Vanha koira ja uudet temput

Osaan heiluttaa viuhkaa vasemmalla kädellä – ainakin, jos en ajattele…! Taitoa piti alkaa harjotella jo Lappeenrannassa asuessa, kun istuttiin töllön eessä niin päin, että jos huiskuttelin oikeella, tuon ukkoparan ukkokulmakarvat alko lepattaa. Täällä vasta taito on hioutunu liki täydelliseksi – siis jos en ajattele…

Kiinan-kaupasta hankittu huiskutin.
Oisko tää se sanonan hyvä viuhka, mikä kävi?

Muuten uuden oppiminen on kyllä niin perhanasti tuskan takana. Aina, kun kuvittelee, että on saanu jonkun osan kielestä haltuunsa, tulee tuplaten takapakkia. Arturin tyttären kommentti sentään lohdutti toista meistä. Käytiin välipalalla ja viiniostoksilla Kop & Tapasissa ja yritettiin siinä taas hoitaa maksu portugueseksi. Hää tuumas maksajalle, että numerot alkaa olla oikein, mutta ääntäminen on vähän kiikun kaakun, kun taas rouvalla on se puoli hyvin hanskassa – JEE! Vaan ei kymmenellä kauniisti intonoidulla sanalla kummoista keskustelua saa aikaseksi, varsinkaan, kun yleensä vastapuolen puhe menee ihan ohi.

Hankalaa tuntuu olevan valtion huipullakin uuden omaksuminen. Nykyinen, parin kuukauden ajan vallassa ollu pääministeri António Costa on eduskuntakeskustelussa tituleerannu edeltäjäänsä useampaan otteeseen herra pääministeriksi, ei oo vissiin tajuntaansa vielä oma asema uponnu. Täällä muuten uusi pressa valittiin vaalien eka kierroksella, sai 52 prossaa kaikista annetuista äänistä. Äänestysprossa jäi alle viidenkymmenen, alhaisin ikinä pressanvaaleissa. Sen tiijän, että Artur kävi äänestämässä, tarjos nimittäin meille kyytiä kämpille samalla, kun kävi vaaliuurnalla. Ei kyllä huolittu, takapuoli on yleensä aika puuduksissa pelikatsomon jäliltä ja tekee hyvää käyttää koipiaan. Vaalivoittaja Marcelo Nuno Duarte Rebelo de Sousa on paitsi aktiivipoliitikko myös oikeuspolitiikan proffa yliopistosta ja tehny tv-uraa erilaisissa politiikkaan liittyvissä keskusteluohjelmissa, joita täällä piisaa – tv:stä tuttu ja yleensä vaan Marceloksi kutsuttu tyyppi siis keräs koko potin.

Arturilassa 16-vuotias koirarouva Nina on todistanu, että hurtalta oppi sujuu, vaikka ikää oliskin. Ainakin se on oppinu, että miulta on turha tulla safkaa kerjäämään, ainoo mitä irtoo on rapsutukset. Se saattaa istua vieressä toisella kädellä kuopsutettavana, kun toisessa on paahtista kinkulla ja juustolla (tosta mista). Sillon sen refleksit saattaa ottaa vallan ja kuolaa valuu lätäköksi kuonon eteen, mutta yleensä se ei tee yritystä saaha makupalaa. Muilta se kyllä käy kerjuulla minkä kerkiää.

Meijän reitti rantaan kulkee valosan aikaan kahden tontin välistä polkua pitkin. Toisella tontilla on omakotitalo, jota vartioi kaksi ihan kivan näköstä koiraa, mitä lie jäniskoiria. Kun syksyllä tultiin, ne kulki aidan toisella puolella samaa matkaa varmistamassa, ettei vaan oo meillä vilunki mielessä. Nykysin ne ei kirjaimellisesti lotkauta korvaansakaan, kun myö mennään ohi, ovat vissiin todenneet, ettei noista kahesta suurta vaaraa ole ja jatkaavat päikkäreitään häiriintymättä.

Jo viime talvena opeteltiin käyttämään Continenten alennuskuponkeja ja keräilytarroja. Tänä vuonna on tarroilla hankittu jo yksi Pyrexin uunivuoka, toinen on tavoitteena. Taannoin ostettiin makaryyneja alennuskupongeilla. Kilo spagettia (norm. 0,85 €) ja kierremakaronia puoli kiloo (norm. 0,49 €), ale-% 25 eli yhteensä hinta laski 34 senttiä. Jopa meikäläisestä työttömästä tuo on ihan silkkaa viilausta, mutta toisaalta jos täällä keskipalkka on 2013 ollu vähän päälle yheksän satasta kuussa – siis keskipalkka, mikä tarkottaa että pienimmät liksat on tosi pieniä – ja eläkkeet nelisen sataa, senttien alennuksetkin taitaa olla aika kova juttu. Kyllähän myökin pihistellään omalla tavallamme, Tokyossa otetaan yleensä halvempi lounas (ysi ysi viis per suuvärkki) kun siihen voi lisätä pienen pullon vettä ja vinho verdeä ja lopputulos on sama kuin kalliimman luntsin kanssa (koltoist ysi viis)… Ai ei oo sama asia vai, no, eipä kyllä taija ollakaan!