Ìcones

Iso osa länsimaista populaarikulttuuri-ikonostaasia tuli ryminällä alas, kun Lemmy Kilmister, David Bowie ja Alan Rickman menivät edes.

Suomen-visiitillä katottiin Teemalta perätysten dokkarit Marlene Dietrichistä ja Lemmystä. Siinä kun Frau D. yritti pitää yllä mielikuvaa ikuisesta kaunottaresta, eikä siks voinu näyttää nenuaan ulkosalla viimeisinä vuosinaan, Lemmy kasvatti legendaansa ihan omana rumana ihtenään. Eipä kyllä toisaalta voinu sitten leikkuuttaa niitä luomiaankaan, ettei vaan olis liikaa komistunu… Ja kyllähän Marlene-parka olis kaikissa juorujulkaisuissa tietysti rikki riepoteltukin, että se siitä tasa-arvoisesta kohtelusta. Alankin miehenä sai vanheta ihan rauhassa ja silti komistuttamansa Texasin videot on ihan täyttä tavaraa (ks. YouTube: In Demand, Start a Family). Mr Bowiellahan oli niin paljon erilaisia ilmenemismuotoja, että ikääntynyt David oli vaan yksi joukossa. VH1 näytti tribuuttina pitkän pötkön tyypin videoita eikä voinu kuin ihmetellä ja ihailla…

Äsken lueskelin Ylen nettisivuilta juttua afganistanilaisesta pikkupojasta, jonka ikoni yli kaiken on Lionel Messi ja suru on ollut suuri, kun ei oo ollut mahollista saaha käsiinsä sankarin pelipaitaa. Jutusta on kohistu ympäri some-elämää ja ilmeisesti Messi itekin on luvannut jotain pojun eteen tehä. Miusta tarinan suuri sankari on kuitenkin pojan veli, joka oli hoksannut, että sini-valkoraitasesta muovikassista voi tuunata Messin maajoukkuepaidan. Siinä on ollu todellista ongelmanratkasutaitoa, siinä!

Portugalissa yksi kansallinen ikoni ylitse muiden on Coração de Viana, alkujaan uskonnollinen kuva, jossa on päällekkäin tyylitellyt sydän ja runsauden sarvi. Siitä on väännetty jos jonkinlaista versiota, jotkut portugalin lipun väreissä yleensä kaupallisissa tarkoituksissa, erilaisina tatskoina tai useimmiten kuitenkin kauniina filigraaniriipuksina. Pakko oli miunkin yksi saada, mutta ei minään arvometallina vaan ihan halparihkamana, hinta 2,5 €. Kumma, että tällaista periaatteellista pakanaa ei haittaa ripustaa rinnuksilleen moista alkujaan uskontoon liittyvää kuvaa, mutta ajatus rististä tai puolikuusta tai buddhasta tai mistä lie tökkii tosi pahasti. Ehkä se on tuon kuvan alkuperän hämärtyminen aikojen saatossa, siitä on hankalaa saaha tietoja netinkään kautta. Sen verran kuitenkin, että Viana do Castelo -nimisessä kaupungissa niitä on aikanaan alettu tehdä pyyhiinvaeltajille. Edelleen Vianan läänissä on vuosittain seittämätkymmenet (!) pyhiinvaellusbileet, joista tärkein on Romaria de Nª Srª da Agonia elokuussa, ja sydämestä on muokattu kaupungin symbolikin.

Jalometallisyrän

Rihkamasyrän

Kaupunkisyrän

Uskonnollista menoa on tammi-helmikuun vaihteessa Portimãossakin, kun täällä vietetään karnevaaleja, niin kuin yleensä katolilaisilla on tapana. Iltaisin järjestetään tapahtumia, mutta ilmeisesti täällä ainoa kulkue on lasten, ei siis mitään hienoja paperimassasatiirihahmoja, niin kuin joissain muissa paikoissa. Ohjelmistossa ei ollu mitään, mikä meitä kiinnostais, joten nää kekkerit jää meiltä väliin ellei vahingossa eksytä jonnekin tapahtumapaikalle.

Opri kaatu eli Portimãon ympäri kiertävällä radalla turistin kanssa

Turistin parvekkeelta

Kyllä huomas, että saatiin turisti tänne kaveriksi. Baari-illat venähti totuttua pidemmiksi ja viiniäkin kulu enempi kuin normaalisti. Toisaalta, on siitä ollut se ilo, että on nähty iltaelämää eri tavalla kuin aiemmin vaikka ei myö vieläkään aamuyöhön asti mestoilla viihytty. Lähibaarissa istuttiin kerran aika myöhään ja siinä sivussa tuli sitten jutskattua yhden kantiksen kanssa. Oon hänen hyvää enkkuaan hiljaa mielessäni ihmetelly ja haastellessa selvis, että hää on syntyny Mosambikissa ja tehny vuosia töitä Hollannissa eli maailmaa on tullu kierrettyä.

O Farolissa käytiin syömässä auringon laskiessa ja eka kertaa käveltiin biitsin boardwalkilla valojen varassa. Pikkasen pelotti, että löydetään pari lahoa lankkua, joita siellä pakosti on (osa laudoista on poikki tai ainakin melkein), ja taitetaan nilkkamme, vaan hyvin selvittiin.

Boardwalk by night

Bacchuksessa Enkun kanssa haikailtiin Norskin perään, fudiksenkatsomiselämä on tylsää ilman hänen kyynistä asennettaan ja kipakkaa kieltään. Selvisi, että viimeisin havainto on ollu O Barãon joululounaalla ja sen jälkeen on tyyppi kadonnu. Syynä Arturin nuiva suhtautuminen kihtikinttuun ja haluttomuus tehdä alkoholitonta drinksua pelin seuraksi, näin on tienny kertoa Enkun veli. On se aika hurjaa, että neljäkymmentä vuotta kestäny asiakassuhde päättyy noin vaan yks kaks.

Tasapainotonta tasapainoilua.
Tällaista näkyy olevan iltaelämä Artturilassa, isäntä se jaksaa huvittaa asiakkaitaan!

Yhtenä iltana tajuttiin rannasta kavutessa, että tuohon hotellia vastapäätä on ilmestyny street food -alue eli kaksi ruokinta-autoa. Käytiin syömässä bifanat ja yksi hampurilainen. Ihan olivat maukasta evästä. Parvekkeelta on seurattu autojen aukioloa eikä siinä tunnu olevan mitään tolkkua, mutta ilmeisesti sitten kuitenkin paikallisten mielestä, koska kyllä siinä näkyy asiakkaita olevan. Väittäävät, että tietoa löytyy naamakirjasta, mutta ei ainakaan meikäläisen etsintätaidoilla.

Katuruokaa tarjolla, faça favor!

Kun baarikärpäsiltä lentokestävyys välillä petti, siirtyttiin harrastamaan tervehenkistä turistiretkeilyä. Käytiin Alvorissa käpeksimässä ja tehtiin siinä sivussa Portimãon sightseeinkikierros bussilla. Lagosiinkin junailtiin hortoilemaan, mie kävin myös taidenäyttelyssä. Työt oli tehnyt Lena Rita Vansteelant aka Lelia, belgiassa syntynyt muotisuunnittelua opiskellut nainen, jonka työt näyttää maalauksilta, mutta jotka on oikeesti tekstiilitöitä. Aiheet on enimmäkseen sirkuksesta, mutta oli siellä joitain muitakin ja kiva niitä oli katella. Mäntyharjulla Salmelassa viime kesänä oli Helena Vaarin (http://www.helenavaari.fi/) töitä, jotka oli tehty vastaavalla tekniikalla, mutta tän taiteenharrastajan taidearviointiasteikolla olivat huomattavasti korkeemmalla ja tuottivat enemmänkin iloa kuin että ”ihan kiva”.

Lagosilaista katutaidetta

Liekö malli ollut Leelian lepotuolissa?

Life on Mars?
Portimão kuvattuna Lagosin rannnan kaukoputken linssin läpi.

Kun oli turisti käymässä, yritettiin esitellä mahdollisimman paljon itelle tärkeitä paikkoja (lue: ravintoloita), joista suurin osa tais olla fechado para férias tai em construção. Brassibaarissa onkin menossa iso remppa, oikein kunnon brasilialainen kasvojen, tissien ja ties minkä kohotus. Lusanassa käytiin kuitenkin tsekkaamassa Susanan raskauden tila (ok) ja Kop & Tapasissa Arturin tyttären talvikestävyys (huono, astmaa pukkaa). Kun ei haluttujen paikkojen ovet auenneet, käytiin muualla. Meillekin uusia paikkoja oli A Cozinha (angolalaiset juuret omaava take away -mesta, mistä saa erilaisia valmiita ruokia), josta ostettiin ihan parasta piri-piri-tipua, joka syötiin kadunvarren penkillä rasvaa kyynärpäitä myöten valuen sekä Teresinha. Kumpaakin on aiemminkin meinattu käyttää itsemme ruokkimiseen, mutta on jostain syystä jääny väliin. Jälkimmäinen on yleensä ollu kiinni, kun on sinne pyritty, mutta tällä kertaa yllärinä auki. Oli ajatus aluksi harrastaa musiikkia, mutta konsertti oli peruttu, konsa soittajat oli sairastunu, joten keskityttiinkin pelkkään ruokakulttuuriin. Teresinha on paikallisten suosima keskustan rafla, lounasaikaan aina umpitäynnä ja paljon siellä oli väkeä päivälliselläkin, paikkoja ei tosin oo ihan hirveesti sisällä, päivällä terassin ollessa auki niitä on tuplaten. Ruoka oli hyvää ja sitä oli ihan liikaa (herroilla naudanpihvejä 3/lärvi, miulle pari talouskyljystä, lisukkeineen) – taas kerran ei osattu tehdä järkevää tilausta. Naapuripöytien eli paikallisten eväät oli niin mielenkiintoisia, että pakko oli kyypparilta kysäistä, mitä siellä syötiin. Lopputulemana söin sitten jälkkäriksi miniversion osasta talon erikoista eli härkäpavuista (faves) lisukkeineen (pala kahta eri chouriçoa ja savukylkeä), vain friteeratut makrillit jäi puuttumaan, punaviintäkin sain kyytipojaksi. Tämä siis laskun tilaamisen jälkeen ylimääräisenä ohjelmanumerona. Olivat muito deliciosos, ehkä pitää joskus mennä niitä vasiten syömään, mutta vaan yksi annos kahdelle…

Restaurante Teresinha avautumassa klo 19.
Kymmentä minuuttia myöhemmin pöydät alko olla täynnä.

Teresinhan ruokalista, jolta myö otettiin ruokien lisäksi kannu punkkua
(um jarro de vinho tinto) huikeaan viiden ja puolen euron hintaan, joka listasta näkyy.
Kyse on litrasta talon viiniä. Yleensä ravintolassa pullo (75 cl) maksaa kympin.
Vettäkin kyllä otettiin, niin kuin aina.
Päivänruokana päivällisaikaan on tarjolla joko papuja friteerattujen kalojen kanssa eli algarvelaisittain
tai sitten täytettyä vasikkaa, mikä on kai mitä hyvänsä naudanpihviä miten hyvänsä tehtynä,
mutta kuitenkin eri tavalla kuin varsinaisessa ruokalistassa tai jotain...
Lounasaikaan päivänruokia on useita.

Jaanan jälkkäri...

Tapsan viimeisenä lomapäivänä käytiin Dona Barcassa syömässä kolmeen pekkaan yksi puoltoistakiloinen hammasahven (sargo) ja illalla otettiin vähän ruisleipää (kyllä, Jaanan leipomo oli taas saanut yhden limpun pyöräytetyksi kaikesta hässäkästä huolimatta) ennen uinehtemista. En tiijä, jäikö lomalaiselle lomasta mitään käteen tai mieleen, mutta ainakii hää täältä lähtiessään osasi yhden sanan portugalia: Opri kaatu eli Obrigado! Kiitos käynnistä eli Obrigada pela sua visita, hauskaa oli vaikka meinas kunnon päälle käydäkin!

Dona Barcaan mennessä kattohaikarat kaarteli taivaalla.
Osa kärpäsenkakoista on siis haikaroita ja osa lokkeja.

Huimaavaa!

Kun aamulla herättiin ja alettiin tehä lähtöä takaisin Algarveen, miun piti nousta sängystä seinää pitkin nojaillen. Oli miulla vipannu päästä jo pikkasen aiemminkin, mutta sillon alko tähän ikään pahin asentohuimaussessio ikinä. Ei se autossa (tapaninpäiväajelun toisinto, mutta eri suuntaan) eikä lentokoneessa paljon haitannu, mutta aamusella sitten kun lähettiin Continenteen täkäläisittäin pikkulounaalle (pequino-almoço) eli aamiaiselle kävely oli kuin puol vuotta merellä olleella seilorilla, ei meinannu leveekään jalkakäytävä riittää. Onneksi perheessä on aiheesta asiantuntemusta ja sain hyvät hoito-ohjeet, jotka on auttanu. Käytiin iltasella Manulassa kattomassa paikallisen musiikkiopiston tasokoekonserttia (ei kyllä mennessä tajuttu, mihin oltiin päätämme panemassa) ja kun siellä kaivoin yskänestonamusta lattialla olleesta käsilaukusta, niin taas mentiin. Mutta pikkuhiljaa parempaan päin! Muuten on ollu huimaavaa huomata, miten lämpimästi meijät on otettu vastaan Suomesta palattua, ihan kuin ois oltu pitempäänkin poissa.

Konsertti oli mielenkiintonen kokemus, pariksi viikoksi tänne lomailemaan tullu Tapsa ei ihan loppuun asti jaksanu, mutta myö kaks kyllä. Ekat esiintyjät oli umpisurkeita, mutta eihän nyt vasta harrastuksen alottaneilta lapsilta voi muuta oottaakaan. Kaikki tytöt oli ulkonäöltään kuin saman pensaan marjoja: pitkät, tummanruskeet vähän laineilevat hiukset ja soikeet madonnamaiset kasvot. Mitenhän niitten opettajat erottaa heijät toisistaan, kun silmälasitkin oli samaa mallia? Konsertin jälkeen käytiin Tapa Latinassa syömässä hyvää evästä ja sieltä tullessa paineltiin lähibaariin yömyssyille. Siellä oli ihan hurja meno päällä. Yksi kantiksista oli harvinaisen päissään ja esitelmöi, miten hänen työn raskaan raatajana, proletaarina ja kommunistina, piti välillä päästä vähän rentoutumaan. Toinen sitten vieressä pyöritteli päätään, etteihän tuolla ees ole töitä… Mutta joka tapauksessa kaikilla oli hauskaa, niin että mitä väliä!

Seuraavana päivänä eli perjantaina syötiin kotosalla, lounaaksi salaattia ja meriahvenia, päivälliseksi kanipataa, pottuja ja vihanneksia. Oltiin aamulla paineltu bussilla Aquaan, missä Tapsa sekos Primarkin hinnoista ja kahmi rättejä matkaansa oikein urakalla. Mie kävin säikyttelemässä Bacchuksen kokkia, joka ei ekaksi tunnistanu, kun en istunu baarin penkissä neulomassa tai koiraa kuopsuttamassa. Nähtiin sitten uudelleen alkuillasta baarissa, kun mentiin sinne varmistamaan Arturilta, että lauantaina on ovet auki peliaikaan, ja naureskeltiin tilannetta. Siellä jutskattiin yksien skottien kanssa ilmastonmuutoksesta, heijän surkeesta kesäsäästään ja Primarkin ja muitten halpakauppojen siunauksellisuudesta (tajusin sitten vasta myöhemmin, että skottejahan ne siis todellakin oli). Mie rapsuttelin Ninaa ja sain sormenpäät niin paskaseksi ettei mitään rajaa. Sanoin Arturille, että koira tarttis suihkua, mihin hää, että nyt on ollu niin kylmä, ettei oo tahtonu vanhusta palelluttaa (pesu tapahtuu ulkona), mutta että hää yrittää keksiä jonkun tavan saaha se vähän puhtaammaksi.

Päivällisen jälkeen mentiin taas lähibaariin drinksuille ja kattomaan Portugalin liigan peliä, meno ei ollu ihan yhtä hillitöntä kuin oli ollu edellisenä iltana, mutta läheltä liippas. Äijät oli lyöny pelistä vetoa eli aina maalin tullen joku riemuitsi ja joku toinen sitten taas ei. Sarjan ykkönen Sporting nuhras lopulta kotipelitasurin pahnan pohjimmaisen Tondelan kanssa. Tutut naapurihotellissa asuvat enkut oli siellä kanssa, mutta niin päissään etteivät ees meitä tunnistaneet. Joku aiemmin näkemätön paikallinen oli lyöttäytyny heijän seuraan ja jostain syystä sain vaikutelman, ettei ehkä ihan rehellisin aikein, mutta kai hyö ties, mitä olivat tekemässä. Yhden kantiksen kanssa jatkettiin samaa aihetta kuin skottien kanssa. Hää päivitteli sitä, miten täälläkin on aiemmin ollu neljä vuodenaikaa, mutta että nyt mennään kahdella ja että talvi on ennen ollu selkeesti kylmempi. Tiijä sitten häntä, kävin äsken ripustamassa pyykkejä partsille ja miusta siellä oli yöpaitasillaan kyllä ihan viikinkien helvetin vilu!

Conversation piece.
Tällä kuvalla on ollu hyvä pohjustaa säätiloista käytyjä keskusteluja....

Lottovoittoa ootellessa

Tapanin päivän tapaninpäiväajelulla (Tapsa kuskina, toinen Tapani – vaikka vaan kolmannelta nimeltään – pelkääjänpaikalla ja mie nuokuin takapenkillä) päästiin helpolla tapaa piäkuapunnista piämajakuapuntiin pariksi viikoksi majailemaan. Täysikuu valaisi matkaa ja sen jälkeisinä päivinä aurinkokin on ollu näytillä useemmin kuin uskoiskaan, saatiin nähä yhtenä päivänä tosi komee halokin (http://www.lansi-savo.fi/uutiset/lahella/auringon-halo-nakyi-etela-savon-taivaalla-katso-lukijoiden-ottamat-upeat-kuvat-4). Myöhän siis tuotiin talvi tullessamme, ei paha! Tai no, ihan miten sen nyt sitten kukakin ottaa... Mie olisin kyllä ehkä tullu toimeen ilmankin, mutta kyllähän lumi vähän tuo valoa pimeyden keskelle. Tuo mies muuten tuumasi joku aika takaperin, että kyllähän hää vielä sen alkutalven pimeydenkin kestäs, mutta sitä sitten enää ei, kun mie en sitä kestä. Olis niin kiva saaha lottovoitto, että vois pitää majaa parissa paikassa, että aina valosuuden mukaan vaihtais maisemaa ilman, että tarttee aina puolta omaisuutta raahata matkassaan. Nyt on normi-Loton lisäksi Eurojackpot ja Viking Lottokin vetämässä. Joo, kyllä mie tiedän todennäkösyydet, mutta jos ei ees yritä, voittamisen todennäkösyys on pyöree nolla, nyt on ees pienoinen mahis olemassa!

Haloilmiötä ihastellessa oltiin muuten matkalla ilmaistapahtumaan kirjastoon, jossa on Avoin lava erilaisia esityksiä varten. Tällä kertaa lavaa miehitti (pojitti?) Trio Tsihkodos, kolme akustista kitaraa soittavaa teiniä. Mustalaisjatsi svengas kuin hirvi tai ainakii sen vasa. Poikien PR-taidot kyllä olis kaivannu vähän hiomista. Hyö lampsi lavalle, istui alas ja alko soittaa. Keikan pituudeksi oli ilmotettu 20 minuuttia ja 18. minuutin kohalla kappaleitten välissä yksi pojista vilkas kelloaan sen näkösenä, että kohta menee ylitöiks… Sitten kun soittoa oli heijän mielestä saatu riittävästi, hyö nousi ylös ja kääntivät selkänsä yleisölle yhtä nopsaan kuin oli sormet soitinta näppäilleet ja alkovat tehä lähtöä. Yhen encoren innostuvat kuitenkii vielä soittamaan (mie olin jo siirtyny vessajonoon), mutta sen jälkeen taas valonnopeuvella ylös ja veks.

Uusi vuosi vaihtu Puumalassa mökillä, asianmukaisin menoin: ruokaa, juomaa ja muutama raketti. Rantamaisemassa vierähti pari yötä, miun liikkumiset oli taas sitä normia, saunaan ja takaisin mökkiin – ilotulitus oli kahden saunakäynnin lisäksi ainoo, mitä suostuin mökin turvasta poistumaan. Jo juhlapaikalle tulo oli ollu niin traumaattinen kokemus, ettei siis niin mitään rajaa. Mikkelistä lähettäessä oli vielä jotain valon pilkettä taivaalla, mutta Puumalan tielle kääntyessä tuli olo niin kuin ois suen persiiseen lähetty suunnistamaan ja varsinainen mökkitaival sujukin sitten jossain umpisuolen mutkassa. Viimeseen kaheksaan kilometriin en vissiin muistanu hengittää ollenkaan, kun pelotti niin perkeleesti.

Uuden vuoden vietto mökillä ON ihan pimeetä touhua...

...mut kyl raketit on hienoja ja mitä pimeempää sen parempaa!

Nukkumiset oli taas mitä oli, joten tammikuun toisena päivänä nousin ylös sängystä pyörimästä ja suunnistin mökin erinomaiselle pötköttelysohvalle lujeskelemaan ja oottamaan, että päivä valkenis ja muutkin heräis. Jälkimmäinen toteutu ajallaan ja kävihän se aurinkokin sitten jossain vaiheessa taivaanrannassa pilkistämässä. Mökiltä Imatran kautta kotiin, missä käytiin morjestamassa sisko ja sen mies ja niitten kissat ja Butterilla ottamassa vähän evästä. Siellä muuten tapahtui sellainen lysti sattumus, että yksi nainen onnistu jumittamaan talvitakkinsa vetoketjun huivin kanssa niin tehokkaasti, ettei saanu sitä aukeemaan. Yritti hää ite ja yritti tytär ja yritti vielä mieskin. Vajaan kymmenen minuutin tempomisen jälkeen meni miulta hermo, ensin annoin ohjetta sanallisesti ja kun sen jälkeen tempomista jatku vielä muutama minuutti kävin nykäsemässä sen vetskarin auki. Sain kiitokseksi kuulla omaavani enkelin kädet, mikä lausunto aiheutti siskollein lievän hysteerisen kohtauksen, ihan ymmärrettävää kylläkin! Kotiin tullessa muistettiin ajaa Lappeenrannan ohi ihan mutkittelematta, vaikka vielä ennen matkaan lähtöä tuo mies oli aatellu, että siitähän sitten nopsaa tietä ollaan melkein samoin tein kotiovella…

Uuden vuoden jälkeisenä maanantaina käytiin Lappeenrannassa, tuo ukko kävi palauttamassa lainassa olleen auton ja mie tapasin lupilaiset Con Amoressa. Myö lupilaiset vanhetaan, mutta viisastumisesta ei oo hirveesti tietoa eli hauskaa oli! Bonuksena tavattiin vielä Kiukaskin, jonka kanssa on kaikki joskus, jopa jo viime vuosituhannella, yhessä töitä väännetty. Mie hänen kanssaan olin viimeemmäksi samassa työhuoneessa toissa vuonna, kun piti teiniraukoille projekteja opettaa. Conna oli yllättäen vaihtanu omistajaa, vielä oli ruoka hyvää ja viini kohtuullisen hintasta, mutta miten lie jatkossa...

Lupikokouksen jälkeen aika on kulunu sisätiloissa, pakollisia kaupassakäyntejä ja paria muuta visiittiä lukuun ottamatta. Sen verran oon nokkaa ulos pistäny, että kuvataiteesta on tullu parissa paikassa nautituksi. Tai no eka pläjäys oli mitä oli eli Jani Jahnssonin ensinäyttely Pannukakkutalossa. Nuori mies kyseessä ja aiheet ja niitten toteutus olikin aika teiniä, mikä tietysti osaltaan selittää sitä, ettei anti ollut kummoinen. Oman mielipiteensä jokainen voi muodostaa osoitteessa http://www.mikkelangelot.net/hallitus/x-arkisto-x/jani-jahnsson/. Toinen tapaus eli Taidemuseossa Kari Piipon grafiikkanäyttely olikin sitten jotain ihan muuta. Miten sitä pystyykin pelkistämään jonkun asian tai tapahtuman niin vähiin elementteihin ja silti kertomaan siitä kaiken olennaisen? Näyttelyn töistä moni löytyy osoitteesta http://www.piippo.com/kari/

Piipon näyttelyä mainostettiin tällä Bertolt Brechtiä juhlistavalla julisteella.

Miten se kummasti tuntu niin tutulta tuo tyyppi, joka rinta rottingilla kävelee just siihen väärään suuntaan…

Onneksi on ollu noita henkisiä hellittelyhetkiä, ruumiilliset on olleet aika vähissä, kun ei oo ruuallakaan itteemme hirveesti hemmoteltu. Pakkasilma on kroppaa koitellu ja vertakin on nenästä kaivettu eli verta pärskiessä, kuivaa ihoa raaviskellessa ja hilsettä ympäriinsä levitellessä on yritetty pitää mielialaa korkeella. Ei oo paljon auttanu, että on kulutettu yksi pullollinen A-Vitaa nenuun ja yksi tuubillinen perusvoidetta nahkaan. 13. päivä palataan onneksi takaisin Algarveen nauttimaan melkein 90 prossan ilmankosteudesta, sitä ja lottovoittoa ootellessa: RAAPS RAAPS…