Ympäri käydään ja yhteen tullaan...

Elämä on taas solahtanu totuttuihin uomiinsa. Ruokaa syödään enimmäkseen kotona, teetä ja viiniä juodaan enimmäkseen baareissa. Vuoden alussa kaikki paikat miehittäneet enkut oli palattessa kadonnu jonnekin, Sergion kahvila ammotti tyhjillään ja tiistai-iltana Arturilassakaan ei ollu oikeestaan ketään, kun katottiin Poolin peliä. Keskiviikkona toisaalta samassa paikassa ei meinannu istumapaikkaa löytää, telkkarista näkyikin MAUn peli (surkeeta, niin surkeeta…) ja kaikki kannattajat oli raahautuneet paikalle ja raahanneet mukanaan muutaman muunkin tyypin ja lisäksi oli tullu joitain satunnaiskävijöitä. 

Arturilaan mennessä kateltiin kuuta ja mietittiin, onko sen peittävä uhkaavan näköinen pilvi kotoisin Saharasta...
Onneksi ei ollu!
Portugalissa on muuten ollu vuoden vaihteen jälkeen jokunen maanjäristys
(voimakkaimman magnitudi 4,9), joista on riittänyt juttua uutisiin asti.
Toivottavasti ei 1755 järinät uusiudu!

Pelin kattomisesta ei tullu mitään, kun piti koko ajan jonkun kanssa olla sosiaalinen, mutta koska peli oli mitä oli (surkeeta, niin surkeeta…) ei haitannu. Yksi tarina kertoi kerrostaloasunnosta, jonka vakinainen haltija oli poissa ollessaan vuokrannu tutuilleen. Vuokralaiset oli tulleet ja menneet ja jättäneet mennessään ikkunan auki. Sitten oli tulleet lokit ja vallanneet kämpän, keittiönkaappien päällä pesittiin ja paskaa oli tietysti joka paikassa. Siivoukseen oli menny kaikki saadut vuokratulot, liekö ees piisannu. Toisaalta, omistaja voi vähän ottaa omaankin piikkiinsä, hänellä on kuulemma tapana syöttää vanhat leivät lokkiloille…

Kauniista lopputalven säästä on nautittu kävelemällä runsaasti. Primark-mannekiinin monta vuotta vanha pusakka levisi vuodenvaihteessa, käytiin ostamassa tilalle uusi – ei niin hyvä kuin vanha, mutta 16 euroa – mitä välii! Ennen joulua ostettu talvitakki samasta paikasta maksoi kakskymppiä. 

Primarkin talvitakki

Primarkin kevättakki

Museossa on ollu joulukuusta alkaen mielenkiintoinen taidenäyttely Encontros eli Kohtaamisia. En tiennyt, että Nobel-kirjailija Günter Grass on myös kuvataiteilija ja hyvä onkin. Tai että hää on melkein naapuri, hällä on talo Mexilhoeira Grandessa, ja että on ylipäänsä viettänyt vuosi kausia paljon aikaa Algarvessa. Näyttelykäynnillä käytiin A Fábricassa lounastamassa ja söin elämäni ensimmäisen kerran hanhenkauloja (percebes). Kovasti tykkäsin ja tuo kihtipotilaskin uskalsi muutaman syödä ja tykätä.

Tää näyttelystä kertova kortti on koristanu kotia jo pari kuukautta.
Aika hieno minusta.

Grass ja hanskansa.
Hiton hieno omakuva, sanoisinko.

Sit oli tälläsii enempi abstraktei juttuloi, tykkäsin näistäkii!

Hanhenkaulat tarjolla.
Olivat aika koukuttavia nilviäisiä, tahtoo lisää myöhemmin!

Yhtenä päivänä nähtiin suomalaisia naapureita ja tehtiin treffit Sergion kuppilaan, sieltä jatkettiin sitten vielä heidän asuntoon juomaan lasilliset. Oli hassua katsoa ikään kuin omaa kotia ja sitten kuitenkin ihan erilaista huushollia. Suomeen lähtiessä olin antanu puolikkaan ruisleivän heille, oli kuulemma kelvannu. Ruisleipäähän saisi nykyisin myös suomalaisesta Koivu-kaupasta, josta oli tammikuussa juttu Ilta-Sanomissa (https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000005531902.html ). 

Kun talouteen ilmesty ukulele, respan Cristina ystävällisesti tulosti parit nuotit, mutta pyysi palkkioksi serenadia. Tää meidän perheen totinen torvensoittaja (tai siis tässä tapauksessa ukulelensoittaja) otti pyynnön tietysti vakavasti ja lopulta syntyi Serenata para Cristina (https://drive.google.com/file/d/1f9DuFGaR-TdBNcs_ZTMKxAlN6PtOK5TM/view), joka käytiin hälle esittämässä, mie toki vaan seurasin vierestä. Esitystä oli harjoiteltu naapureitten kämpässä edellisenä iltana viinin vauhdittamana, joten ei se ihan kylmiltään lähteny, se soitto.

Tänään sitten perjantain kunniaksi oli enkutkin taas ilmestyneet Yläbaariin, joten senkin suhteen ollaan taas normaalitilanteessa. Sekin alkaa olla normaalia, että asiakkaat mokomat juo Sergion viinat, nyt oli jopa Macieira pullo tyhjä!