Ihmeellinen on elämä

Dekkarihyllyt on jo aika tarkkaan koluttu ja mitään kovin paljon älyllisesti vaativampaa ei ole huvittanut lujeskella, onneksi lukemattomia lukemattomia elämäkertoja on piisannut. Luin Ozzyn tarinan jokunen vuosi aiemmin, ensin suomeksi ja sitten alkuperäiskielellä, mikä olikin nasta juttu: kertomus oli litteroitu niin, että herran telkkarista tuttu ääni ja intonaatio kaikui päässä kuin oltais oltu samassa huoneessa… Äsken perehdyttiin sitten Sharonin versioon aiheesta. Uskomattomiahan hyö ovat, vaikka edes vaan viidesosa olis totta. Schwirzenaggerin Arskankin edesottamukset on kahlattu läpi. Että on omahyväinen paskiainen, älyä kyllä piisais mutta sydämen sivistys loistaa poissaolollaan. Siksi kai hää on poliitikkonakin pärjännyt, ei oo merkitystä sillä, miten asiat on vaan sillä, miltä ne näyttää ja mistä jää nalkkiin. Ihan kuin nää meidän omatkin valopäät. Ei väliä sillä, että on tehnyt jotain tyhmää tai suorastaan väärää vaan sillä, että jäi rysän päältä housut kintuissa kiinni ja sitä kiinni jäämistä sitten pahoitellaan ja anteeksi pyydellään – tsiisus näitten kanssa!

Viimeisin omasta elämästään luettavasti jorissut on ollut Stephen Fry. Outoa kyllä, hänestä löysin jonkinlaisen sisarsielun. Siis kuusivuotta vanhemmasta homosta yksityiskoulun, vankilan ja yliopiston kautta brittihuumorin eturintamaan päätyneestä isokokoisesta kömpelyksestä. Tuttuuden harha syntynee siitä, että tunnistan niin erinomaisen hyvin sen olon, että on hirvittävä huijari, joka kohta paljastuu… Tämä liittyy niin opintoihin kuin työssäkäyntiinkin, siis tunne siitä, että on saavuttanut asemansa ilman omaa ansiotaan ja kohta joku keksii, että tuo tyyppihän on ihan väärässä paikassa, kun ei se oikeesti mitään mistään tiedä eikä ymmärrä. Toisaalta, kun meillä kummallakin on kaiketi ollut aika samat metodit yliopiston suorittamisessa, ei nuo tuntemukset niin ihmeellisiä ole – meinaan, että minimipanostuksella paperit plakkariin on hommattu kumpikin. Yksi meiksin ikimuistoisista suorituksista oli se, kun käytin puoli tuntia opiskeluun, varttitunnin vastaamiseen ja sain kurssista arvosanaksi en suinkaan alinta vaan toiseksi alimman, tadaa! Vähemmästäkin jää sellainen olo, että ei ole ihan puhtaimmat jauhot pussissa.

Töissä on sentään joskus ollut homma hanskassa, vaikka vain hetkittäin. Eniten silloin, kun vaasalaisten kanssa pantiin pystyyn ensimmäistä Primuksen monioppilaitosversiota. Silloin sitä oli asiantuntija sanan varsinaisessa merkityksessään ja parhaimmillaan osaaminen oli gurutasoa, jos sillä tarkoitetaan sitä, että tiesi asiasta enemmän kuin kukaan muu yksittäinen ihminen missään ja milloinkaan. Kyllähän sitä äkkiä sieltä vuorenhuipulta vajui alaspäin, kun systeemi saatiin toimimaan ja käyttäjiä tuli sitä mukaa lisää eri puolille oppilaitoksiin. Sama juttu siis kuin kaikissa suomalaislähtöisissä urheilupyrkimyksissä: ensin ollaan tietysti maailmanmestareita, mutta sitten joku muukin keksii alkaa puuhata samaa älyttömyyttä ja yks kaks sitä löytääkin itsensä vaan niistä divariskaboista.

Stephenin kanssa muuten muutama muukin asia soi samassa mollissa, kuten olematon laulutaito, kyvyttömyys kaikkeen urheiluun paitsi penkkisellaiseen ja ei niin kovin mairitteleva ulkonäkö. Jos onkin hän pitkä honkkeli ja mie tällainen pieni pullero, jolla on käpälät käsien paikalla, niin ei ole kummallekaan kauneutta jaettu hoidettavaksi asti, mikä tietysti vähentää vanhenemisen tuskaa huomattavasti, kun ulkonäkö korkeintaan paranee suhteessa ikään.  Paljon on meissä toki eroavaisuuksiakin, onneksi en oo esimerkiksi koskaan mihinkään epäilyttäviin nenän kautta snortattaviin nautintoaineisiin sortunut. Vuoteen 1987 päättyvä toinen muistelmien osahan loppuu cliffhangeriin: mr Fry imaisee ensimmäiset kokat nokkaan ja mitä siitä sitten seuraa, no lukekaa muistelmien kolmannesta osasta, tiätysti! Kolmas osa on enkuksi jo julkaistukin, mutta tunnustan odottavani suomennosta. Herran kieli on sen verran koukeroista ja sanavarastonsa joko niin sofistikoitunutta tai toisaalta niin rietasta, että ei pysy tää tyttö kärryillä aina suomeksikaan, saati alkukielellä!

Riemastuttava kirja, jasmiiniteetä sekä omatekoisella karviaishillolla ja Peltolan Bluella
päällystettyä paahtoleipää – tästä ei illanvietto parane!

Stephenistä siirryin Stephaniehen. Kyseessä on Janet Evanovichin aivan pähkähullun Stephanie Plum -sarjan päähenkilö, palkkionmetsästäjänä itsensä elättävä nuori nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, eli vielä löytyi lukemattomia dekkareitakin. Nää on NIIN tautisen sairaan hauskoja juttuja, vielä yhdestoista osakin osui ja upposi, osia on muuten olemassa ainakin 22... Kohellus on kuvattu sen verran visuaalisesti, että tv-sarjaa odotellessa (yksi haukuttu leffa on tehty, en oo nähnynnä). Ainoa, mikä meikäläistä häiritsee, on kirjailijan alkuperäisen genren mukaiset chick lit -ongelmat kahden miehen välissä – blääh – mutta onneksi ne asettuu sinne kaiken riemastuttavan kouhotuksen sekaan pahemmin häiritsemättä.  Seuraavaksi sitten vähän kokeneempaan naispäähenkilöön, eli perinteisen ruumiinrakenteen omaavan Mma Ramotswen seuraan Botswanaan, jossa muistellaan edesmenneitä ja toivotaan, ettei kukaan mene edes (sisäpiirin vitsi).