Päivät kuin unta

Joululomamatka Suomeen alkoi taksilla Portimãosta Faroon. Kuskin kanssa haasteltiin ja hää kovasti innoistu, kun kuuli mistä ollaan kotoisin ja alkoi kysellä, ollaanko paljonkin itänaapurissa matkusteltu. No, myöhän siihen, että vois parempikin naapuri olla ja ettei niin innosta siellä kulkeminen. Siinä vaiheessa sitten selvis, että hää oli Ukrainasta ja että sukulaiset asu Moskovassa. Onneksi ei alettu arpomaan, kannattaako Putinin Krimin-politiikkaa vai ei, vaan siirryttiin keskustelemaan turvallisesti ruuasta ja muista harmittomista aiheista. Ties vaikka olis matka tyssänny moottoritien poskeen... Oli muuten sitä mieltä, että portugalilaiset ei ymmärrä mitään keittojen päälle (totta, täällä on vaan erilaisia sosekeittovariaatioita, venäläiset osaa muutakin). Sekin selvisi, että ylpeän isän tytär on ikäluokkansa parhaimmistoa jäätanssissa (patinagem artística), jota ei kylläkään tanssita jäällä vaan rullaluistimilla parketilla. Paluumatkan kuski oli hiljaisempaa sorttia sitten taas, hän.

Menolennot lensi ajallaan, mutta koska TAPin koneet on uudistuneet, paikkojen vekslailu ei onnistunut entiseen tapaan, ei check in -vaiheessa (olis pitänyt maksaa ekstraa paikkojen vaihtamisesta) eikä koneessa. Farosta lähdettiin uudella tavalla sisustetulla koneella, jossa koko etuosa oli premium-luokkaa, jossa istui vain pari tyyppiä. Myö karvalakkityypit istuttiin läjässä takaosassa, mutta levittäytyminen kalliimmille paikoille ei tullut kysymykseenkään. Yksi nainen kyllä sen teki ja sai nuhteet stuertilta, ei kuitenkaan joutunu palautumaan halvemmalle paikalleen, koska kyse oli niin lyhykäisestä lennosta. Lissabonissa tapasin yhden tutun naaman, oli joskus töissä samalla työnantajalla. Hää miehineen astui sieltä samaan koneeseen, joka oli vanhaa mallia mutta niin täynnä, ettei siinäkään päässyt levittäytymään. Onneksi se tukeva herra, joka tuli miulle vieruskaveriksi, osasi myös olla levittäytymättä ja matka sujui niin hyvin, kuin se nyt sardiinipurkissa sujuu. Helsingistä Mikkeliin siirryttiin Onnibusin asiakkaina, meillä oli siinä ihan väljät tilat, mutta lentsikan vieruskaveri ei olis kyllä mahtunu ees vessan oviaukosta läpi saati että tarpeilleen. Sain jopa nukuttua, kun ei ikkunoistakaan maisemia voinu paljon katella. Umpipimeetä ja sumu siihen päälle - tervetuloa Suomeen!

Money, money, money!

Mikkelin-kodissa ootti muutaman joulukortti, joista hauskin oli tietysti se lamaversio, josta oli jätetty värit pois. Miehän sitten ettimään puuvärejä kauppaan, kun vanhat on Portugalissa. Paperikuu-kauppa Akseli-kauppakeskuksessa vaikutti siltä, että sieltähän ne vois löytyä. Kysyin hyllyjä järjestelevältä naiselta, että ootko täällä töissä (vaatetuksesta ei voinut tunnistaa), johon vastaus oli kyllä. Siihen sitten viisastelin, että oikein varmaan sitten maksaavat palkkaakin. Nainen hiljeni, mutta ohjeisti värien tykö ja lopulta sitten selitti, että ei hän oikein siitä palkamaksusta tiedä, kun on itse tässä yrittäjänä. Kiitin ostoksesta ja toivoin, että se sitä palkanmaksua edistäisi tulevaisuudessa (lasku teki kaksi euroa) ja menin kotiin värittelyhommiin. Paketissa oli kynä, jonka ulkoväri oli joulunpunainen, mutta väri oli enempi ruskea ja sitä rataa eli taattua china shop -laatua - toivottavasti muut tuotteet on edes sinne päin.

Do it yourself.

1

Vasemmalla Carolin ja Brianin joulukortti mukaville suomalaisille (ei taivu suomalaiset nimet heillä edelleenkään, ei)
ja oikealla lama-ajan kortti lama-ajan väreillä...Oikeesti, idea oli hieno, mut kun ei löytyny toteutusvälineitä!

Jouluaaton lounas, nautittiin miehn enon kanssa.
Näyttää aika köyhältä, mutta oli oikeesti ihan herkkua ja riittävästi.

Paluumatkalla käytettiin ekaksi Savonlinjan onnikkaa, joka pesi Auvosäkin vastaavan mennen tullen. Olis voitu ottaa siirtoyhteys lentokentällekin, mutta enhän mie maalainen sitä matkaa varatessani tajunnu ja mentiin Kamppiin. Lähijunalla kuitenkin köröteltiin ihan mukavasti ja kerettiin myös ykkösterminaalin turvatarkastukseen ennen sen kiinni menoa, oltiin viimeiset asiakkaat. Siinä vaiheessa sitten selvisi, että T2:n tarkastuspiste on aina auki – niin sitä vaan taas uutta opittiin. Ainoa lohtu on se, että ei sitä tunnu tietävän muutkaan, koska syksyn matkan aloitusta T1:n turvatarkastuksen ulkopuolella vietti myös muuan kyläkauppias perheineen, jonka toinen (ensimmäinen?) tytär vaikutti erittäin uhmaikäiseltä. Joulun alla samassa koneessa Suomeen tuli kolme kissaa, joista yhdellä tuntui myös olevan uhmis tai sitten stressiä vaan muuten pukkas, tunnin verran jaksoi se elämänsä kurjuutta valittaa, raukka. Ihmisuhmis kiljui rapiat kolmetuntia, jos tolta mieheltä kysyy, mie en muista muuta kuin että kauan kesti!

Suomeen päästyä joulutunnelma nousi niin paljon, että paistoin jopa yhden kakun ja talonpojanleipiäkin perunapiirakoiden lisäksi. Kinkku ja pottupiirakat meinasivat jäähä syömättä, kun meidät ystävällisesti kutsuttiin kylille syömään niin joulupäivänä kuin tapaninpäivänäkin. Piken ja Keijon remontoitu omakotitalo on kuin karamelli, niin käsittämättömän nätiksi tehty ja vielä kisut Onni ja Ilona siihen lisäksi. Ruoka oli maukasta ja turkinpippurimarengit paitsi kauniita myös älyttömän hyviä. Tapsan huusholli on mitä on, mutta sauna toimi niin kuin sapuskakin, harmi vaan, että telkkarista ei tullu kunnon boxing day -ottelua. Joulun jälkeisenä päivänä käväisin sitten Lappeenrannassa lupitapaamisessa, haetiin evääksi Rosson pitsat, joten tuli ees yksi päivä taukoa joulueväisiin. Harmi, että ei ollut ihan täysi lupikokoonpano. Selvisi silti, että olenkin vanhaa Pokémon-sukua, olenhan Raitsu tai ulkomaalaiset tietysti käyttää kirjoitusasua Raichu, mutta minkäs sitä sivistymättömille mahtaa…

Raitsu!

Talonpojanleipiä ja banaanikakku.
Näitä mie oon aina tehny enkä muita ala opettelemaan, kun ne on täydellisiä.

Uusi vuosi vietettiin perinteisesti Julian ja Matin kanssa, mutta tällä kertaa Mikkelissä. Käytiin ensin varmuuden vuoksi katsomassa lasten ilotulitus Mikaelin kupeessa, mutta kyllä me sitten jaksettiin katsella myös aikuisten tulitus Naisvuoren vierellä – valvottiinhan sitä sitten lopulta neljään asti uutta vuotta ihmetellen. Kivaa oli niin kuin aina siinä seurassa. Herkäksi asian teki se, että porukkatapaamisissa aika alusta asti mukana pelmunnut tyttärensä odottaa omaa tytärtään ja sain annettua uudelle tulokkaalle neulotun peiton tuleville isovanhemmille viemisiksi.

Matka Mikkelistä Portimäoon kesti normi-20-tuntia, mistä iso osa menee aina hengailuun joko hotellissa tai niin kuin tällä kertaa, lentoasemalla. Lisäksi Lissabonin-lento oli 90 minsaa myöhässä, minkä takia oltiin siellä hintsusti ennen Faron-lentoa, jota varten meidät kasattiin läjään ja vietiin portille bussilla (hyvää palvelua, siis), mutta ihan hukkaan meni, koska ootettiin myös jotain Saksasta tullutta konetta eli oltiin silti lopulta tunti myöhässä. Paikkoja saattoi kuitenkin vaihdella mielen mukaan, ehkä olivat ymmärtäneet, ettei se nyt vaan toimi niin, että puolikoneellista haluaa maksaa ekstraa. Lissabonin lentokentällä oli muuten ollut pommihälytys just niitä aikoja, kun myö sieltä poistuttiin.

Helsingissä turvatarkastuksessa halusivat tarkistaa miun kassin.
Ehkä kyseinen jööti tamarinditahnaa aiheutti hämmennystä, mutta ei kuitenkaan sentään pommihälytystä...

Joka tapauksessa, käytiin Mikkelissä, mutta hemmetti, ihanko oikeesti vai vaan unessa, niin on taas kaukaisen tuntuiset tapahtumat ja vasta taannoin palattiin…

Boas Festas!

Arturin paketti rusetteineen ja kortteineen, vieressä Sergion kortti.
Alempana Madelenen kortti ja siihen hätäpäissään virkattu rintarossi.
Sen vieressä Berenicen kortti.

Vähän on tullut askarreltua-paskarreltua taas, yleensä niinä närästyksen täyteisinä öinä… Sergiolle vietiin kortin lisäksi oma rasiallinen Rocherin suklaapalleroita, kun huomattiin hänen niihin mielistyneen. Sanoi kyllä vievänsä ne kotiin ja tarjoavansa vaimollekin. Arturista tein kuvan jo jokunen aika takaperin, sain Bereniceltä hyvän foton pohjaksi. Hänelle itselleen tein ranteenlämmittimet, kun naisparan kädet on aina enemmän tai vähemmän jäässä.

Setä Aurinkoinen.
Annoin luvan avata paketin vasta jouluna, joten en tiedä, mitä mies itse kuvastaan ajattelee.

Jo aiemmin annettiin joulukortti ja rintarossi kokki-Madelenelle, kun hää siirtyi pois työelämästä. Oli taas hankala tilanne, kun hää selitti, että itekö olet suunnitellut ja mie yritin selittää, että tää mitään designiä ole, kunhan vaan otin tavaraa pöydälle, viinilasin viereen ja annoin mennä. Tilalle keittiöön piti tulla Claran, jota ei aloittamisen jälkeen olla nähty ja nyt Artur kertoo kaikille, että Madde onkin vaan lomalla… Hää on ite pyörittänyt viimeajat myös ruokapuolta, koska asiakkaita on ollu niin vähän. Eilen sitten piti kuitenkin hälyttää tytär töihin, kun yllättäen ruuan kysyntä ylitti hänen oman kapasiteettinsa. Patojen ja pannujen kolinasta päätellen, lauantai-iltansa olisi voinut viettää toisinkin...

Saatiin Berenicelta taas älyttömän hyvää appelsiinkakkua.
Miten joku osaakin tehdä täydellistä kuivakakkua...

Joululaulut jäi tältä vuodelta kuulematta, kun kävimmä turhaan Manulan ovea nykimässä - olivat mokomat peruuttaneet konsertin. Joulumarkkinoilla käytiin tänä aamuna ja ostettiin sieltä artesaanisokolaatia (http://www.quintadastilias.com/) mukavalta, mutta vähän hämillliseltä mieheltä. Onneksi sateiden jälkeen ilmat on taas suosineet ulkoilua, joten mikäs on ollut kuljeksiessa.

Joulumarkkinat kaupungin keskusaukiolla.

Eikö oo aika pähee täti?
Tää kuva oli ilmestynyt yhteen julkisivuun, johon ei sitten enää muuta osaa rakennuksesta kuulukaan.
Liekö joku museoviraston määräyksestä kaatamatta jätetty, taakse on rakennettu ihan moterni uudisrakennus.

Tänään illalla vielä Artturin baariin katsomaan yksi peli ja syömään, jos keittiö vaan toimii, yömyssylle Sergiolle ja sitten Voicen katsonnan jälkeen petiin, että jaksetaan aloittaa huomenna taas pitkä ja tukala matka takaisin Suomeen joulun viettoon! Kaikille kysyjille on selitetty, että pitää lähteä lämmittelemään, kun täällä on niin pirhanan kylymä, niin kuin on suhteellisesti ottaen ollutkin. Yläbaarissa ei meinaa tareta millään, siellä on ovi melkein koko ajan levällään ja kun ulkona on asteita kymmenen huitteissa, on paikat aina huurussa, isäntä itekin hytisee paksun vaatekerroksen alla.

Hunajaisesta langasta lopulta valmistunut läskinpeittoloimi, joka toimii myös lämmittimenä.

Siivekkeiden toinen versio sai hyväksynnän.
Ei ole enää niin täyteen tupattu noita puu-/lehtikuvioita.
Tein algoritmin, jolla kuvioiden väliin tulee eräänlaisia polkuja.
Muita polkuja pitkinhän miuta onkin turha houkutella kulkemaan.

O Senhorille tilaustyönä tehty neule valmistui aika nopsaan, ehkä pari viikkoa meni ja tarpeeseen tuli.

Neuleen laattakuviointi sai alkunsa tästä yhdestä portugalilaisen laattaperinteen innoittamasta neuleneliöstä.
Piti vaan testata, onnistuuko sukkapuikoilla neljään suuntaan sama kuvio.
Onnistui, mutta oli aika työlästä laiskalle tehdä.

Laattoja - Azulejos

Palasista on hauska rakentaa, mutta lankojen päättelyvaiheessa alkaa aina miettiä, että olikohan tässä mitään järkeä...
Laattaneuleesta jäi tollainen kasa pätkiä roskiin.

A Cozinhan henkilökunta ja johto toivottavat kaikille asiakkailleen joulua täynnä rakkautta,

ystävyyttä, terveyttä ja rauhaa ja parasta mahdollista uutta vuotta.

Kiitämme kaikkia palveluidemme asettamisesta etusijalle.

Tulkoon hyvä eli kaikkea hyvää!

Pohjan tähteellistä

Joululoma Suomessa lähestyy ja on syöty pakastinta tyhjäksi. Yksikin eväs syntyi niin, että pakkasesta kattilaan kaivettiin kalkkunankoiven jämät, jotain epämääräistä paprika-sipulilisuketta ja keitettyä riisiä, joiden sekaan heitettiin edellispäiväisen papu-makkarapadan tähteet ja hyvä tuli!

Jos ei oo tähteitä, tonnikalaa on yleensä aina kaapissa.
Tää oli timjamilla maustettua luksusversiota.

Miusta on aina niin kiva, että jää ruuantähteitä! Niistä on nin pal hauskaa keksiä jotain uutta suuhun lapioitavaa. Varsinkin erilaiset liemet, joita jää uunissa kypsennetyistä lihoista, on tosi kliffoja. Taannoin käytin uunikanoista jääneen liemen pekoniin käärittyjen kaninkäpälien lisukkeeksi kypsennettyyn bulguriin. Käpäliäkin oli enemmän kuin yhdeksi kerraksi syödä, joten niitten jämistä tuli sitten pastasoosi, chuchua oli siinä kanssa.

Käpälät pekonissa, uuniastiana viime talven Continenten keräilyvuoka.
Kyllä ovat olleet kovassa käytössä!

Valmis annos ja oli oikeesti aikas hyvää!

Viiriäiskylpylän hot tub.

Viiriäisten kylvystä ei riittänyt myöhemmäksi, mutta ite viiriäisten lihaa kyllä syötiin seuraavana päivänä salaatissa. Possunkyljyksien kypsennyslientä käytin potaattien, porkkanoiden ja nauriiden kypsennykseen, ne syötiin kyljyssatsista jääneiden jämien kanssa. Cataplanaakin syötiin yhtenä päivänä, tähteistä tuli lounaskalakeitto. Kyseisessä kalapadassa on niin paljon tomaattia, että seuraavana yönä ei yleensä refluksi anna nukkua, mutta joutaahan tuota valvomaankin.

Tästä se lähtee, cataplana.
Meriahventa (robalo), lohta (salmão) ja pikkuruisia simpukoita (amêijoas).

Pohjasoosi, josta puuttuu vielä tomaattimurska - eli tää ei vielä veisi yöunia!

Kaik yhes paas.

Cataplanaa lautasella, faça favor!

Jämät oottamassa jääkaappiin pääsyä.

Joskus on kiva syödä ulkona, jos ei muualla, niin Sergion baarissa pitsaa. Eivät muuten ole Continentesta vaan Pingo Docesta, mutta siis kaupan altaasta kuitennii! Artturilassa on ollut vähän kokkiongelmia, mutta kyllä isäntä itsekin saa jotain evästä taiottua pöytään, viimeeksi tarjosin hänelle kana-annoksista uma estrela de Micheliniä (eli siis yhtä Michelinin tähteä), josta hän kovasti ilahtui. Toi sitten pöytään kynttilän ja kyseli, oliko niitä tähtiä vain yksi. Siihen minä, että älä nyt ala liikaa yrittämään, menee vielä se ensimmäinenkin…

Kuppilassakin voi käydä.
Miradouron Salada Sunrise:
Tomaattia, lehtisalaattia, tuorejuustoa, omenaa ja saksanpähkinöitä.
Tomaatit on ihan turhat, mutta muuten on herkkua!

Yhtenä päivänä ajateltiin mennä Dona Barcaan lounaalle, mutta naapuriravintolan sisäänheittäjä sai meidät vaihtamaan kohdetta. Peixaradassa oli hyvät safkat kanssa, miusta jopa paremmat lisukkeet kuin Barcassa. Lisäksi laskun kanssa tuli jälkkäriksi minikokoiset pastel de natat ja sormustimelliset mantelilikööriä. Lisukepottuja oli ihan tuhottomasti ja pyydettiin niitä dogibägiin mukaan ja se myös onnistui. Niistä tuli sitten seuralaiset itsenäisyyspäivän lampaankyljyksille. Ei ollut tarkoitus päivää sen kummemmin juhlistaa, mutta kun tuo liuhuletti kävi parturoittamassa itsensä, notkuin viihtymässä viereisessä Pingo Docessa ja sieltä löytyi harvinaisen hyvännäköiset costeletas de borrego. Niistä innoittuneena vedettiin kolmen ruokalajin päivällinen ja vielä kaffet ja brandyt yläbaarissa päälle. Kofeiiniannoksen seuraksi otettiin mukaan Rocherin suklaapallerorasian jämät ja tarjottiin muillekin, hyvin maistui etenkin isäntä-Sergiolle.

Tälläsii palleroi myö sielt ravintolas mukkaan saatiin...

Alkupalat:
Presunto e melão com azeite de hortelã
eli ilmakuivattua kinkkua, melonia ja mintulla maustettua oliiviöljyä.

Aina pitää olla salaattia!

Lampaankyljykset ja anjoviksen ja kapriksen kanssa muhennettua Peixaradan pottua.

Jälkkäri on toisinto alkupalasta, presunton tilalla vaan on ihanaa valuvaa vuohenjuustoa ja lisänä mantelirouhetta.

Alkupaloille roseeta vinho verdeä, pääruualle punkkua ja jälkkärille setubalilaista moscatelia.

Jälkkärin jälkkäriks oli tarkoitus ottaa aguardentea ja suklaatia, mutta mentiinkin sitten kaffelle.

Paitsi ruuantähteitä, alkaa olla myös langantähteitä. Osan otan matkaviihdykkeeksi ja osasta tulee Kamukki-Abrahamille neulehanskat tammikuussa, niin vähän lupailin. Kaiken kaikkiaan yritetään elää niin, että kaikki kaupasta kannettu tulisi käytetyksi eikä jäisi jätteisiin. Pakkausten ja pahvien/paperien kierrätyshän täällä on hyvällä mallilla, mutta muitten jätteiden käsittelystä ei ole tietoa, kai ne kaatikselle menee. Italian jäteongelmaa muuten ratkotaan tuomalla osa Portugaliin käsiteltäväksi, mitähän niillekin mahtaa tapahtua… Isot jätteet pitäisi viedä jonnekin kierrätyskeskuksiin niin kuin Suomessakin, mutta näkyyvät jättävän noitten pakkausjätteiden poisheittopaikkojen (Portimãossa Ilha Ecológica) viereen. Tossa hotellin kupeessakin on epämääräinen läjä sängynpaloista matkalaukkuihin ja sillai. Mustalaiset käy niitä ratsaamassa, ilmeisesti ottaavat matkaansa itselleen käyttökelpoiset kamat, jos ei muuta, niin kaiken poltettavaksi kelpaavan ja kyllähän ne notskit päivittäin käryääkin.

Jätehuoltoa käytännössä.
Tän käynnin jälkeen jäi kyllä vähän epäselväksi hakiko hyö tavaraa vai toi uutta roinaa seinustalle...

Jätekuljetus siirtymässä uuteen kohteeseen.

Itekin aloin tuossa päivänä muutamana harkita johonkin jäteastiaan loikkaamista nyky-yhteiskunnasta puimavaiheessa akanaosastolle päätyneenä. Joulun jälkeen matkaan lupitapaamiseen Lappeenrantaan ja aloin bussilippua ostaa. Menin Savonlinjan sivuille ja kas, ruhtinaalliset yksi euroa suuntaansa maksaa se! No, ei kun ostamaan, mutta sitten tuli viivästys ja piti aloittaa alusta: hinta oli pompsahtanut melkein kolminkertaiseksi! Mie sain ihan hirveän itkupotkuraivarihepulin, niin loukkaavaa tää nykyaikainen hinnoittelusysteemi miusta on, siis ihan silkkaa vittuilua. Milloinkahan perunat maksaa kaupassa euron kilo oikealle ohitettaessa ja vasempaan suuntaan kulkiessa hinta onkin noussut viiteen egeen. Tai oikeestaan, ei me myydä sulle pottuja ollenkaan, osta tosta bataatteja tänään, katotaan huomenna uudelleen! Kaikkein hauskinta tossa lipunostoepisodissa on tietysti se, että kyllähän mie olen ihan tyytyväinen siihen yheksään euroonkin, minkä se tiketti maksais autosta ostettuna, ei oo miusta paha hinta ollenkaan. Kyse on vaan periaatteesta, että ei voi pieni ihminen mihinkään enää luottaa. Illemmalla selaimen historian hävittämisen jälkeen sain muuten ostettua ne liput siihen euroon tsipale.

Outono ou inverno?

Pyhän Martin kesän jälkeen tuli syyssateiden kausi, mutta nyt on ollut taas kaunista ja melko lämmintäkin. Vaikeeta hahmottaa, onko syksy vai talvi vai kevät vai kesä (outono ou inverno ou primavera ou verão)… Parvekkeella tarkenee neuloskella, jos vetää saalin niskaan. Rannassa vois varmaan ottaa aurinkoa aika vähissäkin vaatteissa ilman pelkoa paleltumisesta, joka tapauksessa päiväkaffella Miradouron terassilla tuli lämmin.

Liekö kaupungin katujensiivousvarat tältä vuodelta käytetty, kun puista pudonneet lehdet ja marjat on jätetty niille sijoilleen kinostumaan. Aiempina vuosina niitä on käynyt lakaisukone kuljettajineen siivoilemassa liki päivittäin. Tänään kauppareissulta tullessa sai olla taas tarkkana, ettei töksäytä kengänkärkeä lehtikasoissa piilottelevaan katulaatan kulmaan ja sitä kautta nenua ruvelle. Yksi pyöräilijäkin kilikellollaan vähän säikäytti, mutta onneksi osasin väistää oikeaan suuntaan eli tässä tapauksessa vasemmalle, kun kävelijä sinne mahtui mutta pyöräilijä ei olis sitä kautta päässyt ohi.

Siellä ne makaa, lehdet ja marjat, jalkakäytävää somistamassa.
Marjojen päällä kävely on kyllä hauskaa,
melkein yhtä terapeuttista kuin kuplamuovin poksauttelu,
kun jalan alla raksuu ja paukkuu.

Episodista tuli mieleen taannoin Lännen Sanomissa ollut kirjoitus (http://www.lansi-savo.fi/uutiset/kolumni-vihellys-koiravaelle-357387), jossa pyöräilijä oli joutunut koiran hyökkäyksen kohteeksi, koska koira oli säikähtänyt ohittavaa kulkijaa. Pyöräilijä oli siitä sitten tehnyt johtopäätöksen, että alkaa kilisyttää varoituksen kaikille, myös koirattomille. Toivottavasti ei osu meikäläisen kanssa samalla kulkuväylälle, koska kävelen yleensä aina oikeassa laidassa, jos sinne vaan mahtuu ja automaattinen väistösuunta on silloin vasemmalle eli suoraan hänen syliinsä… En tiedä, miten täkäläiset koirat reagoi polkupyöräilijöihin, jalankulkijat saa ainakin olla ihan rauhassa, siitä huolimatta, että harjoin on yksikään karvaturri hihnan päässä. Ymmärtävät ilmeisesti osansa lauman jäseninä ja jos lauma ei ole uhattuna, antaa kaikkien kuljeksia niin kuin huvittaa.

Kuvan kolme koiraa kuuluvat laumaan, jonka (ihmis-)johtaja on siirtynyt istuksimaan sisälle ilmojen viilennyttyä.
Yleensä ovat kaikki neljä jossain Continenten pääovien läheisyydessä notkumassa.

Liikenneympyrässä on alkanut laiduntaa lehmähaikaraparvi, n. 14 yksilöä.
Autot ei heitä häiritse, mutta mopot ja moottoripyörät sitten senkin edestä!

Nykyisinhän Suomessa on hallitus, joka ei anna minkään asian olla puuttumatta vaan kaikkeen pitää norminpurkutalkoitten kunniaksi tehdä uusi laki, joka sitten on peruttava perustuslain vastaisena. Siitä tuli mieleen ne kuuluisat apinat, joista yksi ei näe, toinen ei kuule eikä kolmas sano mitään. Neljäskin on olemassa, siinä kädet lepää sylissä tyyliin älä tee mitään. Miusta ne kädet pitäisi sijoittaa takapuolen alle ja pitää siellä, ettei vaan tule tehtyä mitään eikä siis myöskään vahinkoa, terkkuja vaan Terrafame-mannekiinille.

Joululoma Suomessa alkaa lähestyä, bussiliputkin on hommattu Onnipussilta, koska VR on hinnoitellut itsensä alennetuilla hinnoillaan ulos – samaa käänteistä logiikkaa siis kuin hallituksellakin. No, ainakin Saara Aalto onnistui ja tuli toiseksi, kuten ilmeisesti toivoikin. Finaalisunnuntaina saimme ylläriksemme kuulla, että britit Carol ja Brian oli Saaran innoittamana alkaneet seurata myös X-factoria (ja kannattaa suomalaista voittoon) eivätkä pelkästään tanssia tähtien kanssa, kuten yleensä heidän ikäluokkansa enkut tuntuvat tekevän.

Vuoden 2013 joulutähti oli näin komea.

Sama joulutähti mallia 2016.
Ensin näytti, ettei punaista tule ollenkaan.
Takana elämämme johtotähti, Continenten logo.
Johdatti syksyllä myös yhden italialaisen mafioson telkien taa,
jäi siellä kiinni brassivaimonsa kanssa.
Onneksi ei oltu todistamassa tapahtumaa livenä, vaikka on ilmeisesti rauhallisesti sujunutkin.

Concurso (ei, emme ole konkurssissa – ainakaan vielä)

TEMPO

Olemme taas näyttäytyneet ja käyttäytyneet (Berenicen pysyväisohje: behave!) erinäisissä kulttuuririenoissa. Etelän klassisen orkesterin kamarimusiikkikonsertti, jonka aiheena oli huilu ja trumpetti, oli hieno! Ei mitään mozart-iskelmää vaan oikein kaunista ja muitakin kuin imeliä tunteita herättänyt konsertti. Kuulijoita oli vain noin 30, mikä oli tietysti harmi.

Järjestävästä osapuolesta oli tuttu naisroudari, jonka kivikasvot ja muotivaatteet tulivat tutuiksi jo Armontalon (A Casa da Misericordia) viinillä höystetyistä kamarimusiikkisessioista. Tuttu oli myös ison orkesterin konsertista leipääntyneen oloinen sellisti, joka hiusrajaansa pyyhkien suoriutui tehtävästään. Krapula vai miehen menopaussi vai pelkästään ”otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman”?

Kamarikonsertin ohjelma

Roudari työssään

Ja musiikki soi.

Konserteissa ergonomiaongelmat välillä häiritsee kuuntelunautintoa, varsinkin meikäläisellä, jolla niskan dystonia aiheuttaa lievää ongelmaa kaalin paikallaan pitelyssä, jos ei ole kunnon selkänojaa, mitä vasten päänsä kallistaa. Se sitten seuraavana päivänä oireilee pipinä päänä ja lievänä tuskaisena olemuksena. Toisaalta soittajatkinhan voi olla vaikka miten kierossa asennossa, kuten vaikka tuon kamariorkesterin miesviulisti, joka oli ihan tuhannenmutkalla soittaessaan. Olis kiva nähdä hänen röntgenkuvansa, ei sillä, että niistä mitään ymmärtäisi.

Fadoa

Ei siis vielä olla konkurssissa vaan käytiin katsomassa Portimãon amatööreille tarkoitetun fadokilpailun (XII Concurso de Fado) loppukonserttia Tempossa. Ensimmäinen teiniosallistuja määki niin pieleen, että tuli mieleen paeta paikalta. Onneksi kaikki muut 11 osallistujaa oli enemmän tai vähemmän hyviä laulajia. Myö kyllä jänistettiin siinä mielessä, että kun alkoi varttitunnin arviointitauko, häippästiin kotosalle. Ajateltiin tsekata tulokset netistä ja voittaja on – ei harmainta haisua! Sivusto, jossa kilpailusta kerrottiin, vaikenee tyystin lopputuloksista. No, onneksi googlaamalla pääsin käsiksi Algarven fado-yhdistyksen (Associação de Fado do Algarve) facebookiin, jonka lukeminen kyseisen järjestelmäntoimittajan toimintaan osallistumattomalle on tehty melkein mahdottomaksi, vaikka olisikin sivut muka julkisiksi tehty (https://pt-pt.facebook.com/AssociacaoFadoAlgarve/). Sieltä löytyi tieto, että voittaja oli Vânia Rodrigues, toinen Inês Canteiro da Amadora ja kolmas Eva Zambujo. Ihan hyvät valinnat!

Fadistat:
Voittaja oikealla, kolmonen vasemmalla, kakkonen toinen vasemmalta ja sitten joku tuntematon suuruus.
Kuva: Valentim Filipe

Koska kaikki nuo Tempon tapahtumat alkaa vasta klo 21.30, on meikäläisen lähtökohtaisesti sekaisin oleva vuorokausirytmi vieläkin enemmän sekallutta. Sitä sitten yrittää keksiä jotain tekemistä yön pimeiksi tunneiksi, ettei henkinen konkurssi iske. Aamulla tekemisten järkevyyttä voi sitten arvioida ristissä olevin silmin...

Taidetta koteihin ja roskalaatikoihin.
Tekeleen keskellä olevat sulat on saatu lahjoituksena baarin siniaralta.

Loppukevennys: Mitä Kari Peitsamo tekee Correio da Manhãn sivuilla?
No ei mitään, se on Axl Rose...

Musta sunnuntai

Aamun aluksi tuli uutinen, että joku aivokääpiö on ampunut hengiltä entisen koulukaverin ja kaksi muuta satunnaista uhria entisen kotitalon ja entisen kantakapakan välisellä kadulla.

Illalla täällä Arturin kotiin tunkeutui kaksi ääliötä säikäyttäen kotona olleen vaimon suunniltaan, onneksi kuitenkin pelästyivät  itsekin pakoon ja Silvian henki säästyi.

Ai niin, hyvää itsenäisyyspäivää!