Taksikuskin tauti ja muita sattumuksia

                                                                     

Heti kättelyssä saatiin lentsu, siis ihan kirjaimellisesti. Faron lentokentältä meidät hakenut herra tirskui ja niiskutti ja niinhän siinä sitten kävi, että taksikuskin tauti tarttui. Onneksi itämisaika oli muutaman päivän ja kerettiin hoidella asettumisasioita kuntoon.

Koti alkaa olla järjestyksessä. Samanlainen kämppä kuin viime talvena, pari ovea lähempänä hissiä, siinä tärkein ero. Tai melkein tärkein, tärkein taitaa kuitenskin olla se, että Irenen sijaan jaamme kämpän sisarensa kanssa, josta mie tykkään kyllä enemmän. Nimi on vielä vähän hakusessa, mutta eiköhän se ole Aida! Taas rampattiin pitkin kaupungin katuja ja haalittiin tavaraa, vaikka tällä kertaa tuotiin Suomestakin aika läjä, mm. OBH Nordican ihana uutuus, keraaminen parilapannu, joka on niin köykäinen, että viittii raahata matkassa.

 

Saanko esitellä: Aida!
Eikö hää näytäkin etiopialaiselta prinsessalta?

Ostoksia on yritetty vähän viime kerrasta järkeistää. Tässä kämpässä kylppärissä on pari lasihyllyä seinällä, joten sinne ei tarvinnu nyt mitään korisysteemiä järjestää. Keittiöstä taas puuttui vaikka mitä, on hommattu veitsiä ja raastinta ja erilaisia paistolastoja- ja pihtejä jne. Edellisen kerran älynväläys, että kovamuovisia lasten (ja miks’ei vanhempienkin tunareiden) kekkereihin tarkoitettuja laseja voi käyttää tuoreitten yrttien nesteytykseen ja ruuantähteiden säilytykseen ja naposteltavien tarjoomiseen ja vaikka mihin ja sitten pestä pesukoneessa ja ottaa taas uuteen käyttöön, säästää aika tuhottomasti rahaa, kun ei tartte ostella joka tarkotukseen erilaisia kippoja ja kuppeja. Henkareita ostettiin itse, kun Kiinan-kaupasta löytyi kymmenen satsi, joka mahtuu parin normihenkarin tilaan. Saattaavat lähteä täältä vaikka matkaan sitten aikanaan. Samasta paikasta ostettiin neljä imukuppikoukkua (joissa oli ohjeet tarrakoukkujen kiinnittämiseksi), joihin saatiin keittiön pyykeitä sun muita roikkumaan, hinta oli käsittämätön 90 senttiä / pari.

Maailman paras parila ja pari aika hyvää meriahvenaa.

Ekan ostosretken saalis.

Heti ekana päivänä käytiin vähän verestämässä vanhoja tuttavuuksia, Continentessa Mundo do Caféen Luis Figo -vahanukke halus tervehtiä meitä käsipäivää ja tarjos tervetuliaisiksi parit pastel de natat tsajujen ja sämpylöitten kyytipojaksi. Lusanassa lounaalla Susanan kanssa vaihdettiin poskisuukkoja, samoin Bacchuksessa Arturin kanssa, kun käytiin ottamassa vähän virkistävää nestettä kaiken tallustelun keskellä. Sinä päivänä nimittäin oli ihan järkyttävän kuuma. Bacchuksessa istuessa miulla valui hiki noroina joka pirun huokosesta, mitä ihmisestä löytyy ja varmaan sitä varten synty muutama ihan uusikin. Yksi vanha tuttu oli sellainen, että ei olis kyllä ollut väliksi tavata uudelleen, Kake nimittäin: viime kerralla vaihdatettiin rikkinäinen telkkarin kaukosäädin toimivaan ja olivat tietysti ratkaisseet ongelman vaihtamalla parin huoneen kapulat päittäin ja täältä nyt sitten löyty se alkuperäinen rikkinäinen…

Kaiken kohkaamisen jälkeen sitten uni maittoi, nukuttiin kumpikin ainakin kakstoista tuntia putkeen, mitä nyt välillä piti käydä eriön puolella. Tuo varhaisvanhus on aika hyvässä hapessa, mitä kävelemiseen tulee, tällaisella myöhäiskeski-ikäsellä, jonka nivelet on vauhdilla muuttumassa tunnistamattomiksi tukirankaelementeiksi, tekee välillä tiukkaa pysyä kyydissä.  Ihmeteltiin Praia da Rochan promenadia pitkin kävellessä, että pitäisi olla joku lomasesonki vielä, mutta missäs kaikki inehmot oikein on. Sitten tajuttiin mennä kurkkaamaan alas rannalle ja johan alkoi väkeä löytyä, siellähän ne normityypit on helteillä, tiätysti! Helteen takia yhden päivän päällä olleet vaatteet menee armotta koneeseen heti seuraavana päivänä. Ilmastointi huutaa päivisin melkein kaiken aikaa, yöllä ei olla pidetty päällä, makkari vaan on viilennetty ennen uinumaan menoa.

Siellä niitä on, auringonpalvojia - oma ihmislajinsa,

Artur esitteli keväällä huostaan annettujen bromelioiden tilannetta, eihän ne ihan parhaassa kuosissaan olleet, mutta elossa kumpikin ja poikineetkin olivat. Vähän alkaa ikä painaa itse baarinpitäjääkin, mutta kun sunnuntaina käytiin katsomassa parit pelit (ois voineet jäädä väliin, Pool sai nippanappa tasurin Evertonin kanssa, mut United otti kunnolla turpaansa Arsenalilta), ihan hää jaksoi kuppilassaan touhuta ja asiakkaatkin tuli enimmäkseen palveltua. PR-koira Ninakin kävi rapsututtamassa itseään, mikä oli ihan kiva juttu.

DIY Adult Coloring Book
Tätä se tauti teettää, kun ei oikein jaksa kylällä kuljeksia....

Hullut päivät

On ollu aika haipakkaa viimeiset päivät tai oikeemmin viikot. Kotosalla vietettiin MAD Weekiä eli Mikkeli Art & Design -viikkoa. Marhasin siis minäkin näyttelytapahtumasta toiseen, välillä oli mielenkiintoista, välillä hämmästyttävää ja silloin tällöin ihan elähdyttävää. Vileekin on rempan jälkeen avannut ovensa ja näyttelykiertueen päätteeksi nautittu parsakaalisoppa sienilisukkeineen oli ihan kohillaan ja leipähän siellä on aina herkkua, vaikka onkin närästäväistä tavaraa.

Jo ennen MADia lupilaiset kävi tekemässä tupatarkastuksen. Voi mahoton, kun meillä oli taas mukavaa. Logistisesti lupikokoukset alkaa olla vähän hankalia, kun enää kaksi asuu Lappeenrannassa ja kaks muuta on hajaantuneet Kouvolaan ja Mikkeliin, mutta kyllähän kaikki järjestelemällä hoituu. Kämppä meni tarkistuksesta läpi ja niin ilmeisesti tarjotut eväätkin, ainakaan tähteitä ei hirveesti jääny.

Tää tätien tapa tapailla on miusta aika hauska, välillä käydään kyldyyririennoissa, niin myös armoitettu lupimme ja välillä sitten vaan vejetään evästä ja juomaa niin että napa rutisee ja sivussa tulee sitten käsiteltyä niin hallituksen toilailut, pakolaisten surkea kohtalo ja kaikenlaiset enämpi henkilökohtaset kommervenkit. Kahviloissa ei kai oo ikinä tullu vastaan, että akat kokoontus sinne aamukahveille porukalla, kun taas joka kuppilassa on aina heti avaamisen jälkeen pöydällinen ukkoja jorisemassa. Eli siis tätien hengailut on hengeltään yksityisempiä ja ukkojen jutskailut julkisempia, tällaisen hypoteesin voisin esittää tän vähäisen empiirisen tutkimusaineiston nojalta.

Tätienergiaa Mikkelangeloitten tyyliin.
Mikkelangelot on ilmeisen aktiivinen harrastajataiteilijoiden yhteenliittymä.

Käytiin tuon siipankin kanssa harrastamassa kyldyyriä (me ja kaikki Mikkelin eläkeläismummot), oikein Sydneyssä asti tai siis Ritzissä, jossa näytettiin Sydneyn satamassa kuvattu Aida. Nimiroolin Latonia Moore oli enemmän kuin ihastuttava, hää oli oikeesti upea, mutta sankaritenori (Walter Fraccaro) oli aika köpsä. Lavasteet ja puvustus oli aika – hmm – outoja, välillä suorastaan huvittavia, mutta oopperan sisältöön verrattuna eivät oikein natsanneet, esimerkiksi Tom of Finland -kuvastosta pukimensa hakeneet vartiosolttupojat, etiopialaiset sotilaat kuin guerillat Che Guevara -katalogista ja egyptiläiset faaraoiden aikaiset upseerit epoletteineen ja remmeineen kuin doupatut I maailmansodan upseeri-wannabeet. Asiantuntevamman arvioinnin esityksestä voi käydä tsekkaamassa:

http://www.limelightmagazine.com.au/live-reviews/review-aida-handa-opera-sydney-harbour

Hullunhauska pakkausrupeamakin oli kaiken hulinan keskellä samalla käynnissä, taas vatuloitiin ja iteroitiin… Lopulta melkein huomaamatta tuli muutama päivä ennen matkaa suuri havahtuminen: etelä-Portugalissa on vielä lokakuussakin pirun kuuma ja eikun Eurokankaaseen tyykin ostoon! Lähtöä edeltävänä sunnuntaina väsäsin kiireellä (kaikki Ympyräkaupungin rättiopistossa opittu sai huutia, voi miuta syntistä…) pari vähän kevyempää yksinään pidettävää tunikasysteemiä, tähteistä sitten tietysti huivia, lisäksi lyhensin yhden vanhan käyttämättä jääneen pellavamekon puseromittaan.

Jossain välissä syntyi avo-anopin sormia lämmittämään ja ehkä myös ajankuluksi hypistelymuhvi.

Matkustuspäivän aamun valjetessa kaikki oli kuitenkin reilassa, tavarat kasseissa ja homma ns. hallussa. Matkustaminen oli matkustamista ja lopulta oltiin yösydännä vanhassa tutussa Oceano Atlânticossa respassa huonetta kinuamassa. ”Ystävämme” Sandra-myyntimanageri oli taas sössinyt, tällä kertaa meille luvattu huone oli varattu meijän käyttöön vasta seuraavasta yöstä alkaen (edellisellä kerralla meitä oli ooteltu jo päivää aiemmin), vaikka kuinka oli sähköpostilla aikatauluja selvitelty. Saatiin kuitenkin yösija ja seuraavana päivänä päästiin lopulta omaan kulloiseen kotiimme, jossa seuraavat puoli vuotta majaillaan. Kaupunkiin asettumisesta seuraavassa tarinassa…

Agraariahdistusta vai aitoa fobiaa?

Tiedättehän tyypit, jotka vain odottavat pääsevänsä jonnekin maaseudulle, luonnon keskelle hengaamaan mökeilleen ja marjamailleen. Ei ymmärrä moista, hän. Jos ei ole asvalttitietä tehty ja valopylväitä pystytetty, ei ole sitä ihmisen ympäristöksi tarkoitettu, ei. Kerran Ilottula-Expressin kyydissä välillä Willimiehen kaupunki –Inkerin muka-kaupunki meinasin saaha ihan oikean paniikkikohtauksen, kun se perhanan bussi vaan tunki syvemmälle ja syvemmälle metsään, välillä oli vähän väljempää ja siellä lampaat touhuili mitä lampaat nyt yleensä touhuaa, ennen kuin joku urhea metsästäjä panee ne villoiksi ja/tai lihoiksi, mutta sitten suunnattiin taas keskelle synkkää havupuustoa ja… APUA! Onneksi just, kun meinasin kajahtaa ja alkaa kiljua pelastusta oikeesti, kuski käänsi vähän sivistyneemmille tienoville, näkyi jo jokunen talokin! Mitä lie agraariahdistusta on tämä, puiden ja metsän pelko on tunnistettu oikeaksi fobiaksi (dendrofobia), mutta tälle omalle tunteelle en ole nimikettä (eikä siis kai diagnoosiakaan ole) löytäny.

Taannoin olimma rapukesteillä Puumalassa, parisen yötä siellä metsän siimeksen ja Saimaan liplatuksen välillä vietettiin. Tontilla on vanha saunamökki ja uusi varsinainen, joiden välillä on sen verran matkaa, että ehkä jopa miekin saisin toisen nurkalta heitettyä toisesta ikkunan kivellä rikki, siis väli on ihan olematon. Vaan se väli oli ainoa, jolle jalkani asetin muutamaa pihalla otettua askelta lukuun ottamatta. Vesille sentään tuli uskaltauduttua, kun herrat lähti ongelle (ei siis marjaan, se oli rouvan hommaa). Kalastus oli sen verran urbaania puuhaa kaikuluotaimineen (mihin tämä maailma oikein on menossa?!?), että edes jotenkin tunsi roikkuvansa sivistyksen syrjässä kiinni. Muuten oli kyllä tosi mukavaa, ravut ja muut antimet maistu makoisilta hyvässä seurassa.

Mistä ne ihmiset muuten ilmestyy niille bussipysäkeille, jotka on jossain keskellä ei yhtään mitään? Ja miksi ne on siellä? Tai ymmärtäähän sen, jos ne on pysäkillä ja tahtoo pois sieltä ei mistään, kun ne on sinne ilman omaa syytään joutuneet, mutta että joku pysäyttää onnikan jäädäkseen jonnekin keskelle ei mitään – tosi hyytävää, ihan silkkaa Bates Motellia on se!

Kaiken lisäksi taas viime aikoina lehdissä on ollut juttua luonnon mielenterveyttä parantavasta vaikutuksesta (esim. http://www.iltalehti.fi/mieli/2015072320078638_md.shtml). Katin villat, sanon minä. Se mikä parantaa ihmisen mielenterveyttä löytyy rakennetusta ympäristöstä. Yksi ehdottomasti rauhoittavimmista kokemuksista ikinä on ollut se, kun Hemingway’sin terassilla istuskellen luin kirjaa, join skumppaa ja vieressä jätkät peruskorjas Oprin kauppakeskusta – meteliä ja pölyä piisas, mutta oli niin tasapainoinen ja turvallinen olo!

Viisaathan on nykyisin käsittääkseni sitä mieltä, että ihan ekologisista syistä olis järkevää keskittää asuminen kaupunkeihin ja maaseutua voisi sitten hyödyntää ruuantuotantoon ja matkailuelinkeinoon. Mie olen jo vuosia aatellu, että voisivat maatilat olla isoja kokonaisuuksia, missä tyypit kävis vaan töissä ja varsinaisesti asusivat kaupungeissa samoin kuin seilorit käy merellä muutaman viikon kerrallaan ja sitten taas nauttiivat kuivan maan antimista välillä. Olis todennäköisesti tehokkaampaa, pysyis luonto paremmassa kuosissa ja muutenkin maailma pelastuis! Oli syyt sitten mitkä tahansa, maaseutuhan on jo tyhjenemässä, ennustaavat, että 15 vuotta ja usseempi sata tuhatta olis siirtänyt kamppeensa maalta kaupunkeihin (http://www.hs.fi/kotimaa/a1440817687162). Ne, jotka jää jäljelle, itkeevät todennäköisesti sitten kuitenkin samojen palvelujen perään kuin urbaanissa ympäristössä, vaan järjetöntähän se olis muutamaa mökkiä varten pitää palokuntia ja sairaaloita valmiudessa.

 

Piruntorjuntatorni aka kirkko keskellä kylää

Kaupungeissahan sitten taas pitää olla keskusta. Jos on Lappeenrannassa päässyt käymään niin, että turistit kysyy ihan kirkon kupeessa, että missäs se keskusta on, niin näin on kuulemma Helsingissä päässyt käymään ihan Stokkan kulmalla. Täällä sentään tori on ehdottomasti se kaiken keskipiste, jonka ympärillä kaikki pyörii ja hyvä niin. Syksyn tullen vähän on aktiviteetit vähentyneet, kaffekojut on sulkeneet oviaan tai oikeemmin purkaneet telttansa ja luonnonantimien myyntipöytiä on siirretty varastoon. Silti sitä sumppiakin vielä saa ja syksyn satoa on tarjolla edelleen ihan kiitettävästi. Joka viikonloppu on erilaisia tapahtumia, viime lauantaina taideharrastajat esitteli tekeleitään ja Vilee tarjoili katusapuskaa kunnantuvan takapihalla, jota myös Pikkutoriksi kutsutaan. Silloin myö vietettiinkin oikeeta turistipäivää: hengailtiin kirkolla eli torilla, käytiin välillä kattomassa Majalla jalista ja lounastamassa (söin ekan hampurilaisen vuosikausiin, oli pikkasen parempaa kuin Mäkkärin tarjoomukset) ja sitten lisää hortoilua ja päivän päätteeksi iltapalaa ja lisää palloilua (ManU 3–Pool 1.) Seuraavaksi viikonlopuksi on vähän isompi taidepläjäys Naisvuoritalolla, sinne suuntaamma varmaan kanssa. Parin viikon päästä miehen laulava eno esiintyy Mikaelissa muutaman muun musiikkitaitelijan kanssa, ehkä pitää sielläkin käväistä.

Ihmeellinen on elämä

Dekkarihyllyt on jo aika tarkkaan koluttu ja mitään kovin paljon älyllisesti vaativampaa ei ole huvittanut lujeskella, onneksi lukemattomia lukemattomia elämäkertoja on piisannut. Luin Ozzyn tarinan jokunen vuosi aiemmin, ensin suomeksi ja sitten alkuperäiskielellä, mikä olikin nasta juttu: kertomus oli litteroitu niin, että herran telkkarista tuttu ääni ja intonaatio kaikui päässä kuin oltais oltu samassa huoneessa… Äsken perehdyttiin sitten Sharonin versioon aiheesta. Uskomattomiahan hyö ovat, vaikka edes vaan viidesosa olis totta. Schwirzenaggerin Arskankin edesottamukset on kahlattu läpi. Että on omahyväinen paskiainen, älyä kyllä piisais mutta sydämen sivistys loistaa poissaolollaan. Siksi kai hää on poliitikkonakin pärjännyt, ei oo merkitystä sillä, miten asiat on vaan sillä, miltä ne näyttää ja mistä jää nalkkiin. Ihan kuin nää meidän omatkin valopäät. Ei väliä sillä, että on tehnyt jotain tyhmää tai suorastaan väärää vaan sillä, että jäi rysän päältä housut kintuissa kiinni ja sitä kiinni jäämistä sitten pahoitellaan ja anteeksi pyydellään – tsiisus näitten kanssa!

Viimeisin omasta elämästään luettavasti jorissut on ollut Stephen Fry. Outoa kyllä, hänestä löysin jonkinlaisen sisarsielun. Siis kuusivuotta vanhemmasta homosta yksityiskoulun, vankilan ja yliopiston kautta brittihuumorin eturintamaan päätyneestä isokokoisesta kömpelyksestä. Tuttuuden harha syntynee siitä, että tunnistan niin erinomaisen hyvin sen olon, että on hirvittävä huijari, joka kohta paljastuu… Tämä liittyy niin opintoihin kuin työssäkäyntiinkin, siis tunne siitä, että on saavuttanut asemansa ilman omaa ansiotaan ja kohta joku keksii, että tuo tyyppihän on ihan väärässä paikassa, kun ei se oikeesti mitään mistään tiedä eikä ymmärrä. Toisaalta, kun meillä kummallakin on kaiketi ollut aika samat metodit yliopiston suorittamisessa, ei nuo tuntemukset niin ihmeellisiä ole – meinaan, että minimipanostuksella paperit plakkariin on hommattu kumpikin. Yksi meiksin ikimuistoisista suorituksista oli se, kun käytin puoli tuntia opiskeluun, varttitunnin vastaamiseen ja sain kurssista arvosanaksi en suinkaan alinta vaan toiseksi alimman, tadaa! Vähemmästäkin jää sellainen olo, että ei ole ihan puhtaimmat jauhot pussissa.

Töissä on sentään joskus ollut homma hanskassa, vaikka vain hetkittäin. Eniten silloin, kun vaasalaisten kanssa pantiin pystyyn ensimmäistä Primuksen monioppilaitosversiota. Silloin sitä oli asiantuntija sanan varsinaisessa merkityksessään ja parhaimmillaan osaaminen oli gurutasoa, jos sillä tarkoitetaan sitä, että tiesi asiasta enemmän kuin kukaan muu yksittäinen ihminen missään ja milloinkaan. Kyllähän sitä äkkiä sieltä vuorenhuipulta vajui alaspäin, kun systeemi saatiin toimimaan ja käyttäjiä tuli sitä mukaa lisää eri puolille oppilaitoksiin. Sama juttu siis kuin kaikissa suomalaislähtöisissä urheilupyrkimyksissä: ensin ollaan tietysti maailmanmestareita, mutta sitten joku muukin keksii alkaa puuhata samaa älyttömyyttä ja yks kaks sitä löytääkin itsensä vaan niistä divariskaboista.

Stephenin kanssa muuten muutama muukin asia soi samassa mollissa, kuten olematon laulutaito, kyvyttömyys kaikkeen urheiluun paitsi penkkisellaiseen ja ei niin kovin mairitteleva ulkonäkö. Jos onkin hän pitkä honkkeli ja mie tällainen pieni pullero, jolla on käpälät käsien paikalla, niin ei ole kummallekaan kauneutta jaettu hoidettavaksi asti, mikä tietysti vähentää vanhenemisen tuskaa huomattavasti, kun ulkonäkö korkeintaan paranee suhteessa ikään.  Paljon on meissä toki eroavaisuuksiakin, onneksi en oo esimerkiksi koskaan mihinkään epäilyttäviin nenän kautta snortattaviin nautintoaineisiin sortunut. Vuoteen 1987 päättyvä toinen muistelmien osahan loppuu cliffhangeriin: mr Fry imaisee ensimmäiset kokat nokkaan ja mitä siitä sitten seuraa, no lukekaa muistelmien kolmannesta osasta, tiätysti! Kolmas osa on enkuksi jo julkaistukin, mutta tunnustan odottavani suomennosta. Herran kieli on sen verran koukeroista ja sanavarastonsa joko niin sofistikoitunutta tai toisaalta niin rietasta, että ei pysy tää tyttö kärryillä aina suomeksikaan, saati alkukielellä!

Riemastuttava kirja, jasmiiniteetä sekä omatekoisella karviaishillolla ja Peltolan Bluella
päällystettyä paahtoleipää – tästä ei illanvietto parane!

Stephenistä siirryin Stephaniehen. Kyseessä on Janet Evanovichin aivan pähkähullun Stephanie Plum -sarjan päähenkilö, palkkionmetsästäjänä itsensä elättävä nuori nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, eli vielä löytyi lukemattomia dekkareitakin. Nää on NIIN tautisen sairaan hauskoja juttuja, vielä yhdestoista osakin osui ja upposi, osia on muuten olemassa ainakin 22... Kohellus on kuvattu sen verran visuaalisesti, että tv-sarjaa odotellessa (yksi haukuttu leffa on tehty, en oo nähnynnä). Ainoa, mikä meikäläistä häiritsee, on kirjailijan alkuperäisen genren mukaiset chick lit -ongelmat kahden miehen välissä – blääh – mutta onneksi ne asettuu sinne kaiken riemastuttavan kouhotuksen sekaan pahemmin häiritsemättä.  Seuraavaksi sitten vähän kokeneempaan naispäähenkilöön, eli perinteisen ruumiinrakenteen omaavan Mma Ramotswen seuraan Botswanaan, jossa muistellaan edesmenneitä ja toivotaan, ettei kukaan mene edes (sisäpiirin vitsi). 

Home is where your heart is

Kummallista, miten yli 25 vuotta elämästä häviää jonnekin hämärän peittoon ihan parissa viikossa, oliko unta se vain – tai jotain muuta houretta. Nyt asutaan Etelä-Savon ytimessä ja ihan kuin aikaa itärajan pinnassa ei olisi ollut ollenkaan. Kuinkas sitten kävikään, taannoinen turistiretki taannoiseen kotikylään ei muuttanut tilannetta miksikään. Eikö muuten ole hieno sana: taannoin – sain taannoisella matkalla ohjeen käyttää sanaa lähiajan tapahtumien tapahtuma-ajan määrittämiseksi, koska eihän tällaiset kalenteria tarvitsemattomat horiskot ikinä tiijä, milloin mikäkin tarkkaan ottaen tapahtui…

Asiaan. Otsikon mukaan koti on siellä missä syrän räytyy, miun tapauksessa siis tuon savolaislähtöisen muinoisille kotikonnuilleen palanneen jässikän matkassa. Sitä hattua (jota myös tarinan mukaan kodin merkkaamiseen tarvitaan) kun en edelleenkään ole alkanut käyttää, tarjahalosefekti räpsähtää näetsen oitis päälle, jos yrittää jotain kotsaa päälaelleen sovitella.

Honeymoon uuden kotikylän kanssa jatkuu ilmeisesti edelleen, ainakin olo on tyytyväinen. Ollaan harrastettu kävelyä sinne sun tänne, mie olen tutustunut paikkoihin ja tuo toinen taas kuljeskelee nostalgian vallassa ja ihmettelee, kun ovat menneet neljän vuosikymmenen aikana rakentamaan taloja metsään ja tekemään muitakin muutoksia, että eivät ole paikkoja ennallaan pitäneet, ryökäleet... Kerran askeleet vei GalleriAriin, paikalliseen taidegalleriaan, jossa oli Lauri Nykoppin aivan älyttömän hienoja valokuvia, kyllä sieluttomankin sielu lepäs…

Tein päivänä muutamana ensimmäisen itsellisen asiointiretken, kävin kirjastossa, torilla ja kaupassa. Kirjastoon osasin olevinaan suoriutua tyylikkäästi suorinta tietä, mutta olivat alkaneet kunnantupaa maalaamaan ja oli pakko ottaa muutama ylimääräinen sivuaskel. Muuten rastit löyty hienosti olemattomilla suunnistustaidoillakin ja sain hankituksi torin parhaat vatutkin. Asuntokin alkaa kai tottua meihin, mutta ei meidän yrityksiin somistaa sitä. Ainakin jotkut tarraviritykset se on närkästyneenä sylkäissyt lattialle, pakko on ollut ottaa käyttöön vähän järeämpiä keinoja. No, nyt on taas koukut seinillä, katotaan, kuinka pitkään. Seuraavaksi sitten pora kouraan, jos eivät muuten usko!

Mukavaa on, että alkujaan vähäinen taipumus kerätä materiaa ympärille on palautumassa. Nuorna naisna tuli tehtyä useampikin muutto niin, että tavarat kulki polkupyörän kyydissä, nyt ei kyllä vielä onnistuis sitten millään, vaikka irtainta ei ihan älyttömästi olekaan.  Ei kyllä enää oo polkupyörääkään, puhumattakaan, että sillä uskaltais ajaa (vois soutaa jos olis airot, niin ja jos olis hankaimet).

Kun tätä elämää between jobs on taas kestänyt ja näyttää kestävän edelleen, joku aina silloin tällöin kysyy, että miten sitä saa aikansa kulumaan. Yksi ystävä kauhisteli, jos elämästä tulee pelkkää heräämistä, kaupassa käyntiä, ruuanlaittoa, paskantamista ja nukkumista, niin mitäs elämää se sellainen on. Tässä viittaisin Abraham Maslow’n tarvehierarkiaan, jolla voi hyvin perustella oman laiskuutensa. Meinaan, että kun fysiologiset, turvallisuuteen liittyvät, yhteenkuuluvuuteen ja rakkauteen sekä arvonantoon liittyvät tarpeet on hoidettu alta pois, jää jäljelle enää itsensä toteuttamiseen liittyvät tarpeet. Jotkut tietysti pystyy toteuttamaan itseään parhaiten tekemällä antoisaa työtä, meikäläiselle taas rajaton vapaa-aika antaa mahdollisuuden olla niin luova kuin sattuu huvittamaan tai nauttimaan toisten luovuuden hedelmistä.

Saako olla Matissea, Van Goghia vai kenties Dalia?
Mikä virkistää juuri Teidän kirjanne?
Eli vanhojen taidekirjojen kuvien kierrätystä, olkaa niin hyvät!

Sisarein muuten oli keväällä vähän pitempään Espanjassa ja joku kysyi häneltä, että mitä sie sinne menet, ethän sie edes golfaa. Hää tietysti vastasi, että enpä golfaa Suomessakaan, kunhan muuten vaan elelen. Just niin, voi siis esimerkiksi vaan kuleksia ympäriinsä (kuten taannoisella turistiretkellä), käydä vaikka siellä kirjastossa ja sittenhän sitä aikaa vasta lukiessa kuluukin. Lisäksi voi taiteilla kirjojen väliin kirjanmerkkejä, nyt niitä on puolisen tusinaa ja voi jokaiseen opukseen valita kanteen sopivan version. Jos ei siis kirjaa pitäisi arvioida kannen mukaan (mikä miusta ei kyllä pidä paikkaansa), voi siihen kanteen lisätä kiinnostavuutta omatoimisesti. Aikahan kuluu joka tapauksessa, kulutti sitä tai sitten ei. Hedonistista, myönnän syyllisyyteni. Mutta, mikä oikeesti on sen ihanampaa, kuin herätä silloin kun kroppa ja päänsisukset on valmiit siihen. Että voi tallustella kaikessa rauhassa noukkimaan torilta, hallista ja kaupoista parhaat palat ja mielessään suunnitella niistä täydellisen kokonaisuuden, jonka sitten valmistaa asiaan kuuluvalla hartaudella ja nauttii vielä suuremmalla hartaudella, vielä jos sattuu olemaan hyvässä seurassa. Kyllähän se tietysti lopulta paskaksi muuttuu, mutta toisaalta, jos vatsa toimii greippaasti, niin eihän sekään huono asia ole! Ja nukkuminen, missä hitossa sitä näkisi yhtä hyviä elokuvia ja mielenkiintoista taidetta, kuin unissaan, kysyy hän.

Ruuasta puheen ollen, ehdotus loppukesäiseksi ateriaksi:

Pariloidut ahvenet:

4 kokonaista ahventa suomustettuna ja ilman sisuksia (muista poistaa myös kidukset, mutta jätä päät)

tuoretta oreganoa

öljyä

voita

sitruunaa

(sormi)suolaa, mustapippuria

Tee ahvenien kylkiin viiltoja.

Suolaa ja pippuroi kalat kauttaaltaan, tunge oreganoa viiltoihin ja vatsaan.

Öljyä kalat ja paista parilalla tai paistinpannulla ensin toinen puoli ruskeaksi, rapeaksi ja kypsäksi.

Käännä kalat ja levitä päälle voita ja sitruunamehua, paista kypsäksi.

Mustajuurisose:

mustajuuria

perunoita (rosamundat on hyviä)

vettä

merisuolaa

voita

Kuori mustajuuret ja potut ja pane kiehuvaan suolattuun veteen.

Keitä kypsiksi ja valuta.

Muusaa juurekset ja sekoita mukaan voi, lisää suolaa tarvittaessa.

Kesäkurpitsa-kesäsipulilisäke:

kesäkurpitsa

pari kesäsipulia varsineen

öljyä

(sormi)suolaa

balsamietikkaa

Palastele kurpitsa ja sipulit suurin piirtein samankokoisiksi ja heitä pannuun öljyn kanssa.

Kun kasvikset on pehmenneet, lisää suolaa ja tilkka balsamicoa.

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä ja jotain lainattua

Vaikka tää nykyinen asumus on ajateltu tilapäiseksi, on tästä kuitenkin yritetty tehdä mahdollisimman kodikasta ja oman mielen mukaista, niin ulkonäöltään kuin toiminnoiltaankin, siis. Aika isoja rajoitteitahan täällä on kyllä, joten ihan omaa unelmakotia tästä ei saa itkemälläkään. Keittiössä on kauniit tipunkeltaiset kaapinovet ja tosi tylyt tumman ruskeat ellei suorastaan mustat välitilalaatat, että revi sitten siitä. No, lätkäisin lattialle vanhasta kodista tuodun sinisen maton, jossa on ripaus keltaista ja ostin ikkunaan uudet verhot, joissa on kanssa samaa sinistä valkealla pohjalla ja mustin ääriviivoin. Ja kun vanhoja taideopintoja muistellessa pidin huolen siitä, että eri värien valöörit ja kulöörit mätsää, johan toimii!

Stailatessa olkkari ja makkari saivat pitää vanhat verhonsa. Olkkarissa kyllä tuunasin rullakartiinin lätkäisemällä siihen tarranauhalla kammottavan koristeaiheen peittävän kangaskaitaleen, joka on ainakin sopivinaan yhteen vanhasta kodista tuodun yksittäisen parvekkeen oven eteen ripustetun verhoraiskan kanssa. Yksi uusi valaisin ostettiin eteiseen. Entinen keittiön kaunistus, nyt makkariin sijoitettu Yki Nummen Kuplat sai kaverikseen Eero Aarnion Vaasin.

Entiset olohuoneen kalusteet ängettiin ensin tännekin olkkariin, mutta sitten järki voitti ja sohva ja pari muuta kalustetta siirtyi varastohuoneeseen, johon raivattiin tilaa mini-man-cavelle, jossa voipi vaikka kitaraa soitella, jos siltä tuntuu. Nyt muualla on tilaa liikkua ja hengittää.

Taulujen ripustaminen oli episodi sinänsä. Jostain syystä kantavat seinät on tehty sellaisesta betonista, ettei niihin saa koukkuja kuin perkeleellisellä poraamisella, johon ei nyt sitten viititty alkaa. Nyt taide on räjäytetty seinille niihin koukkuihin, joita oli valmiina, ei ihan miun maun mukkaan, mutta saapi välttää. Kaiken muun ripustamiseen onkin sitten käytetty kaksipuolista teippiä – vähän on noloo… Varsinkin, kun on koko siivouksen ajan manattu edellistä asunnonhaltijaa, joka on kiinnittäny ja korjannu kaiken maalarinteipillä! Että tässä jo valmiiksi korvat punottaa, kun ajattelee häntä, joka meidän jälkeen tähän tulee ja vuorostaan kiroaa noita meijän teippauksia…

Astiat on nyt hajasijoiteltu keittiön kaappeihin melkein toimivasti. Jos ei joku olis keksinyt tehdä erilaisia muovikoreja, lirissä litistäis! Jääkaappikin on ajalta ennen jääkaappeja. Ilmeisesti silloin kun se on tehty, on riittänyt, että on ovellinen tila joka pysyy kylmänä, vähät siitä, voiko siellä säilyttää muuta kuin valoa ja lämpömittaria. Senkin tilankäyttö parani kummasti parilla korilla. Astiankuivauskaappiin ostettiin uusi lautashylly (edellinen oli korjattu – ylläri pylläri –  maalarinteipillä) ja kaappi on nyt pyhitetty vain kuivuville astioille, ennen se oli sikin sokin täynnä säilytettäviä ja pestyjä. Vielä kun oppis sen tyhjentämään, ennen kuin upottaa kätösensä pesuveteen, mitä tapahtuu koneettomassa taloudessa useamman kerran päivässä, you know.

Ruuanlaittokin alkaa asettua uomiinsa, enää ei tartte jokaista tavaraa etsiä jokaisesta mahdollisesta paikasta, joskus osuu kohdalle jo ihan eka yrittämällä. Äsken meni taas uuniin kananreisiä, tällä kertaa mausteenaan tuoretta salviaa, Dijon sinappia, valkosipulia, sitruunaa ja tietysti salt-n-pepa. Lisukkeeksi taitaa vääntyä soba-nuudeleita ja erittäin epäortodoksista suippopaprikasta ja sipulista soijasoosin kanssa väännettyä kastiketta. Jälkkäriksi pala suklaata ja huikka grappaa, jota ei oo ihan äsken tullut kurkkuun kaadettuakaan, vieläköhän on hyvää…?

Toiset on luotuja kulkemaan…

Myö ollaan kyllä viimeiset 18 vuotta oltu enämpi paikallaan pysyviä, mutta nyt on tullut muutoksen aika! Kodista Etelä-Karjalassa siirryttiin asuntoon Etelä-Savossa ja Willimies vaihtui pyhään Mikaeliin. Missä sitten mahtaa sijaita seuraava koti, ei ole harmainta aavistustakaan.

Uusi asumus on avo-anopin koti, jonka hän on sattuneista syistä joutunut vaihtamaan palvelukeskuksen dementia osaston hellään hoitoon. Myö vallataan kolmiosta kaksion kokoinen asumus, yksi huone jää hänen ja meidän ylimääräisten tavaroiden varastoksi.

Konsa olemma jo pari talvea asuneet hotellissa, kodin vaihtaminen tilapäiseen asumukseen ei ollut ollenkaan niin ison kynnyksen takana, kuin olis voinut kuvitella. Tavaraa on jaettu niin Punaiselle Ristille kuin kavereille ja muutama varomaton ohikulkijakin on saattanut saada jonkun paketin mukaansa. Silti – kyllä on irtainta vieläkin matkassa aika tolkuton määrä, siksi tuo varastohuone tulee hyvään tarpeeseen.

Porvariston hillittyä charmia ajalta ennen muuttoa

Muutto on ollut tiedossa jo jonkun aikaa ja kaikessa rauhassa on saanut tavaroiden tarpeellisuutta mietiskellä ja uutta kämppää siivoilla. Hauskin siivousrupeama oli, kun naislupimme Vanhiksen kanssa käytiin pitämässä työleiriä. Pyysin hänet lähinnä seurustelu-upseeriks, mutta sen sijaan sainkin pyörremyrskyn, joka tyhjensi keittiön kaapit kaikesta tarpeettomasta ja vanhentuneesta ruokatavarasta neljän tunnin mylläkässä, eikä kyllä malttanut sitä tehdessään haastella ollenkaan. Ite yritin huonolla menestyksellä saada tulevan makuuhuoneen lattiaa puhtaaksi… Parantelin vähän omia osakkeitani tekemällä ihan kelpo päivällisen (kananreisiä valkosipulilla, rosmariinilla ja sitruunalla maustettuna, uusia siikli-pottuja sekä paahdettuja hunajanauriita ja porkkanoita, jälkkäriks valkohomejuustoa sekä rosmariinilla ja balsamicolla marinoituja mansikoita), jonka kanssa oli ihan pakko ottaa pari lasillista roseeta, jota kyllä meni sitten maha pystyssä maailmaa parantaessa pari lasillista lisääkin.

Muuttoauto tuli heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä ja sit se oli menoa. Nyt on pyöritetty jäljelle jääneitä tavaroita ja yritetty löytää niille kohtuullisen tolkullinen paikka, mutta tämä vatulointi ja iterointi jatkuu edelleen (terkkuja vaan Sipilälle!) Uutta kotikaupunkia on silti keritty tutkailla eri kanteilta ja torilla käydään lähes päivittäin, onhan se oikeasti ihan keskellä kylää ja täynnänsä erilaisia herkkutarjoomuksia. Siinä laidalla on lisäksi monta merkittävää mestaa, kuten kirjasto ja Päämaja sporttitelkkuineen. Yksi paikallinen hipsteritapahtumakin tuli käytyä tsekkaamassa, tuoretorin edustalla oli männä viikonloppuna tarjolla katusapuskaa ja musiikkia – jälkimmäinen ei iskenyt, mutta syödyt ylikypsää naudan rintaa sisältäneet leivät senkin edestä ja siitä kun sitten jatkoi Majalle katsomaan, kun United ja Spurs teki historiaa (edellinen voitti, kun jälkimmäinen teki Valioliigan historian ensimmäisen kauden avausmaalin omiin), mikäs oli ollessa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee…