Mentiin mutkille

Tuolla miehellä on pitkään ollut haaveena (ja miulla kyllä myös, mutta ei niin isosti), että käydään itärajalla Vila Real de Santo Antóniossa. Aikaisempina vuosina syömämme muxama de atumit on nimittäin olleet sieltä kotoisin. Niitä valmistanut tehdas on ollut kiinni vuoden päivät (em construção) eikä siihen ole feisibuukin mukaan muutosta tullu, mutta päätettiin nyt kuitenkin sitten autollisina lähteä paikkaan tutustumaan. Tehdasta (jos sitä nyt enää on ollenkaan olemassa) ei löydetty, mutta muuten ihan mukava pikkukaupunki Espanjan rajalla kyllä. Yhden yön visiitin väärti, ehdottomasti.

Vila Real de Santo Antóniossa on keskustassa hyvin yhtenäinen graafinen ilme.
Kaikkien liikkeiden ja kuppiloiden nimet on markiiseissa kirjoitettu tolla fontilla.
Tämän mukaan on kylällä taivas avoinna!

Superkuu Espanjan yllä, alla skorpioni...

...heinäsirkka...

...rukoilijasirkka kaupungin satamassa.

Keskustassa on täkäläiseen tapaan kävelykatualue, jonka keskusaukiolle oli pystytetty joulumarkkinat. Aukion ympärillä oli erilaisia ravintoloita, joista yhdessä käytiin syömässä lounasta ja parissa ottamassa pientä iltapalaa. Ekassa otettiin muxama-tapas (jonka alkuperää ei osattu yrityksistä huolimatta selvittää), toisessa oli tarkoitus napata pienet toastit. Siinä mentiin metsään, annos oli tehty neljästä paahtoleipäviipaleesta, joiden välissä oli presuntoa tai juustoa, lisukkeena vielä muutama perunalastu ja niitä tuli tilauksen mukaan 2. Kuppila oli yhtä iso – tai siis pieni – kuin ne leivät… Samanaikaisesti istumaan mahtui ehkä 10 pientä tai 6 vähän isompaa ihmistä. Terassilla oli kyllä paljon asiakaspaikkoja, mutta kuka niillä olis istunut palelemassa, oli nimittäin kylymä!

Iloinen ja aurinkoinen joulutori.
Tiedä siitä jouluisuudesta sitten, vaikka olihan siellä toki joulupukkikin.

Kaupungin kartta. Ensimmäinen kylä, jossa  on jota kuinkin ruutukaava, tuo ukko-kulta oli ihan häpsingillään!

Ulkoilun jälkeen hotellissa (Hotel Apolo) huudatettiin ilmalämpöpumppua. Pumpun lisäksi kylppärissä oli lämmitin, joka lämmitti juuri sen aikaa, kun oli päällä, niin kuin pumppukin. Ihmeteltiin, mihin hemmettiin se lämpö oikein häviää eikä se meille ihmettelyistä huolimatta selvinny. Onneksi peitto oli sentään lämmin. Valitettavasti peittoja oli todellakin vain yksi, eikä se oikein toimi tällaisella parilla, jonka puoliskojen peitonkäyttöpolitiikat eriävät niin suuresti toisistaan… Lisäksi sänkykin oli vielä aika kapea, mutta siitäkin selvittiin ilman suurempia väkivallan tekoja.

Huoneessa olis ollut kiva pikkuinen parveke, jos siellä vaan olis tarennut istuskella.

Vastapäisen talon jokaisella minimaalisella ulokkeella oli pääskysiä (ainakin niin luulen),
jotka yritti kerätä lämpöä auringon noustessa.
Oli oikeasti kylmä, ei pakkasta, mutta ei paljon puuttunu!

Ei-niin-turvallisen näköinen vessalämmitin.
Eikä niin tehokaskaan.

Kaupungissa on joulunaikaan näytillä iso seimikuvaelma, tänä vuonna on 15. kerta ja systeemi on isompi kuin konsanaan. Tällainen pienoismallifriikki oli ihan täpinöissään. Kyse ei ole pelkästä jeesustelusta, vaan kahden tuhannen vuoden takaisen Lähi-idän ja vähän Pyreneiden niemimaankin elämän kuvauksesta. On roomalaisten linnoitusta, maataloutta, käsityöläisyyttä, markkinoita ja ties mitä, osa figuureista on sähköistetty tekemään asioita ns. oikeasti, vesi virtaa ja tulet loimuaa. Pari lintuparveakin lentelee ja muutama petolintu niitä seurailee. Outoa oli se, että yhtään lasta siellä ei ollut näkymää ihmettelemässä, meitä aikuisia vaan!

Muinainen satama pienoismallina.

Pienoismalliautiomaa.

Kotimatkalla mentiin ihan mutkille. Sen sijaan, että oltaisiin lähdetty painelemaan pitkin moottoritietä, päädyttiin vuoristoon (Serra do Caldeirão) maisemareitille. Alkuosa matkasta meni ihan suunnitellusti ja pysähdyttiin Martim Longossa kahvilla – kallista, kupilliset ja pullollinen vettä ja ihan 1,70 makso yhteensä! Sen jälkeen jotenkin vähän eksyttiin ja vedettiin sik­sakkia niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikin ja lopulta oli pakko yhdessä kylässä kysäistä ohjeita, jotka saatiinkin, samat ohjeet varmuuden vuoksi moneen otteeseen toistettuna – taas tuli selville se, miksi portugalilaisilla on niin paljon sanomista kaiken aikaa! Komiat oli kyllä maisemat ja mielenkiintoiset. Kovin villiä ei tainnu luonto enää olla, enimmäkseen ihmisen muokkaamaa. Istutettujen pinjamäntyjen lisäksi oli muuta viljelystä, aurinkopaneelipeltoja, tuulimyllymetsiä ja tietysti kyläpahasia siellä täällä. Wikipediaa tutkimalla kylläkin selvisi, että olisimme voineet törmätä iberialaisiin versioihin susista ja ilveksistä (joita on kovasti viime vuosina yritetty pelastaa istuttamalla kasvatettuja kissoja). Joku eurooppalainen sivettikissakin siellä pitäisi asustaa kera erilaisten jänöpupujen, joita isot petolinnut voipi itselleen evääksi metsästää – niitä me muutama nähtiinkin lekuttelemassa. Hirvet ja villisiat lienee liian isoja saaliita, mutta niitäkin mukamas vuorilta löytyy.

Jos olen oikein ymmärtänyt, nuo palleropuut on istutettuja pinjamäntyjä.

Vuan kyllä olj mukava, kun siitä maalaismaisemasta päästyämme päästiin posottelemaan taas moottoritiellä. Tien rakentaminen ei liene ollut mualiman kevyin juttu, niin iso osa siitä on rakennettu siltojen päälle, milloin ylitettään jotain jokea tai puroa (ribeiro) tai sitten laaksoa (vale), paitsi ettei eroa juuri huomaa, vettä ei noissa puroloissakaan näkynyt.

Kun taas oltiin kartalla, pelastauduttiin Loulén kylkeen rakennettuun ostosinfernoon. Oli IKEA, iso kauppakeskus täynnä samoja liikkeitä kuin jokaisessa muussakin kauppakeskuksessa ja uutuutena outletkylä. Outletmyymälöitä varten oli rakennettu sievä pieni kylänen suihkulähteineen ja pikkuruisine kujineen, söpöä kuin mikä, mutta tosi outoa samalla!

Kaksi asiaa, joitten takia ihan oikeasti piti mennä Ikeaan.
Portugalilaiset ei ymmärrä kunnollisten salaattiottimien eikä pullonavaajien päälle mitään.
Eka jutun ymmärtää, ei ne ymmärrä salaattien päällekään mitään.
Tokaa sitten ei tajua ollenkaan, koska viinien päälle ne sit taas ymmärtää hyvinkin,
ja melkein kaikissa pulloissa on korkki-korkit, mutta kaupoissa myytävät avaajat on ihan silkkaa sontaa.

Kulutuskylä - ei äkkiä arvais, ettei tällä ole muuta tarkoitusta kuin saaha tavaraa kaupaksi!

Kaiken tämän kiertelyn ja kaartelun jälkeen Suomi täytti 100 v. – parabens! Samaisena iltana Liverpool pelasi mestareiden liigaa ja menimme sitä Artturilaan katsomaan. Kuinka ollakaan siellä vietti iltaa myös yksi suomalaisseurue, joka alkoi juhlan kunniaksi miettiä marskinryypyn reseptiä. Jonkinlaisen tuo perheen atk-vastaava löysi netistä ja sen kanssa drinksua kaivanneet meni Arturin luo tekemään tilausta. Pyytämättä ja yllättäen myös meille tarjottiin ko. juomat (giniä, votkoo ja martinia tuplasatsi) ja tilanteesta herkistyneenä baarin isäntä päätti avata meidän hälle 80-vuotislahjaksi antamamme Finlandiavotkapullon, tarjoten kyllä myös itselleen. Tiedä häntä, miten bileet lie jatkuneet, myö paettiin paikalta. Sen verran kuitenkin vielä oltiin juhlafiiliksissä, että mentiin tänä syksynä ekaa kertaa Alabaariin (Yläbaari oli kiinni) ja otettiin presuntoannokset ja lasilliset viiniä ja sitten kotiin.

Vasemmalla Kikka eli taiteilija K.väri (http://xn--vri-qla.fi/) keskellä Artur
ja oikealla keksijä-Willie (tällä hetkellä kaksi patenttia vetämässä).
Uloimmaiset suomalaisia, mutta ei mitään perus-, keskimmäinen on Finlandiatuhkakuppiteline.

Alabaari silloin ennen...

...ja nykyisin.
Viime talvena yrittivät tarjota mamman pitsaa, nyt markkinoidaan Al Caponea...
Ei ole viihtyisä kuppila enää ollut aikoihin, ei, mutta presunto on kyllä hyvää!

Juhlinnasta toivuttuamme otettiin taas kärry alle ja vihdoin katsastamaan Araden vastarannalla olevaa Lagoaa ja erityisesti sen osasia; Ferragudo ja Carvoeiro. Ekassa käytiin sekä mennessä että tullessa ja tullessa myös lounastettiin. Toc-toc (tokkiinsa tokkiinsa) oli ravintolan nimi, ruokana uunissa paistettuja kanankoipia kera riisin ja ranskalaisten – eikä minkään muun. Hyvää se oli, kyllä – varsinkin, kun hinta oli 5,99 tai jotain… 

Taustalla Portimäo Ferragudosta katsottuna,
vasemmalla tyyppi etsiskeli simpukoita,
taisivat olla veitsisimpukoita, joista tehdään hyvää riisiruokaa.

Ferragudolaista katutaidetta (monessa algarvelaisessa kylässä on kivaa katutaidetta):

Carvoeirossa on mäki, jonka päällä on linnoituksen rauniot (kaikissa näissä kylissä on).
Sen rinteeltä katsottuna kylä näyttää tältä (kaikki ne näyttää tältä ylhäältä katsottuna).

Carvoeiron mäellä oli ihan kiva muraali (monissa paikossa täällä on kivoja muraaleja).

Ferragudan Toc-Toc.
Ravintolan lisäksi siinä oli take away -myyntiä ja matkamuistokauppa (ei kovin harvinaista sekään).

Carvoeirossa olisi voinut levähtää näin kauniilla penkillä (näin kauniita penkkejä ei ole aiemmin tullut vastaan).
Mitäpä sitä inehmo voisi parempaa toivoa!