Ystävänpäivää odotellessa

Viime ajat on ollu säätilan suhteen kauniita mutta ihan pirhanan kylmiä, koska tuuli on tullunna voimalla pohjoisesta (vaan eipä Saharan hiekka vaivaa). Parvekkeella ei oo tarennu käydä kuin kääntymässä ja osa briteistäkin on jo ettiny shortsien tilalle pitkät pöksyt ja jopa sukat jalkaan. Tuulesta huolimatta on kävelty aika paljon, enimmäkseen on suunnattu kylälle. Parvekkeella oon palellu satunnaisesti, jos on käsityöt vaatinu ulkona pölyämistä.

EMARPissa ja Manulassa käytiin Runebergin päivän kunniaksi taidenäyttelyissä. Edellisessä oli pari työtä, joista tykkäsin, jälkimmäisessä ei niinkään. EMARPissa oli Meire Gomesin Traços e formas (Jäljet ja muodot) (http://vivaportimao.pt/a-nao-perder/e-ainda/584-exposicao-de-pintura-tracos-e-formas-de-meire-gomes), Manulassa taas Laraman eli Jorge Aramalin Traço e cor na Escuridão (Jälki ja muoto pimeässä) (https://regiao-sul.pt/2018/02/01/cultura/exposicao-de-pintura-traco-e-cor-na-escuridao-de-larama/426974). Jälkimmäisten kiinnostavuutta kuitenkin lisää, että tekijä on ollut sokea vuodesta 2008, siitä lie tuo näyttelyn nimikin, joka viittaa pimeyteen. Joka tapauksessa on ollut mielenkiintoista huomata, vuosien mittaan näyttelyitä nuohonneena, että monta kertaa voisi jättää näyttelyn väliin ja vain ihastella siihen kutsuvaa esitettä tai julistetta. Yleensä siinä on nimittäin se ainukainen työ, jolla on jotain taiteellista arvoa… Onhan niitä tietysti poikkeuksiakin, niin kuin nyt vaikka se Günter Grassin näyttely, jossa käytiin taannoin. Se oli ihan tanakkaa tavaraa kaikkien töitten osalta.

Tämä on tyypillinen taidenäyttelyesite.
Siinä on näyttelyn jokseenkin ainoa mielenkiintoinen työ.

Teema jatkuu sikäli, että Laraman näyttelyn esitteessä oli
laitimmainen työ vasemmalta, ja taas, mielenkiintoisin.

Taidenäyttelyt, vaikka virkistivätkin henkisesti, verotti ruumiinvoimia, joten mäntiinpä Maria do Mariin lounastamaan. Se on siis se paikka, missä ruoka tulee purkista. Hyvää oli ja parisen purkkia ostettiin kotiinkin, mm. savustettua sardiinia, joka oli hiton hyvää leivän (miun tapauksessa rukiisen, ukkokullan tapauksessa vaalean) päällä.

Näyttelykävelyä seuranneena päivänä käväistiin toteamassa kauppahallissa, että vuosittaiset appelsiinihilut on hiipumaan päin. Ostettiin kuitenkin sitruksia sekä manteleita. Kotiin tullessa napattiin matkaan astiallinen A Cozinhan kanaa, sen keralle tein uunissa perunasiivuja sipulin, valkosipulin ja punaisen paprikan kanssa. Lisäksi sammiollinen salaattia, hyvää oli!

Continentessa on jaossa esitteitä, joissa ohjeistetaan välttämään
viimekesäistä metsäpalohävitystä.
Toivottavasti ohjeet menee perille.

Lisää kulttuuria saatiin, kun käytiin Festival Internacional de Percussão de Portimão & ENContróBaiXo –tapahtuman avajaiskonsertissa seinänaapureitten kanssa. Seurusteltiin melkein kokonainen perjantaipäivä putkeen – harvinaisen sosiaalinen tapahtuma siis! Mentiin ensin yhdessä O Viriatoon lounaalle: yksi papu-lihapata ja kolme kania, söin taas pupuparan aivot… Kani oli tosi maukas ja muutenkin ruoka oli hyvää. Sitten huilittiin ja ennen konserttia käytiin Lusanassa ottamassa pikku iltapalat.

Festarin pääjuttu pitäisi siis olla lyömäsoittimet, mutta orkesteri oli kuitenkin A Orquestra de Sopros do Algarve eli Algarven puhallinorkesteri.

Noite de Música Japonesan ohjelma (joka toki selittää lyömäsoittimien voimallisen läsnäolon):

Ride, Samuel Hazo

Prims Rapsody para Duas Marimbas e Orquestra de Sopros, Keiko Abe

Nazca Lines, Satoshi Yagisawa

Libertadores, Oscar Navarro

Kyse oli siis enimmäkseen japanilaisesta lyömäsoitinmusiikista, josta en tiennyt sen hittoakaan ennen iltaa ja hyvin vähän enemmän sen jälkeen. Eka biisi oli kylläkin amerikkalaisen säveltämä ja vika espanjalaisen. Illan kohokohtana olisi pitänyt olla toka kipale, joka oli marimbamusiikin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Marimba) uudistajan Keiko Aben (https://en.wikipedia.org/wiki/Keiko_Abe). Siinä marimboja kävivät soittamassa amsterdamilaiset Ramon Lormans & Maikel Claessens, joitten saavutuksia en osaa sen kummemmin arvioida, kuin että oli dramaattista ja kädet kävi. Kaikkein eniten tykkäsin kahdesta vikasta sävellyksestä, eniten jälkimmäisestä. Googlesta kurkistamalla selvisi, että tekijä on elokuvasäveltäjä. Sitä tietämättä miulla oli koko keikan ajan ihan elokuvaolo: Indiana Jones -sarjan kymmenes osa käynnissä ja musiikillisella menolla ja meiningillä yritetään peittää sitä, että 100-vuotias

Harrison ei enää vaan jaksa… Silti, ihan oli taas virkistävän erilainen kokemus!

Kaksi marimbaa ja muut soittimet ennen h-hetkeä.
Sali oli yllättäen tupaten täynnä, vaikka sisäänpääsystä piti maksaakin (8 €)

Ja sithän se olikin taas jo vuoden merkittävin päivä, 10.2. Artur täytti tänä vuonna taas 49, tai joittenkin mielestä 81. Bereniceltä oltiin saatu kutsu saapua baariin klo 20.00 (noin…) Aloitettiin päivä kevyellä hedelmäaamiaisella ja sitten Sergion kuppilaan katsomaan ottelua Tottenham–Arsenal (-tana, Tottis voitti, ei oo reiluu) ja nauttimaan teetä ja leipää. Sitten kauppaan ja kotiin kaikessa rauhassa ruokaa tekemään. Oli sellainen päivä, että ruuan valmistuessa otin tämän talven ensimmäisen parvekedrinksun ja luin hetken aikaa kirjaa – sitten alkoi taas puhuri ja piti paeta takaisin sisätiloihin ja syömään: edellispäiväisiä sianluita, tuoretta kaalisalaattia ja uunibataatteja, kyllä niitten takia kannattikin palata tuulensuojaan!

Sisään palattua soi talon tarjoama puhelin: respan Cristina oli saanut Bereniceltä pyynnön välittää meille viesti (hällä ei vielä ollu meille puhelinnumeroa, pelkkä miun sähköposti ja koska miulla ei ole mitään ns. älylaitetta, kaikki viestit saavuttaa kohteensa vasta sit joskus), että kekkerit aikaistuu parilla tunnilla. No, onneksi eväs valmistui niin, että kerettiin syödä just ennen kuin piti lähteä juhlallisuuksiin.

Baariin kerääntyi taas Arturin sukua ja kavereita ja lopulta Berenicekin paahtoi paikalle kakku kainalossa. Hänkii oli saanu tiedon bileittein aikaistumisesta ihan viime tipassa, mutta niin vain oli saanu aikaiseksi tosi hyvän paakkelssin. Syy aikataulumuutokseen oli se, että veljensä oli viemässä juhlakalun kattomaan peliä Portimonense–Benfica, mistä mie olin oikeesti ilahtunu. Artur nimittäin puhu jo syksyllä, että sitä peliä hän haluaisi kattoa paikan päällä eikä telkkarista.

Päivänsankari vetää kakkua kuvan keskellä, perheen ympäröimänä.

Kakku oli hyvää ja sitä oli enemmän kuin riittävästi.

Kakun syönnin jälkeen myö tultiin Yläbaariin kattomaan ko. peli. Paikalliset pani hanttiin ihan kunnioitettavasti, mutta hävishän ne silti. Yläbaarin isäntä on ollu vähän levoton viime aikoina, sillä on ihan selvä viidenkympin villitys. Kysyttäessä selvisi, että vaimon lisäksi on tällä hetkellä kolme tyttöystävää. Baari meneekin nykyisin kiinni niin aikaisin kuin vain on mahollista, että hää ennättää käydä ystävättäriä tapaamassa. No, Dia dos Namorados on tulossa tai siis hänen tapauksessaan Dia das Namoradas…

Upouusi pussukka.
Ensimmäisen kerran se pääsi ulkoilemaan konserttikäynnillä.
Lukkosysteemi on Make Bijusta, kankaat Mikkelin vierashuoneen sisustuksesta.
Käytin myös täällä olleita virkkuulangan jämiä ja yhtä huivikangasta, josta yritin joskus tehä jotain.
Viimeistely Hiper Casan euro viiskytä senttiä maksaneilla "minipunteilla", joita ripustelin käsihihnan jatkeisiin.
Olen aikas tyytyväinen lopputulokseen: nätti kuin sika pienenä ja sitä voi jopa käyttää!
Inspis tuli miehen siskon olohuoneen koristuksena olleesta antiikki(?)käsveskasta.