Päivät kuin unta

Joululomamatka Suomeen alkoi taksilla Portimãosta Faroon. Kuskin kanssa haasteltiin ja hää kovasti innoistu, kun kuuli mistä ollaan kotoisin ja alkoi kysellä, ollaanko paljonkin itänaapurissa matkusteltu. No, myöhän siihen, että vois parempikin naapuri olla ja ettei niin innosta siellä kulkeminen. Siinä vaiheessa sitten selvis, että hää oli Ukrainasta ja että sukulaiset asu Moskovassa. Onneksi ei alettu arpomaan, kannattaako Putinin Krimin-politiikkaa vai ei, vaan siirryttiin keskustelemaan turvallisesti ruuasta ja muista harmittomista aiheista. Ties vaikka olis matka tyssänny moottoritien poskeen... Oli muuten sitä mieltä, että portugalilaiset ei ymmärrä mitään keittojen päälle (totta, täällä on vaan erilaisia sosekeittovariaatioita, venäläiset osaa muutakin). Sekin selvisi, että ylpeän isän tytär on ikäluokkansa parhaimmistoa jäätanssissa (patinagem artística), jota ei kylläkään tanssita jäällä vaan rullaluistimilla parketilla. Paluumatkan kuski oli hiljaisempaa sorttia sitten taas, hän.

Menolennot lensi ajallaan, mutta koska TAPin koneet on uudistuneet, paikkojen vekslailu ei onnistunut entiseen tapaan, ei check in -vaiheessa (olis pitänyt maksaa ekstraa paikkojen vaihtamisesta) eikä koneessa. Farosta lähdettiin uudella tavalla sisustetulla koneella, jossa koko etuosa oli premium-luokkaa, jossa istui vain pari tyyppiä. Myö karvalakkityypit istuttiin läjässä takaosassa, mutta levittäytyminen kalliimmille paikoille ei tullut kysymykseenkään. Yksi nainen kyllä sen teki ja sai nuhteet stuertilta, ei kuitenkaan joutunu palautumaan halvemmalle paikalleen, koska kyse oli niin lyhykäisestä lennosta. Lissabonissa tapasin yhden tutun naaman, oli joskus töissä samalla työnantajalla. Hää miehineen astui sieltä samaan koneeseen, joka oli vanhaa mallia mutta niin täynnä, ettei siinäkään päässyt levittäytymään. Onneksi se tukeva herra, joka tuli miulle vieruskaveriksi, osasi myös olla levittäytymättä ja matka sujui niin hyvin, kuin se nyt sardiinipurkissa sujuu. Helsingistä Mikkeliin siirryttiin Onnibusin asiakkaina, meillä oli siinä ihan väljät tilat, mutta lentsikan vieruskaveri ei olis kyllä mahtunu ees vessan oviaukosta läpi saati että tarpeilleen. Sain jopa nukuttua, kun ei ikkunoistakaan maisemia voinu paljon katella. Umpipimeetä ja sumu siihen päälle - tervetuloa Suomeen!

Money, money, money!

Mikkelin-kodissa ootti muutaman joulukortti, joista hauskin oli tietysti se lamaversio, josta oli jätetty värit pois. Miehän sitten ettimään puuvärejä kauppaan, kun vanhat on Portugalissa. Paperikuu-kauppa Akseli-kauppakeskuksessa vaikutti siltä, että sieltähän ne vois löytyä. Kysyin hyllyjä järjestelevältä naiselta, että ootko täällä töissä (vaatetuksesta ei voinut tunnistaa), johon vastaus oli kyllä. Siihen sitten viisastelin, että oikein varmaan sitten maksaavat palkkaakin. Nainen hiljeni, mutta ohjeisti värien tykö ja lopulta sitten selitti, että ei hän oikein siitä palkamaksusta tiedä, kun on itse tässä yrittäjänä. Kiitin ostoksesta ja toivoin, että se sitä palkanmaksua edistäisi tulevaisuudessa (lasku teki kaksi euroa) ja menin kotiin värittelyhommiin. Paketissa oli kynä, jonka ulkoväri oli joulunpunainen, mutta väri oli enempi ruskea ja sitä rataa eli taattua china shop -laatua - toivottavasti muut tuotteet on edes sinne päin.

Do it yourself.

1

Vasemmalla Carolin ja Brianin joulukortti mukaville suomalaisille (ei taivu suomalaiset nimet heillä edelleenkään, ei)
ja oikealla lama-ajan kortti lama-ajan väreillä...Oikeesti, idea oli hieno, mut kun ei löytyny toteutusvälineitä!

Jouluaaton lounas, nautittiin miehn enon kanssa.
Näyttää aika köyhältä, mutta oli oikeesti ihan herkkua ja riittävästi.

Paluumatkalla käytettiin ekaksi Savonlinjan onnikkaa, joka pesi Auvosäkin vastaavan mennen tullen. Olis voitu ottaa siirtoyhteys lentokentällekin, mutta enhän mie maalainen sitä matkaa varatessani tajunnu ja mentiin Kamppiin. Lähijunalla kuitenkin köröteltiin ihan mukavasti ja kerettiin myös ykkösterminaalin turvatarkastukseen ennen sen kiinni menoa, oltiin viimeiset asiakkaat. Siinä vaiheessa sitten selvisi, että T2:n tarkastuspiste on aina auki – niin sitä vaan taas uutta opittiin. Ainoa lohtu on se, että ei sitä tunnu tietävän muutkaan, koska syksyn matkan aloitusta T1:n turvatarkastuksen ulkopuolella vietti myös muuan kyläkauppias perheineen, jonka toinen (ensimmäinen?) tytär vaikutti erittäin uhmaikäiseltä. Joulun alla samassa koneessa Suomeen tuli kolme kissaa, joista yhdellä tuntui myös olevan uhmis tai sitten stressiä vaan muuten pukkas, tunnin verran jaksoi se elämänsä kurjuutta valittaa, raukka. Ihmisuhmis kiljui rapiat kolmetuntia, jos tolta mieheltä kysyy, mie en muista muuta kuin että kauan kesti!

Suomeen päästyä joulutunnelma nousi niin paljon, että paistoin jopa yhden kakun ja talonpojanleipiäkin perunapiirakoiden lisäksi. Kinkku ja pottupiirakat meinasivat jäähä syömättä, kun meidät ystävällisesti kutsuttiin kylille syömään niin joulupäivänä kuin tapaninpäivänäkin. Piken ja Keijon remontoitu omakotitalo on kuin karamelli, niin käsittämättömän nätiksi tehty ja vielä kisut Onni ja Ilona siihen lisäksi. Ruoka oli maukasta ja turkinpippurimarengit paitsi kauniita myös älyttömän hyviä. Tapsan huusholli on mitä on, mutta sauna toimi niin kuin sapuskakin, harmi vaan, että telkkarista ei tullu kunnon boxing day -ottelua. Joulun jälkeisenä päivänä käväisin sitten Lappeenrannassa lupitapaamisessa, haetiin evääksi Rosson pitsat, joten tuli ees yksi päivä taukoa joulueväisiin. Harmi, että ei ollut ihan täysi lupikokoonpano. Selvisi silti, että olenkin vanhaa Pokémon-sukua, olenhan Raitsu tai ulkomaalaiset tietysti käyttää kirjoitusasua Raichu, mutta minkäs sitä sivistymättömille mahtaa…

Raitsu!

Talonpojanleipiä ja banaanikakku.
Näitä mie oon aina tehny enkä muita ala opettelemaan, kun ne on täydellisiä.

Uusi vuosi vietettiin perinteisesti Julian ja Matin kanssa, mutta tällä kertaa Mikkelissä. Käytiin ensin varmuuden vuoksi katsomassa lasten ilotulitus Mikaelin kupeessa, mutta kyllä me sitten jaksettiin katsella myös aikuisten tulitus Naisvuoren vierellä – valvottiinhan sitä sitten lopulta neljään asti uutta vuotta ihmetellen. Kivaa oli niin kuin aina siinä seurassa. Herkäksi asian teki se, että porukkatapaamisissa aika alusta asti mukana pelmunnut tyttärensä odottaa omaa tytärtään ja sain annettua uudelle tulokkaalle neulotun peiton tuleville isovanhemmille viemisiksi.

Matka Mikkelistä Portimäoon kesti normi-20-tuntia, mistä iso osa menee aina hengailuun joko hotellissa tai niin kuin tällä kertaa, lentoasemalla. Lisäksi Lissabonin-lento oli 90 minsaa myöhässä, minkä takia oltiin siellä hintsusti ennen Faron-lentoa, jota varten meidät kasattiin läjään ja vietiin portille bussilla (hyvää palvelua, siis), mutta ihan hukkaan meni, koska ootettiin myös jotain Saksasta tullutta konetta eli oltiin silti lopulta tunti myöhässä. Paikkoja saattoi kuitenkin vaihdella mielen mukaan, ehkä olivat ymmärtäneet, ettei se nyt vaan toimi niin, että puolikoneellista haluaa maksaa ekstraa. Lissabonin lentokentällä oli muuten ollut pommihälytys just niitä aikoja, kun myö sieltä poistuttiin.

Helsingissä turvatarkastuksessa halusivat tarkistaa miun kassin.
Ehkä kyseinen jööti tamarinditahnaa aiheutti hämmennystä, mutta ei kuitenkaan sentään pommihälytystä...

Joka tapauksessa, käytiin Mikkelissä, mutta hemmetti, ihanko oikeesti vai vaan unessa, niin on taas kaukaisen tuntuiset tapahtumat ja vasta taannoin palattiin…