiluu elukoittensa keskellä.

Birthday Boy

Kekkereitä oli perheen (lue: Berenicen) kanssa aktiivisesti järjestämässä yksi enkku, Richard. Hänellä on täällä oma kämppä, joten hää menee ja tulee miten mielii. Jostain syystä useat muut enkut ei hänestä oikein perusta, miusta mies on ihan mukava. Vähän siinä on sellaista yli-innokkaan bernhardilaisen menoa ja meininkiä, mikä voi aiheuttaa noita antipatioita. Rikun ja vaimonsa lisäksi toinen brittipari oli juhlissa kutsuvieraina, myö oltiin sitten se kolmas virallisesti kutsuttu ulkopuolinen porukka. Perhettähän nimittäin piisaa.

Arttur on ollut aikanaan naimisissa, siitä liitosta on kaksi tytärtä, joista toinen on kamumme Berenice (jolla on 4 lasta ja yksi lapsenlapsi, itsellä ikää 50 v.) ja yksi poika, joka asuu vakinaisesti Englannissa, mutta oli kiirehtinyt paikalle. Sitten on yksi portugalia puhumaton tytär Hollannissa, joka oli äiteineen paikalla. Nykyisen vaimon Silvian kanssa on vielä yksi poika. Tämän lauman keskellä tunnettiin olomme vähän orvoiksi ja pysyttiin enempi ulkoradalla, mistä B. meitä vähän moitiskeli.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Siihen kekoon kannoin oman korteni tekemällä baarin keittiössä kipollisen salaattia. Salaatit oli kylläkin kaupasta ostettuja valmiiksi pestyjä, koska hullu paljon työtä tekee. Soosin ja lisukkeet (balsamico-marinoidut mansikat ja yrttimarinoidut fetakuutiot) tein itse. Kun mentiin kuppilaan, siellä oli nykyinen kokki paikalla. Häneltä kysymään, onko B. paikalla, mutta ei vielä ollut. Sitten tuli Hollannin-tytär ja kysyi samaa asiaa. Siinä vaiheessa kokin naamasta näki, että nyt ei oo kaikki ihan normaalisti. Ilmeisesti kukaan ei ollut häntä kemuista varottanu. Sitten kun B. tuli paikalle ja kuvio alkoi valjeta, hää kyllä tosi ystävällisesti jeesaili keittiössä, etti miullekin teräskulhon ja sekoittimet salaattia varten ja silleen. Se, että alkujaan tarjouduin salaattia ylipäänsä tekemään, oli vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta halusin olla tukemassa Bereniceä, ettei hänen tartte kaikkea ite tehdä. Toisaalta tiesin, ettei siihen ruokapöytään salaattia tule, jos ei sitä sinne mukanaan vie…

B. tarjosi perunapaistosta, jossa oli bacalhauta ja keitettyä kananmunaa sekä tosi hyvää riisisotkua, jossa oli tomaattisessa liemessä vaikka mitä. Lisäksi oli presuntoa ja leipää ja juomaksi tietysti punaviintä. Kemut kruunasi kakku ja kuohuviini. Nähtiin, kun Artur latasi kuoharit kylmään ja totesin jo tuolloin, että eivät ennätä jäähtyä tarpeeksi. Tarjoiluvaiheessa ne sitten tietysti kuohu ympäri pöytiä, vaikka kuinka varovainen yritti olla. No, pitäähän sitä juhlissa nyt vähän läikkyä yli! Kivat oli kemut ja oli tosi kivaa olla mukana. Se vaan oli outoa, että kapakkihan oli ihan normaalisti auki, joten osa väestä oli kutsuvieraita, osa kuokkijoita ja osa ihan pihalla siitä, mitä tapahtui ja juhlakalu paineli ihan normaalitapaansa asiakkaita palvelemassa. Myö jätettiin väki juhlimaan ja poistuttiin tihkusateeseen kymmenen jälkeen, kai muut on jatkaneet aamuyölle asti.

Juhlakalu keskellä, oikealla tyypillinen kuva Berenicestä,
hää ei ole hetkeäkään paikallaan.
Vasemmalla Hollannin-tyttären äiti, tytär on tuo kaunis nuori nainen taaempana.
Arturin takana näkyy toisen enkkupariskunnan vaimo.
Hää viime vuonna kertoi ylpeänä piirtävänsä ja mie niin petyin, kun se olikin värityskirjan värittelyä, se.

Vasemmalla Richard, joka toisten enkkujen kanssa antoi lahjaksi golflaukun.
Riku ja Arttu käy yhdessä pelaamassa ja Riku on kuulemma kyllästynyt
raahaamaan sitä vanhaa ja painavaa pakaasia.
Yllättävää kyllä, B. on kerrankin heilumatta.

Meidän lahjanantohetki ja poskipusut.
Lahjakassissa oli pullo Finlandiaa, sitä Artur joskus kertoi meille kaipaavansa.
Vaimo Silvia on tuo sivukuva vasemmalla.

Juhlan huipennus.

Juhlapäivän aattona herättiin kerrankin ihmeen aikaisin ja päästiin käymään oikein ravintolalounaalla. Yleensähän meillä on tämä kohtaanto-ongelma: joko meillä on nälkä, silloin kun ravintolat on kiinni tai sitten just toisin päin. Päädyttiin ensimmäistä kertaa keskustassa paikkaan nimeltä A Taberna de Portimão (https://pt-pt.facebook.com/tabernadeportimao/). Jos on Artur jo iäkäs, siellä on taatusti häntäkin vanhempaa tavaraa. Kuppila on pieni ja silti ahdettu täyteen sellaisella täysin käsittämättömällä intohimoisen keräilijän saaliilla, etten ollu ennen nähnyt. Yksityiskohtia piisaa ja arvotavarat ja täysi roska on ihan sulassa sovussa. Myös tarjoiluastiat vähän poikkes normaalista, esimerkiksi viini tuli tosi sievässä karahvissa. Ruoka oli tosi hyvää, mennemme toistekin, jos vaan aikataulut natsaa. Ilmeinen omistaja muuten oli kasvoiltaan ihan savolainen, jonka tukka oli vaan värjätty mustaksi ja nenän alle liimattu mustat viikset.

Tabernan ulkopuolikin on nähtävyys.
Mitenhän tää pitkään jatkunut sadekausi vaikuttaa sisustukseen...

Tavarataivas

Ja lisää kamaa!

Ja vielä...

Miun lautasella läjä härkäpapuja, pieni annos salaattia ja on siellä jossain kalanfilekin.Oli hyvää.
Salaatti muuten oli erittäin poikkeuksellinen salaatti täkäläisittäin, ei mikään perus salada mista.
Edessä arroz de polvo eli mustekalariisi.
Täällä tollaiset tomaattiseen löysään liemeen tehdyt riisiruuat on yleisiä ja yleensä hyviä.
Oikealla näkyy kaunis karahvi eikä nuo lasitkaan yhtään hassummat olleet.

Poislähdön hetkellä huomattiin seinän sisään jemmatut pullot.
Tarjoilijan mukaan siellä on ihan oikeita viinejä,
monet vanhempia kuin hän eikä hää nyt ihan poikanen enää ollu!