Se on loppu nyt!

Vielä on tämän kertaista viihtymistä Portimãossa jäljellä pari viikkoa. Tavaroita on jo lajiteltu ja jaeltu pois, toivottavasti päästään mahdollisimman hyvään hyötysuhteeseen pakattavien kamojen kanssa. Lee perheineen jatkaa täällä ihan vakituisesti samoin kuin kiwi-Arthur, muuten tutut on pikkuhiljaa poistuneet kesäasunnoilleen. Skotit Helen ja Stan on viimeiset mohikaanit siinä suhteessa, lähteevät vasta toukokuun alussa.

Tarjosin Leelle kirjoja luettavaksi.
Koska hää ei ole ihan hölömö, huoli vaan tuon oikeenlaitimmaisen,
muut nimittäin ei olleetkaan kovin kummoisia.

Viimeiset kaksi viikkoa on päätetty viettää lomaillen, alkaen pääsiäismaanantaista. Pääsiäinen alkoi siinä mielessä ikävästi, että pitkänperjantain iltana olin puolen yön aikaan painumassa nukkumaan, kun se kurtun kurittajan kuvatus päätti taas aloittaa konsertin. Oli kolmas kerta ja meni hermo, joten soitin respaan, että voiskos asialle tehrä jotain. Hoitivat homman kiitettävästi, mutta sänkyyn valmistavalla vessakäynnillä kuului jostain naapurikämpästä yllättynyttä kommentointia tyyliin ”eipä tullut mieleenkään, että se soittelu saattaisi kuulua muihinkin asuntoihin” – kuinka helevetin tyhmä ihminen voi oikeesti olla?!

Harvinaisen onnistunut tunnelmakuva.

Lauantai vietettiin perinteiseen tapaan Arturin baarissa kattomassa pelejä, minkä jälkeen paineltiin Humbertosiin, koska pääsiäisen kunniaksi teki mieli lammasta. Heijän lampaankare olikin herkkuva! Sen jälkeen käytiin vielä Yläbaarissa kattomassa Benfica-matsihumua. Siellä ei ollu enää ees istumapaikkoja, mutta ei haitannu, kun koko päivä jo oli tullut istuttua, jaksoi hyvin seistäkin.

Koko kevään on tuullut niin, että tukka lähtee - melkein.
Joka tapauksessa olo pitkätukkaisena ei tuntunut omalta,
joten antauduin KKK:n käsittelyyn.
(KKK =  Kärttyisä Komenteleva Kampaaja, joka myös ukuleleistina tunnetaan)

Välillä on ollu niin lämmintä, että on voinut ottaa tämän uuden kalaverkonkin käyttöön.
Tekeleen langat on vanhasta rätistä purettua pellavaa.
Sille kävi sillä tavalla hassusti, että se vanuttu yhteen akryylineuleen kanssa, kun painava käsilaukku
sopivasti hiero niitä yhteen tuossa takapuolen kupeessa heiluessaan.
Ensin meinasin heittää menemään koko karmeuden, mutta en sitten vaan raaskinu,
kun iso osa langasta oli edelleen ihan käyttökelposta.
Akryylinen vaate oli irrottamisen jälkeen sen näköinen, kuin mitään ei olis tapahtunut!

Tässä sitten taas kevään viimeisin uusi loimi edestä...

...ja takaa.
Koska on tätä tavaraa omasta takaa ihan riittävästi tässä etupuolella,
päätin jättää koristelut selkämykseen.

Kaiken vanhan ja totutun lisäksi on tehty jotain ensimmäisenkin kerran eli mustekalasalaattia kotona ja kyllä kannatti, alla resepti.

Salada de pota (ou polvo)

1                           purkki mustekalan lonkeroita maustekastikkeessa

1                           pieni fenkoli ohuesti suikaloituna

1                           pieni tomaatti ohuesti suikaloituna

2 rkl                     silputtua, punaviinietikassa muhitettua punasipulia

1                           valkosipulinkynsi silputtuna

                             tuoretta korianteria silputtuna

                             suolaa, mustapippuria, kuivattua oreganoa

                             punaviinietikkaa

                             oliiviöljyä

Lisäksi hyvää leipää

Hyvvää oli, suatettaan tehä toistekkii!

On ollut mukavaa kirjoitella ja onhan tästä jäänyt päiväkirja itsellekin, mutta nyt ei enää vaan riitä uusia juttuja – kaikki on jo nähty ja käsitelty – ainakin melkein – joten tämä jää nyt sitten vihon viimeiseksi blogikirjoitukseksi ikinä. Kiitos kaikille kärsivällisille lukijoille!

Ohi on – It is over – Acabou!

Puolen vuoden kielikylpy alkaa olla kylvetty

Kovat oli puoli vuotta sitten tavoitteet kielen opiskelun suhteen ja kaikki on loistavasti alitettu. Kun kaiken ihmistenilmoillaoloajan puhuu joko enkkua tai yrittää puhua portugeesia, ei kyllä oikeesti enää omissa oloissaan jaksa asiaan paneutua. Silti, kyllä jotain kehitystä on tapahtunut.

Että näin.

Sergion kanssa on sovittu, että puhutaan vain portugalia ja aika hyvin on kyllä pärjättykin, keskustelun sisällöt nyt tietysti on aika rajallisia ja pakko on välillä enkkuun turvautua. Benfica-kannattaja kyllä meinasi hypätä ulos pöksyistään, niin hauska ajatus hänestä oli (itse ei osaa mitään muuta kuin portugalia). Toinen kantis, meidän kielessä Käkkäräpää, joka on enempi janoinen tapaus (valkoviiniä kuluu tasaiseen tahtiin) ei ole aiemmin meitä noteerannut, mutta nyt hääkin on alkanut tervehtää, ilmeisesti hänellä on positiivisempi suhtautuminen näihin vaatimattomiin yrityksiimme. Yhden kerran sitten oikein ihan keskusteltiin aiheesta, jolloin todettiin, että joka tapauksessa Eu falo melhor português como Sergio fala finlandês eli että kyllä miulta kuitenkin nykyisin portugeesi taipuu paremmin kuin isännältä finski. Siihen tuo käkkäräpää vielä lisäsi, että Sergion suomi on kiitosh, kiitosh ja samalla hää hiero rahasormia vastakkain, merkkaamaan sitä, että eihän ukkoa muuten koko kieli kiinnostais, jos ei sillä sais suomituristeja pysymään iloisina maksavina asiakkaina. Hänen pitäisi tietää, tienaa juontirahansa pitämällä rantsussa turistikauppaa.

Ei kyse oo pelkästään Sergiosta. Portugalilaiset asiakaspalvelijat haluaa osata sanoa kiitos vaan kun ei osaa. Se on jostain syystä heille tosi vaikeeta olla sanomatta sanan loppuun mitään suhuja. Cristinan, Sergion ja O Viriaton tyypin kanssa sitä on harjoiteltu ja yllättäen Sergio hiffas sen parhaiten. Ehkä hää on kotoisin sellaisesta osaa maata, että ässät ei aina suhise. Toisaalta, nyt jo rauhoittuneella kulmakunnan Casanovalla on aika päheet uudet hampaatkin, ehkä sekin vähentää suhinaa. Nykyisin Sergio osaakin sanoa aika tyylipuhtaasti kiitos ja näkemiin…

Sergion arkipäivien aamupäivätyöntekijä Larissa, joka on alkujaan Romaniasta (mulțumesc = kiitos, cu placere = ei kestä), mutta miun mielestä puhuu ihan ehtaa portugalia (kuudessatoista vuodessa ilmeisesti oppii), on kanssa mukana meidän henkilökohtaista opiskeluohjelmaa tukemassa. Nykyisin meidän tavoitteet oppia otetaan vakavasti ja kaikki (Artur, Berenice, Sergio, Larissa ja muutama muu eli siis meidän näkökulmasta kaikki) korjaa, jos me mokataan. Ihania ihmisiä!

Yhtenä päivänä pitkän suunnittelurupeaman jälkeen perheen ajattelevaisempi osapuoli sanoi Larissalle näin: Eu tento aprender portugues mas eu nao posso se eu escuto voce. Vocé fala rápido demais e muitas palavras. Minhas orelhas são vermelhas e meu cerebró ferver. (Yritän oppia portugalia, mutta en pysty, jos kuuntelen sinua. Puhut liian nopeasti ja liikaa sanoja. Korvani ovat punaiset ja aivoni kiehuvat.)

Tämä lappu ilmestyi Sergion baarin vessaan joskus talvella.
Kyseessä on pyyntö jättää eriö siihen kuntoon, että muutkin viittivät käyttää.
Ei oo lauserakenne ehkä ihan kieliopin mukainen, mutta ymmärrettävä.
Luulen, että on Larissan käsialaa...

Samma på engelska...
Portugaliksi asiat sanotaan jotenkin monimutkaisemmin, vähän kuin aikoinaan suomeksi:
Pahoittelemme haittaa ja kiitämme ymmärryksestänne...

Meitä syksyllä Sagresissä käyttäneen Jagge-kuski Malcolmin kanssa haasteltiin myös kieliasioista, hänhän on aikanaan tullut ummikkona Suomeen ja ihan vaan käytännössä opiskellu kielen aikanaan. 35 vuotta maassa ja edelleen on puhe selvästi muualta tulleen. Hänen kanssaan naureskeltiin sitä, että kun itse osaa sanoa jotain ihan järjellistä, valitettavasti vastaus ei yleensä oo ollenkaan sitä, mitä kuvittelis ja sitten ollaankin taas ihan metsässä. Yhtä lost in translationia ja rikkinäistä puhelinta kaikki tyynni. Viime kesänä oli naisten EM-jalkapalloturnee ja Portugali oli siellä mukana, ei kyllä oikein pärjänny. Jossain pelien välissä oli jonkun pelaajan haastattelu ja se meni kyllä ihan ohi, eli puhutun kielen ymmärtäminen oli (ja on siis edelleen) aika pahasti vaiheessa. Ainoa ymmärretty sana oli foi eli jotain oli joskus tapahtunut… Lukeminen kuitenkin sujuu jo aika hyvin, kesällä lueskelin pari vuotta vanhaa Correio da Manhãn sunnuntainumeroa ja yllättävän paljon siitä tajusi ihan ilman jatkuvaa sanakirjan selausta.

Hauska sattuma oli se, että CM:n sunnuntailiitteessä oli Tenavat-sarjakuva,
joka löytyi myös Ilta-Sanomista sillä viikolla, kun liitettä tavailin.
Portugalinkielisestä jäi viimeinen ruutu ymmärtämättä, mutta niin vaan tuli apu pyytämättä ja yllättäen!

Joskus yritelmät on niin onnettomia, että yöt menee osaamattomuuden tuskassa kieriessä, mutta kyllä sitä sitten taas aamulla toipuu, varsinkin jos aurinko paistaa ja saa eteensä lautasellisen etelän hyviä hetelmiä jugurtilla. Joka tapauksessa, kun istuksitaan jossain kuppilassa, kävellään kaupungilla tai vaikka vaan neuloskelen issekseni parvekkeella, käyn päässäni kuvitteellisia keskusteluja paikallisten kanssa. Ehkä ne joskus konkretisoituu ihan oikeaksi sananvaihdoksi, ehkä – talvez. Mie siis puhun ns. ihan sujuvasti, mutta kun en yhtään ymmärrä, mitä miulle vastataan.

Viime keväänä skottilainen Helen latasi Duolingon tablettiinsa, mutta syksyllä kysyttäessä ei ollu viitsinyt käyttää kuitenkaan aikaansa, oli alkanu tuntua liikaa työltä. En ihmettele, mie viime keväänä linkutin enimmillään viisi tuntia päivässä… Kesällä Suomessakin tein välillä ihan pitkiä rupeamia ja vielä tietokoneella. Se on vähän vaativampaa kuin tabletin sovelluksella. Täällä päivittäinen annos saattaa olla ihan vaan muutamia minuutteja, mutta kuitenkin.  Välillä se väitti, että kieli sujuu 59 – 60 prosenttisesti. Tällä hetkellä se väittää meille kummallekin ahertajalle, että rosentteja on n. 55, saattaapi olla pikkaisen yltiöpositiivista sekin!

Duolingon mainokset on joskus hauskoja. Onkohan tää ihan oikeata hindiä?

Ei kyllä suunnitella häitä portugaliksikaan.

Joitain uusia lainalaisuuksia, joita kai kielioppisäännöiksi kutsutaan, on alkanu silti hahmottua, niin kuin nyt vaikka säännöllisten verbien taivutuksia (minä syön – eu como, minä söin – eu comi jne.). Sitten on joitain juttuja, joista luulee jotain hiffanneensa, mutta sitten ei kuitenkaan. Kun sanan loppu on -ão (esim. padrão – kuvio) sen monikkomuodossa loppu on -ões (padrões) – ihan selvee pässin lihhoo – paitsi että ei… Esimerkiksi sana grão – jyvä taipuu monikossa grãos tai sana koira cão – cães ja näihin vaikuttaa niiden latinalaiset juuret – juupa juu, pitäishän se nyt tietää! Sitten on tää feminiini-maskuliiniakseli. O gato on kolli ja a gata on narttukissa. Voisi siis kuvitella, että kun o cavalo on hevonen (ori?), niin a cavala olis tamma, vaan ei, se on makrilli. Eikä ole ees hevosmakrilli joka on carapau... Vastaavia on vaikka kuinka monta, että pitää hiffata tuo sanan suku pysyäkseen kärryillä.

Oman lisänsä tähän soppaan tuo se, että olemme Algarvessa ja täällä käytetään joissain kohdin ihan eri ilmaisuja kuin muualla Portugalissa, vaikka eihän siitä savolaisasukkina pitäisi olla hämmästynyt että on eri murteita. Esimerkiksi maapähkinä on portugaliksi amendoim ja algarveksi alcagoita. Netistä löytyi portugali – algarvesanakirja, jos vaikka joskus viitsisi siihen yrittää perehtyä. (https://vitormadeira.wordpress.com/2011/09/30/dicionario-algarvio-de-termos-e-dizeres-do-algarve-ja-com-o-nove-acorde-ortugrafique/)

Lisälohtua kielenopiskelun tuskaan tuo se, että paikallinen Yle eli RTP esittää aamulähetyksessään pätkää nimeltä Bom Português, jossa kadunkansalle näytetään kaksi vaihtoehtoista tapaa kirjoittaa joku sana tai lause ja yleensä kai äänestys menee ihan fifty-sixty oikean ja väärän välillä.

Ei ne siis aina tiedä itsekään.
Onko se linjakartta nyt sitten Mapa de Rede vai Mapa da Rede...

Netistä löytyi jo pari vuotta sitten myös älyttömän hauska keskustelu, jossa keskusteltiin Que sera, sera -kappaleen kertsin alkuperäiskielestä ja loppujen lopuksi siellä on hyvin onnistuttu mallintamaan vanha sanonta siitä, miten jotkut puhuu aidasta ja toiset aidan seipäistä… Yksi keskustelijoista nimittäin väittää perustellun oloisesti (tieto suoraan hevosen suusta eli tekijältä Ray Evansilta), että biisin nimi on tekaistu kuulostamaan espanjalta olematta sitä kuitenkaan oikeasti, koska on vaan haluttu oikea vaikutelma. Silti kiivas keskustelu lausahduksen alkuperästä on rönsyillyt runsaana. Oma mielikuva lapsuudesta on muuten, että kyse olisi italian kielestä (italiankieliset sarjat Odysseus ja Raivoisa Roland eli Orlando Furioso varmaan taustalla). Syy, miksi alkujaan aloin asiaa tutkia, oli se, että tänne tultua se alkoikin tuntua portugalilta ja Arturilassa pyöri parina talvena se yksi hyvin laulanut rouva ko. kipaletta tulkitsemassa. (https://en.m.wikipedia.org/wiki/Talk:Que_Sera,_Sera_(Whatever_Will_Be,_Will_Be))

Vanha tuttavamme, Lee, joka on päättänyt muuttaa tänne pysyväisesti ja työtkin siis jo aloittanut, on käynyt selvittelemässä kielen opiskelua ihan oikeella kurssilla. Hinta oli ollut pari sataa, mutta jos vakavissaan on, eihän se paljon ole. Nyt kun hää tekee töitä, on pitänyt siirtyä nykyaikaan ja hommata älyvärkki työnvälitysfirman kanssa aikataulujen yllä pitoon. Samalla on ladannu kännyynsä Babbel-sovelluksen ja ainakin sen avulla on nyt kielen opiskelu käynnistynyt. Vanhempansakin (Carol ja Brian) ovat päättäneet jäädä tänne pariksi vuodeksi asustamaan, mutta en heijän kyllä usko kovin kieliopinnoista innostuvan. Lee asuu edelleen heidän kanssaan samassa kämpässä, onkohan enkussa tai portugalissa sanaa peräkamaripojalle? Malcolm muuten tiesi kertoa, että Koivu-kaupan yhteydessä olisi tarjolla kerran viikossa maksullista opetusta suomi – portugali. Hää ei osaa kuin suomea – tai tietysti totta kai enkkua lisäksi – eikä ilmeisesti jaksa muuta opetellakaan, kun näilläkin pärjää.

Joskus olis tosi hauskaa oikeasti ymmärtää, etenkin busseissa. Syksyllä käytiin Alvorissa ja yhdeltä pysäkiltä auto pölähti täyteen paikallisia eläkeläisiä, joilla oli käynnissä kiivas ja kovaääninen keskustelu jostain meille tuntemattomasta aiheesta. Harmitti hemmetisti, ettei mitään tajunnu, heillä tuntu nimittäin olevan hauskaa. Yhdellä toisella retkellä kauppahallin eteen oli joku päättänyt pysäköidä pakunsa niin, ettei siitä millään ohi mahtunut. Bussikuski tietysti hermostui ja nosti mekkalan. Pakukuskia ei voinu vähempää kiinnostaa antaa tietä, sanallista vastinetta kyllä tuli ja muutama täkäläinen käsimerkkikin taisi heilahtaa. Paikalliset bussikyytiläisetkin tietysti kerto asiasta oman mielipiteensä ja tilanteen ratkettua ja matkan jatkuttua kuski jatko omien tuntojensa tulkintaa…

Viime aikoina oon kuitenkin alkanut tehdä urheita yrityksiä pärjätä pelkällä portugalilla. Yllättävän hyvinkin on joskus mennyt, usein ei sitten toimi ollenkaan. Bar Silvas on kuitenkin paikka, jossa on puhuttu pelkkää paikallista. Nyt on selvinnyt, että siellä kaffen kanssa tarjoiltava shotti on ihan vaan bagaçoa eli portugalilaista pontikkaa. Silloin kun sitä myydään virallisissa kaupoissa, kyse on aineesta nimeltä Aguardente Bagaçeira. Silloin kun on kyse siitä tavarasta, joka on piilotettu vanhaan viskipulloon tai milloin mihinkin, kyse on bagaçosta ja siinä on todennäköisesti prosentteja jonniin verran enemmän. (https://catavino.net/aguardente-bagaceira-portugals-seriously-strong-wine-spirit/)

Toisaalta oma käyttäytyminen on joskus ihan hassua. Kun oli Arturin synttärit ja Berenice kysyi enkuksi, nähdäänkö baarissa seuraavana perjantaina, vastasin portugaliks, että en tiijä, ehkä (Não sei, talvez). Sisartaan alko naurattaa ihan aidosti… Tätä tapahtuu nykysin jatkuvasti, tällaista sekasotkukielen puhumista. Ehkä se siitä pikku hiljaa hivuttuu enemmän sinne portuguesin puolelle, niin toivon.

Continenten lähellä on muistomerkki, jonka tekstejä on nyt tullut tavailtua viitenä talvena.
Por todos e tantos que tanto fizeram (kaikille, jotka paljon tekivät)

Nos tempos suados a grei fez a urbe ( hikisinä aikoina väki teki kaupungin).
Käännnös on minun ja todennäköisesti ihan metsässä!

Lisää tuulta ja muutoksia

No, rehellisyyden nimissä on todettava, että aluksi tuulet laantui myrskyisistä ihan vaan perusnavakoiksi rannikkohönkyilyiksi, mutta sitten taas oli niin tuulitunnelia, niin tuulitunnelia (ensin muuten vaan, mut sitten sille annettiin taas nimi, nyt oli Hugo). A mut vihdoin tuli kevätpäiväntasaus ja sen jälkeen ihan ihka ensimmäinen oikea kaunis pilvetön auringontäyteinen kevätpäivä – JAHUU! Jopa mie innostuin lähtemään kävelemään ihan vaan kävelemisen ilosta. Matkan varrella käytiin tsekkaamassa Arturin olotila, kun huomattiin hänen olevan baarissa touhuamassa jotain, vaikka paikka ei ollukaan auki. Koiran kuolo tietysti surettaa, mutta muuten väitti olevansa ihan ok. Kiitteli kukasta, joka käytiin nakkasemassa Isabelin kätösiin, kun hää itse oli kauppareissulla.

Siitä se lähtee, sesonki.
Taustalla meri ja sen edessä auringonpalvonnan tukipalveluyritykset rakentelee infrastruktuuria valmiiksi.

Matkalla Continenteen on tienvieruksilla puita,
jotka on yleensä syksyllä täynnä mustia marjoja ja vihreitä lehtiä.
On aina mietitty, minkä näköisiä ne on kukkiessaan.
Tässä on vastaus: ei ne perhanat varsinaisesti kukikaan.
Niihin tuleekin norkot, ovat nimittäin jotain haapoja eli poppeleita.

Viime syksy oli vähämarjainen aikaisempiin vuosiin verrattuna.
Jos tarkkaan katsoo tätä kärpäsenkakkakuvaa,
siellä norkkojen keskellä on vielä yksi ylivuotinen marja jäljellä.

Saman tien varrella on muutettu katulamput ledeiksi ja
taannoin kävivät muuttamassa myös meidän ympyrän tolpat nykyaikaan.
Taustalla olevan talon edessä näkyy ruskea läjä ympyrän somistukseen
käytettyä kateainetta.
Jääköhän se siihen odottamaan seuraavaa kunnostusrupeamaa...

Kevät siis etenee (yksi askel eteen ja kaksi taakse, ei se päämäärä vaan se liike …) ja ihmiset ympärillä vaihtuu. Olin pitkään suunnitellu tekeväni jonkinlaiset kortit Leolle ja Arthurille muistoksi hilpeistä yhteisistä jalkapallonkatseluhetkistä. Asialle tuli kiire, kun belgit kertoivat lähtevänsä ensi viikolla takaisin varsinaisille kotikonnuilleen. Harmittaa, että jaliksessa on maaottelutauko, joten ei oo enää tänä keväänä yhteisiä peli-iltoja herrojen kanssa, siksi kortit piti jakaa erikseen suuren gaalaillan sijaan. Käytiin lauantaina ennen konserttia vielä Arturilassa toivottamassa heille hyvää matkaa. Samalla todettiin, ettei baarin isäntä kyllä oo ihan entisensä, on Ninan kuolema ollut ilmeisesti paljon isompi kolaus kuin mitä hää haluaisi näyttää.

Tällaista meidän futiskatsomossa on yleensä ollut!

Yhdet meijän tutut enkut, jotka asustaa tässä samassa hotskussa ja joitten miehen kanssa on katottu jalista Yläbaarissa ja välillä nähty rouvaakin ja joista ei silti ees nimiä tiedetä, poistui paikalta taannoin ja taas on saatu perintöjä! Istuttiin hetki iltaa Sergion kuppilassa, kuten oli aiemmin sovittu, ja saatiin heiltä kassillinen juustoja ja muita elintarvikkeita. Ehkä ensi talvena selviää jo nimetkin, palaavat marraskuussa. Hyö on aiemmin reissanneet Portugalissa matkailuautolla, mutta sitten herran terveys vähän reistasi ja piti alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. Näissä sosialiseeraamisissa on välillä sillai hassua, että myö opitaan ihmisten nimiä tyyliin: You know Roger and Helen? They are the ones who… Nyt siis tiedämme sen kaksikon nimet, joista nainen tekee japanilaisia siluettiristikoita ja mies kattoo jalista telkkarista (Chelsea, I suppose), mutta emme siis tiedä sen kaksikon nimiä, jotka heistä puhui. R. on kuitenskin mennyt tarkistuttamaan pumppunsa kuntoa takaisin Enkkuihin (kuulemma ok) ja H. pyörii täällä yksiksensä. Hää on käytökseltään jotenkin vähän outo, olisko jotain autismia tai mitä lie miettii hän, jolla ei ole mitään kykyjä asian arviointiin.

Tämänkertaiset perintöeineet.
Sinihomejuustoista toinen on jo syöty ja puolet
tuosta vasemmanlaidan aprikoosilla maustetustakin.

Enää ei oo meilläkään paljon täällä asustamista tällä erää jäljellä.
Pakastin on jo syöty yhtä soppaa vaille tyhjäksi, nyt on menossa kuivamuonat.
Kattilassa on viimeiset nuudelit, soijakastike ja seesamiöljy (+ tietysti kaikkee muuta),
vieressä taas sellaista ihmettä, jota en oo Suomessa nähny: vasikan ribsejä. Olivat helskutin hyviä!

Kävelyretkillä tuli käytyä EMARPissa tsekkaamassa nykyinen näyttely, jossa taiteilijana oli ukrainalaislähtöinen Vitaliy Manech. Surrealistisen taiteen näkökulmasta oli paljon parempi kuin se portugalilaisen ko. taiteensuunnan esittely taannoin jossain muualla – missä hitossa se nyt sitten olikin – pakko tarkistaa omasta blogista – oli Tavirassa. Miusta kyllä tuntuu, että näitä töitä on ollu esillä jossain ennenkin, mutta niin miusta tuntuu kaiken muunkin suhteen nykyisin, on krooninen déjà-vu päällä jostain syystä.

Tällaista.
Lisää Vitaliyn töitä osoitteessa http://artmanech.com/painting/nggallery/page/1

Kevään tuloa odotellessa muutettiin kellot kesäaikaan. Käytiin illalla konsertissa (Beethoven ja Gounod) ja koska ne loppuu niin järjettömiin aikoihin eikä yleensäkään konsertin jälkeen osaa heti käydä nukkumaan, päädyttiin odottamaan ihan konkreettisesti normaaliajan päättymistä, mikä täällä tapahtui klo yksi. Telkkari oli auki, tsekkailtiin huviksemme, kuinka nopsaan siellä muutos toteutettiin (enimmäkseen saman tien, yhdellä kanavalla kesti 8 minsaa) ja pöydällä oli edessä kaikki mahdolliset ns. älylaitteet, joista osa osasi siirtää kellonsa ihan itse, osa ei. Sitten nukkumaan, klo kaksi!

Tulevaisuuden muutoksia voipi olla Algarven alueelle suunniteltu turistivero, josta alueen kunnat on tehneet Silvesiä lukuun ottamatta yksimielisen päätöksen. (https://www.algarvedailynews.com/news/13854-algarve-tourist-tax-is-unfair-and-possibly-illegal). Lissabonissa se on ollut jo käytössä (kai 1 € / yöpyminen) ja Portoon justiinsa tuli (2 €). Täällä hotelliyrittäjien yhdistys sitä kovasti vastustaa, koska yöpymiset on niin erilaisia. Lissabonissa ja Portossa on ”oikeita” turisteja, jotka viettää siellä kerrallaan muutamia öitä. Täällä sitten taas varsinkin näin talviaikaan vierailijat on pitkäkestoisia (esim. yours truly), mikä tarkottaa sitä, että pari euroa lisää per yö nostaa kustannuksia jo aika paljon. Myös on moitittu sitä, että kyseessä on oikeesti hotellissa-asumisvero, koska kaikkihan ei asu hotelleissa vaan paljon vuokrataan kämppiä yksityisiltä eli kaikki ei joka tapauksessa joutuisi maksamaan. Miten se vaikuttais meihin, jotka asutaan kyllä hotellissa, mutta kuukausivuokralla, não sei – ei tiijä.

Vaikka tää vuokralaisen elämä täällä onkin kovin kotoisaa nykyisin, välillä sitä saahaan muistutus siitä, että hotellissa kiinataan. Yksi päivä kolkutettiin oveen aamiaista lopetellessa ja remonttireiska kävi liimaamassa tupakoinnin kieltävän kyltin eteiseen. Sen jälkeen lähdettiin kylällä käymään ja takaisin tullessa huomasin parvekkeelle ilmestyneen tuhkakupin – niin ne vaan tulee sisään sen kummemmin lupia kyselemättä tai etukäteen ilmoittelematta…

Voihan se tietysti olla, että olemme huomaamattamme osallistuneet  kilpailuun ja voittaneet!

PS. Nimim. Pitääkö olla huolissaan: tuon miehen viimeaikaisia luettuja kirjoja (syytän sua Project Gutenberg…)

·         Astrologian järjellinen perusta / Lasten kasvatus astrologian valossa

·         Filosofiset mietelmät (Francis Bacon)

·         Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-58

·         Ruhtinas (Niccolo Macchiavelli)

·         Suuri oppi / Johdatus kungfutselaiseen elämänkatsomukseen

·         Vanhuudesta (Marcus Tullius Cicero)

Tuulta ja muutoksia

Nyt toivottavasti alkaa helpottaa, myrskyily. Tänään kuitenkin vielä kastuttiin oikein kunnolla, kun käytiin kävelemällä etsimässä kukkaa Nina-koiran muistolle. Niin, PR-koira Nina kuoli männä lauantaina. Silloin oli tosi kurja sää, niin kurja, että meinattiin jopa jättää pelien katsominen väliin. Otettiin kuitenkin taksi alle ja mentiin baariin. Hyvä niin, vaikka kurjaa olikin. Artur oli poissa tolaltaan ja taas pääsi halaamaan itkevää miestä. Itselläkin on vähän heilahtanu fiilis, vaikka tätä on oikeestaan jo pari vuotta odoteltu ja varsinkin viime aikoina hurtta oli tosi huonossa hapessa. Tää on kuitenkin ensimmäinen ISO muutos meidän täkäläisiin oloihin. Ninaa on sentään tullut rapsuteltua ihan alusta alkaen…

Ostin sitten lopulta Continentesta tällaisen huonevehkan, joka myös kallana tunnetaan.

Näin kevään korvalla tulee aina mietittyä, että missä ne kevään korvat on, mutta omat korvat on päässeet viime aikoina nauttimaan paitsi myrskytuulen ulvonnasta (Emman ja Félixin jälkeen tuli vielä Gisela) myös lintujen laulelusta. Varsinkin mustarastaat on päästelleet oikein antaumuksella aina, kun vaan sää on sallinu ja vaikka ei ihan olis sallinukaan. Ylen uutissivuilla oli juttu korvien merkityksestä ruokanautintoihin. Osa siitä oli vanhaa tuttua tyyliin oikealla tavalla rouskuvat sipsit on parempia kun väärin ääntelevät. Uutta sitten taas se, että löytyi selitys Sergion Coffee Shopin todella täräyttävälle kahvielämykselle: ”Äänillä on todellakin merkitystä, sillä eräässä toisessa tutkimuksessa huomattiin, että kahvi maistui kitkerämmälle, jos kahvikone piti korkeaa ja vinkuvaa ääntä.” (https://yle.fi/uutiset/3-10116795)

Pitkästä aikaa kunnon kärpäsenkakkakuva.
Mustarastaita, olkaa hyvä!

Meidän liikenneympyrää on ehostettu pitkin talvea.

Lehtien puhkeamista odotellessa.
Meidän parveke muuten sijoittuu jotakuinkin tuon oikealla olevan tolpan kohdille.
Sieltä on hyvä tsekata, onko Yläbaari auki eli pääseekö kaffelle.
Kuva on otettu kuppilan terassilta.

Mantelipuut on alkaneet kantaa hedelmää...

...samoin kuin tämä käkkärä, jonka laadusta ei ole tietoa.

Nuorisopuiston mimosakin ottaa osaa kevään kulkuun.

Saattaa olla, ettei päivän mittaan muualla käydäkään, kuin kaffella, jos tuulee ja sataa vaakasuoraan. Heti kun voi kuvitella pääsevänsä kuivana siirtymään paikasta A paikkaan B, on otettu jalat alle. Yleensä on kyllä oltava joku tavoite, taannoin se oli käydä yhdessä kuppilassa maistamassa heijän pikkuruokiaan (petiscos). Käytiin baarissa sitä edeltävällä viikolla juomassa päiväkahvit ja todettiin, että pitää tulla toistekin. Silloin siellä oli meidän lisäksi yhteen vedettyjä pöytiä täynnä likaisia astioita ja kruununa pari tyhjää viinipulloa, mutta jotenkin se oli meidän kannalta ihan hyvä myyntipuhe. Sinne siis ja sellaiseen aikaan, että yhteen vedetyt pöydät – kaksi eri kokoonpanoa – oli täynnään miehiä syömässä. Toisessa ryhmässä oli ilmeisesti samat jannut, jotka oli jättäneet jälkeensä ne aiemmat tyhjät lautaset ja pullot, koska taas oli kaksi pottua vinkkua tyhjentynyt herrojen suihin.

Ei taas ulkokuori paljon baaria mairittele!

Myö tilattiin ensin pari pikkuruokaa, puolikaskannu punkkua, vettä (tietysti aina!), leipää ja oliiveja. Ruuissa kesti, koska vaikka ovatkin petiscos, se ei tarkoita pikaruokaa. Ensin saatiin pöytään pica-pau, joka on viinissä marinoitua possua paistettuna pikkelssivihannesten ja oliivien kanssa. Hauska sattuma oli, se, että on kotonakin syöty ko. vihanneksia. Purkin pohjat silppusin kinkun kanssa paistinpannulle ja pari munaa perään - oli hyvää! Baarissa otimme myös bochesas grelhadas eli grillatut porsaanposket. Niitä mie olen himoinnut siitä asti, kun tajusin sellaisiakin olevan olemassa parisen vuotta takaperin. Miehän en ole niitä muuten valmistanut kuin tuntikausia hauduttamalla. Tilatut eväät oli hyviä, pika-pauta tilattiin toinenkin satsi ja sitten piti jo saada vähän salaattiakin. Lopuksi kahvit ja shotit jotain meille tunnistamatonta viinaa. Kysyttäessä baariherra sanoi, että on ”beijo”, mikä tarkoittaa suukkoa. Googlettamalla löytyi cachaça-viinaa, jonka nimessä on beijo, mutta tiedä häntä… Miusta maussa oli appelsiinia…

Tarjolla olis ollut myös mm. moelas eli kanan kivipiiriaa
ja túbaros eli possunkiveksiä.

Testattiin taannoin toinenkin uusi ravintola lounasaikaan. Joka ikinen talvi on keskustassa käydessä mietitty, että tuolla käydään ja sitten kun on yritetty, paikka on ollu kiinni. Nyt saatiin tavoite täytetyksi ja käytiin ravintelissa samalla sekä ensimmäisen että viimeisen kerran. Kyseessä on Carvi Marisqueira, jota on netissä kovasti ylistetty. Ehkä me otettiin väärää ruokaa, mutta ei ollu hintansa (50 € sis. tipit) väärti. Syötiin Algarven salaatit, leipää ja grillattu dourada (kala oli hyvä, muttei mitenkään erinomainen) kera keitettyjen pottujen (rumia, täplikkäitä) ja kasviksien (maut oli heitetty keitinveden kanssa viemäriin, eihän Suomessakaan mikään kuppila enää tarjoa moisia!). Valkoviini oli sentään hyvää. (https://fi-fi.facebook.com/carvi.marisqueira/)

Nää sitten taas on Caprichos Italianosin tähteitä, pitsa on miun jämiä
ja leipätikutkin otettiin mukaan, kun ei jaksettu niitä yhtään syödä. Pitsa oli kyllä älyhyvää, mutta turhan iso.
Mie söin jämistä neljänneksen pitsaa, tuo ukko hoiteli loput ja kärsii siitä edelleen....
Hänet on nyt jo toisessa paikassa nimetty kunniaeteläitaliaiseksi - edellinenhän oli Con Amore -
syynä se, että haluaa pitsaan ja spagettiin kapriksia ja anjoviksia.
Ravintolan nimi voidaan muuten kääntää italialaisiksi oikuiksi.

Rotinoista normipäiviin

Tietääkseni ei oo tarvetta mennä kenellekään kyläilemään lapsensaannin takia, täällä sana rotina tarkoittaa rutiinia. Ja niitten varassa se täälläkin elämä pyörii. Keskivertoarkipäivänä heräillään joskus yhdeksän ja kymmenen välillä ja otetaan rauhaisa aamiainen, puuroa ja hedelmiä. Samalla luetaan suomalaiset uutiset ja tehdään Duolingon määräämät tehtävät. Jos on pyykkipäivä, kone laulaa taustalla

Nää vois olla vaikka rotinaviemisiä,
saatiin viimeeksi Berenicen kokkivuorolla taas eväitä,
leipää ja vähän erikoisempia pastel de natoja jostain pastelariasta.

Aamiaisen jälkeen pitää käydä partsilla haistelemassa ilmaa ja ihmettelemässä naapuruston tapahtumia,
esimerkiksi tän vasemmalla näkyvän aidan rakentumista.

Sitten kauppaan, jos on tarvis. Se on vähän kuin muurahaispolku tuo tie Continenteen (ja tien toisella puolella oleviin Lidliin ja Aldiin, joita enkut ja tietysti germaanit suosii) ja takaisin, samat expattinaamat menee tyhjin käsin sinne suuntaan ja kassit ruokaa täynnä takaisin. Jos on kaunis päivä, kävellään keskustaan ja käydään mahollisesti jossain taidenäyttelyssä tai tekemässä hankintoja kiinankaupassa ja vasta sen jälkeen paluumatkalla ostetaan safkat.

Manulassa on uusi kotieläinpiha.

Muuten ei viimeeksi näyttelyt oikein kolahtanu.

Päiväkahvilla käydään Yläbaarissa kauppareissun jälkeen. Koska yleensä kaffet hörpätään ennen kolmea, Larissa on sitä tarjoamassa ja samalla saadaan päivän energiapaukku. Hää on ihan mahdottoman vilkas tapaus, laulaa ja tanssii taustamusiikin tahtiin ja siinä sivussa kälättää käsittämättömyyksiä. Jos Correio da Manhã on vapaana, lueskelen siitä sen verran uutisia, mitä ymmärrän. Yleensä uutisvirta on täynnä korruptiota. Esim.: Mais de 400 funcionários públicos foram acusados de corrupção em 2017 eli yli 400 julkista virkamiestä syytettiin korruptiosta männä vuonna. Nää oli siis vain ne, joita syytettiin, epäilyjä on ollu tupla määrä. Yksi juttu kertoi portugalilaisten luottamuksesta siihen, miten eri instituutiot suoriutuu tehtävistään. Sen mukaan tuomareille, papeille ja poliitikoille ei paljon luottoa heru. Liittynee tuohon samaan ostettavissa olemiseen. Koko ajan on joku operação (Fizz, Marques, Lex…) menossa, missä tutkitaan poliitikkojen ja yrityksien rahojen sekoittumista ja miten tuomarit on rahaa vastaan sotkeneet tutkimuksia. Useimmiten poliitikkojen käyttämät rahat on kylläkin lähtöisin yhteisistä valtion tai kunnan varoista eikä varsinaisesti omia. Papeilla epäluottamus liittynee katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaaleihin ja on niitä muutama padrekin jääny kiinni kavalluksista, yleensä on viety rahat, jotka on tarkoitettu huono-osaisten olojen parantamiseen.

Tilastotietoja
Yritin verrata kuvaa lukemaani, enkä ymmärtänyt yhtään mitään!

Taannoin oli pikku-uutinen Portimãosta: suomalainen 54-vuotias nainen on kuollut pudottuaan (tuli heti epäilys, että hypättyään) kahdeksannesta kerroksesta. Hiukkasen hätkäytti, mutta olettamus oli, että asiasta ei sen enempää kuulla. Väärässä oltiin. Kiwi-kaverimme Arthur alkoi seurustella suomenvenäläisen naisen kanssa talvella. Nyt Irina on kuollut ja Arthur on surunmurtama. Selvisi, että aiempi uutinen pudonneesta suomalaisesta kolahtikin lähemmäs kuin olis ikinä arvattu. Irina oli sairastellut ja vähän toivuttuaan oli menny lounastamaan kaverilleen. Ruuan valmistuessa oli sanonu tuntevansa olonsa huonoksi ja menevänsä parvekkeelle haukkaamaan raitista ilmaa. Pikkuhiljaa Arthuria tavatessa on selvinnyt, että hänellekin on vasta paljastunut kaikenlaisia asioita. Ilmeisesti taustalla on ollut masennusta ja vihdoin hää oli saanut paikallisilta poliiseilta varmistuksen siitä, että putoaminen ei ollut ollut vahinko.

Parvinäkymä, jouset virittelee.

Sinä iltana kun kuultiin Irinan kuolemasta, käytiin konsertissa.

Aloituskappale oli kaunis ja sopi tunnelmaan: Adagio for Strings (Samuel Barber).

Muuten oli pianoa Beethovenilta ja sinfoniaa Brahmsilta.

Onneksi osa jutuista on vähän piristävämpiä.
Continenten viiniviikkojen alennusviineihin kuuluvia ja vinkkuja on palkittu jossain kisassa.
https://www.internationalwinechallenge.com/canopy/search.php

Normaalisti iltapäivän aluksi otetaan lounasta. Jos on jotain tähteitä, niitä, jos ei, teetä ja leipää. Satunnaisesti syödään pääruoka lounasaikaan ja teet päivällisaikaan, jos vaikka on tehty kauppareissu kaupunkiin asti ja ostettu A Cozinhan kanaa, jota tälläkin hetkellä tekee mieli. Se vaan niin koukuttaa. Jos on kaunis päivä, voidaan lounaan jälkeen käväistä rantsussa höntsäämässä tai sitten menen partsille tekemään käsitöitä (silloin ei haittaa, jos on kylmä, tarpeeksi vaan kudetta niskaan) tai lukemaan (silloin en ala palelemaan, vaan pysyn sisällä). Ukulelisti soittelee yleensä samanaikaisesti, mikä osittain selittää pyrkimystä mennä ulkotilaan… Ei vainenkaan, nykyisin sitä sietää jo ihan kuunnella ja hää ymmärtää ajoittaa soittelunsa ihmistenaikoihin. Johonkin naapurihuoneistoon on muuttanut suomalainen valopää, jonka mielestä puolenyön aika on mitä mainioin koko talon kuunnella haitarin soittoa – ihan hanurista koko soitin ja soittaja kanssa! Viiden maissa SIC Mulher kanava näyttää amerikkalaisia tai englantilaisia kykykilpailuja, joita saatetaan ajankuluksi pari tuntia seurata. Ja sittenhän sitä pitääkin jo taas alkaa syödä sitä päivällistä!

Päivällinen nautiskellaan kuuden maissa ja sen jälkeen, jos tuntuu siltä, käydään moikkaamassa Sergion baarin väkeä parin viinilasillisen verran. Loppuilta notkutaan kotona, tuo mies yleensä kattoo Hollywood-kanavalta jotain väkivaltaviihdettä ja mie lueskelen, kirjoittelen blogia tai touhuan jotain muuta tarpeetonta. Taannoin keksin, että sanaristikot.net on pullollaan nopsasti täytettäviä kryptoja, joita tekaisee yhden minuutissa tabletinkin näytöllä. Jos haluaa käyttää enemmän aikaa per tehtävä, täyttelee piilosanaristikoita. Varsinaiset ristikot on vähän turhan hankalia tablitskakoossa, kun ei näe kuin pikkuriikkisen osan kerrallaan.

Joskus lihaa ostaessa on vaikeeta paketin teksteistä hahmottaa,
mistä ruhonosasta on kyse.
Intermarchén nettisivuilta löyty ohjeita.

Tässä pihvi on vasikan (novilho) kohtaa lapa/etuselkä (pá/acém).
Pihvit voi olla leikattuna ihan mihin suuntaan vaan suhteessa säikeisiin,
mutta nuori elukkahan on mureeta silti.
Mausteena on brandystä ja voista tehty pikasoosi.
Lisukkeena naapureitten perinnöksi jättämiä papuja kera chouriçon, sipulin ja valkosipulin.

Koska kotona ei ollu brandyä,
ostettiin sitä Yläbaarista kahvireissulla.
Um shot de Macieira dentro lá, se faz favor!
Eli please, yksi Macieira-shotti tonne noin!

Viikonloput on tietysti ihan eri juttu, koska yleensä aamiaisen jälkeen käväistään ehkä nopsasti kaupassa ja sen jälkeen kipitetään kattomaan pelejä. Jos pelejä on vain iltapäivästä (jolloin syödään lounaaksi dois chás, duas tostas mistas e uma omelete com queijo), tullaan yleensä kotiin syömään päivällistä, jos ei sitten tee mieli jotain eksoottisempaa. Jos pelejä on saman päivän aikana useampi, otetaan myös päivälliseväs Arturilassa. Tämä viikonloppu on sikäli outo, että siihen sisälty vain yksi must-peli. MAU–Liverpool vieläpä pelasivat (2–1, ei ehkä ihan ansaittu voitto, mutta vähät siitä) lauantaina klo 12.30 alkaen, joten voimme elää harvinaista jalkapallovapaata aikaa tiistaihin asti, jolloin on sämppäripeli MAU–Sevilla, toinen osaottelu (second leg eli toinen jalka tai segunda mão eli toinen käsi, niinpä niin…).

Liverpoolin tokajalka tai kakkoskäsi nautittiin myös kotona tapaksien kera.
Tein pitkästä aikaa cevicheä ja muutenkin oli kalapainotteista, purkista kylläkin.

No comments

Viikkorutiineina keskiviikkoaamuisin siivotaan kunnolla ja sunnuntaiaamuisin pyydystetään pahimmat villakoirat. Kuukausirutiineista tärkein on kuunvaihteen huvipäällikön (lue: miun) tutkailu seuraavien viikkojen viihdetarjonnasta. Tärkeimmät lähteet on Visit Algarve, jonka Guia Algarvesta löytyy kaikki, mitä täällä etelä-Portugalissa tapahtuu. Lisäksi on Viva Portimão eli paikalliset jutut ja vielä Manulan ja TEMPON omat sivut, joilta saattaa löytyä yksityiskohtaisempaa tietoa. Continentessa on myös teline, johon ilmestyy erilaisia mainoslippusia ja -lappusia tapahtumista. Hämmästyttävän vähän täällä meidän tuntemat tyypit käy missään taidetapahtumissa. TEMPOn konserteissa on nähty joskus tunnistettavia suomalaisia, mutta ei koskaan esimerkiksi enkkuja. Hyö kyllä liikkuu paljon, mutta viihteeksi riittää, kun käy pällistelemässä jotain kirkkoa jossain ja saa halvan lounaan tai sitten vaan se halpa lounas riittää. Yksi jo pois lähteny pariskunta Stokesta oli kylläkin kiinnostunu jutuista ja vaimolle näytinkin, mistä Portimãon tapahtumat löytyy netistä. Tää nainen harrastelee myös kaikenlaista nyhertämistä, joulun alla teki pöytäkuusia, yhden löytämistään kävyistä ja toisen vanhasta kirjasta.

Täältä löytyy melkein kaikki...

...kuten sisällysluettelosta voi huomata.

Viva Portimãon A Não Perder (Näitä ei saa missata) on kanssa tärkeä.

Sitten on vielä tietysti ns. normipäivät kuten taannoinen torstai, joka alkoi myrskyisän yön jälkeen sähkökatkolla. Ainoo, mihin virtaa riitti, oli palohälytin jossain kaukana: hälyttää, ei hälytä, hälyttää… Aamu ei silti meille valjennut, koska oltiin laskettu ikkunoiden metallikaihtimet alas ja ilman virtasta niitä ei saanut ylös… Onneksi olohuoneessa häkkyrää ei oo tavattu laskea ihan tiiviisti kiinni vaan on jätetty pienet valoraot eli hämärässä kyettiin hiippailemaan sen verran, että saatiin kuteet niskaan ja baariin aamiaiselle, jossa sähköt meni välillä päälle, pois, päälle, pois… Paahtamattomia paahtoleipiä (yäks) ja kylmää kaakaojuomaa (toinen yäks), mutta silti parempaa kuin ei mitään. Kauemmas ei uskallettu lähteä, koska pilvet varjoili edelleen uhkaavasti. Lounasaikaan mennessä pilvet oli ohenneet niin, että uhmattiin tuulenpuuskia (telkkarin uutisten mukaan kovimmat puuskat oli 100 km/h) ja käytiin rannasta löydetyssä italialaisessa testaamassa pitsat. Margarita oli ainakin herkkua, pohja oli ihan käsittämättömän hyvä, köykäinen ja oikeella tavalla rapsakka. Eli ihan koko päivä ei sitten kuitenkaan menny tärviölle.

Kun ei voi oikein ulkoilla voi harrastaa vaikka tilkkutöitä.
Teinpä siis uuden pussukan.

Myrsky on myllertänyt aika napakasti täällä seuduin. Ensin oli Emma, joka aiheutti Faron alueella pari tornadoakin (http://portugalresident.com/chaos-as-%E2%80%9Csecond-tornado%E2%80%9D-hits-faro), joista jälkimmäinen sai pahaa jälkeä aikaiseksi, mm. kokonainen sadan ihmisen mustalaisyhteisö menetti kotinsa ja on nyt majoitettuna johonkin auditorioon. Marcelo (Rebelo de Sousa) kävi äskettäin heitä tapaamassa. Onko siitä mitään hyötyä mihinkään suuntaan, on sitten eri juttu, valtaahan hällä ei paljon ole. Tää täkäläisten Sauli (ikääkin on samat 69) on kova pyörimään erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa ja suosio on yhtä suurta kuin sillä meikäläisten versiolla. Asteikolla 0–20 pitäävät paikalliset hänestä 18,5:n verran. (https://www.cmjornal.pt/politica/detalhe/dois-anos-de-mandato-de-marcelo-com-popularidade-nunca-vista)

Nyt on menossa Félix ja lisää kovaa sadetta ja tuulta ja lisää mahdollisia tornadojakin on luvassa. Koko Portugali on enemmän tai vähemmän sekaisin. Lunta on paikoissa, joihin sitä ei yleensä sada. Vettä on tullut nyt jo ihan riittämiin ja se on aiheuttanut tulvia ja maanvyörymiä. Ihmeen vähän on ihmisille sattunu mitään pahempaa.

Tämän teki Emma, osa täkäläisen rannan kallioseinämästä oli kajahtanut alas.

Välillä sentään ei sada