Hullut päivät

On ollu aika haipakkaa viimeiset päivät tai oikeemmin viikot. Kotosalla vietettiin MAD Weekiä eli Mikkeli Art & Design -viikkoa. Marhasin siis minäkin näyttelytapahtumasta toiseen, välillä oli mielenkiintoista, välillä hämmästyttävää ja silloin tällöin ihan elähdyttävää. Vileekin on rempan jälkeen avannut ovensa ja näyttelykiertueen päätteeksi nautittu parsakaalisoppa sienilisukkeineen oli ihan kohillaan ja leipähän siellä on aina herkkua, vaikka onkin närästäväistä tavaraa.

Jo ennen MADia lupilaiset kävi tekemässä tupatarkastuksen. Voi mahoton, kun meillä oli taas mukavaa. Logistisesti lupikokoukset alkaa olla vähän hankalia, kun enää kaksi asuu Lappeenrannassa ja kaks muuta on hajaantuneet Kouvolaan ja Mikkeliin, mutta kyllähän kaikki järjestelemällä hoituu. Kämppä meni tarkistuksesta läpi ja niin ilmeisesti tarjotut eväätkin, ainakaan tähteitä ei hirveesti jääny.

Tää tätien tapa tapailla on miusta aika hauska, välillä käydään kyldyyririennoissa, niin myös armoitettu lupimme ja välillä sitten vaan vejetään evästä ja juomaa niin että napa rutisee ja sivussa tulee sitten käsiteltyä niin hallituksen toilailut, pakolaisten surkea kohtalo ja kaikenlaiset enämpi henkilökohtaset kommervenkit. Kahviloissa ei kai oo ikinä tullu vastaan, että akat kokoontus sinne aamukahveille porukalla, kun taas joka kuppilassa on aina heti avaamisen jälkeen pöydällinen ukkoja jorisemassa. Eli siis tätien hengailut on hengeltään yksityisempiä ja ukkojen jutskailut julkisempia, tällaisen hypoteesin voisin esittää tän vähäisen empiirisen tutkimusaineiston nojalta.

Tätienergiaa Mikkelangeloitten tyyliin.
Mikkelangelot on ilmeisen aktiivinen harrastajataiteilijoiden yhteenliittymä.

Käytiin tuon siipankin kanssa harrastamassa kyldyyriä (me ja kaikki Mikkelin eläkeläismummot), oikein Sydneyssä asti tai siis Ritzissä, jossa näytettiin Sydneyn satamassa kuvattu Aida. Nimiroolin Latonia Moore oli enemmän kuin ihastuttava, hää oli oikeesti upea, mutta sankaritenori (Walter Fraccaro) oli aika köpsä. Lavasteet ja puvustus oli aika – hmm – outoja, välillä suorastaan huvittavia, mutta oopperan sisältöön verrattuna eivät oikein natsanneet, esimerkiksi Tom of Finland -kuvastosta pukimensa hakeneet vartiosolttupojat, etiopialaiset sotilaat kuin guerillat Che Guevara -katalogista ja egyptiläiset faaraoiden aikaiset upseerit epoletteineen ja remmeineen kuin doupatut I maailmansodan upseeri-wannabeet. Asiantuntevamman arvioinnin esityksestä voi käydä tsekkaamassa:

http://www.limelightmagazine.com.au/live-reviews/review-aida-handa-opera-sydney-harbour

Hullunhauska pakkausrupeamakin oli kaiken hulinan keskellä samalla käynnissä, taas vatuloitiin ja iteroitiin… Lopulta melkein huomaamatta tuli muutama päivä ennen matkaa suuri havahtuminen: etelä-Portugalissa on vielä lokakuussakin pirun kuuma ja eikun Eurokankaaseen tyykin ostoon! Lähtöä edeltävänä sunnuntaina väsäsin kiireellä (kaikki Ympyräkaupungin rättiopistossa opittu sai huutia, voi miuta syntistä…) pari vähän kevyempää yksinään pidettävää tunikasysteemiä, tähteistä sitten tietysti huivia, lisäksi lyhensin yhden vanhan käyttämättä jääneen pellavamekon puseromittaan.

Jossain välissä syntyi avo-anopin sormia lämmittämään ja ehkä myös ajankuluksi hypistelymuhvi.

Matkustuspäivän aamun valjetessa kaikki oli kuitenkin reilassa, tavarat kasseissa ja homma ns. hallussa. Matkustaminen oli matkustamista ja lopulta oltiin yösydännä vanhassa tutussa Oceano Atlânticossa respassa huonetta kinuamassa. ”Ystävämme” Sandra-myyntimanageri oli taas sössinyt, tällä kertaa meille luvattu huone oli varattu meijän käyttöön vasta seuraavasta yöstä alkaen (edellisellä kerralla meitä oli ooteltu jo päivää aiemmin), vaikka kuinka oli sähköpostilla aikatauluja selvitelty. Saatiin kuitenkin yösija ja seuraavana päivänä päästiin lopulta omaan kulloiseen kotiimme, jossa seuraavat puoli vuotta majaillaan. Kaupunkiin asettumisesta seuraavassa tarinassa…