Agraariahdistusta vai aitoa fobiaa?

Tiedättehän tyypit, jotka vain odottavat pääsevänsä jonnekin maaseudulle, luonnon keskelle hengaamaan mökeilleen ja marjamailleen. Ei ymmärrä moista, hän. Jos ei ole asvalttitietä tehty ja valopylväitä pystytetty, ei ole sitä ihmisen ympäristöksi tarkoitettu, ei. Kerran Ilottula-Expressin kyydissä välillä Willimiehen kaupunki –Inkerin muka-kaupunki meinasin saaha ihan oikean paniikkikohtauksen, kun se perhanan bussi vaan tunki syvemmälle ja syvemmälle metsään, välillä oli vähän väljempää ja siellä lampaat touhuili mitä lampaat nyt yleensä touhuaa, ennen kuin joku urhea metsästäjä panee ne villoiksi ja/tai lihoiksi, mutta sitten suunnattiin taas keskelle synkkää havupuustoa ja… APUA! Onneksi just, kun meinasin kajahtaa ja alkaa kiljua pelastusta oikeesti, kuski käänsi vähän sivistyneemmille tienoville, näkyi jo jokunen talokin! Mitä lie agraariahdistusta on tämä, puiden ja metsän pelko on tunnistettu oikeaksi fobiaksi (dendrofobia), mutta tälle omalle tunteelle en ole nimikettä (eikä siis kai diagnoosiakaan ole) löytäny.

Taannoin olimma rapukesteillä Puumalassa, parisen yötä siellä metsän siimeksen ja Saimaan liplatuksen välillä vietettiin. Tontilla on vanha saunamökki ja uusi varsinainen, joiden välillä on sen verran matkaa, että ehkä jopa miekin saisin toisen nurkalta heitettyä toisesta ikkunan kivellä rikki, siis väli on ihan olematon. Vaan se väli oli ainoa, jolle jalkani asetin muutamaa pihalla otettua askelta lukuun ottamatta. Vesille sentään tuli uskaltauduttua, kun herrat lähti ongelle (ei siis marjaan, se oli rouvan hommaa). Kalastus oli sen verran urbaania puuhaa kaikuluotaimineen (mihin tämä maailma oikein on menossa?!?), että edes jotenkin tunsi roikkuvansa sivistyksen syrjässä kiinni. Muuten oli kyllä tosi mukavaa, ravut ja muut antimet maistu makoisilta hyvässä seurassa.

Mistä ne ihmiset muuten ilmestyy niille bussipysäkeille, jotka on jossain keskellä ei yhtään mitään? Ja miksi ne on siellä? Tai ymmärtäähän sen, jos ne on pysäkillä ja tahtoo pois sieltä ei mistään, kun ne on sinne ilman omaa syytään joutuneet, mutta että joku pysäyttää onnikan jäädäkseen jonnekin keskelle ei mitään – tosi hyytävää, ihan silkkaa Bates Motellia on se!

Kaiken lisäksi taas viime aikoina lehdissä on ollut juttua luonnon mielenterveyttä parantavasta vaikutuksesta (esim. http://www.iltalehti.fi/mieli/2015072320078638_md.shtml). Katin villat, sanon minä. Se mikä parantaa ihmisen mielenterveyttä löytyy rakennetusta ympäristöstä. Yksi ehdottomasti rauhoittavimmista kokemuksista ikinä on ollut se, kun Hemingway’sin terassilla istuskellen luin kirjaa, join skumppaa ja vieressä jätkät peruskorjas Oprin kauppakeskusta – meteliä ja pölyä piisas, mutta oli niin tasapainoinen ja turvallinen olo!

Viisaathan on nykyisin käsittääkseni sitä mieltä, että ihan ekologisista syistä olis järkevää keskittää asuminen kaupunkeihin ja maaseutua voisi sitten hyödyntää ruuantuotantoon ja matkailuelinkeinoon. Mie olen jo vuosia aatellu, että voisivat maatilat olla isoja kokonaisuuksia, missä tyypit kävis vaan töissä ja varsinaisesti asusivat kaupungeissa samoin kuin seilorit käy merellä muutaman viikon kerrallaan ja sitten taas nauttiivat kuivan maan antimista välillä. Olis todennäköisesti tehokkaampaa, pysyis luonto paremmassa kuosissa ja muutenkin maailma pelastuis! Oli syyt sitten mitkä tahansa, maaseutuhan on jo tyhjenemässä, ennustaavat, että 15 vuotta ja usseempi sata tuhatta olis siirtänyt kamppeensa maalta kaupunkeihin (http://www.hs.fi/kotimaa/a1440817687162). Ne, jotka jää jäljelle, itkeevät todennäköisesti sitten kuitenkin samojen palvelujen perään kuin urbaanissa ympäristössä, vaan järjetöntähän se olis muutamaa mökkiä varten pitää palokuntia ja sairaaloita valmiudessa.

 

Piruntorjuntatorni aka kirkko keskellä kylää

Kaupungeissahan sitten taas pitää olla keskusta. Jos on Lappeenrannassa päässyt käymään niin, että turistit kysyy ihan kirkon kupeessa, että missäs se keskusta on, niin näin on kuulemma Helsingissä päässyt käymään ihan Stokkan kulmalla. Täällä sentään tori on ehdottomasti se kaiken keskipiste, jonka ympärillä kaikki pyörii ja hyvä niin. Syksyn tullen vähän on aktiviteetit vähentyneet, kaffekojut on sulkeneet oviaan tai oikeemmin purkaneet telttansa ja luonnonantimien myyntipöytiä on siirretty varastoon. Silti sitä sumppiakin vielä saa ja syksyn satoa on tarjolla edelleen ihan kiitettävästi. Joka viikonloppu on erilaisia tapahtumia, viime lauantaina taideharrastajat esitteli tekeleitään ja Vilee tarjoili katusapuskaa kunnantuvan takapihalla, jota myös Pikkutoriksi kutsutaan. Silloin myö vietettiinkin oikeeta turistipäivää: hengailtiin kirkolla eli torilla, käytiin välillä kattomassa Majalla jalista ja lounastamassa (söin ekan hampurilaisen vuosikausiin, oli pikkasen parempaa kuin Mäkkärin tarjoomukset) ja sitten lisää hortoilua ja päivän päätteeksi iltapalaa ja lisää palloilua (ManU 3–Pool 1.) Seuraavaksi viikonlopuksi on vähän isompi taidepläjäys Naisvuoritalolla, sinne suuntaamma varmaan kanssa. Parin viikon päästä miehen laulava eno esiintyy Mikaelissa muutaman muun musiikkitaitelijan kanssa, ehkä pitää sielläkin käväistä.

Ihmeellinen on elämä

Dekkarihyllyt on jo aika tarkkaan koluttu ja mitään kovin paljon älyllisesti vaativampaa ei ole huvittanut lujeskella, onneksi lukemattomia lukemattomia elämäkertoja on piisannut. Luin Ozzyn tarinan jokunen vuosi aiemmin, ensin suomeksi ja sitten alkuperäiskielellä, mikä olikin nasta juttu: kertomus oli litteroitu niin, että herran telkkarista tuttu ääni ja intonaatio kaikui päässä kuin oltais oltu samassa huoneessa… Äsken perehdyttiin sitten Sharonin versioon aiheesta. Uskomattomiahan hyö ovat, vaikka edes vaan viidesosa olis totta. Schwirzenaggerin Arskankin edesottamukset on kahlattu läpi. Että on omahyväinen paskiainen, älyä kyllä piisais mutta sydämen sivistys loistaa poissaolollaan. Siksi kai hää on poliitikkonakin pärjännyt, ei oo merkitystä sillä, miten asiat on vaan sillä, miltä ne näyttää ja mistä jää nalkkiin. Ihan kuin nää meidän omatkin valopäät. Ei väliä sillä, että on tehnyt jotain tyhmää tai suorastaan väärää vaan sillä, että jäi rysän päältä housut kintuissa kiinni ja sitä kiinni jäämistä sitten pahoitellaan ja anteeksi pyydellään – tsiisus näitten kanssa!

Viimeisin omasta elämästään luettavasti jorissut on ollut Stephen Fry. Outoa kyllä, hänestä löysin jonkinlaisen sisarsielun. Siis kuusivuotta vanhemmasta homosta yksityiskoulun, vankilan ja yliopiston kautta brittihuumorin eturintamaan päätyneestä isokokoisesta kömpelyksestä. Tuttuuden harha syntynee siitä, että tunnistan niin erinomaisen hyvin sen olon, että on hirvittävä huijari, joka kohta paljastuu… Tämä liittyy niin opintoihin kuin työssäkäyntiinkin, siis tunne siitä, että on saavuttanut asemansa ilman omaa ansiotaan ja kohta joku keksii, että tuo tyyppihän on ihan väärässä paikassa, kun ei se oikeesti mitään mistään tiedä eikä ymmärrä. Toisaalta, kun meillä kummallakin on kaiketi ollut aika samat metodit yliopiston suorittamisessa, ei nuo tuntemukset niin ihmeellisiä ole – meinaan, että minimipanostuksella paperit plakkariin on hommattu kumpikin. Yksi meiksin ikimuistoisista suorituksista oli se, kun käytin puoli tuntia opiskeluun, varttitunnin vastaamiseen ja sain kurssista arvosanaksi en suinkaan alinta vaan toiseksi alimman, tadaa! Vähemmästäkin jää sellainen olo, että ei ole ihan puhtaimmat jauhot pussissa.

Töissä on sentään joskus ollut homma hanskassa, vaikka vain hetkittäin. Eniten silloin, kun vaasalaisten kanssa pantiin pystyyn ensimmäistä Primuksen monioppilaitosversiota. Silloin sitä oli asiantuntija sanan varsinaisessa merkityksessään ja parhaimmillaan osaaminen oli gurutasoa, jos sillä tarkoitetaan sitä, että tiesi asiasta enemmän kuin kukaan muu yksittäinen ihminen missään ja milloinkaan. Kyllähän sitä äkkiä sieltä vuorenhuipulta vajui alaspäin, kun systeemi saatiin toimimaan ja käyttäjiä tuli sitä mukaa lisää eri puolille oppilaitoksiin. Sama juttu siis kuin kaikissa suomalaislähtöisissä urheilupyrkimyksissä: ensin ollaan tietysti maailmanmestareita, mutta sitten joku muukin keksii alkaa puuhata samaa älyttömyyttä ja yks kaks sitä löytääkin itsensä vaan niistä divariskaboista.

Stephenin kanssa muuten muutama muukin asia soi samassa mollissa, kuten olematon laulutaito, kyvyttömyys kaikkeen urheiluun paitsi penkkisellaiseen ja ei niin kovin mairitteleva ulkonäkö. Jos onkin hän pitkä honkkeli ja mie tällainen pieni pullero, jolla on käpälät käsien paikalla, niin ei ole kummallekaan kauneutta jaettu hoidettavaksi asti, mikä tietysti vähentää vanhenemisen tuskaa huomattavasti, kun ulkonäkö korkeintaan paranee suhteessa ikään.  Paljon on meissä toki eroavaisuuksiakin, onneksi en oo esimerkiksi koskaan mihinkään epäilyttäviin nenän kautta snortattaviin nautintoaineisiin sortunut. Vuoteen 1987 päättyvä toinen muistelmien osahan loppuu cliffhangeriin: mr Fry imaisee ensimmäiset kokat nokkaan ja mitä siitä sitten seuraa, no lukekaa muistelmien kolmannesta osasta, tiätysti! Kolmas osa on enkuksi jo julkaistukin, mutta tunnustan odottavani suomennosta. Herran kieli on sen verran koukeroista ja sanavarastonsa joko niin sofistikoitunutta tai toisaalta niin rietasta, että ei pysy tää tyttö kärryillä aina suomeksikaan, saati alkukielellä!

Riemastuttava kirja, jasmiiniteetä sekä omatekoisella karviaishillolla ja Peltolan Bluella
päällystettyä paahtoleipää – tästä ei illanvietto parane!

Stephenistä siirryin Stephaniehen. Kyseessä on Janet Evanovichin aivan pähkähullun Stephanie Plum -sarjan päähenkilö, palkkionmetsästäjänä itsensä elättävä nuori nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, eli vielä löytyi lukemattomia dekkareitakin. Nää on NIIN tautisen sairaan hauskoja juttuja, vielä yhdestoista osakin osui ja upposi, osia on muuten olemassa ainakin 22... Kohellus on kuvattu sen verran visuaalisesti, että tv-sarjaa odotellessa (yksi haukuttu leffa on tehty, en oo nähnynnä). Ainoa, mikä meikäläistä häiritsee, on kirjailijan alkuperäisen genren mukaiset chick lit -ongelmat kahden miehen välissä – blääh – mutta onneksi ne asettuu sinne kaiken riemastuttavan kouhotuksen sekaan pahemmin häiritsemättä.  Seuraavaksi sitten vähän kokeneempaan naispäähenkilöön, eli perinteisen ruumiinrakenteen omaavan Mma Ramotswen seuraan Botswanaan, jossa muistellaan edesmenneitä ja toivotaan, ettei kukaan mene edes (sisäpiirin vitsi). 

Home is where your heart is

Kummallista, miten yli 25 vuotta elämästä häviää jonnekin hämärän peittoon ihan parissa viikossa, oliko unta se vain – tai jotain muuta houretta. Nyt asutaan Etelä-Savon ytimessä ja ihan kuin aikaa itärajan pinnassa ei olisi ollut ollenkaan. Kuinkas sitten kävikään, taannoinen turistiretki taannoiseen kotikylään ei muuttanut tilannetta miksikään. Eikö muuten ole hieno sana: taannoin – sain taannoisella matkalla ohjeen käyttää sanaa lähiajan tapahtumien tapahtuma-ajan määrittämiseksi, koska eihän tällaiset kalenteria tarvitsemattomat horiskot ikinä tiijä, milloin mikäkin tarkkaan ottaen tapahtui…

Asiaan. Otsikon mukaan koti on siellä missä syrän räytyy, miun tapauksessa siis tuon savolaislähtöisen muinoisille kotikonnuilleen palanneen jässikän matkassa. Sitä hattua (jota myös tarinan mukaan kodin merkkaamiseen tarvitaan) kun en edelleenkään ole alkanut käyttää, tarjahalosefekti räpsähtää näetsen oitis päälle, jos yrittää jotain kotsaa päälaelleen sovitella.

Honeymoon uuden kotikylän kanssa jatkuu ilmeisesti edelleen, ainakin olo on tyytyväinen. Ollaan harrastettu kävelyä sinne sun tänne, mie olen tutustunut paikkoihin ja tuo toinen taas kuljeskelee nostalgian vallassa ja ihmettelee, kun ovat menneet neljän vuosikymmenen aikana rakentamaan taloja metsään ja tekemään muitakin muutoksia, että eivät ole paikkoja ennallaan pitäneet, ryökäleet... Kerran askeleet vei GalleriAriin, paikalliseen taidegalleriaan, jossa oli Lauri Nykoppin aivan älyttömän hienoja valokuvia, kyllä sieluttomankin sielu lepäs…

Tein päivänä muutamana ensimmäisen itsellisen asiointiretken, kävin kirjastossa, torilla ja kaupassa. Kirjastoon osasin olevinaan suoriutua tyylikkäästi suorinta tietä, mutta olivat alkaneet kunnantupaa maalaamaan ja oli pakko ottaa muutama ylimääräinen sivuaskel. Muuten rastit löyty hienosti olemattomilla suunnistustaidoillakin ja sain hankituksi torin parhaat vatutkin. Asuntokin alkaa kai tottua meihin, mutta ei meidän yrityksiin somistaa sitä. Ainakin jotkut tarraviritykset se on närkästyneenä sylkäissyt lattialle, pakko on ollut ottaa käyttöön vähän järeämpiä keinoja. No, nyt on taas koukut seinillä, katotaan, kuinka pitkään. Seuraavaksi sitten pora kouraan, jos eivät muuten usko!

Mukavaa on, että alkujaan vähäinen taipumus kerätä materiaa ympärille on palautumassa. Nuorna naisna tuli tehtyä useampikin muutto niin, että tavarat kulki polkupyörän kyydissä, nyt ei kyllä vielä onnistuis sitten millään, vaikka irtainta ei ihan älyttömästi olekaan.  Ei kyllä enää oo polkupyörääkään, puhumattakaan, että sillä uskaltais ajaa (vois soutaa jos olis airot, niin ja jos olis hankaimet).

Kun tätä elämää between jobs on taas kestänyt ja näyttää kestävän edelleen, joku aina silloin tällöin kysyy, että miten sitä saa aikansa kulumaan. Yksi ystävä kauhisteli, jos elämästä tulee pelkkää heräämistä, kaupassa käyntiä, ruuanlaittoa, paskantamista ja nukkumista, niin mitäs elämää se sellainen on. Tässä viittaisin Abraham Maslow’n tarvehierarkiaan, jolla voi hyvin perustella oman laiskuutensa. Meinaan, että kun fysiologiset, turvallisuuteen liittyvät, yhteenkuuluvuuteen ja rakkauteen sekä arvonantoon liittyvät tarpeet on hoidettu alta pois, jää jäljelle enää itsensä toteuttamiseen liittyvät tarpeet. Jotkut tietysti pystyy toteuttamaan itseään parhaiten tekemällä antoisaa työtä, meikäläiselle taas rajaton vapaa-aika antaa mahdollisuuden olla niin luova kuin sattuu huvittamaan tai nauttimaan toisten luovuuden hedelmistä.

Saako olla Matissea, Van Goghia vai kenties Dalia?
Mikä virkistää juuri Teidän kirjanne?
Eli vanhojen taidekirjojen kuvien kierrätystä, olkaa niin hyvät!

Sisarein muuten oli keväällä vähän pitempään Espanjassa ja joku kysyi häneltä, että mitä sie sinne menet, ethän sie edes golfaa. Hää tietysti vastasi, että enpä golfaa Suomessakaan, kunhan muuten vaan elelen. Just niin, voi siis esimerkiksi vaan kuleksia ympäriinsä (kuten taannoisella turistiretkellä), käydä vaikka siellä kirjastossa ja sittenhän sitä aikaa vasta lukiessa kuluukin. Lisäksi voi taiteilla kirjojen väliin kirjanmerkkejä, nyt niitä on puolisen tusinaa ja voi jokaiseen opukseen valita kanteen sopivan version. Jos ei siis kirjaa pitäisi arvioida kannen mukaan (mikä miusta ei kyllä pidä paikkaansa), voi siihen kanteen lisätä kiinnostavuutta omatoimisesti. Aikahan kuluu joka tapauksessa, kulutti sitä tai sitten ei. Hedonistista, myönnän syyllisyyteni. Mutta, mikä oikeesti on sen ihanampaa, kuin herätä silloin kun kroppa ja päänsisukset on valmiit siihen. Että voi tallustella kaikessa rauhassa noukkimaan torilta, hallista ja kaupoista parhaat palat ja mielessään suunnitella niistä täydellisen kokonaisuuden, jonka sitten valmistaa asiaan kuuluvalla hartaudella ja nauttii vielä suuremmalla hartaudella, vielä jos sattuu olemaan hyvässä seurassa. Kyllähän se tietysti lopulta paskaksi muuttuu, mutta toisaalta, jos vatsa toimii greippaasti, niin eihän sekään huono asia ole! Ja nukkuminen, missä hitossa sitä näkisi yhtä hyviä elokuvia ja mielenkiintoista taidetta, kuin unissaan, kysyy hän.

Ruuasta puheen ollen, ehdotus loppukesäiseksi ateriaksi:

Pariloidut ahvenet:

4 kokonaista ahventa suomustettuna ja ilman sisuksia (muista poistaa myös kidukset, mutta jätä päät)

tuoretta oreganoa

öljyä

voita

sitruunaa

(sormi)suolaa, mustapippuria

Tee ahvenien kylkiin viiltoja.

Suolaa ja pippuroi kalat kauttaaltaan, tunge oreganoa viiltoihin ja vatsaan.

Öljyä kalat ja paista parilalla tai paistinpannulla ensin toinen puoli ruskeaksi, rapeaksi ja kypsäksi.

Käännä kalat ja levitä päälle voita ja sitruunamehua, paista kypsäksi.

Mustajuurisose:

mustajuuria

perunoita (rosamundat on hyviä)

vettä

merisuolaa

voita

Kuori mustajuuret ja potut ja pane kiehuvaan suolattuun veteen.

Keitä kypsiksi ja valuta.

Muusaa juurekset ja sekoita mukaan voi, lisää suolaa tarvittaessa.

Kesäkurpitsa-kesäsipulilisäke:

kesäkurpitsa

pari kesäsipulia varsineen

öljyä

(sormi)suolaa

balsamietikkaa

Palastele kurpitsa ja sipulit suurin piirtein samankokoisiksi ja heitä pannuun öljyn kanssa.

Kun kasvikset on pehmenneet, lisää suolaa ja tilkka balsamicoa.

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä ja jotain lainattua

Vaikka tää nykyinen asumus on ajateltu tilapäiseksi, on tästä kuitenkin yritetty tehdä mahdollisimman kodikasta ja oman mielen mukaista, niin ulkonäöltään kuin toiminnoiltaankin, siis. Aika isoja rajoitteitahan täällä on kyllä, joten ihan omaa unelmakotia tästä ei saa itkemälläkään. Keittiössä on kauniit tipunkeltaiset kaapinovet ja tosi tylyt tumman ruskeat ellei suorastaan mustat välitilalaatat, että revi sitten siitä. No, lätkäisin lattialle vanhasta kodista tuodun sinisen maton, jossa on ripaus keltaista ja ostin ikkunaan uudet verhot, joissa on kanssa samaa sinistä valkealla pohjalla ja mustin ääriviivoin. Ja kun vanhoja taideopintoja muistellessa pidin huolen siitä, että eri värien valöörit ja kulöörit mätsää, johan toimii!

Stailatessa olkkari ja makkari saivat pitää vanhat verhonsa. Olkkarissa kyllä tuunasin rullakartiinin lätkäisemällä siihen tarranauhalla kammottavan koristeaiheen peittävän kangaskaitaleen, joka on ainakin sopivinaan yhteen vanhasta kodista tuodun yksittäisen parvekkeen oven eteen ripustetun verhoraiskan kanssa. Yksi uusi valaisin ostettiin eteiseen. Entinen keittiön kaunistus, nyt makkariin sijoitettu Yki Nummen Kuplat sai kaverikseen Eero Aarnion Vaasin.

Entiset olohuoneen kalusteet ängettiin ensin tännekin olkkariin, mutta sitten järki voitti ja sohva ja pari muuta kalustetta siirtyi varastohuoneeseen, johon raivattiin tilaa mini-man-cavelle, jossa voipi vaikka kitaraa soitella, jos siltä tuntuu. Nyt muualla on tilaa liikkua ja hengittää.

Taulujen ripustaminen oli episodi sinänsä. Jostain syystä kantavat seinät on tehty sellaisesta betonista, ettei niihin saa koukkuja kuin perkeleellisellä poraamisella, johon ei nyt sitten viititty alkaa. Nyt taide on räjäytetty seinille niihin koukkuihin, joita oli valmiina, ei ihan miun maun mukkaan, mutta saapi välttää. Kaiken muun ripustamiseen onkin sitten käytetty kaksipuolista teippiä – vähän on noloo… Varsinkin, kun on koko siivouksen ajan manattu edellistä asunnonhaltijaa, joka on kiinnittäny ja korjannu kaiken maalarinteipillä! Että tässä jo valmiiksi korvat punottaa, kun ajattelee häntä, joka meidän jälkeen tähän tulee ja vuorostaan kiroaa noita meijän teippauksia…

Astiat on nyt hajasijoiteltu keittiön kaappeihin melkein toimivasti. Jos ei joku olis keksinyt tehdä erilaisia muovikoreja, lirissä litistäis! Jääkaappikin on ajalta ennen jääkaappeja. Ilmeisesti silloin kun se on tehty, on riittänyt, että on ovellinen tila joka pysyy kylmänä, vähät siitä, voiko siellä säilyttää muuta kuin valoa ja lämpömittaria. Senkin tilankäyttö parani kummasti parilla korilla. Astiankuivauskaappiin ostettiin uusi lautashylly (edellinen oli korjattu – ylläri pylläri –  maalarinteipillä) ja kaappi on nyt pyhitetty vain kuivuville astioille, ennen se oli sikin sokin täynnä säilytettäviä ja pestyjä. Vielä kun oppis sen tyhjentämään, ennen kuin upottaa kätösensä pesuveteen, mitä tapahtuu koneettomassa taloudessa useamman kerran päivässä, you know.

Ruuanlaittokin alkaa asettua uomiinsa, enää ei tartte jokaista tavaraa etsiä jokaisesta mahdollisesta paikasta, joskus osuu kohdalle jo ihan eka yrittämällä. Äsken meni taas uuniin kananreisiä, tällä kertaa mausteenaan tuoretta salviaa, Dijon sinappia, valkosipulia, sitruunaa ja tietysti salt-n-pepa. Lisukkeeksi taitaa vääntyä soba-nuudeleita ja erittäin epäortodoksista suippopaprikasta ja sipulista soijasoosin kanssa väännettyä kastiketta. Jälkkäriksi pala suklaata ja huikka grappaa, jota ei oo ihan äsken tullut kurkkuun kaadettuakaan, vieläköhän on hyvää…?

Toiset on luotuja kulkemaan…

Myö ollaan kyllä viimeiset 18 vuotta oltu enämpi paikallaan pysyviä, mutta nyt on tullut muutoksen aika! Kodista Etelä-Karjalassa siirryttiin asuntoon Etelä-Savossa ja Willimies vaihtui pyhään Mikaeliin. Missä sitten mahtaa sijaita seuraava koti, ei ole harmainta aavistustakaan.

Uusi asumus on avo-anopin koti, jonka hän on sattuneista syistä joutunut vaihtamaan palvelukeskuksen dementia osaston hellään hoitoon. Myö vallataan kolmiosta kaksion kokoinen asumus, yksi huone jää hänen ja meidän ylimääräisten tavaroiden varastoksi.

Konsa olemma jo pari talvea asuneet hotellissa, kodin vaihtaminen tilapäiseen asumukseen ei ollut ollenkaan niin ison kynnyksen takana, kuin olis voinut kuvitella. Tavaraa on jaettu niin Punaiselle Ristille kuin kavereille ja muutama varomaton ohikulkijakin on saattanut saada jonkun paketin mukaansa. Silti – kyllä on irtainta vieläkin matkassa aika tolkuton määrä, siksi tuo varastohuone tulee hyvään tarpeeseen.

Porvariston hillittyä charmia ajalta ennen muuttoa

Muutto on ollut tiedossa jo jonkun aikaa ja kaikessa rauhassa on saanut tavaroiden tarpeellisuutta mietiskellä ja uutta kämppää siivoilla. Hauskin siivousrupeama oli, kun naislupimme Vanhiksen kanssa käytiin pitämässä työleiriä. Pyysin hänet lähinnä seurustelu-upseeriks, mutta sen sijaan sainkin pyörremyrskyn, joka tyhjensi keittiön kaapit kaikesta tarpeettomasta ja vanhentuneesta ruokatavarasta neljän tunnin mylläkässä, eikä kyllä malttanut sitä tehdessään haastella ollenkaan. Ite yritin huonolla menestyksellä saada tulevan makuuhuoneen lattiaa puhtaaksi… Parantelin vähän omia osakkeitani tekemällä ihan kelpo päivällisen (kananreisiä valkosipulilla, rosmariinilla ja sitruunalla maustettuna, uusia siikli-pottuja sekä paahdettuja hunajanauriita ja porkkanoita, jälkkäriks valkohomejuustoa sekä rosmariinilla ja balsamicolla marinoituja mansikoita), jonka kanssa oli ihan pakko ottaa pari lasillista roseeta, jota kyllä meni sitten maha pystyssä maailmaa parantaessa pari lasillista lisääkin.

Muuttoauto tuli heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä ja sit se oli menoa. Nyt on pyöritetty jäljelle jääneitä tavaroita ja yritetty löytää niille kohtuullisen tolkullinen paikka, mutta tämä vatulointi ja iterointi jatkuu edelleen (terkkuja vaan Sipilälle!) Uutta kotikaupunkia on silti keritty tutkailla eri kanteilta ja torilla käydään lähes päivittäin, onhan se oikeasti ihan keskellä kylää ja täynnänsä erilaisia herkkutarjoomuksia. Siinä laidalla on lisäksi monta merkittävää mestaa, kuten kirjasto ja Päämaja sporttitelkkuineen. Yksi paikallinen hipsteritapahtumakin tuli käytyä tsekkaamassa, tuoretorin edustalla oli männä viikonloppuna tarjolla katusapuskaa ja musiikkia – jälkimmäinen ei iskenyt, mutta syödyt ylikypsää naudan rintaa sisältäneet leivät senkin edestä ja siitä kun sitten jatkoi Majalle katsomaan, kun United ja Spurs teki historiaa (edellinen voitti, kun jälkimmäinen teki Valioliigan historian ensimmäisen kauden avausmaalin omiin), mikäs oli ollessa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee…

Sinne ja takaisin

Pari viimeistä päivää Portimãossa meni aika haipakkaa, perjantaina oli tarkoitus ottaa ihan iisisti ja käydä Tokyossa käyttämässä sieltä saatu alennuskuponki. Kävi kuitenskin niin, että päädyttiin keskustaan hortoilemaan ja Lusanaan syömään tapaslounas. Ruokien loputtua aina niin aurinkoinen omistajatar kysyi, mitä jälkiruuaksi. Siihen sitten meikäläinen, että otettaisiin lasilliset oikein hyvää punaviiniä, faz favor! Hää vähän äimisteli, mutta kun tiesi meidän olevan lähdössä ja mie vielä muistutin, että hyvät viinit on finskeissä aika kortilla, toi hän meille lasilliset herkullista lohtujuomaa – talon piikkiin tietenkin, läksiäisiksi! Ja niin kuin mie olin ajatellut, että nyt saahaan maksaa kerrankin ihan oikeeta hintaa viinista, kun mentiin parasta pyytämään…

Onneksi Eurosport näytti snookeria, sitä töllötellessä selvittiin sitten illasta, samalla syötiin viimeinen satsi mustan possun kinkkuja, oliiveja ja vedettiin loput pullonjämäviinit kitusiin.  Jopa nukahdettiinkin ennen valmistautumista klo 3.10 tulleeseen noutajaan. Siitä sitten parin lennon jälkeen päästiin takaisin tänne loskan ja paskan (L&P) keskelle fyysisesti ehjinä ja kivuttomasti, josta kiitos Matille ja Julialle, jotka palasivat Portugalista samalla lennolla ja kyytisivät meidät Vantaalta suoraan kotiovelle. Henkisestikin meni vielä hetken hyvin, kun singottiin ensimmäiseksi Con Amoreen ottamaan iltapalaa. Siitä lähtien onkin ollut aikamoista vuoristorataa. Etenkin L&P ärsyttää aika rankasti…

Pyykit pestiin jo Portugalissa, joten kassien purkaminen oli suorastaan lastenleikkiä, retkut suoraan kaappeihin vaan. Samalla tajusi, miten helkutin paljon turhaa kamaa siellä on, joten normaali kevätsiivous saa ihan uuden turbovaihteen päälle, kunhan siihen tästä ryhdistäydyn. Sama tulee tapahtumaan myös vähäisille kirjoille ja tarpeettomille astioille, kunhan ystävät on valinneet parhaat päältä. Kontti saa siis piakkoin taas tavarakasan käsiteltäväkseen. Omat untuvaiset tyyny ja täkki (pussilakanalla tietty) on kuitenkin ollut ilo taas tavata, samoin muutamat suomalaiset erikoisuudet, kuten tiskiharja. Sitä vaan joutuu käyttämään vähän turhankin paljon, kun tuo tiskikone on vieläkin rikki eikä olla päästy mihinkään sen vaihtamisen kanssa. Ehkä ensi viikolla…

Kukosta saa edelleen hyvää olutta, testattiin heti sunnuntaina, Teerenpeli on vielä käymättä ja Nipa maistamatta, mutta eiköhän Hippaheikki vielä päde. Portugalissahan olut on Super Bockia tai Sagresia, Madeiralla myös Coralia. Kaikki samaa hyvää hellepäivän janojuomaa, muttei todellakaan mitään makunystyröiden hemmotteluun tarkoitettua jumalten juomaa. Ruokapuolesta sanon vaan sen, että vituttaa niin oikeasti ja aidosti tämä Suomeen paluu, varsinkin, kun Rakuunakin (joka siis ei ole ikinä mikään kulinaristin mekka ollut) vetelee viimeisiään. Ehkä niin on parempikin, oli eilisen Rakuunan kuitin loppusumma niin järkyttävän suuri, eikä juur mittään ostettu. Uusi lähikauppa on toki saatu, minimercado-tyyppinen Siwa, josta voi käydä ostamassa päivän lehden ja ja ja… ja ei sitten oikeestaan muuta, kun sieltä ei saa kelvollista oluttakaan saati että jotain kelvollista ruokaa.

Eka kirjastokäynti oli pettymys, mie olin jotenkin oottanut, että se on täynnä lukemattomia uusia lukemattomia kirjoja – niin kuin varmaan onkin, mutta ei just meikäläisen tämänhetkisiin tarpeisiin vastaten.  Digiboksille oli onneksi jäänyt paljon Teema-katsottavaa syksyltä, maanantaiyönä katsoin kolmen jakson sarjan rakennetun ympäristön vaikutuksista ihmisiin, varsinkin eka jakson kuvailut valon puutteen aiheuttamista muutoksista oli tällaiselle valoaddiktille aika kovaa kamaa – diabetesriskiä ja tietysti ihan omakohtaisesti havaittua aivojen vuorokausirytmin sekoilua, sitä vaan en tiennyt, että kun muu kroppa kuitenkin jatkaa vanhaa tahtia, siitä syntyy erilaisia ikäviä asioita terveydelle siitäkin. Foo Fightersin Sonic Highways -dokkarin  ekat jaksot sitten taas teki pienen ihmisen suorastaan onnelliseksi, harmi, että ei ihan kaikkia jaksoja keritty tallentaa ennen etelöitymistä.

Etelöityminen Portugaliin on tietysti tällä hetkellä uutisaihe, kun kohdemaa on ne verotuspäätöksensä tehnyt ja ihan ilman muitten kanssa keskustelua.  Asiasta oli juttua maanantain 2.3.2015 A-studiossa (http://areena.kokeile.yle.fi/1-2446866). Herkistävää ohjelmassa oli se, että Portugalin-kuvat oli sielt meilt kotont Portimãost ja tarkemmin Praia da Rochalta, jopa Oceano Atlântico näkyi yhdessä kuvassa liikenneympyrän suihkulähteen takaa kuvattuna – nyyh! Ärsyttävää se, että haastateltu nainen ei suostunut myöntämään harrastavansa veronkiertoa vaan verosuunnittelua, siis niin nössöä sanoilla kikkailua, ettei paremmasta väliä! Hää siis on muuttamassa verottomaan Portugaliin, mutta jos hää ei portugalilaistu kokonaan, hänen terveydenhuoltokustannuksensa tulevat suomalaisten veronmaksajien maksettavaksi – paitsi, että ehkä hää on sen verran kuitenkin tämän verosuunnittelun jälkeen varoissaan, että käyttää yksityisiä, jotka on oikeesti sikakalliita. Siinä palaa äkkiä isompikin omaisuus, jos niiden varaan ilman vakuutuksia jättäytyy.

Aika on mänt kuin iltamissa ja tänään on jo torstai ja pitäisi lähteä kylälle L&P:n sekaan asioita hoitamaan, mutta kun Sylvi ja Kalle ovat tulleet naapurustoon pyörimään, täytynee vielä vähän aikaa ootella ja katsoa sopiva rako, ettei jää hurraavien kansanjoukkojen jalkoihin… Blogeilut loppuu kuitenkin tältä erää tähän.

Mitähän tässä on ihmetelty, tuskin Sylviä ja Kallea kuitenkaan!

Live long and prosper!

Eroahdistusta ja muutama resepti

Nyt on liikuttunut olo, lähtöhän on jo tosi lähellä – onneksi kuitenkin vain kotiin eikä mitään sen radikaalimpaa. Yksi Kanukki-Enkku suunnittelee jatkuvasti jotain henkilökohtaisesti tuhoisaa toimintaa (esim. hyppäämistä mereen nousuveden aikaan, mutta se olis kyllä aika hankalaa, koska täällä ei oikein noita vuorovesi-ilmiöitä ole), kun Everton sössii. Tänään hää on kyllä varmaan ihan iloinen elävien kirjoissa olemisestaan, kun joukkueensa kylvetti Young Boyseja yhteismaalein 7–2 jaliksen Eurooppa-liigassa. Kävimme tapahtumaa todistamassa Bacchuksessa ja juomassa ne Arturin lupaamat talon tarjoamat lasilliset. Meni kyllä pari ihan omaankin piikkiin, mutta silti ns. liikuttunut tila on kyllä ihan tämän poislähdön aiheuttamaa. On tehty parikin Adeus-kävelyä (tuon ukon keksimä termi) lähtöä suremassa. Tänään käytiin viemässä jäljelle jääneitä ruokatarpeita, joogamatto, mikrokuitumoppi ja läjä kirjoja horjuvan talon Finskille. Hää oli tyytyväinen ja myö saatiin vaihturina vessapaperia, kun ei viitsitä enää kokonaista pakkausta ostaa.

Olemme ”paikallistuneet” aika yllättäen, O Farolissa eilen lounaalta poistuessa tarjoilija päästi pois vasta kättelyn jälkeen, Artur piti tänään kätellä (mies) ja poskisuudella (nais) hyvästeiksi niiden tarjottujen portviinien jälkeen. Ja olo on niin perhanan haikea! Suomeen paluuseen on totuteltu kyllä sillä tavalla, että kukkien kastelija Matti vaimonsa Julian kera ovat olleet tämän viikon Portugalia vuokra-autolla kiertämässä ja pysähtyivät pariksi päiväksi tänne meidän seuraksi. Heidän kanssaan käytiin keskiviikkona tuolla O Farolin lounaalla ja illalla sitten Mira Vaussa päivällisellä. Lystiä oli, syötiin neljästään YKSI kala nimeltään mero (raitameriahven, joka oli todella maukas) ja keitettyjä pottuja ja aivan helkatin hyvää porkkana-leikkopapulisuketta. Päälle jälkkäriä, portviiniä ja Arsenalin Monacolta saama selkäsauna.

Suomalaiskaksikon tultua tänne tiistaina syötiin kotiruokaa – hankinnat tietysti Continentesta – alkupaloiksi pariloitua meriahventa (robalo) mansikka-avokado-fetasalaatin kera, pääruuaksi uunissa paistettuja viiriäisiä ja pottuja sekä krassisalaattia. Ei ole tällä kertaa paljon tullut reseptejä (receitas) kirjattua ylös, pitänee siis korjata se puute, että itsekin voi myöhemmin tehdä tarkistuksia.

Viiriäiset maha pystyssä köllöllään, mikäs sen somempaa!

Munakoisovuoka

Kerran tein pitkästä pitkästä aikaa ruokaa munakoisosta, joka jostain syystä ei oikein oo meikäläisen lemppariaineksia. Tällainen vuoka siitä sitten kuitenkin syntyi:

Ainekset:

1 keskikokoinen munakoiso (beringela)

suolaa (sal)

kourallinen kokojyvävehnäjauhoja (farinha de trigo integral)

suolaa, pippuria (sal, pimenta)

yrttimaustetta (esim. kynteli, timjami, rosmariini… por exemplo saboroso, tomilho, alecrim)

öljyä (azeite) PALJON, muista tarina pyörtyneestä imaamista!

puoli purkillista säilöttyjä tomaatteja (conservas de tomate), jos ei riitä, käytä koko purkki

valkosipulia (alho)

suolaa, pippuria (sal, pimenta)

juustoraastetta (queijo ralado), esim. kunnon cheddaria, mutta melkein mikä hyvänsä jämäjuusto välttää

Valmistus:

Kuori ja siivuta munakoiso sentin siivuiksi, jotka pitää itkettää (= suolaa päälle ja antaa olla niin kauan, että kyynelehtii) ja kuivata

Sekoitetaan jauhot ja mausteet ja pyöritellään kuivatut siivut seoksessa

Sotketaan tomaatti ja mausteet sekaisin

Kuumennetaan paistinpannu ja läträtään siihen ihan kunnon loraus öljyä ja paistetaan leivitetyt munakoisosiivut kummaltakin puolelta kauniin kullankeltaisiksi

Paistetut siivut uunivuokaan, jos tulee useampi kerros, joka väliin tomaattisössöä, muuten vaan siivujen päälle

Päällimmäiseksi juustoraastetta ja uuniin 180–200 graadia ja puolisen tuntia

Kannattaa oikeasti varata paljon öljyä munakoisosiivujen paistamiseen, koska ne imee sitä kuin pesusieni. Vanhassa turkkilaisessa tarinassa pyörtyneestä imaamista (jonka mukaan on nimetty oikein ruokakin Imam bayildi) kerrotaan, miten imaamin nuori vaimo sai myötäjäisinä isältään kaksitoista miehen kokoista amforaa oliiviöljyä. Häiden jälkeen imaami pyysi nuorikoltaan kahdentoista päivän ajan joka päivä iltaruoaksi aina samaa munakoisoa oliiviöljyssä. Mutta kolmantenatoista päivänä sitä ei ollutkaan tarjolla, ja kun imaami kysyi miksi, vaimo vastasi, että öljy oli jo lopussa ja imaami pyörtyi tajutessaan syöneensä kaikki naisen mukana tulleet myötäjäiset.

Tomaattiriisi

Riisistä saa hyvän lounaan tai lihalle lisukkeen tuunaamalla sitä tomaattimurskalla ja muulla mukavalla. Tässä kannattaa käyttää raastinta avuksi. Pieniteräisellä välineellä kun vetäisee niin valkosipulit, sipulit kuin vaikka paprikan mallon pieneksi, ei tartte mitään mortteleita eikä tehosekoittimia.

Ainekset:

2 mitallista vettä (agua)

1 mitallinen riisiä (arroz)

puoli purkillista säilöttyjä tomaatteja (conservas de tomate), esimerkiksi munakoisosafkasta tähteeksi jäänyt

valkosipulia (alho)

½ pientä punasipulia (cebola vermelha)

⅓ punaista paprikaa (páprica vermelha, myös pimenta vermelha, joka tarkoittaa myös chilipaprikaa)

kevätsipulia (cebolinha-verde)

oliiveja (azeitonas)

suolaa, pippuria (sal, pimenta)

Valmistus:

Keitetään vesi ja heitetään riisit sekaan, annetaan hiljalleen kiehuskella niin, että melkein kaikki vesi on imeytynyt jyviin

Sillä aikaa maustetaan tomaattisössö: raastetaan pari valkosipulin kynttä, punasipuli ja paprikan malto tomaatin sekaan, lisätään yksi tai kaksi pieneksi pilkottua kevätsipulia, oliivit (jos on pieniä, sekaan kivineen, isot kannattaa käsitellä kivettömiksi ja pienemmiksi paloiksi) sekä mausteet

Kun riisi on puolikypsää, mäjäytetään tomaattimössö mukaan ja kiehutellaan kypsäksi asti

Mansikka-avokadosalaatti

Mansikkasalaatteja on omassa kotona syöty paljon, avokadolla ja ilman. Täällä on mansikka-aika, mikä tarkoittaa siis sitä, että espanjalaisia kuvun alla kasvatettuja epähedelmiä saa aika halvalla. Osa voi olla myös portugalilaisia, mutta täällä mansikankasvatus ei ole vissiin lähtenyt ihan siihen lentoon kuin olisi toivottu. Kuitenkaan mansikat ei ole sitä laatua, että jälkkäriksi suomalainen niitä nauttisi, vaikka niitä vispikermasoosipurkkien kera myydäänkin.

Ainekset:

6 mansikkaa(morango), niitä lapsen nyrkin kokoisia ei-kesäherkkuja

½ dl balsamiviinietikkaa

1 tl hunajaa (mel)

ruokalusikallinen tuoreyrttiä (esim. basilika, timjami, rosmariini)

1 kypsä (=oikeesti kypsä) avokado (abacate)

pehmeälehtistä salaattia (alface), esim. lollorossoo tai peruskerää tai sekotusta

½ dl murennettua OIKEATA fetajuustoa (ei siis mitään salaattijuuston nimellä kulkevaa, vaan kunnollista vuohen- ja lampaanjuustoista tehtyä hapanta kamaa)

evoo (extra virgine olive oil, azeite) tai kylmäpuristettua rypsiöljyä, riippuen sijainnista

suolaa, pippuria

Valmistus:

Sekoitetaan balsamico ja hunaja keskenään ja heitetään sekaan silputtu yrtti

Kaadetaan marinadi paloiteltujen mansikoiden päälle ja annetaan olla puolisen tuntia

Sillä aikaa huuhdotaan, kuivataan ja revitään salaatti laakeaan tarjoiluastiaan, heitetään päälle vähän suolaa ja pippuria ja valellaan öljyllä

Levitellään päälle marinoidut mansikat, paloiteltu avokado ja murusteltu feta ja ei kun ääntä kohti!

Jos ei satu haluamaan salaattia, sen voi jättää pois ja tehdä alkupalat pelkistä mansikoista, avokadoista ja fetasta.

Syödään sellaisenaan tai grillatun kalan tai kanan kanssa tai paahdetun leivän tai oikeestaan ihan miten nyt sattuu huvittamaan… jälkkäriksi en kuitenkaan suosittele!

Noita muka-mansikoita voi nappailla myös tapas-eväänä kinkkujen, juustojen sun muiden kera, jos tarjolla on myös balsamicon ja öljyn seosta, johon on tarkotus dippailla patonkia. Samaan sotkuun kastetut mansikat toimii nimittäin silloinkin.

Dona Barcan salaatti ja perunat

Ravintoloista saaduista ideoista kannattaa hyödyntää Dona Barcan salaatti ja lisukepotut (kaikki vaan keskenään sekaisin ja tarjolle).

Salaatti:

paahdettuja ja kuorittuja vihreitä paprikoita suupaloina

mietoa sipulia silppuna

tomaattia suupaloina

suolaa

öljyä

viinietikkaa

Perunat:

keitettyjä kuumia perunoita

öljyä

valkosipulia ja persiljaa silppuna

suolaa

Jaanan kanaa piri-piri

Yksi Portugalissa erittäin suosittu ravintolaeväs on Chicken piri-piri (kirjoitusasu vaihtelee, voi olla myös Piri Piri Chicken tai Frango Piri Piri tai Frango Peri Peri…) Kyseessä on kuitenkin grillattu kana, joka on hakattu epämääräisiksi paloiksi ja marinoitu/maustettu chilisoosilla.  Alvorissa kauppahallin takana on aika kiva churrasqueira eli grilli, jossa yksi annos = puolikas kana maksaa nykyisin 6,50. Lisukkeena salaattia ja ranskalaisia ja kanassa piri-piri jopa maistui. Parempaa saatiin kylläkin rannalla O Farolissa (annos 5 euroa), siellä pöytään tuotiin vielä erikseen piri-pirimaustetta öljyyn uutettuna (piri-piri com azeite). Joskus kana on vaan grillattua ja chili on jäänyt kaappiin.

Vastaavaa kanaa voi kokeilla myös kotigrillissä, mutta en suosittele käyttämään Suomessa myytäviä jättibroiskuja vaan ennemmin pakkasesta joskus löytyviä kevätkanapoikia, helmikanoja (on ihan oma rotunsa) tai maissikanoja (kana maissilla ruokittuna eikä turbokasvatettuna). Uunissa oon tehnyt omaa versiota, lopputulos on ihan erilainen kuin grillattuna, koska grillikana on yleensä kuivahkoa ja tämä versio on kostea, mutta aikasmoisen hyvä.

Ainekset:

broilerin koipia tai siipiä tai parhaassa tapauksessa jotain paremman makuista kanalintua paloina

Marinadi:

1 suippopaprika

2–3 punaista mietoa chiliä

1–2 äkäistä pikkuchiliä

1 sitruunan mehu

1–2 valkosipulin kynttä

1 rkl merisuolaa

1 rkl hunajaa

½ dl öljyä

Valmistus: 

Heitetään marinadin ainekset tehosekoittimeen, mortteliin tai niiden puutteessa raastetaan kaikki raastettava silpuksi ja sekoitetaan siihen loput ainekset.

Otetaan linnun palat ja tökitään lihaksiin reikiä teräväkärkisellä veitsellä ilman, että nahka rikkoutuu.

Ängetään marinadia reikiin ja nahan alle ja päälle ja pannaan tipupalat uunivuokaan.

Jos on aikaa, annetaan maustua, jos ei, sijoitetaan vuoka suoraan 200 asteiseen uuniin ja annetaan kypsyä.

Kypsymisen aikana valellaan lihoja välillä vuoan pohjalla olevalla liemellä.

Lisukenauriit (tai lantut tai porkkanat tai sekoitus tai…)

Täällä on tullut naurisaika kai lopuilleen, eivät oo enää ihan niin ihanaisia kuin joulukuussa. Kuitenkin niistä nykäisee maukkaan lisukkeen mennen tullen tosi nopsasti. Vanhempien juureksien (kuten suomalaisten joululanttujen) kohdalla jättäisin alkupaahtamisen pois ja vaihtaisin sen suoraan vesihöyrytykseen ja mausteita voisi lisäillä toisella tavalla, ainakin vähän muskottia ehkä… Jos sekoitukseen on tarkoitus käyttää myös sipulia, se kannattaa kuitenskin aina paahtaa ja lisätä vanhat höyrytysmukulat vasta sitten.

Ainekset: 

2 naurista (nabo)

1 punasipuli

öljyä

hunajaa

suolaa

tarvittaessa voita ja/tai vettä

Valmistus:

Kuori ja paloittele nauriit ja sipuli

Kuumenna valurautapannu (tefloninenkin käy) ja heitä palat siihen paahtumaan

Kun ruskistumista (= sokerit on alkaneet karamellisoitua) on tapahtunut, lorauta sekaan öljy ja hunaja (kumpaakin maun ja tarpeen mukaan) ja ripaus suolaa ja pane kansi päälle, jos ei ole kantta, pala foliota

Jos juurekset on kovin iäkkäitä, karamellisoitumista ei kannata ehkä ootella ilman voita ja hunajaa ja kypsyminenkin saattaa tarvita pari tilkkaa vettä

Jos tehdään niitä joululisukkeita, kannattaa maustaa muskotilla, kanelilla (purkista jauheena tai tanko sekaan) ja maustepippurilla eikä neilikkakaan ole koskaan pahitteeksi