Tapahtumien keskipisteen ulkolaidalla

Karnevaaliaika tuli taas vietettyä ja samanaikaisesti oli menossa lyömäsoitinfestari, eli jonkinlaista päällekkäisyyttä on ollu havaittavissa. Käytiin laskiaistiistaina (täkäläisittäin Carnaval) kattomassa Portimãon karnevaalikulkuetta. Pikkaisen oli toisenlainen meno kuin Louléssa, jossa kulkuetta piisasi kilometritolkulla. Täällä oli edellisen perjantain konsertista tutun torviorkesterin rytmiryhmä ja muutama muu paukuttamassa rumpuja ja yksi porukka oli pukeutunut jonkinlaisiin heinähattuasuihin. Pituutta kombolla oli huikeat viisi metriä tai jotain. Lisäksi ympärillä pyöri perheitä, joitten lapset oli pukeutuneet karnevaalivaatteisiin. Se siitä sitten siis…

Siellä ne heinähatut menee.

Yksi lyömäsoitinryhmä ilmeisesti yöpyi hotellissa, koska näin lauman pyörimässä aulassa. Myös jalkapalloilijoita palloilee paljon tässä ympärillä, meidän käytävänaapureista ajoittain aika moni on Portimonensen kirjoilla ja asuu niitä muillakin käytävillä. Eli ei nyt ihan tapahtumien keskipisteessä olla, mutta siinä laitamilla. Laitamilla oleminen on kivaa, enkkujakin on tällä hetkellä maisemissa niin paljon, että voi vaan tervehtää ja sitten siirtyä omiin oloihin. Hyö sitten jatkaa omin porukoin. Yleensä se vaati ainakin yhden enkkupariskunnan ja yhden yksinäisen ja sen jälkeen lätinää piisaa loputtomiin – ja me saahaan siis relata! Koska jos läsnä on vaan yksittäinen enkkupari, ne kaipaa seuraa ja siihen tuntuu kelpaavan tällainen rallienkkua pälisevä suomalaiskaksikko oikein hyvin. Ja koska lähtöjään olemme vähemmän sosiaalisia, välillä vähän ahistaa – ja silti me me heistä tykätään!

Ennen vaatimatonta karnevaalikulkuetta nähtiin yllättäen Abraham, jota oltiin nähty viimeeksi lokakuussa. Syytkin selvisi. Hää on ollu sairaalaassa, lopputulemana kymmenen sentin arpi navasta alaspäin. Sen lisäksi Artur on taas kerran häätäny yhden kantiksen pois kuvioista, tällä kertaa kysymällä, että pitääkö sitä nyt joka ilta tulla tänne syömään, eikö sitä voisi syödä kotonakin… Joka tapauksessa, Abe on paranemassa ja uusi ruokapaikkakin (kiinalainen) on löytynyt.

Karnevaalikulkueen jälkeen käytiin Continentessa kaupassa ja yhytettiin Sergion baarin Larissa, jonka kanssa käveltiin yhtä matkaa kotiin. Hää on muuttanut tähän lähelle asumaan, että on lyhyt matka töihin. Hää on asunut Portugalissa 16 vuotta ja väittää, että tää on ollut kylmin talvi ikuna. Voi olla, kylmää on nimittäin oikeasti piisannu ja Yläbaari saattaa hyvinkin olla kaupungin viluisin paikka – vaikka ulkona olis kohtuullisen lämmintä, jos aurinko sattuu paistamaan eikä puhuri oo kovin hyinen, niin sisällä kuppilassa on aina ainakin viis astetta alhaisempi lämpötila – hrrr… Loppuviikosta alkaen luvattiin sadetta ja sitä täällä luonto kaipais, mutta jonnekin muualle ne vedet lopulta kulkeutu.

Ystävänpäivä tuli ja meni, meillä se oli kuitenkin päivä, jolloin Liverpool tuli Portoon pelaamaan mestareitten liigaa. Käytiin päiväkävelyllä hakemassa rannasta Soaresilta (yksi paikallisista alkoista eli kaupoista, jotka on keskittyny päihteisiin eli tupakkiin ja viinaan. Edessä päivystää usein joku, joka myö myös muita aineita, joilla saa kuupan sekaisin) pullo Tio Pepeä ja rakennettiin ihan hulppea tapaspöytä. Altaalaiset vei satamalaisia viis-nolla ja ihan sitä viitti kattoakin. Näin MAU-kannattajana on ikävä tunnustaa, mutta Liverpoolin pelit on kivempiä kattoa kuin Manun…

Taustalla on peli juuri alkamassa.
Pöydässä on leipää ja vesikeksejä, porkkanoita raakana ja algarvelaisittain,
retiisejä, oliiveja, ruisleivästä tehtyjä valkosipulisia tikkuja,
muxama de atumia valkosipuliöljyssä,
paistetusta lohesta ja avokadosta tehtyä tahnaa,
leikkeleitä ja juustoa sekä tietysti salaatti. 

Seuraava päivä valkeni paitsi aurinkoisena myös LÄMPIMÄNÄ! Oltiin päätetty jo aiemmin, että mennään Alvoriin lounaalle, mutta ihan puskista päätettiinkin kävellä sinne. Oli sitä laatua eka kerta. Matka ei oo pitkä, viitisen kilomeetteriä, mutta jostain syystä on aina otettu bussi. Nyt tultiin onnikalla vain takaisin. Matkalla pällisteltiin ympäriinsä, mutta Alvoria ei enää jaksettu sen kummemmin ihmetellä, kunhan käytiin kauppahallin viereisessä grillipaikassa syömässä (hälle dourada, miulle puolikas kana).

Perjantaina juhlittiin kiinalaista uutta vuotta. Yleensä syödään Tokyossa sushia, nyt varattiin etukäteen saman ravintolan Asia-puolelta pöytä kiinalaiseväitä varten. Ihan oli viihdyttävää ja ruokakin pääsääntösesti hyvää. Varsinkin vokatut katkaravut (jotka mie söin enimmäkseen) ja höyrytetty meriahven soijasoosissa (jonka toi kihtinen söi enimmäkseen) oli mieleisiä. Ruuan lisäksi oli viihdyttävää kattoa, miten tarjoilijat sinkoili hoitamassa tehtäviään. Kyllä ei olis meikäläisestä ollu ees nuorempana moiseen hommaan, liikaa on vaatimuksia koordinaatiolle ja ajotukselle.

Lauantaina haettiin A Cozinhan kanaa lounaaksi, sen jälkeen katottiin jalista Arturilassa (MAU voitti, oli sentään vaan Huddersfield vastassa, kuppipeli, so what – vähän vaan saattaa rystyset olla valkosena) ja otettiin teetä ja toastia välipalaksi. Katottiin peliä sellaisesta telkkarista, jonka takana on ikkuna, josta näkee Arturin puutarhaan/kaatopaikalle. Nähtiin yksi pieni söötti jyrsijä, joka sieltä puskien seasta kipaisi juomaan vettä erinäisten ruokittavien elukoitten tarpeisiin asetetulta asetilta. Kai se rotta oli, mutta Artur nyt on kaikkien luontokappaleiden puolella… Sitten mentiin vaihtamaan vaatetusta lämpimämmäksi ja konserttiin. Tällä kertaa teemana oli piano. Eli ekaksi urheilu- ja sitten konserttikatsomossa – ihan hyvä meininki miusta.  II Festival Internacional de Piano do Algarve oli alkanut meidän ollessa Suomessa. Konsertteja on kuitenkin harvakseltaan, joten nyt kyseessä oli osa kaksi.

Ohjelma:

Abertura: Ópera 'As Bodas de Fígaro' – Mozart (iskelmää)

Concerto para piano e orquestra op19 n.º 2 – L. V. Beethoven (mie en vaan ymmärrä pianomusiikin hienoutta, mutta silti joo)

1 - Allegro con brio

2 - Adagio

3 - Rondó: Molto allegro

Intervalo eli puoliaika (jaliksessa) tai väliaika (kyldyyripiireissä)

Serenade n.º 1, op11 – Johannes Brahms (parasta eli o melhor)

Esiintyjät:

Solista: João Rosa – Piano

Maestro: José Eduardo Gomes

Orquestra Clássica do Centro (kotipaikkansa on Coimbra)

Keskustalainen orkesteri kiittää.
Flyygeli käytiin taas väliajalla varastamassa.

Konsertista palattiin puoliyön maissa taksilla ja kas, Sergion kuppilassakin oli vielä valot. Alkaakohan kulmakunnan Casanovan vauhti hiipua… Joka tapauksessa sunnuntaina hää oli ihan virkeänä lämmittämässä meille pitsaa ja tekemässä salaatteja. Käytiin taas kävelemässä kauniin ilman kunniaksi, ensin kaupassa ja sitten muuten vaan. Tarkoitus oli syödä kotiruokaa, mutta yllättäen alkokin tehä mieli valmista, joten niin siinä sitten pääsi käymään, että kävelyretken kaikki mahdolliset terveysvaikutukset meni kurkusta alas – taas!

Arturin synttäreillä oli tullu sitten selväksi sekin, että tietyntyyppistä kilpailua saattaa olla ilmassa ystävien kesken. Koska Cristina sai serenadin, pitää Berenicen saaha kanssa. Tuo ukulelen rämpyttelijä valittaa, että pukkaa stressiä ja yöunet menee. Toisaalta se valittaa, että on naiset hankalia kapistuksia: kuulemma kristinopin alkeet on ihan pielessä. Ekaksi on tehty nainen ja kun on huomattu miten monimutkainen ja virheitä täynnä se on (ilmiselvä beta-versio), on päädytty yksinkertaisempaan malliin eli mieheen. Ja kuka sitten lopulta kärsii seuraukset, tämä beta-versio, joka joutuu kuuntelemaan kaiken sen eiku-tyyppisen harjoittelun…