Joulupuu on rakennettu - hyvää joulua!

Surrealistisia kokemuksia

Yritän aina silloin tällöin netistä tutkailla paikallista maakunta-aviisia Jornal do Algarve. Viime kerralla törmäsin uutiseen liittyen Tavirassa olevaan taidenäyttelyyn. Auton vuokra-ajasta oli vielä vähän jäljellä, joten myöhän päätettiin viettää perjantaipäivää matkaillen – taas vaihteeksi kohti itää. Tällä kertaa menomatka posotettiin polleesti pitkin moottoritietä. Muuten menikin hienosti, paitsi että yhdessä liittymässä joku tolvana ei osannut lisätä vauhtia riittävästi vastaamaan muuta liikennettä vaan tuli meidän eteen körötellen neljääkymppiä, nopeusrajotus siinä kohtaa oli 120 – likeltä piti, mutta säikähdyksellä selvittiin!

Tämä kaunis rakennus kauniine takorautaportteineen on Taviran paloasema.

Google Maps ohjasi meidät lähes tulkoon oikeaan paikkaan ja maksuttomalle parkkialueelle. Pienen harhailun jälkeen löytyi museokin (Palácio da Galeria) ja sieltä Cupertino de Mirandan säätiön kokoelmista koottu portugalilaisen surrealismin näyttely. Yllättäen miun mieleisimmät työt oli tehnyt valokuvaaja (Fernando Lemos) eikä kenkään maalari. Muutenkin näyttely sai miut ajattelemaan, että surrealismi on ollut kuvataiteessa sama asia kuin punk musiikissa. Ei oo ollut väliä osaako tai onko tekemisen takana mitään muuta ajatusta kuin purkaa meuhkaten sisintään ja maailman tuskaansa – ja toisaalta, siinä sivussa on saatu aikaiseksi todella hienoa taidetta! Valitettavasti tämän näyttelyn taiteilijoilla se oli jäänyt aika monella siihen meuhkaamisvaiheeseen tai sitten oli vasta opeteltu ja otettu vaikutteita muualta. Ainakin yksi Marc Chagall -kopio ja muutama Dalín tapainen tekele tuli vastaan.

Fernando Lemosia netistä ryöstettynä.
Tämä kuva oli esillä näyttelyssä.

Museoon mennessä ostettiin yhteislippu kahteen näyttelyyn (saatiin halvalla, kumpaankin erikseen olis ollu 2 € per hlö, yhdistelmä makso VAIN 3 € naamalta), joista toinen liittyi islamilaiseen aikaan Taviran alueella. Kun taide-elämyksestä selvittiin, saatiin lipunmyyjältä kartta ja ohjeet, että löydettiin Núcleo Museológico Islâmico, jossa katsottiin ensin lyhykäinen elokuva aiheesta ja sitten tyypillisiä arkeologisen museon esineitä, rikkinäisiä pystejä jne. Rainan jälkeen siirryimme yläkertaan pystien ääreen hissillä, jota yksi henkilökuntaan kuulunut nainen ystävällisesti pidätteli meitä varten ja siinä sitten vähän rupateltiin. Kehuin hälle, että leffa oli ollu mielenkiintoinen ja hyvin tehty (niin kuin olikin) ja hää kiitteli kiitoksista, pohjautui kuulemma hänen opinnäytetyöhönsä. Kerrankin Neiti Suorasuu osasi avata suunsa oikeassa paikassa ja oikeasta asiasta!

Kyllähän tällä kartalla osaa vaikka mihin!

Surrealistiset tuolit oli näytillä jonkun käsityöliikkeen ikkunassa.

Kulttuuririentojen jälkeen siirryttiin tutustumaan kaupungin vanhaan keskustaan lähemmin. Kaupungin läpi kulkee joki Ria Formosa (tai oikeastaan se ei ole sen niminen joki vaan laaja kosteikkoalue, jonka yksi osa jakaa Taviran kahtia), mutta sitä me ei ylitetty, vaikka Roomalaisen sillan (Ponte Romana) päällä ihan kivan kuuloinen trio jatsahtelevasti soittelikin. Katseltiin ympäriinsä vähän sillä silmällä, josko olis löytynyt mieleinen lounaspaikka, mutta päätettiin sitten kuitenkin siirtyä taas maisemareitille maaseutumatkailuun ja mennä seuraavaan kaupunkiin Olhãoon ettimään ruokaa – paitsi että heti matkan alettua vedettiinkin liinat kiinni ja pysähdyttiin houkuttelevan näköiseen tienvarsikuppilaan. Ihan kannatti, ruoka oli hinta-laatusuhteeltaan kohdillaan ja paikkakin oli ihan mukava.

Vaatimattoman näköinen tienvarsiravintola O Forno.

Nää julmat vahdit yritti kovasti pelotella meitä pois...

Tyypillinen ruokalista, myö syötiin kanaa.

Tässä se ravintolan nimikkouuni O Forno.

Takapihalla oli kanala, tuskin meidän ruuat silti sieltä oli,
tai mistäs sen sitten taas tietää...

Olhãossa käytiin sitten vaan jälkkärikahveilla. Siellä oli tyypilliseen tapaan paljon muraalitaidetta ja täytyy kyl sanoo, että parempi surrealisminäyttely siellä oli kuin varta vasten kootussa kokoelmassa… Kotiin päin jatkettiin pienempää tietä ja Algarvessa se tarkoittaa ajamista pikkukylien läpi. Välillä kylänen menee ohi ennen kuin oikeastaan kerkiää alkaakaan, mutta heti perään tulee samanmoinen toinen. Kaikissa on kuitenkin ainakin yksi ravintola ja baari, jonka oven suussa on joku seinään nojailemassa ja maailman menoa ihmettelemässä sekä tietysti liikenneympyrä tai kaksi! Usein on myös liikennevalot, joista ystävällisesti aina etukäteen varoitetaan – joskus ei kyllä yhtään ymmärrä, miksi suoralla tiellä palaa punaiset, kun siihen ei tule sivuteitä mistään.  Ehkä siinä on joskus ollut joku huoltsikka, miltä on pitänyt päästä jatkamaan matkaa, niitten kohdalla nimittäin on valo-ohjattuja risteyksiä.

Taiteilijoitten valtaama talo edestä....

...ja takaa.

Tää Olhãon liikenneympyrä ei oo kovin surrealistinen,
enempi ehkä sosialistista realismia tai jotain.

Kun matkailut alkaa nyt olla matkailtu, piti alkaa vähän funtsia, että missäs sitä nyt onkaan tullut oltua. Muistelen joskus kuulleeni tarinan, jossa joku alkuperäisasukasmies (oli hää sitten aussi, amerikkalainen vai ehkä sittenkin afrikkalainen – ei sillä väliä, ei se juttua muuta) istuskeli kivennokassa ja ohi menny länsimaalainen oli kysässy, mitä mies oottaa. Vastaus oli, että piti jäädä odottelemaan sielua, kun se jäi kovassa kyydissä jälkeen, kyseessä oli siis kävellen liikkeellä ollut tyyppi… Sama tunne on tullu itsellekin, kun on maisemat vaihtunu aika vauhdikkaasti, että vähän on ruumis ja sielu hajasijoittuneina.

Algarven alueella on tapahtunut ammoisista ajoista alkaen, kaikenlaisia aikoja on eletty: ennen roomalaisia, niitten kanssa, niitten jälkeen (barbaarien vallan aika) ja sitten tuli muslimit, jotka oli vallassa pitkään, n. 715–1249. Algarve-sanan alkumuoto onkin Al-Gharb. Osa niistä paikoista, joissa on käyty, on ollu tärkeitä jo tuohon aikaan (Al-'Ulyã eli Loulé ja at-Tabira eli Tavira). Yksikäänhän näistä paikoista ei siis ihan tuore ole (perustamisaika suluissa): Loulé, Silves ja Tavira (1266), Sines (1362), Portimão (1453), Lagoa (1773), Vila Real de Santo António (1774) ja Olhão (1808).  Joka kylässä on oma linnansa tai linnoituksensa, jonkinlainen muurihässäkkä, johon on jonkinlaista museotoimintaa järjestetty. Siinä mielessä Portimão eroaa muista, että täällä linnoitus on ollut enemmän tai vähemmän hylätty. Jos oikein muistan, täkäläinen pormestarinna on puhunut, että se pitäisi saada kunnostettua, jotain museota täälläkin peliin ja sillain. Onhan se tällaisenaankin turistien suosima näköalapaikka, mutta voisihan se paljon parempikin olla.

Perintöä (patrimônio) arvostetaan kovasti ja sitä suojellaan, ainakin puheissa. UNESCOn aineettomien kulttuuriperintökohteitten luettelossa muuten on välimerellinen ruokavalio, jonka piiriin Portugalikin lasketaan kuuluvaksi, vaikka eri lätäkön rannalla ruikuttaakin. Taviran Palácio da Galeriassa oli taiteen lisäksi diettiin liittyvä näyttely, heikäläiset oli olleet edustamassa kotimaataan nimeämistilaisuudessa. Listalla on myös mm. fado ja alentejolainen laulu (Cante Alentejano), josta en ollut koskaan ennen kuullutkaan.

Päivittäin telkkarissa on keskusteluohjelmia tai juttuja maakunnista, joissa perintöön ja perinteisiin viitataan. Joka kylällä on omat festivaalinsa tai markkinansa, jossa paikallisia erikoisuuksia vaalitaan ja esitellään; erilaisia käsitöitä tai ruuanvalmistusta, joskus myös laulua ja tanssia.

Vuoden 2017 esimerkkejä:

Festival MED de Loulé (maailmanmusiikkia), lisäksi oli ne valofestarit ensimmäistä kertaa

Feira Medieval de Silves (keskiaikaa)

Festival de Gastronomia do Mar de Tavira (merellistä gastronomiaa)

Festival Músicas do Mundo de Sines (lisää maailmanmusiikkia)

Festival da Sardinha de Portimão (sardiineita, vaikka pyyntimäärät onkin tiputettu melkein olemattomiin)

Festival Internacional de Guitarra de Lagoa (harmi, että kitarabileet oli syksyllä ennen meidän saapumista)

Festival do Marisco de Olhão (mereneläviä)

Feira da Praia de Vila Real de Santo António (rantabileet, suunnattu espanjalaisille…)

Taannoin Estremozin savifiguurit pääsi UNESCOn listalle.

Monchique juhlistelee mm. medronhoa, mutta myö käväistiin siellä syömässä viimeinen autoilulounas maanantaina ihan ilman paloviinaa. Oltiin oikeestaan menossa O Maximinoon, mutta se olikin kiinni. Mentiin sitten ihan kylälle asti ja löydettiin O Parque (Puisto), joka ei ulospäin mitenkään merkittävältä ravintolalta näyttäny, mutta ilmeisen suosittu se oli. Yhteen pitkään pöytään oli sijoittuneena seurue, jolla tuntui olevan oikein hauskaa. Eipä tarvinnu meidän paljon keskenämme haastella, kun ei olis sanomisista siinä mekkalassa mitään selvää saanu ja mitäs puhumista sitä nyt välttämättä niin onkaan… Ruoka oli kelvollista eikä kallista, joten kaikki hyvin!

Tää näyttää enempi baarilta, mutta kyllä se on ihan täysverinen ruokaravintola.

Sunnuntaina muuten käytiin O Viriatossa päivällisellä, sitä tuo mies oli pitkään toivonut. Täytyy todeta, että lounaalla kaikki on paremmin. Päivällisellä tarjotaan samaa lounasruokaa korkeemmalla hinnalla ja tuodaan pöytään kylmänä – lounasaikaan kaikki on kuumaa, lisukkeetkin. Ruokana oli uunissa pottujen kanssa paahdettua kiliä, pää ja aivot oli taas mukana. Jos ruoka olis ollut kuumaa, aivotkin olis varmaan uponneet, mutta kylmä rasva vaan ei oo hyvää. Perunat oli kyllä ihanaisia ja liha hyvää. Maksa ja munuaiset löyty lisukeriisistä. Toinen lisuke oli migas, tällä kertaa raastetusta leivästä ja mustasilmäpapujen kanssa tehtynä.

Tänään palautettiin auto pois, joten ollaan taas jalkahenkilöitä. Jos on autoillessa ollu pari läheltä piti tilannetta, sattuu niitä kävellessäkin. Jos ei tuolla meidän kauppareitillä olis autotietä paljon korkeammat jalkakäytävät, olis männä viikolla jääty auton alle. Mihin hemmettiin ne oikein kattoo, kun suoralla tiellä puskeevat päälle? Samanlainen juttu tapahtu meille pari vuotta aiemmin. Yks kaks sitä vaan tajuaa, että auton renkaat vinkuu vasten rotvallin reunaa. Tätä kirjoitellessa mies katto tv-uutisia, joissa kerrottiin liikenneonnettomuuksien määrien olevan kasvussa.... Palautusta piti yrittää kahdesti, eka kerralla toimisto oli lounasajalla kiinni, vaikka sen piti alkuperäispuheitten perusteella olla koko ajan toiminnassa… Uusi yritys tehtiin tasan klo 15 ja työntekijä tuli just samanaikaisesti ovia aukomaan. Tietulleista maksettiin pari kymppiä lisää, muuten eivät keksineet mitään uusia menoja, joten saatamma harkita uutta vuokrausta lyhyemmälle ajalle keväällä. Bensoihin meni vajaa satanen, mutta kyllähän myö aika paljon ajeltiinkin. Samaan aikaan toimiston kanssa auottiin myös Outron ovet, joten käytiin juomassa yhdet lomanlopettajais GT:t. Nyt on palattu normaaliin, syötiin  kotona omatekoista evästä ja hyvä niin!

Sinesiin ja takaisin

Autoilua on aiemmin harrastettu suuntana itä, nyt mentiin vaihteeksi länteen. Sines on kaupunki (cidade) Sinesin kunnassa (concelho tai município) Setúbalin piirissä (distrito), Alentejon alueen (região) alialueella (sub-região) Alentejo Litoral eli Alentejon rannikolla. Kunnat muuten jakaantuvat freguesioihin (ei suomenkielistä käännöstä), joista osa on kaupunkeja (cidade tai vila), Sinesissä ne ovat Sines (joka on siis kaupunki) ja Porto Covo (joka ei ole kaupunki, pelkkä freguesia vaan). Portimãon (conselho) vastaavat tiedot: alue sekä alialue = Algarve, piiri = Faro, freguesiat = Portimão (cidade), Alvor ja Mexilhoeira Grande. Praia da Rocha ei siis ole mikään virallinen kunnanosa, vaikka siellä elelevät kuten Artur tuntuvat niin ajattelevankin. Tähän päättyy Portugalin aluejaon lyhyt oppimäärä.

Idässä käytiin Vila Real de Santo Antóniossa, jota ei tässä kartassa näy,
mutta sen espanjalainen naapurikaupunki Isla Cristina näkyy oikeassa alalaidassa.
Sines on kartassa äärimmäisenä vasemmalla ylhäällä.
Sinne ajeltiin luonnonsuojelualueen reunaa pitkin.

Sinesiin Alentejoon siis maanantaina menimme, siellä olimme ja sieltä tiistaina pois tulimme. Menomatkalla ajeltiin vähän eri reittejä kuin palatessa, moottoriteitä enimmäkseen vältellen köröteltiin kuitenkin. Mitä lännemmäksi mentiin, sitä enemmän maasto tasoittui ja muuttui maatalousvaltaisemmaksi. Vuorilla kasvatetaan erilaisia puita, eukalyptusta on paljon. Sen ja kostean mullan tuoksuyhdistelmä vie aatokset aina meren yli Madeiralle… Sitä en tiedä, mitä kaikkea näkemillämme pelloilla ja kasvihuoneissa viljellään, mutta viljelyksiä oli paljon ja isojakin olivat. Niitten väleissä oli isoja laumoja nautoja ja lampaita (lisää kyljyksiä Jaanalle – huraa!) laiduntamassa. Matkan varrelle sijoittui myös Parque Natural do Sudoeste Alentejano e Costa Vicentina eli Lounais-Alentejanon ja Vicentinan rannikon luonnonpuisto. Myös aiemmin Jagge-ajelulla Sagresissa käväistiin ko. suojelualueella.

Kahvila Kohtauspaikassa (ei kumpikaan muisteta, missä kylässä se oli) juotiin mennessä kahvit ja käytiin vessassa.
Paperi oli tietysti loppu ja sitä piti käydä pyytämässä lisää - joka hemmetin kuppilassa, jossa pitää mennä eriöön, paperi on aina loppu tai loppuu justiinsa...

Idässä jokaiseen risteykseen on rakennettu liikenneympyrä ja oli niitä paljon lännessäkin. Enimmäkseen opasteet on hyvät, paitsi tietysti sitten juuri ratkaisevassa paikassa ne joko puuttuu tai on kummallisessa paikassa. Ilmeisesti ympyröissä ajamisen liikennesäännöt poikkeaa suomalaisista, mutta on niihin aina osattu mennä ja poiskin on päästy, välillä kyllä opasteiden vajavaisuuden takia on ajettu useampikin kierros. Onneksi ei olla hirveitä rikkeitä onnistuttu tekemään ainakaan poliisien nähden, täällä on nimittäin maksettava sakot heti eli oitis. Jos sakkoa ei hyväksy, sitä vastaava pantti on kuitenkin annettava ja sen jälkeen voi sitten tehdä valituksen ja ehkä jopa saada sen pantin pois, jos tuomari on suosiollinen. Jos sakkoja ei maksa, ajokortti viedään pois ja tilalle annetaan väliaikainen ajolupa. Sergiolla on aina välillä vähän hankalaa ollut noissa sakkoasioissa, herran jalka on painavaa sorttia. Hää on kertonut, miten on poliiseille ilmoittanu, ettei ole varaa maksaa (lasku voi nousta tonneihin) ja tarjonnu autonsa avaimia pantiksi tyyliin viekää koko romu. Ei ole kuulemma vielä kelvannu… Myö on poliiseja nähty vaan tietyömailla opastamassa, niitten liikenteenohjaus näkyy kuuluvan GNR:n (Guarda Nacional Republicana) eli kansalliskaartin hommiin.

Paikan päälle päästyämme satoi tai paistoi tai satoi ja paistoi ja kaiken aikaa tuuli ihan hemmetisti, satamakaupungissa kun kerran olimme. Hotellihuonetta ei saatu ennen kuin klo 16, joten kuurojen välissä käytiin vähän tutustumassa ympäristöön ja syömässä lounasta Flor de Sines -ravintolassa. Mie söin yllätys yllätys lampaankyljyksiä ja mies otti snookerpöydän kokoisen vasikanpihvin. Ruoka oli yksinkertaista ja hyvää. Parhaat lampaat on kylläkin tulleet vastaan itsenäisyyspäivänä, kun ennen jalispeliä käytiin Praia da Rochalla Humbertosissa täyttämässä mahat. Kyljykset ei olleet kyljyksiä vaan sain täydellisesti kypsennetyn kareen nenäni alle – aah… On kyseistä ravintelia vältelty, koska se sijaitsee turistialueella, mainostaa turistimenua ja sillä on usein sisäänheittäjäkin – kaikki yleensä huonoja merkkejä, mutta näköjään voivat johtaa pahasti harhaankin.

Hotellissa oli kaunis jouluasetelma, Maija ja Jesse, sen muka-ei-oikea-isä ja kolme viisaaksi mainittua.
Samanlainen on kai nähty joskus muuallakin, mutta väliä hällä, nätti se on.

Sateinen satamakaupunki

Hotellin lähellä on palkittua arkkitehtuuria. Ei kyllä ymmärrä hän, miksi on palkittu....
Kyseessä on kaupungin kulttuuritalo, sisältäen kirjaston, näyttelytiloja jne.

Ilmeisesti tääkin jeppe funtsii, miksi naapuripytinki on palkintonsa ansainnut.

Ei ehkä palkittua arkkitehtuuria, jos lie arkkitehtuuria ollenskaan, mutta ihan kelpo ravintola.

Kuten kaikissa muissakin itseäänkunnioittavissa kaupungeissa, Sinesissä on tietysti linna tai linnoitus.
Pihan maisemointiyritys ei ehkä ole mennyt ihan suunnitellusti
tai sitten tavoitteena on ollu todella minimalistinen vaikutelma.

Linnan muurin kupeessa merelle tuijottaa Vasco da Gama.
Tarina kertoo tutkimusretkeilijän olleen Sinesistä kotoisin,
joten kaupungissa on puolet asioista nimetty hänen mukaansa.
Portimãossahan kaikki on nimetty Manuel Teixeira Gomes -tyypin mukaan paitsi meidän lähikoulu,

joka on saanut nimensä runoilija António Aleixolta.

Hää sitten taas oli kotoisin Vila Real de Santo Antoniosta, jossa kaikki paikat oli saaneet nimensä hältä...

Tää apina on ilmeisesti kammannu naamansa, koska on saanut banaanin.

Sinesissä emme lounastamisen jälkeen oikein keksineet mitään tekemistä, käveltiin vaan katuja ristiin rastiin huonetta ootellessa. Hotel Sinerama on huoneistohotelli, joka on parhaat päivänsä nähnyt joskus vuosia sitten. Kämpän saatuamme vähän huilattiin ja sitten lähdettiin takaisin katuja tallaamaan, sääkin oli siihen mennessä parantunu. Iltapalaksi käytiin nappaamassa Petiscos da Vilassa heidän tapaslautanen ja sitten takaisin hotellille, missä päädyimme snookerpöydän ääreen.

Kiva pikkukuppila Petiscos da Vila.

Tapaspaikan vieressä aukiolla oli kauniit kuuset.
Valoissa oli jännä efekti, minkä takia näytti kuin oksistoissa olis jää sulanut.

Oikeestihan täällä mitään snookeria pääse pelaamaan, ihan niitä samoja pubibiljardipöytiä täällä on kuin muuallakin, mutta kai täkäläisistä se vaan kuulostaa hienommalta. Miehän en ole koskaan pelannut mitään muuta keppilajia kuin koronaa joskus pentuna ja sen kyllä huomasi – hauskaa meillä silti oli! Säännöistä ollu mitään hajua, kunhan roiskittiin ja välillä tuo nuoruutensa baareissa lajia harrastanu tyyppi ylti suorastaan yllättäviin suorituksiin.

Kun ei enää muu auta, otetaan luovuus käyttöön.
Koska lyönnin aikana tuntu, että keppi takertuu hikiseen käteen kiinni, panin huivin väliin ja johan toimi!
Paitsi, ettei kovinkaan moni lyönti silti onnistunu.

Tässä alkaa olla jo ammattimainen ote...

Aamulla todettiin, että hotellihuoneen lisäksi myös aamiainen oli jääny jollekin aikaisemmalle vuosituhannelle. Saatiin kuitenkin jotain kitusiimme, että jaksettiin lähteä paluumatkalle. Ennen sitä kuitenkin vielä vähän teputeltiin kaupungilla.

Onko se oikea vai sittenkin maalaus?
No, jälkimmäinen, mutta hyvin on taas hämätty.

Tää sitten taas on jo ihan päätön juttu.

Sines ei siis ollut mikään elämää mullistanut elämys, mutta varsinainen tavoite olikin ollu nähdä vähän erilaisia maisemia kuin aiemmin ja sehän hyvinkin toteutu. Paluumatkan suunnitelmaa muutettiin sen verran, että alkuperäinen ajatus ajaa Monchiquen kautta O Maximinoon lounaalle haudattiin puolimatkassa, koska ei enää vaan jaksettu/haluttu/uskallettu ajella mutkaisia vuoristoteitä. Vastaantulijoilla oli häiritsevä tapa ajaa tien keskellä tai kokonaan vastaantulevaa kaistaa huomattavaa ylinopeutta ja se aiheutti pientä stressin poikasta. Kotiin päästyämme nakattiin kamat ovesta sisään ja paineltiin nälkäisinä O Viriatoon, mie sain herkullista herkkusieni-katkarapuspagettia ja ukko vetäisi parin porsaan posket muusilla. Jälkimmäinen annos tuli pöytään todella kauniissa kolmijalkaisessa valurautapadassa, siinä kohtaa iski annoskateus, ei onneksi muuten! O Maximinossakin saatetaan vielä käydä, auton vuokra-aikaa on vielä viikko jäljellä.

Mentiin mutkille

Tuolla miehellä on pitkään ollut haaveena (ja miulla kyllä myös, mutta ei niin isosti), että käydään itärajalla Vila Real de Santo Antóniossa. Aikaisempina vuosina syömämme muxama de atumit on nimittäin olleet sieltä kotoisin. Niitä valmistanut tehdas on ollut kiinni vuoden päivät (em construção) eikä siihen ole feisibuukin mukaan muutosta tullu, mutta päätettiin nyt kuitenkin sitten autollisina lähteä paikkaan tutustumaan. Tehdasta (jos sitä nyt enää on ollenkaan olemassa) ei löydetty, mutta muuten ihan mukava pikkukaupunki Espanjan rajalla kyllä. Yhden yön visiitin väärti, ehdottomasti.

Vila Real de Santo Antóniossa on keskustassa hyvin yhtenäinen graafinen ilme.
Kaikkien liikkeiden ja kuppiloiden nimet on markiiseissa kirjoitettu tolla fontilla.
Tämän mukaan on kylällä taivas avoinna!

Superkuu Espanjan yllä, alla skorpioni...

...heinäsirkka...

...rukoilijasirkka kaupungin satamassa.

Keskustassa on täkäläiseen tapaan kävelykatualue, jonka keskusaukiolle oli pystytetty joulumarkkinat. Aukion ympärillä oli erilaisia ravintoloita, joista yhdessä käytiin syömässä lounasta ja parissa ottamassa pientä iltapalaa. Ekassa otettiin muxama-tapas (jonka alkuperää ei osattu yrityksistä huolimatta selvittää), toisessa oli tarkoitus napata pienet toastit. Siinä mentiin metsään, annos oli tehty neljästä paahtoleipäviipaleesta, joiden välissä oli presuntoa tai juustoa, lisukkeena vielä muutama perunalastu ja niitä tuli tilauksen mukaan 2. Kuppila oli yhtä iso – tai siis pieni – kuin ne leivät… Samanaikaisesti istumaan mahtui ehkä 10 pientä tai 6 vähän isompaa ihmistä. Terassilla oli kyllä paljon asiakaspaikkoja, mutta kuka niillä olis istunut palelemassa, oli nimittäin kylymä!

Iloinen ja aurinkoinen joulutori.
Tiedä siitä jouluisuudesta sitten, vaikka olihan siellä toki joulupukkikin.

Kaupungin kartta. Ensimmäinen kylä, jossa  on jota kuinkin ruutukaava, tuo ukko-kulta oli ihan häpsingillään!

Ulkoilun jälkeen hotellissa (Hotel Apolo) huudatettiin ilmalämpöpumppua. Pumpun lisäksi kylppärissä oli lämmitin, joka lämmitti juuri sen aikaa, kun oli päällä, niin kuin pumppukin. Ihmeteltiin, mihin hemmettiin se lämpö oikein häviää eikä se meille ihmettelyistä huolimatta selvinny. Onneksi peitto oli sentään lämmin. Valitettavasti peittoja oli todellakin vain yksi, eikä se oikein toimi tällaisella parilla, jonka puoliskojen peitonkäyttöpolitiikat eriävät niin suuresti toisistaan… Lisäksi sänkykin oli vielä aika kapea, mutta siitäkin selvittiin ilman suurempia väkivallan tekoja.

Huoneessa olis ollut kiva pikkuinen parveke, jos siellä vaan olis tarennut istuskella.

Vastapäisen talon jokaisella minimaalisella ulokkeella oli pääskysiä (ainakin niin luulen),
jotka yritti kerätä lämpöä auringon noustessa.
Oli oikeasti kylmä, ei pakkasta, mutta ei paljon puuttunu!

Ei-niin-turvallisen näköinen vessalämmitin.
Eikä niin tehokaskaan.

Kaupungissa on joulunaikaan näytillä iso seimikuvaelma, tänä vuonna on 15. kerta ja systeemi on isompi kuin konsanaan. Tällainen pienoismallifriikki oli ihan täpinöissään. Kyse ei ole pelkästä jeesustelusta, vaan kahden tuhannen vuoden takaisen Lähi-idän ja vähän Pyreneiden niemimaankin elämän kuvauksesta. On roomalaisten linnoitusta, maataloutta, käsityöläisyyttä, markkinoita ja ties mitä, osa figuureista on sähköistetty tekemään asioita ns. oikeasti, vesi virtaa ja tulet loimuaa. Pari lintuparveakin lentelee ja muutama petolintu niitä seurailee. Outoa oli se, että yhtään lasta siellä ei ollut näkymää ihmettelemässä, meitä aikuisia vaan!

Muinainen satama pienoismallina.

Pienoismalliautiomaa.

Kotimatkalla mentiin ihan mutkille. Sen sijaan, että oltaisiin lähdetty painelemaan pitkin moottoritietä, päädyttiin vuoristoon (Serra do Caldeirão) maisemareitille. Alkuosa matkasta meni ihan suunnitellusti ja pysähdyttiin Martim Longossa kahvilla – kallista, kupilliset ja pullollinen vettä ja ihan 1,70 makso yhteensä! Sen jälkeen jotenkin vähän eksyttiin ja vedettiin sik­sakkia niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikin ja lopulta oli pakko yhdessä kylässä kysäistä ohjeita, jotka saatiinkin, samat ohjeet varmuuden vuoksi moneen otteeseen toistettuna – taas tuli selville se, miksi portugalilaisilla on niin paljon sanomista kaiken aikaa! Komiat oli kyllä maisemat ja mielenkiintoiset. Kovin villiä ei tainnu luonto enää olla, enimmäkseen ihmisen muokkaamaa. Istutettujen pinjamäntyjen lisäksi oli muuta viljelystä, aurinkopaneelipeltoja, tuulimyllymetsiä ja tietysti kyläpahasia siellä täällä. Wikipediaa tutkimalla kylläkin selvisi, että olisimme voineet törmätä iberialaisiin versioihin susista ja ilveksistä (joita on kovasti viime vuosina yritetty pelastaa istuttamalla kasvatettuja kissoja). Joku eurooppalainen sivettikissakin siellä pitäisi asustaa kera erilaisten jänöpupujen, joita isot petolinnut voipi itselleen evääksi metsästää – niitä me muutama nähtiinkin lekuttelemassa. Hirvet ja villisiat lienee liian isoja saaliita, mutta niitäkin mukamas vuorilta löytyy.

Jos olen oikein ymmärtänyt, nuo palleropuut on istutettuja pinjamäntyjä.

Vuan kyllä olj mukava, kun siitä maalaismaisemasta päästyämme päästiin posottelemaan taas moottoritiellä. Tien rakentaminen ei liene ollut mualiman kevyin juttu, niin iso osa siitä on rakennettu siltojen päälle, milloin ylitettään jotain jokea tai puroa (ribeiro) tai sitten laaksoa (vale), paitsi ettei eroa juuri huomaa, vettä ei noissa puroloissakaan näkynyt.

Kun taas oltiin kartalla, pelastauduttiin Loulén kylkeen rakennettuun ostosinfernoon. Oli IKEA, iso kauppakeskus täynnä samoja liikkeitä kuin jokaisessa muussakin kauppakeskuksessa ja uutuutena outletkylä. Outletmyymälöitä varten oli rakennettu sievä pieni kylänen suihkulähteineen ja pikkuruisine kujineen, söpöä kuin mikä, mutta tosi outoa samalla!

Kaksi asiaa, joitten takia ihan oikeasti piti mennä Ikeaan.
Portugalilaiset ei ymmärrä kunnollisten salaattiottimien eikä pullonavaajien päälle mitään.
Eka jutun ymmärtää, ei ne ymmärrä salaattien päällekään mitään.
Tokaa sitten ei tajua ollenkaan, koska viinien päälle ne sit taas ymmärtää hyvinkin,
ja melkein kaikissa pulloissa on korkki-korkit, mutta kaupoissa myytävät avaajat on ihan silkkaa sontaa.

Kulutuskylä - ei äkkiä arvais, ettei tällä ole muuta tarkoitusta kuin saaha tavaraa kaupaksi!

Kaiken tämän kiertelyn ja kaartelun jälkeen Suomi täytti 100 v. – parabens! Samaisena iltana Liverpool pelasi mestareiden liigaa ja menimme sitä Artturilaan katsomaan. Kuinka ollakaan siellä vietti iltaa myös yksi suomalaisseurue, joka alkoi juhlan kunniaksi miettiä marskinryypyn reseptiä. Jonkinlaisen tuo perheen atk-vastaava löysi netistä ja sen kanssa drinksua kaivanneet meni Arturin luo tekemään tilausta. Pyytämättä ja yllättäen myös meille tarjottiin ko. juomat (giniä, votkoo ja martinia tuplasatsi) ja tilanteesta herkistyneenä baarin isäntä päätti avata meidän hälle 80-vuotislahjaksi antamamme Finlandiavotkapullon, tarjoten kyllä myös itselleen. Tiedä häntä, miten bileet lie jatkuneet, myö paettiin paikalta. Sen verran kuitenkin vielä oltiin juhlafiiliksissä, että mentiin tänä syksynä ekaa kertaa Alabaariin (Yläbaari oli kiinni) ja otettiin presuntoannokset ja lasilliset viiniä ja sitten kotiin.

Vasemmalla Kikka eli taiteilija K.väri (http://xn--vri-qla.fi/) keskellä Artur
ja oikealla keksijä-Willie (tällä hetkellä kaksi patenttia vetämässä).
Uloimmaiset suomalaisia, mutta ei mitään perus-, keskimmäinen on Finlandiatuhkakuppiteline.

Alabaari silloin ennen...

...ja nykyisin.
Viime talvena yrittivät tarjota mamman pitsaa, nyt markkinoidaan Al Caponea...
Ei ole viihtyisä kuppila enää ollut aikoihin, ei, mutta presunto on kyllä hyvää!

Juhlinnasta toivuttuamme otettiin taas kärry alle ja vihdoin katsastamaan Araden vastarannalla olevaa Lagoaa ja erityisesti sen osasia; Ferragudo ja Carvoeiro. Ekassa käytiin sekä mennessä että tullessa ja tullessa myös lounastettiin. Toc-toc (tokkiinsa tokkiinsa) oli ravintolan nimi, ruokana uunissa paistettuja kanankoipia kera riisin ja ranskalaisten – eikä minkään muun. Hyvää se oli, kyllä – varsinkin, kun hinta oli 5,99 tai jotain… 

Taustalla Portimäo Ferragudosta katsottuna,
vasemmalla tyyppi etsiskeli simpukoita,
taisivat olla veitsisimpukoita, joista tehdään hyvää riisiruokaa.

Ferragudolaista katutaidetta (monessa algarvelaisessa kylässä on kivaa katutaidetta):

Carvoeirossa on mäki, jonka päällä on linnoituksen rauniot (kaikissa näissä kylissä on).
Sen rinteeltä katsottuna kylä näyttää tältä (kaikki ne näyttää tältä ylhäältä katsottuna).

Carvoeiron mäellä oli ihan kiva muraali (monissa paikossa täällä on kivoja muraaleja).

Ferragudan Toc-Toc.
Ravintolan lisäksi siinä oli take away -myyntiä ja matkamuistokauppa (ei kovin harvinaista sekään).

Carvoeirossa olisi voinut levähtää näin kauniilla penkillä (näin kauniita penkkejä ei ole aiemmin tullut vastaan).
Mitäpä sitä inehmo voisi parempaa toivoa!