Sinesiin ja takaisin

Autoilua on aiemmin harrastettu suuntana itä, nyt mentiin vaihteeksi länteen. Sines on kaupunki (cidade) Sinesin kunnassa (concelho tai município) Setúbalin piirissä (distrito), Alentejon alueen (região) alialueella (sub-região) Alentejo Litoral eli Alentejon rannikolla. Kunnat muuten jakaantuvat freguesioihin (ei suomenkielistä käännöstä), joista osa on kaupunkeja (cidade tai vila), Sinesissä ne ovat Sines (joka on siis kaupunki) ja Porto Covo (joka ei ole kaupunki, pelkkä freguesia vaan). Portimãon (conselho) vastaavat tiedot: alue sekä alialue = Algarve, piiri = Faro, freguesiat = Portimão (cidade), Alvor ja Mexilhoeira Grande. Praia da Rocha ei siis ole mikään virallinen kunnanosa, vaikka siellä elelevät kuten Artur tuntuvat niin ajattelevankin. Tähän päättyy Portugalin aluejaon lyhyt oppimäärä.

Idässä käytiin Vila Real de Santo Antóniossa, jota ei tässä kartassa näy,
mutta sen espanjalainen naapurikaupunki Isla Cristina näkyy oikeassa alalaidassa.
Sines on kartassa äärimmäisenä vasemmalla ylhäällä.
Sinne ajeltiin luonnonsuojelualueen reunaa pitkin.

Sinesiin Alentejoon siis maanantaina menimme, siellä olimme ja sieltä tiistaina pois tulimme. Menomatkalla ajeltiin vähän eri reittejä kuin palatessa, moottoriteitä enimmäkseen vältellen köröteltiin kuitenkin. Mitä lännemmäksi mentiin, sitä enemmän maasto tasoittui ja muuttui maatalousvaltaisemmaksi. Vuorilla kasvatetaan erilaisia puita, eukalyptusta on paljon. Sen ja kostean mullan tuoksuyhdistelmä vie aatokset aina meren yli Madeiralle… Sitä en tiedä, mitä kaikkea näkemillämme pelloilla ja kasvihuoneissa viljellään, mutta viljelyksiä oli paljon ja isojakin olivat. Niitten väleissä oli isoja laumoja nautoja ja lampaita (lisää kyljyksiä Jaanalle – huraa!) laiduntamassa. Matkan varrelle sijoittui myös Parque Natural do Sudoeste Alentejano e Costa Vicentina eli Lounais-Alentejanon ja Vicentinan rannikon luonnonpuisto. Myös aiemmin Jagge-ajelulla Sagresissa käväistiin ko. suojelualueella.

Kahvila Kohtauspaikassa (ei kumpikaan muisteta, missä kylässä se oli) juotiin mennessä kahvit ja käytiin vessassa.
Paperi oli tietysti loppu ja sitä piti käydä pyytämässä lisää - joka hemmetin kuppilassa, jossa pitää mennä eriöön, paperi on aina loppu tai loppuu justiinsa...

Idässä jokaiseen risteykseen on rakennettu liikenneympyrä ja oli niitä paljon lännessäkin. Enimmäkseen opasteet on hyvät, paitsi tietysti sitten juuri ratkaisevassa paikassa ne joko puuttuu tai on kummallisessa paikassa. Ilmeisesti ympyröissä ajamisen liikennesäännöt poikkeaa suomalaisista, mutta on niihin aina osattu mennä ja poiskin on päästy, välillä kyllä opasteiden vajavaisuuden takia on ajettu useampikin kierros. Onneksi ei olla hirveitä rikkeitä onnistuttu tekemään ainakaan poliisien nähden, täällä on nimittäin maksettava sakot heti eli oitis. Jos sakkoa ei hyväksy, sitä vastaava pantti on kuitenkin annettava ja sen jälkeen voi sitten tehdä valituksen ja ehkä jopa saada sen pantin pois, jos tuomari on suosiollinen. Jos sakkoja ei maksa, ajokortti viedään pois ja tilalle annetaan väliaikainen ajolupa. Sergiolla on aina välillä vähän hankalaa ollut noissa sakkoasioissa, herran jalka on painavaa sorttia. Hää on kertonut, miten on poliiseille ilmoittanu, ettei ole varaa maksaa (lasku voi nousta tonneihin) ja tarjonnu autonsa avaimia pantiksi tyyliin viekää koko romu. Ei ole kuulemma vielä kelvannu… Myö on poliiseja nähty vaan tietyömailla opastamassa, niitten liikenteenohjaus näkyy kuuluvan GNR:n (Guarda Nacional Republicana) eli kansalliskaartin hommiin.

Paikan päälle päästyämme satoi tai paistoi tai satoi ja paistoi ja kaiken aikaa tuuli ihan hemmetisti, satamakaupungissa kun kerran olimme. Hotellihuonetta ei saatu ennen kuin klo 16, joten kuurojen välissä käytiin vähän tutustumassa ympäristöön ja syömässä lounasta Flor de Sines -ravintolassa. Mie söin yllätys yllätys lampaankyljyksiä ja mies otti snookerpöydän kokoisen vasikanpihvin. Ruoka oli yksinkertaista ja hyvää. Parhaat lampaat on kylläkin tulleet vastaan itsenäisyyspäivänä, kun ennen jalispeliä käytiin Praia da Rochalla Humbertosissa täyttämässä mahat. Kyljykset ei olleet kyljyksiä vaan sain täydellisesti kypsennetyn kareen nenäni alle – aah… On kyseistä ravintelia vältelty, koska se sijaitsee turistialueella, mainostaa turistimenua ja sillä on usein sisäänheittäjäkin – kaikki yleensä huonoja merkkejä, mutta näköjään voivat johtaa pahasti harhaankin.

Hotellissa oli kaunis jouluasetelma, Maija ja Jesse, sen muka-ei-oikea-isä ja kolme viisaaksi mainittua.
Samanlainen on kai nähty joskus muuallakin, mutta väliä hällä, nätti se on.

Sateinen satamakaupunki

Hotellin lähellä on palkittua arkkitehtuuria. Ei kyllä ymmärrä hän, miksi on palkittu....
Kyseessä on kaupungin kulttuuritalo, sisältäen kirjaston, näyttelytiloja jne.

Ilmeisesti tääkin jeppe funtsii, miksi naapuripytinki on palkintonsa ansainnut.

Ei ehkä palkittua arkkitehtuuria, jos lie arkkitehtuuria ollenskaan, mutta ihan kelpo ravintola.

Kuten kaikissa muissakin itseäänkunnioittavissa kaupungeissa, Sinesissä on tietysti linna tai linnoitus.
Pihan maisemointiyritys ei ehkä ole mennyt ihan suunnitellusti
tai sitten tavoitteena on ollu todella minimalistinen vaikutelma.

Linnan muurin kupeessa merelle tuijottaa Vasco da Gama.
Tarina kertoo tutkimusretkeilijän olleen Sinesistä kotoisin,
joten kaupungissa on puolet asioista nimetty hänen mukaansa.
Portimãossahan kaikki on nimetty Manuel Teixeira Gomes -tyypin mukaan paitsi meidän lähikoulu,

joka on saanut nimensä runoilija António Aleixolta.

Hää sitten taas oli kotoisin Vila Real de Santo Antoniosta, jossa kaikki paikat oli saaneet nimensä hältä...

Tää apina on ilmeisesti kammannu naamansa, koska on saanut banaanin.

Sinesissä emme lounastamisen jälkeen oikein keksineet mitään tekemistä, käveltiin vaan katuja ristiin rastiin huonetta ootellessa. Hotel Sinerama on huoneistohotelli, joka on parhaat päivänsä nähnyt joskus vuosia sitten. Kämpän saatuamme vähän huilattiin ja sitten lähdettiin takaisin katuja tallaamaan, sääkin oli siihen mennessä parantunu. Iltapalaksi käytiin nappaamassa Petiscos da Vilassa heidän tapaslautanen ja sitten takaisin hotellille, missä päädyimme snookerpöydän ääreen.

Kiva pikkukuppila Petiscos da Vila.

Tapaspaikan vieressä aukiolla oli kauniit kuuset.
Valoissa oli jännä efekti, minkä takia näytti kuin oksistoissa olis jää sulanut.

Oikeestihan täällä mitään snookeria pääse pelaamaan, ihan niitä samoja pubibiljardipöytiä täällä on kuin muuallakin, mutta kai täkäläisistä se vaan kuulostaa hienommalta. Miehän en ole koskaan pelannut mitään muuta keppilajia kuin koronaa joskus pentuna ja sen kyllä huomasi – hauskaa meillä silti oli! Säännöistä ollu mitään hajua, kunhan roiskittiin ja välillä tuo nuoruutensa baareissa lajia harrastanu tyyppi ylti suorastaan yllättäviin suorituksiin.

Kun ei enää muu auta, otetaan luovuus käyttöön.
Koska lyönnin aikana tuntu, että keppi takertuu hikiseen käteen kiinni, panin huivin väliin ja johan toimi!
Paitsi, ettei kovinkaan moni lyönti silti onnistunu.

Tässä alkaa olla jo ammattimainen ote...

Aamulla todettiin, että hotellihuoneen lisäksi myös aamiainen oli jääny jollekin aikaisemmalle vuosituhannelle. Saatiin kuitenkin jotain kitusiimme, että jaksettiin lähteä paluumatkalle. Ennen sitä kuitenkin vielä vähän teputeltiin kaupungilla.

Onko se oikea vai sittenkin maalaus?
No, jälkimmäinen, mutta hyvin on taas hämätty.

Tää sitten taas on jo ihan päätön juttu.

Sines ei siis ollut mikään elämää mullistanut elämys, mutta varsinainen tavoite olikin ollu nähdä vähän erilaisia maisemia kuin aiemmin ja sehän hyvinkin toteutu. Paluumatkan suunnitelmaa muutettiin sen verran, että alkuperäinen ajatus ajaa Monchiquen kautta O Maximinoon lounaalle haudattiin puolimatkassa, koska ei enää vaan jaksettu/haluttu/uskallettu ajella mutkaisia vuoristoteitä. Vastaantulijoilla oli häiritsevä tapa ajaa tien keskellä tai kokonaan vastaantulevaa kaistaa huomattavaa ylinopeutta ja se aiheutti pientä stressin poikasta. Kotiin päästyämme nakattiin kamat ovesta sisään ja paineltiin nälkäisinä O Viriatoon, mie sain herkullista herkkusieni-katkarapuspagettia ja ukko vetäisi parin porsaan posket muusilla. Jälkimmäinen annos tuli pöytään todella kauniissa kolmijalkaisessa valurautapadassa, siinä kohtaa iski annoskateus, ei onneksi muuten! O Maximinossakin saatetaan vielä käydä, auton vuokra-aikaa on vielä viikko jäljellä.

Mentiin mutkille

Tuolla miehellä on pitkään ollut haaveena (ja miulla kyllä myös, mutta ei niin isosti), että käydään itärajalla Vila Real de Santo Antóniossa. Aikaisempina vuosina syömämme muxama de atumit on nimittäin olleet sieltä kotoisin. Niitä valmistanut tehdas on ollut kiinni vuoden päivät (em construção) eikä siihen ole feisibuukin mukaan muutosta tullu, mutta päätettiin nyt kuitenkin sitten autollisina lähteä paikkaan tutustumaan. Tehdasta (jos sitä nyt enää on ollenkaan olemassa) ei löydetty, mutta muuten ihan mukava pikkukaupunki Espanjan rajalla kyllä. Yhden yön visiitin väärti, ehdottomasti.

Vila Real de Santo Antóniossa on keskustassa hyvin yhtenäinen graafinen ilme.
Kaikkien liikkeiden ja kuppiloiden nimet on markiiseissa kirjoitettu tolla fontilla.
Tämän mukaan on kylällä taivas avoinna!

Superkuu Espanjan yllä, alla skorpioni...

...heinäsirkka...

...rukoilijasirkka kaupungin satamassa.

Keskustassa on täkäläiseen tapaan kävelykatualue, jonka keskusaukiolle oli pystytetty joulumarkkinat. Aukion ympärillä oli erilaisia ravintoloita, joista yhdessä käytiin syömässä lounasta ja parissa ottamassa pientä iltapalaa. Ekassa otettiin muxama-tapas (jonka alkuperää ei osattu yrityksistä huolimatta selvittää), toisessa oli tarkoitus napata pienet toastit. Siinä mentiin metsään, annos oli tehty neljästä paahtoleipäviipaleesta, joiden välissä oli presuntoa tai juustoa, lisukkeena vielä muutama perunalastu ja niitä tuli tilauksen mukaan 2. Kuppila oli yhtä iso – tai siis pieni – kuin ne leivät… Samanaikaisesti istumaan mahtui ehkä 10 pientä tai 6 vähän isompaa ihmistä. Terassilla oli kyllä paljon asiakaspaikkoja, mutta kuka niillä olis istunut palelemassa, oli nimittäin kylymä!

Iloinen ja aurinkoinen joulutori.
Tiedä siitä jouluisuudesta sitten, vaikka olihan siellä toki joulupukkikin.

Kaupungin kartta. Ensimmäinen kylä, jossa  on jota kuinkin ruutukaava, tuo ukko-kulta oli ihan häpsingillään!

Ulkoilun jälkeen hotellissa (Hotel Apolo) huudatettiin ilmalämpöpumppua. Pumpun lisäksi kylppärissä oli lämmitin, joka lämmitti juuri sen aikaa, kun oli päällä, niin kuin pumppukin. Ihmeteltiin, mihin hemmettiin se lämpö oikein häviää eikä se meille ihmettelyistä huolimatta selvinny. Onneksi peitto oli sentään lämmin. Valitettavasti peittoja oli todellakin vain yksi, eikä se oikein toimi tällaisella parilla, jonka puoliskojen peitonkäyttöpolitiikat eriävät niin suuresti toisistaan… Lisäksi sänkykin oli vielä aika kapea, mutta siitäkin selvittiin ilman suurempia väkivallan tekoja.

Huoneessa olis ollut kiva pikkuinen parveke, jos siellä vaan olis tarennut istuskella.

Vastapäisen talon jokaisella minimaalisella ulokkeella oli pääskysiä (ainakin niin luulen),
jotka yritti kerätä lämpöä auringon noustessa.
Oli oikeasti kylmä, ei pakkasta, mutta ei paljon puuttunu!

Ei-niin-turvallisen näköinen vessalämmitin.
Eikä niin tehokaskaan.

Kaupungissa on joulunaikaan näytillä iso seimikuvaelma, tänä vuonna on 15. kerta ja systeemi on isompi kuin konsanaan. Tällainen pienoismallifriikki oli ihan täpinöissään. Kyse ei ole pelkästä jeesustelusta, vaan kahden tuhannen vuoden takaisen Lähi-idän ja vähän Pyreneiden niemimaankin elämän kuvauksesta. On roomalaisten linnoitusta, maataloutta, käsityöläisyyttä, markkinoita ja ties mitä, osa figuureista on sähköistetty tekemään asioita ns. oikeasti, vesi virtaa ja tulet loimuaa. Pari lintuparveakin lentelee ja muutama petolintu niitä seurailee. Outoa oli se, että yhtään lasta siellä ei ollut näkymää ihmettelemässä, meitä aikuisia vaan!

Muinainen satama pienoismallina.

Pienoismalliautiomaa.

Kotimatkalla mentiin ihan mutkille. Sen sijaan, että oltaisiin lähdetty painelemaan pitkin moottoritietä, päädyttiin vuoristoon (Serra do Caldeirão) maisemareitille. Alkuosa matkasta meni ihan suunnitellusti ja pysähdyttiin Martim Longossa kahvilla – kallista, kupilliset ja pullollinen vettä ja ihan 1,70 makso yhteensä! Sen jälkeen jotenkin vähän eksyttiin ja vedettiin sik­sakkia niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikin ja lopulta oli pakko yhdessä kylässä kysäistä ohjeita, jotka saatiinkin, samat ohjeet varmuuden vuoksi moneen otteeseen toistettuna – taas tuli selville se, miksi portugalilaisilla on niin paljon sanomista kaiken aikaa! Komiat oli kyllä maisemat ja mielenkiintoiset. Kovin villiä ei tainnu luonto enää olla, enimmäkseen ihmisen muokkaamaa. Istutettujen pinjamäntyjen lisäksi oli muuta viljelystä, aurinkopaneelipeltoja, tuulimyllymetsiä ja tietysti kyläpahasia siellä täällä. Wikipediaa tutkimalla kylläkin selvisi, että olisimme voineet törmätä iberialaisiin versioihin susista ja ilveksistä (joita on kovasti viime vuosina yritetty pelastaa istuttamalla kasvatettuja kissoja). Joku eurooppalainen sivettikissakin siellä pitäisi asustaa kera erilaisten jänöpupujen, joita isot petolinnut voipi itselleen evääksi metsästää – niitä me muutama nähtiinkin lekuttelemassa. Hirvet ja villisiat lienee liian isoja saaliita, mutta niitäkin mukamas vuorilta löytyy.

Jos olen oikein ymmärtänyt, nuo palleropuut on istutettuja pinjamäntyjä.

Vuan kyllä olj mukava, kun siitä maalaismaisemasta päästyämme päästiin posottelemaan taas moottoritiellä. Tien rakentaminen ei liene ollut mualiman kevyin juttu, niin iso osa siitä on rakennettu siltojen päälle, milloin ylitettään jotain jokea tai puroa (ribeiro) tai sitten laaksoa (vale), paitsi ettei eroa juuri huomaa, vettä ei noissa puroloissakaan näkynyt.

Kun taas oltiin kartalla, pelastauduttiin Loulén kylkeen rakennettuun ostosinfernoon. Oli IKEA, iso kauppakeskus täynnä samoja liikkeitä kuin jokaisessa muussakin kauppakeskuksessa ja uutuutena outletkylä. Outletmyymälöitä varten oli rakennettu sievä pieni kylänen suihkulähteineen ja pikkuruisine kujineen, söpöä kuin mikä, mutta tosi outoa samalla!

Kaksi asiaa, joitten takia ihan oikeasti piti mennä Ikeaan.
Portugalilaiset ei ymmärrä kunnollisten salaattiottimien eikä pullonavaajien päälle mitään.
Eka jutun ymmärtää, ei ne ymmärrä salaattien päällekään mitään.
Tokaa sitten ei tajua ollenkaan, koska viinien päälle ne sit taas ymmärtää hyvinkin,
ja melkein kaikissa pulloissa on korkki-korkit, mutta kaupoissa myytävät avaajat on ihan silkkaa sontaa.

Kulutuskylä - ei äkkiä arvais, ettei tällä ole muuta tarkoitusta kuin saaha tavaraa kaupaksi!

Kaiken tämän kiertelyn ja kaartelun jälkeen Suomi täytti 100 v. – parabens! Samaisena iltana Liverpool pelasi mestareiden liigaa ja menimme sitä Artturilaan katsomaan. Kuinka ollakaan siellä vietti iltaa myös yksi suomalaisseurue, joka alkoi juhlan kunniaksi miettiä marskinryypyn reseptiä. Jonkinlaisen tuo perheen atk-vastaava löysi netistä ja sen kanssa drinksua kaivanneet meni Arturin luo tekemään tilausta. Pyytämättä ja yllättäen myös meille tarjottiin ko. juomat (giniä, votkoo ja martinia tuplasatsi) ja tilanteesta herkistyneenä baarin isäntä päätti avata meidän hälle 80-vuotislahjaksi antamamme Finlandiavotkapullon, tarjoten kyllä myös itselleen. Tiedä häntä, miten bileet lie jatkuneet, myö paettiin paikalta. Sen verran kuitenkin vielä oltiin juhlafiiliksissä, että mentiin tänä syksynä ekaa kertaa Alabaariin (Yläbaari oli kiinni) ja otettiin presuntoannokset ja lasilliset viiniä ja sitten kotiin.

Vasemmalla Kikka eli taiteilija K.väri (http://xn--vri-qla.fi/) keskellä Artur
ja oikealla keksijä-Willie (tällä hetkellä kaksi patenttia vetämässä).
Uloimmaiset suomalaisia, mutta ei mitään perus-, keskimmäinen on Finlandiatuhkakuppiteline.

Alabaari silloin ennen...

...ja nykyisin.
Viime talvena yrittivät tarjota mamman pitsaa, nyt markkinoidaan Al Caponea...
Ei ole viihtyisä kuppila enää ollut aikoihin, ei, mutta presunto on kyllä hyvää!

Juhlinnasta toivuttuamme otettiin taas kärry alle ja vihdoin katsastamaan Araden vastarannalla olevaa Lagoaa ja erityisesti sen osasia; Ferragudo ja Carvoeiro. Ekassa käytiin sekä mennessä että tullessa ja tullessa myös lounastettiin. Toc-toc (tokkiinsa tokkiinsa) oli ravintolan nimi, ruokana uunissa paistettuja kanankoipia kera riisin ja ranskalaisten – eikä minkään muun. Hyvää se oli, kyllä – varsinkin, kun hinta oli 5,99 tai jotain… 

Taustalla Portimäo Ferragudosta katsottuna,
vasemmalla tyyppi etsiskeli simpukoita,
taisivat olla veitsisimpukoita, joista tehdään hyvää riisiruokaa.

Ferragudolaista katutaidetta (monessa algarvelaisessa kylässä on kivaa katutaidetta):

Carvoeirossa on mäki, jonka päällä on linnoituksen rauniot (kaikissa näissä kylissä on).
Sen rinteeltä katsottuna kylä näyttää tältä (kaikki ne näyttää tältä ylhäältä katsottuna).

Carvoeiron mäellä oli ihan kiva muraali (monissa paikossa täällä on kivoja muraaleja).

Ferragudan Toc-Toc.
Ravintolan lisäksi siinä oli take away -myyntiä ja matkamuistokauppa (ei kovin harvinaista sekään).

Carvoeirossa olisi voinut levähtää näin kauniilla penkillä (näin kauniita penkkejä ei ole aiemmin tullut vastaan).
Mitäpä sitä inehmo voisi parempaa toivoa!

Totta se on - huipulla tuulee!

Tänään käytiin Monchique-vuorilla katsastamassa Fóia eli sen korkein huippu, joka yltää suurin piirtein 900 metriin. Siellä oli kylmä tuuli, päällekkäin ladottuja kiviä, turisteja ja turisteille tarkoitettuja vetonauloja (lue: matkamuistomyymälöitä, ainoa kuppila oli fechado para ferias) ja joitain radiomastohärpäkkeitä.

Päästiinhän sitä vihdoin huipulle mekin!

Seuraakin oli.

Joku oli jaksanu pinota kiviä päällekkäin, mitähän tarkoitusta varten?

Eihän me sinne huipulle ihan suoraan osattu eikä osattu ihan suoraan tulla poiskaan, mutta lopulta kuitenkin päädyttiin Monchiquen kylään, jossa vähän aikaa tepasteltiin ja etsittiin turhaan presuntoa ennen kotimatkalle lähtemistä.

Monchiquessa oli erilaisia jäykkiä tyyppejä vähän siellä täällä.

Matkalla iski nälkä ja koska oli sopivasti lounasaika, pysähdyttiin O Maximinossa, jossa oltiin syöty pari vuotta sitten viinitilaretkellä. Grillatut viiriäiset oli edelleen päräyttävän hyviä, samoin hapan vehnäleipä ja itse tehdyt perunalastut. Millään muulla vihreällä kuin alkupalaoliiveilla ei annoksia ollut pilattu… Ja niin kuin viimeeksi, mukaan lähti paketti Monchiquen presuntoa, mikä oli oikeestaan se alkuperäinen syy sinne menoon, kun ei kerran kylällä tärpänny.

Näky, joka tekee aina yhtä turvalllisen olon - kinkku inehmon tiellä pitää!

200 g / 4 €

Eikä vanhojen jälkien uudelleen koluaminen suinkaan tuohon jäänyt. Viikko aloitettiin matkaamalla Silvesiin Quinta da Vinha -viinitilalle, jossa siis käytiin eka kertaa edellä mainitulla Fabion opastamalla retkellä. Ostettiin laatikollinen heidän Cabrita-viinejään. Niitä ei olla enää Portimãosta löydetty sen jälkeen, kun Kop & Tapas lopetti.

Vaatimattomalta näyttää...

...mutta toivottavasti joulun ajan ruuille tuli hankittua hyvät nesteet.

Tilalla käynnin jälkeen mentiin kylään, jossa ei oltu ennen visiteerattu. Löydettiin maksuton parkkipaikka ja sen läheltä kauppahalli, jonka kupeessa oli pari kuppilaa. Pysähdyttiin O Monchiqueiroon, josta saatiin tosi hyvät grillatut lampaankyljykset ja meriahven. Lisukkeeksi saatiin tämän syksyn ensimmäinen algarvensalaatti. Olimme tyytyväisiä! Vieressä olis ollut ylistetty grillattua kanaa myyvä paikka (Churrasqueira Valdemar), sinne oli oikeesti kaiken aikaa jono, mutta meille ei sillä kertaa olis tipu maistunut ilman jonoakaan. Ruokaseurana meillä oli joku iso musta hurtta, joka rojahti pöydän viereen koisimaan. Jossain vaiheessa ihmettelin, kun raflan viereen tulla pärähti auto, jonka kuski parkkeerasi aika luovasti… Pirssistä nousi nainen, joka alkoi komentaa koiraa, että tänne sieltä! No, elukka nosti itsensä pystyyn ja lompsi arvokkaasti autolle ja siitä takapenkille sisään. Ilmeisesti sillä oli tapana notkua siellä odottelemassa autonkuljettajaa…

Väsynyt ruokaseura

Virkatut puut parkkipaikan vieressä.
Tämä on sellainen taiteen-/käsityönlaji, jota mie en aina ihan hiffaa.

Silvesin keskustan vieressä kulkeva joki, josta karttaa tutkimalla selvisi,
että sehän on tämä meidän Arade!

Sitruuna vaikuttaa olevan sitkeä sissi kasviksi, tuossa se kasvaa jossain seinällä.

Silvesin keskustassa oli vaikka minkälaisia kuvitettuja sähkökaappeja.

Täällä vartioin minä!
Käveltiin mäki ylös linnan kupeeseen, muttei menty sisälle.
Vartijan vieressä oli pieni kuppila, josta sai hyvää IPAa.
Oluen mausteena oli käytetty mangoa (It takes two to mango) ja
yllätys oli suuri, kun se ihan oikeasti toimi.

Linnan kupeesta lähdettiin takaisin autolle ja kas, taas oli joku tehnyt pienoisia kivipinoja....

On myö sentään vähän laajennettu Silvesin lisäksi näkymiä. Harjotusajelulla käytiin Mexilhoeira Grandessa ja pistäydyttiin yhdessä kovasti kehutussa ravintolassa keskellä ei mitään vähän tiedustelemassa, miten siellä evästäminen onnistuisi ja meitä kehotettiin varaamaan pöytä. Eihän myö tietysti uskottu, vaan paineltiin tiistaina uudelleen lounasaikaan ihan ilman mitään ennakkobuukkauksia. Selvisi, että paikka oli tulossa täyteen, mutta löyty meille sitten yksi pienoinen pöytä. Ravintolan nimi on Solar do Farelo ja tuo meidän kulinaristi on nettitekstien perusteella himoinnut sinne menoa jo viime talvesta asti ja täyttöasteesta päätellen jotain ideaa siinä varmaan pitäisi olla. No, kannattiko? Joo ja ei. Paikassa on yksi hinta aterialle (14,50 €), joka sisältää kaiken syötävän eli alussa tarjottavat oliivit, porkkanat (hyviä!) ja leivän, mahdollisen alkuruuan (esim. soppa, emme ottaneet), varsinaisen ruuan ja jälkkärin ynnä kaffen. Enimmäkseen on tarjolla erilaisia pataruokia, eikähän se nyt varsinaisesti huono asia ole. Patoja vaan on helppo tehä kotonakin ja ihan maukkaita niistä saa omillakin konsteilla. Ukko söi villisikapataa ja mie lehmän poskia, jotka oli kypsennelty kastanjoitten kanssa. Jos haluaa juoda viiniä, sitä voi kahden ja puolen euron hintaan lirutella itselleen tynnyristä ihan niin paljon kuin sielu sietää (luulen että se oli kulinaristin varsinainen houkutin, vaan auto vesitti sen ajatuksen), vesi maksaa myös erikseen. Viinit oli hyviä, padat oli hyviä, mutta lisukkeet ihan mitättömiä: keitetyt potut ja pinaatti, josta oli maku saatu aika tarkkaan pois. Jälkkäriksi otettiin sekalautanen ja se oli ihan mahtava: erilaisia piiraita inhimilliset siivut, hedelmiä ja kermavaahtoa. Ravintola on sisältä sen näköinen, kuin joku olis ostanut turistirihkamakaupan konkurssipesän ja levitelly pölyttämättömät tavarat sellaisenaan sinne sun tänne myytäväksi, siitä en yhtään tykänny. Ei ehkä mennä toistamiseen, mutta onhan niin sanottu monesta muustakin paikasta aiemmin! Sinne vaan on hankala mennä, jos ei ole autoa ja jos on auto, jää viini ainakin kuskilta juomatta. Paitsi että… parkkipaikka oli täynnä autoja ja miusta kyllä jokainen ruokailija meidän kuskia lukuun ottamatta veteli vinkkua kitusiin ihan huoletta. Täällä on 0,5 promillen raja muille, vasta kortin saaneille ja ammattilaisille raja on 0,2.

Ravintolan takana on vuoristomaisemaa ja vieressä nukkuva kissa.
Aina pitää olla joku eläin, ei se muuten ole oikee paikka millekään!

Ruokalista löytyy ulko-oven vierestä.
Vastaava on sisällä portugaliksi ja enkuksi,
omistaja (?) kantelee sitä maalaustelineen kanssa pöydästä toiseen.

Yksi osa konkurssipesää.

Viinitynnyrit, paremmin näkyy valkoviiniastia oikealla.
Sen vieressä vasemmalla on pöytä täynnä sekalaisia laseja,
johin viintä voi mielensä mukaan laskea.

Baaritiski.
Siirreltävä menu vasemmalla telineessään.
Mitään paperisia listoja ei siis ole, ainoastaan tuo yksi taulu.

Lounaalta suunnattiin kohti Lagosia, koska on aina haluttu käydä kattomassa sitä vähän laajemminkin kuin mitä on junaretkillä nähty. No, ajeltiin sinne tänne, nähtiin meri ja sen yli Portimão ja sitten taas vähän eksyiltiin pikkuteille ennen kuin löydettiin oikea reitti kotiin.

Horisontissa näkyy koti - tai ainakin niin myö luullaan!

Harhailu on omalla tavallaan hauskaa, mutta ei se kyllä mitenkään halpaa huvia ole. Täällä 95 bensa maksaa jotain 1,53 per litra eli ihan kivasti. Continenten kanta-asiakkaat saa Galpin alennuskuponkeja, kun ostokset ylittää jonkun miulle hahmottumattoman loppusumman, 6 tai 10 senttiä litralle tulee halvennusta. Autovuokraamosta saatiin kanssa kortti, jolla saa Galpilta 6 sentin litra-alennuksen, mutta eihän se paljon naurata. Moottoriteitä on vielä vältelty, joten ainakaan vielä sieltä ei oo tulossa kovin isoa lisälaskua tietullien takia. Se sitten kyllä maksaa, että koko ajan ollaan jossain ulkoruokinnassa, vaikka ei missään kovin kalliissa paikoissa käydäkään. No, joka tapauksessa tiistain retken lopuksi käytiin Continentessa ostamassa vettä ja vähän muita tarpeita ja vihdoin tuli sade! Sitä on nyt ootettu ja ootettu, vähän on välillä pisaran sinne ja toisen tänne ripsassu, siinä kaikki. Ei sitä nytkään paljon tullu, mutta sen verran, että kastuttiin, kun kuskattiin ostokset autoon, kun ei oltu tajuttu parkkeerata halliin.

Tältä näytti mustalaisten hevoslaidun lokakuun puolivälissä.
Aimmin siinä vaiheessa on jo alkanut uusi ruoho kasvaa.
Nyt vihdon tuokin paikka on alkanut vihertää.

Sama juttu kuin edellä, aiemmin tässä on tähän aikaan vuodesta ollut jo ihan pitkä heinä,
nyt on vasta tullu ensimmäiset oraat.

Yksi kalleimmista kantapaikoista on Tokyo (50 euroo per ateria viineineen), jossa käytiin eilen nauttimassa runsas ja herkullinen japanilainen eväs. Viereisessä pöydässä istui pariskunta, joka söi myös kiinalaista ja tilasivat itselleen annoksen, joka aiheutti loputtoman kiistan: syödäänkö tässä nyt spare ribs (niin lukee menussa) vai back ribs vai mitä lie ripsejä. Kina oli niin hillittömän hauska, että ei auttanut kuin nauraa koko touhulle. Mies selitti, että hän kyllä tietää, hänhän on kaikki 30 vuotta niitä grillannut, mihin vaimo vastasi, että hänpäs tietää, koska on kaikki 30 vuotta ne sitä grillausta varten marinoinut ja sitä sitten jatkui ees ja taas. Lopulta meiltä kysyttiin mielipidettä asiaan, johon mie vastasin, että ollaan Portugalissa, jossa kyseessä on joko entrecosta (levee leikkaus) tai tiras de entrecosta (baby ribs) ja toisaalta aasialaisessa ravintolassa, joten miusta ne saa nimittää niitä ihan niin kuin höitä huvittaa. Sitten se mies kysyi miulta, että miten niitä sitten Suomessa nimitetään. Vastasin, että sana on kylkiluu. Hetken aikaa hää vaan tuijotti, mutta sitten hää tajus, että niinpä, joka maassa tavallaan ja taas naurettiin. No, vaikka ravintoloissa on kivaa eli hauskaa, niin kunhan auton vuokra-aika päättyy, siirrytään kotiruokintaan ja yritetään lopettaa ylenmääräinen törsääminen.

Ai kuin olis niin kuin tässä taloyhtiössä:
valmiit tiiligrillit parvekkeella, mikä olis kanaa tai viiriäisiä käristellessä!

Ennen kuin paineltiin syömään eilen, käytiin kaupassa ostamassa saippuaa ja muita tarpeita. Yksi ostos oli pullollinen Aguardente Velhaa eli paikallista brandyn tapaista juomaa. Pullo oli pahvilaatikossa ja siinä se myös kotiin tuotiin. Kun otettiin putelia pois paketista, siinä olikin ylläri pylläri hälytin vielä paikallaan. Täällä kaikkiin vähän kalliimpiin juomiin pannaan häly, mutta se kyllä yleensä otetaan pois kassalla maksun yhteydessä. Tänä aamuna mie olin illan askarteluista ihan väsy (joulukortteja ja sen tapaisia asioita yöllä yhteen asti), joten tuo reipas aamuvirkku varhaisvanhus läksi viemään pullon vapautettavaksi Continenteen. Infossa naiset oli revenneet nauruun ja opastaneet sitten itsepalvelukassan käyttäjiä avustavan myyjän tykö poistattamaan vehjettä. Ja matkalla jokainen hälytinportti oli lauennut, valot vilkku ja sireenit ulis… Olisinpa ollut näkemässä!