Lahjahevosen suussa

Alkaa olla koti kohdillaan ja paikat paikallaan tarkoittaen siis sitä, että tällaisen lievästi pakko-oireisen ihmisparan on vähän helpompi hengittää. Continentessa oli tuloviikonloppuna myynnissä kokoon taittuvia muovisia säilytyslaatikoita ja -lokerikkoja kerrassaan halvalla, onneksi älyttiin heti tarttua tilaisuuteen, koska arjen koittaessa tarjouspöydällä olikin jo ihan jotakin muuta. Nyt on kuitenkin pikkusäläkin saatu siististi kaappeihin ja laatikoihin. Viime kerrallahan mie värkkäsin itse askartelukartongista säilytysbokseja, nyt päästiin siis helpommalla. Nuo uudet hankinnat voi kevään tullen purkaa lättänöiksi ja säilöä seuraavaa kertaa varten eli ovat pitempiaikaisempikin ratkaisu kuin oma tekemät versiot.

Siinä ne nyt on, omat lakanat pedattuna, on se niin herkkää...

Tajusin taannoin, että miehän olen asunut Portimãossa jo kauemmin kuin Mikkelissä. Siitäkö johtuu vai mistä, mutta siellä asunto on sit kuitenkin enemmän kämppä kuin koti. En oikein ossoo kotiutua, kun siellä kaik on sekasin ja rempallaan. En tiijä puolistakaan sinne Lappeenrannasta viedyistä kamoista mistä ne löytyy tai mitä siellä nyt ylipäätään on purkamattomissa pakaaseissa. Sen lisäksi kaikki alko sortua ympärillä – tai siis siltä miusta alko tuntua… Oikeesti suihkukaappi ja muut kylppärikalusteet nyt vaan on vanhoja paskoja, eikä niitä saa puhtaaksi millään ilveellä enää. Sen lisäksi keittiössä rupes tulemaan todella pimeetä. Normaalistikin aurinkoisenakin päivänä siellä tarttee valot, jos haluaa nähdä muutakin kuin harmaita kissoja.  Jossain vaiheessa sitten tuntui, ettei mikään vaan riitä ja nyt miulta menee näkö kokonaan ja valkoinen keppi odottaa nurkan takana ja… No, eihän se sitten ollut kuin sipannut loisteputki katossa ja hehkulamppu liesituulettimessa. Loisteputkihässäkkä päätyi kierrätykseen ja tilalle ostettiin Anttilan konkurssista suutarinlamppua imitoiva roikkulamppu, se helpotti huomattavasti! Liesituulettimesta väsähti lopulta toinenkin polttimo, ne jäivät odottamaan ensi kevättä päästäkseen vaihtoon.

Valittelin sitten kurjaa kohtaloani Vanhikselle puhe-elimessä ja jostain taustalta alkoi kuulua moitteita, joiden mukaan lahjahevosen hampaita ei saa moittia. Tottahan se tietysti on, että vaikka ei kämppä ihan priimaa olekaan, ei siitä kyllä paljon ole kustannuksiakaan, joten point taken! Nuoris muuten kysäisi viimeisimmässä lupitapaamisessa, tuntuuko tänne tuleminen kotiin tulemiselta. Mie en osannu oikein vastata, mutta sanoin sen kyllä olevan aika mukavaa, että tietää Vai e Vemin bussikortissa olevan vielä muutama matka jäljellä. Nyt kuitenkin tiedän, kyllä tää on koti.

Mikkelin kämpän parvekkeesta sain onneksi epäilyistä huolimatta oman virkkaus- ja neulenurkkauksen. Tokmannilta ostettiin pari pikkuruista tuolia ja yritinhän mie yrttejäkin siellä kasvattaa. Siitä ei kyllä tullut yhtikäs mitään, hyvä että sain jokaisesta raaskusta edes yhteen evääseen maustetta. Myöskään neilikat ei kauaa viihtyneet, se kyllä saattoi johtua Eestin kierroksesta, jonka aikana ne pääsi vähän kuivahtamaan. Täällä taas parveke on asunnon pahin puute. Koska ei oo lasitusta, sinne ei viiti mitään ite viritellä, joten kammottavalla standardihotellikalustolla mennään eli kaksi kälyistä muovituolia ja pöytä samaa sarjaa.

Yrtit heti istutuksen jälkeen.
Muratin kanssa pytyssä on timanttikukkaa.
Sitä on täällä näkynyt aiemmin paljon, kosmoskukaksi oon sitä tähän asti kuvitellut.
Nyt on monessa paikassa myllätty pientareet mullokselle tai sitten ne on vaan karrelle kuivuneet,
joten kukkaloisto siltä osin on aika olematon.

Eiks oo söpöt!
Siinä se oli hyvä istuskella ja ihmetellä vastapäisen talon parvekeköykkijää
eli naista, joka kävi kymmeniä kertoja päivässä kyykkimässä parvekkeellaan,
mitä lie siellä touhunnu.

Käväistiin siis Viroa vilkaisemassa heinäkuussa. Tapsa kysyi alkukesästä, että huvittaisko lähteä hänen kanssaan autoilemaan naapuriin jahka hänellä on loma. Kysyttiin, että mihin ja kuinka pitkäksi aikaa. Vastaus oli, ettei tietoa ja ehkä viikoksi. Todettiin suunnitelma hyväksi ja lupauduttiin matkaan. Eräänä aamuna sitten pakkauduttiin autoon ja Vierumäen Matkakeitaalla alettiin aamiaisen jälkeen selvitellä, miten päästään yli jorpakosta. Kun se hoitui, päätettiin suunnata Haapsaluun, jossa vietettiin yksi yö. Oli mukava paikka, mutta ei siellä pitempään olisi viihtynyt. Seuraavaksi Pärnun kautta Viljandiin (samoin yksi yö) ja sieltä pariksi yöksi Tarttoon. Oltaisiin lopetettu reissu Tallinnaan, mutta sieltä ei löytyny hotellia ja palattiin takaisin kotomaahan.

Tarttossa notkuttiin ainakin pariin otteeseen kuppilassa nimeltä Pahad Poisid eli Pahat Pojat. Teeman mukaisesti siellä oli valokuvia ja sitaatteja erilaisista tyypeistä, jotka eivät ehkä olis suosituin vävykokelas -listalla kovin korkealla. Yksi heistä on tietysti George Best (Man United, of course), jonka nimiin on pantu seuraava lausahdus: ” I spent a lot of money on booze, birds and fast cars. The rest I just squandered.” Kuppilan seinällä oli myös huoneentaulu: ”I need six months vacation, twice a year.” Jee, voinpa samaistua tuohon tapaan ajatella!

TE-toimiston piti muuten pitää puhelinkuulustelu syyskuun puolessa välissä, mutta näkyivät siirtäneen ensi keväälle, sama meno siis jatkuu Etelä-Savossa kuin oli Etelä-Karjalassakii… Kun hallitus nykyisin tarjoo meille pitkäaikaisille joutilaille enempi piiskaa kuin porkkanaa, mitenhän käy, kun työkkärin pitää alkaa kutsua keskustelemaan kerran kvartaaliin nokakkain, kun ei tuo soittaminenkaan edes kerran vuoteen onnistu. Äsken lähestyivät kyllä kirjeitse. Piti raportoida, miten olen työllistymissuunnitelmaani noudattanut. No, olenhan minä. Keväällä hain töitä TE-toimistosta (kiusa se on pienikin kiusa) ja alkukesästä uuden kotikaupungin ammattiopistosta vastaavaa opintohallinnon suunnittelijan hommaa, kuin olin tehny entisessä elämässä. Ei tarvinnu kumpaankaan käydä edes näyttäytymässä, joten ehkä ei tarvitse enää työllistymisestä paljon haikailla. Jälkimmäisessä olisin voinut käydä vanhoilla meriiteillä kääntymässä, mutta kuten Katti-Kaartinen hyvin tietää, ihan pihallahan mie nykyisin noista opintohallinnon kiemuroista ja järjestelmistä olen.

Yhden työpaikkatarjouksen TE-keskus männä viikolla lähetti, Enonkoskella olisi ja ehdottomana vaatimuksena oma auton käyttömahdollisuus. Ajokortittomana ei onnistu työmatkailu eikä tehtävän hoito, mutta paninpa nyt kuitenkin CV:n menemään, että tulee velvollisuudet täytettyä.