Matkailu avartaa – my ass!

Käväistiin Suomessa. Farosta oli lento tunnin myöhässä, tähänhän on jo jotensakin totuttu eikä se haitannu, koska vaihtoaikaa Lissabonissa oli runsaasti. Tauti kulki mukana mennen tullen ja eka viikko Mikkelissä oli ihan yhtä tyhjän kanssa, mitä nyt räkää syntyi kunnioitettavaa tahtia. Heti Mikkeliin tultua oli olo kuin tauti ois ollu ihan pois menossa, mitä nyt sunnuntaina Liverpoolin Man City -voittoa (ainoa MC:n häviö tähän mennessä tällä kaudella) Tapsan luona katellessa juotiin teetä enemmän kuin siinä huushollissa vuodessa. Vähän sentään päästiin seuraavalla viikolla katsomaan kaunista talvisäätä, aurinkokin jopa näyttäytyi. Lupikokouskin saatiin pidettyä seuraavana sunnuntaina Lappeenrannassa, onneksi on lupi!

Macieira - osa yksi.
Suomeen ostettiin lentokentältä pullo Macieiraa eli portugalilaista brandiä.
Oli xo:ta, kallista ja hyvää...
Perus-Macieiraa on tarjolla joka paikassa, shotti maksaa kuppilassa euron ja jos haluaa ns. hienon annoksen, saa miniaromilasin ja maksaa 1,50.
Continentessa kolmen vartin pullo maksaa 10,99.
Meidän ostos oli 45 euroo, vuoan oli se hyvvöö ja mänj alas kuin linnumaeto.

Sitten hävisi talvisää, mutta tauti pysyi ja aika kului t-o-d-e-l-l-a h-i-t-a-a-s-t-i. Yhtenä päivänä katoin telkkarista kaiken mitä näyttivät, onneksi osa oli kivoja eläinlääkäriohjelmia, niitä tuli sitten tsekattua muinakin päivinä. Kummallista on vaan se, että niitä on tullu katottua aiemmin pari kertaa silityksen seurana ja jotenkin ne onnistu näyttämään täsmälleen samat jaksot, nyt oli opitun kertauksena mm. mies, joka laulaa kaniineilleen, jotka on hänen rakkaimpia ystäviään. Ehkä olisin selvinnyt ilman tuota kokemusta alkujaankin, saati sitten toistaen…

Vihdoin koitti kuitenkin poislähtemisen lauantai ja VR soi meille häiriöttömän matkan lentokentälle. Samassa hytissä oli niin iso nainen, etten ole konsanaan nähnyt. Pitkä ja leviä, kädetkin kuin lapiot ja toinen nainen, jolla oli varattu paikka hänen viereensä, siirtyi muualle sen kummemmin selittelemättä. Hesassa tai oikeesti siis Vantaalla yövyttiin GLOssa. Ei maksanu kuin 119 euroa, mikä miusta oli kohtuu hinta, syksyllä jouduttiin maksamaan 125 paljon kälysemmässä Cumuluksessa eikä nyt tarvinnu kulkea käytävää pidemmälle, että pääsi koneeseen. Aamiainen oli pikku-Italiassa (Cesar´s Little Italy), missä yleensä on aamiaistettu tulomatkalla ennen kotimatkaa Mikkeliin. TAPin konekin lähti ajallaan. Lissabonissa sitten taas jouduttiin odottelemaan koneessa, kun keksivät, että mukaan on tulossa koira, jota ei sitten voitukaan ottaa matkaan. Ruuman savuanturit oli rikki ja se piti eristää muusta koneesta, eikä silloin saa ottaa eläviä matkatavaroihin, näin kuulimme lentoemännän kertovan koiran omistajille. Heidän piti sitten tehdä päätöksiä matkaavatko ite meidän kanssa Faroon ja koira tulee perässä vai jäävätkö oottamaan konetta hurtan kanssa. Onneksi olivat saksalaisia, päätökset tuli kuin apteekin hyllyltä. Valitettavasti vaan vatuloiva portugalilainen henkilökunta ei saanu heille päätöksen teon tueksi tietoja kuin tipoittain ja lopulta oltiin sitten melkein tunti myöhässä – taasen. Joka tapauksessa sakemanneista mies tuli matkatavaroitten kanssa meidän koneessa ja vaimo jäi Lissaboniin koiran kanssa oottamaan seuraavaa eläinyhteensopivaa lentoa.

Näin söpö ilves meitä tervehti GLOssa.
Sylissään on sängyn(!) kaukosäädin.

Onneksi taksikuskit osaa ootella, vaikka koneet oliskin myöhässä. Aurinko laski sitä mukaa, kun pirssillä pärtsättiin kohti Portimãoa, mutta valoisalla kerettiin. Kun oltiin kämpillä, asettautumiseen meni puolisen tuntia ja sitten suunnattiin iltahämärissä kohti rantsua ja ravintolaa. Humbertosissa olisin halunnu lampaankyljyksiä, mutta sainkin paahdettua maitopossua. Ei nyt todellakaan sama asia, mutta ihan hyvää, soosi varsinkin. Tonnikalapihviä einestäny mieskin halusi sitä omien pottujensa päälle ja kun tarjoilija tuli pöytää tyhjentämään, yritti vielä nuolla kipon tai ainakin tyhjentää lusikalla.

Maanantai käytettiin ruoka- ja juomakaappien (Continenten juusto-, leikkele- ja viiniviikot on alkanu) täydennykseen. Ruuaksi haettiin A Cozinhan kanaa ja lisukkeeksi tein tabulehia – nam! Pilvet varjoili, mutta valoa piisasi silti. Nuokkukäenkaalit ja muut talvikukat alkaa näyttää siltä kuin normaalisti joulukuussa. Illalla käytiin yläbaarissa viinillä ja tsekkaamassa telkkarista, kun paikallinen Portimonense voitti Rio Aven. Sitten kotiin sämpylälle ja lämmittävälle teelle, baari oli taas kuin jääkaappi. Pelin katsominen oli miulle hankalaa, kun ei ollu mitään oheistoimintoja. Toin mukanani yhden epäonnistuneen neuletekeleen, jota pääsen toivottavasti parvekkeelle purkamaan ja uutta suunnittelemaan, ennusteen mukaan on nimittäin tiedossa kauniita aurinkoisia talvipäiviä. Viikolla on valioliigapelejä tulossa ja tekemistä tarvitaan…

Macieira - osa 2.
Ostettiin takaisin tullessa uusi pullo xo:ta.
Kunhan tauti lopullisesti talttuu ja muutenkin elämä tasoittuu eli kevät alkaa, otetaan huikka!

Kohtaamisia, keskusteluja ja filosofeerausta

Loppiaisviikonloppuna pölähti paikalle vanhoja tuttuja enemmän ja vähemmän. Perjantai-ilta vietettiin Bacchuksessa kattomassa pelejä, kun ei kerran mahduttu TEMPOn konserttiin. Trevor ja Angela – tai niin myö ainakin muistellaan heidän nimien olevan – oli tulleet takaisin, hyö oli syksyllä täällä vähän aikaa silloin kun myö tultiin. Siinä sitä sitten päiviteltiin eurooppalaisia sääoloja, tiätenkii! Sitten asetuttiin katsomoon ja Berenice meinasi tiputtaa alaleukansa, kun tajusi, että mie istuin ihan väärän miehen vieressä selkä tuon oikean suuntaan. Myö Uuden-Seelannin Arthurin kanssa katottiin MAUta, kun taas toisesta telkkarista tuli Poolin peli. Arturin golf-kaveri Richard oli kanssa baarissa ja tarjoili halukkaille juustoa niin kuin hällä joskus tapana on.

Sunnuntaina käytiin ensin kaupassa ostamassa ruokaa ja sitten lähdettiin rantaan ihan vaan kävelemään, että sairauden aikana käyttämättä jääneet kropat taas vertyisi. Kauppareissulla nähtiin skotit Helen ja Stan ja rantsussa belgit Leo ja Rita omine skottikavereineen, joitten nimiä myö ei ikinä muisteta… Ihasteltiin aurinkoista säätä ja Leo kerto, että oli kotomaassaan käyny lääkärissä ja valitellu alakuloista oloa. Lekuri oli jo alkanu reseptivihkoa kaivaa esiin, mutta kun oli kuullut tulossa olevasta reissusta tänne, oli livauttanu vihkon takaisin laatikkoon. Todettiinkin sitten, että paras masennuksen vastainen pilleri mollottaa tuolla taivaalla. Ruuat jäi kyllä jääkaappiin odottamaan aikaa parempaa, päädyttiin nimittäin rantakävelyn aluksi O Viriatoon lounaalle, mikä ei ollu ollenkaan alkuperäinen tarkoitus.

Sain reissuunlähtiäisiksi kamu Paulalta poikansa Elmon opinnäytetyön ”Villien vapaus : luonnontilan ihmisten vapaus Jean-Jacques Rousseaun Toisessa diskurssissa”, jonka lukemisen aloitin, kun lentsu pakotti rauhottumaan, mutta sitten aivot muuttu yhdeksi räkäklimpiksi ja jatkoin vasta, kunhan ajatus alko taas kulkea. JJR:n mukaan luonnontilainen inehmo on aito ja vilpitön, mutta amoraalinen olento, jonka yhteiskunnallistuminen pannoo piloille. Eli olen jotensakin sammoo mieltä tuon Rousseaun kanssa, koska hänen kuvaamansa yksineläjät ei oo moraalia tarvinneet, koska miun mielestä moraali syntyy vasta suhteessa toisiin. Sinänsä mielenkiintoinen aihe, koska Paulan kanssa on aikanaan ollut lyhyt keskustelu siitä, voiko lapsi oppia moraalia ilman kristinuskon opetusta. Kaikilla ihmisryhmillä on taatusti ollu oma moraalinsa jo kauan eaa. Mie tietysti vastustan kaikkea uskonnonopetusta, mutta moraalin opettaminen on totisesti aina paikallaan. Harmillista on se, että moraalista ja varsinkin uskontojärjestelmiin upotettuna, on tapana aika nopsaan kehkeytyä kieroonkasvanu vallankäytönväline…

Keskustelemisesta tai oikeammin debatoinnista pääsee täällä aina silloin tällöin nauttimaan. Miesparka on silloin aina ihan kauhuissaan, mutta kyllä enkkujen kanssa voi päästellä ihan vapautuneesti. Taannoin ennen joulua oli kivan kipakka väittely aiheesta Brexit vai ei, mikä loppui ihan sopuisaan hyvän yön toivotteluun. Ylen sivuilla oli sen jälkeen sattumoisin lysti kirjoitus ranskalaisesta joulunvietosta, johon väittely kuuluu olennaisena osana (https://yle.fi/uutiset/3-9981824).

Rousseausta puheenollen, maailmassa on ollut toinenkin merkittävä sen niminen tyyppi, Henri nimittäin. Hää oli tullivirkailija, joka eleli rauhaisaa virkamiehen elämää ja maalasi siinä sivussa naivistisia kuvia, joista useissa aiheena oli viidakko (villien vapaus?). Strömsön yhdessä jaksossa tekivät hänen innoittamansa sisustustaulun. Jos nyt jatkaa tätä moraalifilosofointia, niin yhtenä pohdinnan aiheenahan on se, saako taiteen nimissä tehdä mitä vaan ja kuvata mitä vaan? Miun mielestä rajoja voi kyllä venytellä kaikessa rauhassa, niin kauan kuin muille ei aiheudu muuta haittaa kuin mielipaha.

Henrin muita töitä voi katsella sivustolla http://www.henrirousseau.org/

Todellisessa elämässä tiikerillä ratsastelu tuskin olis kovin suositeltavaa ihan eettiseltäkään kannalta, mutta mikä ettei taiteessa! Telkkarissa näytetyillä Monacon sirkusfestareilla kyllä oli petokissakesyttäjiä, joista yksi sillä tiikerillä ratsasti ihan oikeasti.

Algarvessa on ollu aika vaihtelevaiset säät vuoden aluksi, välillä paistaa ja välillä sataa (ei sentään vielä lunta niin kuin Fuengirolassa tai Saharassa), kylmähköä on kaiken aikaa. Luontokin on pari kuukautta myöhässä normaalista, vasta nyt alkaa olla sen näköistä kuin yleensä joulukuun alussa. Kauniilla ilmalla on kuitenkin kiva kuljeksia, koska ei oo ainakaan liian hikistä. Maanantaina käväistiin keskustassa Manulan uusissa näyttelyissä, joista tykkäsin. Ana Nobre tekee hyvin ekspressiivisiä töitä, tässä näyttelyssä oli esillä nimen mukaisesti (Gentes e Costumes; Ihmisiä ja Tapoja) kuvia ihmisistä toimissaan. Näyttelyn kuvia ja muuta hänen tekemäänsä voi katsastaa osoitteessa http://nobrana.wixsite.com/artesananobre/pintura-gentes-e-costumes. Toinen taitelija oli Fly Pontes ja näyttely nimeltään Despretensão eli Vaatimattomuus tai ehkä paremmin Koreilemattomuus. Hän tekee töitä paitsi gallerioihin myös ympäristöön. Varmaan osa niistä meidänkin ihastelemista kaupunkien teknisten kaappien koristukseksi tehdyistä kuvituksista on ollu hänen töitään (http://flyonusk.blogspot.pt/).

Näissä töistä oli miusta oikein hauska idea, sama kuva kahdella eri tapaa tehtynä.
Kauniita, mutta koreilemattomia...

Keskiviikkona käytiin Tokyossa syömässä sushit ja tänään torstaina nautittiin hyvästä kävelyilmasta talsimalla Aquan kupeeseen kanapaikkaan, jota on meille monesti kehuttu. Syksyllä käytiin vihdoin etsimässä paikka ja nyt sitten saatiin aikaiseksi astua oikein ovestakin sisään. Tarjoilu oli enemmän kuin tehokasta, tervehdys oli tyyliin ”piri-pirikanaa?” ja sitä rataa edettiin. Kana oli sieltä parhaimmasta päästä eikä muutenkaan harmittanu, pitkänkaavanlounaan (alkupalaksi leipää ja oliiveja, juomaksi vettä ja viiniä, lisukkeeksi salaatti, jälkkäriksi kahvit) hinnaksi tuli tippeineen 25 euroa.

Kanarafla oli iso, koko talon pääty oli sille varattu, tässä takaovi.

Yleisnäkymä Aquan kupeesta.
Oltiin talsimassa bussipysäkille ja oli vähän ylimääräistä aikaa.
Pysähdyttiin sitten taivasta taivastelemaan.

Jääkaappia ja osin pakastinta on hiljalleen syöty tyhjäksi ja siksi on siirrytty ulkoruokintaan ennen Suomen-visiittiä. Iltapalaksi otetaan vielä juhlakauden jämiä, muxamaa, presuntoa ja oliiveja parin sämpylän kanssa. Ruisleipääkin paistoin, mutta se pitänee tuikata pakkaseen, kaikkea tuskin tulee syötyä, vaikka annoinkin puolikkaan naapureille. Heillä on ollu kyläilemässä tytär, joka myö säikäytettiin aika hauskasti hänen saapuessaan männä viikonloppuna. Tultiin jostain kuleksimasta, kun samaan aikaan alaovelle kaarsi lentokenttäkuljetuksella suomalaisen näköinen nuori nainen, joka respan sijaan suunnisti suoraan hissille. Laskimme yhteen 2+2 ja mies tervehti häntä hissinovella kohteliaasti tyyliin, että huoneistoon 329 ilmeisesti menossa. Naisparka tuijotti silmät ymmyrkäisenä, johon mies jatkoi (niin kuin se nyt olisi asiaa mitenkään selventäny), että asutaan siinä naapurissa.

Jotakuinkin tällaiset maisemat ne on naapurinkin ikkunasta.

Huomenna Suomeen. Saa nähdä, minkälainen säätila siellä odottaa. Tänne takaisin kuun lopussa.

Ei taaskaan mene niin kuin Stömsössä - siis Strömsössä…

Maailma on ihmeellinen paikka ja Stömsö se vasta kumma paikka onkin! Kun lentsu veti voimat niin vähiin, ettei mitään järkevää jaksanu tehdä ja telkkaristakaan ei mitään katottavaa tullu (ei kyllä yleensäkään tule), muistin, että Arenastahan voi katsoa vaasalaisidyllin tekemisiä ulkomaillakin. Ja miehän katsoin, tuo toinen potilas alko jo miettiä, että voiskohan niillä määrillä saaha jonkun maailmanennätyksen nimiinsä tai päästä Guinnessin kirjoihin…

Ensin sitä taas aatteli, miten söpöä se niitten touhu on. Vähän ajan päästä alkoi hiipiä outoja tuntemuksia niskavilloihin ja lopulta sitä oli ihan varma, että kyse on jostain ulkoavaruuden olentojen salavihkaisesta tunkeutumisesta meidän epämukavaan mutta normaaliin elinpiiriimme. Tunnusmusiikkikin on kun käänteistä Twin Peaksia. Kyllähän jo pelkästään se aiheuttaa epäilyksiä, että liki jokaisen ohjelmassa esiintyvän naisen nimi on Jotain-Ström… Ainoa, joka ei ole Jotain-Ström on pelottavin kaikista, se kammottava vimmaisesti tuijottava luontaislääkintäblondi – APUA!

Tää olis voinut olla kyllä ihan strömsöprojekti.
Joulu on kuitenkin ohi ja joulupuu purettu ja kierrätetty.

No, on heillä joskus ihan kivoja käsityöjuttuja ja keittiössä valmistuu yleensä ihan hyvää safkaa, vaikka outo heppu se on se kokkikin. Koko ajan se selittää, miten kaiken pitää olla eko-jotain ja seuraavaksi vedetään paksut kerrokset foliota patojen päälle (kannet on keksitty) tai kääritään ruoka sanomalehteen ilman mitään välikerroksia. Mm. Enkuissa fish & chips pitää olla nykyisin jossain muussa kuin painomustekääreessä samoin kuin intialaiset joutuu syömään omat street foodinsa muunlaisissa paketeissa, koska ylläri-pylläri painomustetta – nykyistäkään – ei oo tarkotettu ravinnon lisäaineeksi… Miulta jäisi moiset eväät kokonaan syömättä, sen verran ällöä on se musta tahma, mitä käsiin lukiessa tarttuu, puhumattakaan tuoreen lehden hajusta, joka on ihan hirviä!

Toisin kuin sanomalehtipaperi pahvi on aika houkutteleva materiaali.
Ihan muuta asiaa netistä etsiessäni törmäsin näitten rasioitten taitteluohjeeseen.
Täkäläiseen askartelukartonkiin tulee taitellessa tosi ylellinen vahamainen pinta.

Käsitöitähän ja muuta askartelua sitä vääntää itsekin kaiken aikaa ja ruokaakin tulee tehtyä, että on sentään vähän tarttumapintaa, sanosko. Heti ensimmäisenä iltana Bacchuksessa Arturin vaimo Silvia tuli tekemään tilauksen säärenlämmittimistä. Sovittiin, että hää käy ostamassa langat mielensä mukaan ja mie sitten teen. Koska arvelin lankojen saamisen aikataulun olevan mitä on, aloin tehdä torkkupeittoa, talvella on kylmä kuitenkin (tarpeeseen tuli, on miulla ollut jo monena yönä lisäpeittona). Niinhän siinä lopulta sitten kävi, että hää unohti paitsi ostaa ne langat myös koko säärystimet.

Viimeiset langanpäät on päätelty ja fiini filtti on valmis!

Tämän jakun tein jo Suomessa.
Varsinainen kangas on ylijäänyttä patjanpäällystettä.
Kukat on vanhasta rikkimenneestä sohvatyynynpäällisestä, joka löyty avo-anopin jäämistöstä.
Pylpyrää reunustavan pitsin virkkasin langanjämästä, joka oli alkujaan ostettu ihan muuta taideprojektia varten.

Suomesta toin mukanani pari Novitan sesonkilankakerää läskinpeittoloimia varten. Koivu-kaupasta löytyi 7 veljestä, jota ostin sen verran, että sain aikaiseksi Arturille joululahjavillapaidan, Saman kaupan Venla-nimisestähän tein sitten Silvialle lahjaksi ne säärenlämmittimet, lisäksi vielä ranteenlämmittimet ja vielä huivintapaisen. Ko. kaupassa on kuulemma myös tiistaisin suomalaisten käsityökerho, johon sain epähuomiossa (erehdyin neulomaan väärien silmien nähden) kutsun, mutta olen jättänyt väliin!

Edessä valmis ja paljon käytetty läskinpeittoloimi (täällä on ollu vähän viluista).
Takana tulossa toinen, väriltään helppokäyttöisempi - ehkä.

Nää Silvialle annetut tekeleet oli kyllä hauskoja tehdä,
kun nykyisillä langoilla on niin simppeli neuloa raitakuvioita.
Tein itsellekin yhdet säärenlämmittimet paksummasta ja sinisävyisestä,
luulen että niitä Suomessa käväistessä tarvitaan.
Silvian huivin tein menetelmällä: otetaan jäljelle jäänyt lanka,
virkataan salomonin solmuja melkein langan loppuun asti, jätetään vähän pitkiä hapsuja varten;
toiseen päähän virkataan lenkki, jonka läpi hapsupään saa pujotettua.
Näin syntyy huivi, josta saa pitkän huivin vaikutelman, mutta joka oikeesti on aika lyhyt.
Toisaalta ei tartte mitään isoa solmua,
mikä tällaisten lyhytkaulaisten isotissisten naisten kyseessä ollen ei oo ollenkaan huono juttu.

Melkein syksyn alusta saakka on sohvan kupeessa nököttäny
kiinankaupasta ostettu kokoon taittuva loota käsitöitten kätkemistä varten.
Enää ei loju epämääräisiä muovikassinötteröitä ympäriinsä.

Telkkarin kanssa on ollut säätämistä – ihan kirjaimellisesti. Jostain syystä pitkin syksyä näyttivät meille kanavia vähän miten sattuu, mutta nyt on vihdoin vissiin tilanne rauhoittunu ja asentajat saaneet hommansa valmiiksi. Aiemmista vuosista poiketen Mezzoa ei enää meille näytetä, mikä on harmi. Samaten elokuvakanavia on vähemmän, mutta toisaalta uutisia enemmän. Yksi uusista uutiskanavista on Correio da Manhãn tv-viritys. Uutisten lisäksi siellä näytetään telenoveloita, mutta enimmäkseen kyse on jatkuvasta uutisvirrasta. Täällä on jännä tapa tehdä suuri uutinen kaikesta, oli asia sitten pieni tai iso ja toimittajat seisoo mikit tanassa tohkeissaan haastattelemassa kaikkea liikkuvaa (yleensä veljenpoikaa tai naapuria), joista kerrotaan tarkkaan nimi ja muut tärkeät tiedot, kuten ammatti (hauskin tähän mennessä on ollu popcornkauppias). Yleensäkään uutisoinnissa ei paljon yksityisyyden suojasta välitetä, kaikissa rikosjutuissakin on heti esillä kuvat ja henkilötiedot kaikista osallisista, niin uhreista kuin epäillyistäkin.

CM:n jalkapallolähetykset on eri hauskoja.
Koska heillä ei oo oikeuksia näyttää pelejä, hyö näyttää kaikenlaista pelin ympärillä tapahtuvaa.
Tässä ylhäällä vasemmalla on kommentaattorit ja oikealla "radioselostaja", joka kertoo, mitä kentällä tapahtuu.
Alhaalla vasemmalla on toisen joukkueen (yleensä Benfican, Sportingin tai Porton) valmentaja ja
oikealla näytetään kannattajia.

Musiikkia tai ainakin siihen vertautuvaa äänimaailmaa on tarjolla myös kotona nykyisin, ei tartte enää konserteissa juosta. Käytiin nimittäin syksyn aluksi musiikkiliikkeessä ja tultiin sieltä ulos ukulelen kanssa. Ei kyllä ollut mikään heräteostos, tuo ukko haaveili soittimesta jo viime talvena. Emmepäs muuten tienneet, että ukulelen ensimmäinen versio on ollut portugalilainen cavaquinho (tai braguinha) -niminen nelikielinen soitin, joka on päätynyt täkäläisten maailmanmatkaajien muassa Havaijille. Nyt tiedämme, koska näin ainakin väittää Wikipedia. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Ukulele)

Kaunis peli ja vieläpä soikin.

Lissabonin kentältä ostin tullessa pari pientä palapeliä ja yhden värityskirjan, vaikka en aiemmin jälkimmäisestä ookaan kiinnostunut ollut. Liki kaikissa oli aiheena portugalilaiset keramiikkalaatat, joihin olen heikkona, ehkä se selittää tuota värityskirjaostostakin. Ja kun osti kirjan, piti käydä Continentesta ostamassa vähän sopivammat väritkin ja vielä teroittajakin, hitto vie! Kun sitten ensimmäisen sivun kanssa aloin aikaa kuluttaa, se olikin ihan yllättävän rentouttavaa touhua. En pitkään tienny, minkä näköinen valmis sivu on, koska tein sen lampunvalossa enkä saanut mitään selvää värien sävyistä ja en muistanut päivänvalossa katsastaa lopputulosta… Ensi-innostuksen laannuttua homma alko olla oikeesti aika tylsää, kokeilin jopa sitä, että piirsin ite jotain lisää kuvaan, mutta ei sekään kauas kantanu. Vaikuttaa siltä, että yksi värityskirja riittää monta vuotta.

Ensimmäinen värityskirjan sivu - tältä se sitten lopulta näytti, kun muisti tarkistaa.

Kirjojakin meillä on, pari tuli otettua vaihdosta viime keväänä Lagosin divarista, osa saatiin siskolta ja Iceland-kaupasta tarttui alekorista matkaan pari elämäkertaa. Ensimmäisenä aloin lukea keväistä divarihankintaa, joka oli ihan hirviää sontaa, mutta olin päättänyt, että sen kahlaan loppuun ennen kuin aloitan muuta. Tällä hetkellä on kesken toinen divariostos, joka on ihan leppoisaa kamaa. Mma Ramotswe -kirjailija Alexander McCall Smith on tehnyt muutakin, mm. sarjan 44 Scotland Streetin asukkaista, joista Love Over Scotland on sarjan kolmas osa. Kahdesta edellisestä ei ole havaintoja, mutta ihan hyvin on porukoitten tarinoitten kyytiin päässyt.

Sanaristikoita toin mukanani yhden helpon kirjasen verran, lisäksi yhden japanilaisia ristikoita (sellaisin siis, jossa pitää saada aikaiseksi siluettikuvioita) sisältävän, joka ei ole ollenskaan niin helppo – tai ainakin se vaatii paljon enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Aikaahan on, kärsivällisyyttä ei, mutta ehkä siitä jotain saa valmiiksi. Sergion kahvilassa on yhdellä enkkunaisella japsiristikkolehti ajanvietteenä, kun miehensä katsoo jalista, ja siinä sivussa juovat muutaman lasillisen viiniä. Mie aluksi ihmettelin, miten hää pystyi ristikkoon keskittymään moisessa paikassa ja aika nopeesti se sitten yleensä vaihtuukin kännykän räpläykseen.  Joka tapauksessa miun lehdykäinen on riittoisa, tyyliä tee ja kumita ja tee uudelleen – ja niin se kyllä näyttäis olevan tuolla enkullakin!

BOAS FESTAS!

Täällä joulua juhlitaan loppiaiseen asti, välissä on tietysti uusi vuosi. Viikko ennen joulua käytiin Manulassa kuulemassa täkäläisiä joululauluja (ja pakollinen Jingle Bells portugaliks), esiintyjänä oli Grupo Coral de Portimão. Ryhmään kuului myös jokunen soittaja, joista rummunlyöjän tehtävä oli tehdä kaikista kappaleista yhtä ja samaa humppaa-pumppaa… Se oli vähän ikävää, koska muuten hyö olis olleet ihan oiva kuoro. Liekö pohjimmainen syy haitaria soittavassa kuoronjohtajanaisessa, että rytmitys oli ihan hanurista…

Sergion baarikin oli saanu jouluista tunnelmaa.
Noloa on se, että keskellä olevassa toivotuksessa ei lue Feliz Natal vaan Feliz Navidad...

Eka kertaa Sergiolla oli myös árvore de natal eli joulupuu.

Jouluaatonaatonaattona eli joulua edeltävänä perjantaina käytiin tarkistamassa joulumarkkinat ja -valot sekä kuulemassa tämän kaupungin ehdottomasti parasta kuoroa, tällä kertaa sen nuoriso-osastoa. Kun muut kuorot on täynnä eläkeläisiä, tähän Adagioon on onnistuttu haalimaan paitsi päteviä aikuisia niin myös paljon hyviä teinejä ja lapsia. Kuoron ohjelmistokin on ihan eri maailmasta kuin muilla, kovasti on kunnianhimoista touhua. Loppiaisaattona olis ilmaiskonserttia tarjolla, mutta sinne oli jo kaikki paikat varattu, kun myö yritettiin niitä saaha. Ei se hirveesti haittaa, Strauss-suvun sävellyksiä ja elokuvamusiikkia – ilmaiseksi OK, mutta maksullisina ei todellakaan, joten ihan sama!

Kunnantupa ja joulukuusi.

Samainen kuusi kuvattuna suihkulähteen läpi.

Jesuiittojen pytinkikin oli saanu uudenlaiset koristukset.

Jouluteltta.
Mikkelissä ennen joulua oli Länkkärissä kovat keskustelut siitä,
pitääkö joulumarkkinoiden olla paljaan taivaan alla vai teltassa, jota oli päätetty ekaa kertaa kokeilla.
Joulun päätyttyä on päätetty, että teltta se olla pittää.

Adagion nuoriso-osasto.

Jouluiloa oli myös keskustan kävelykaduilla.
Koristuksien lisäksi siellä kierteli sambakarnevaalihenkinen kulkue.

Aatonaattona etittiin lohta kraavattavaksi, mutta olivat ryökäleet tehneet kaikista medaljonkeja. Onneksi kauppahallissa yhdellä kauppiaalla oli vielä pyrstöpää silppuamatta ja joulu pelastui! Kauppahallista löytyi jopa ihan oikeaa tilliä mausteeksi. Koivu-kaupasta oltiin varattu savulohta, jota ite tekeevät, mutta saatiinkin savuahvena, eikä harmittanu yhtään, oli nimittäin hyvää, vähän liian suolasta kyllä. Itse suolasin myös ”kinkun” eli vajaan parin kilon palan kyljysselkää, paistoin ruisleipää ja perunapiirakoita. Kinkun seuraksi tein joulusinappia, ensimmäisen kerran onnistuin Dijonista vääntämään mieleistä, kun uskoin, että hunajaa pitää olla melkein sama määrä kuin sinappia ja sitten vielä brandiä kyytiin kunnon loraus. Aattona kun sitten pantiin pöytä koreaksi, oikein nauratti ne legendat notkuvista joulupöydistä. Esimerkiksi kinkkua leikkasin tarjolle alta kymmenen siivua eikä mitään muutakaan mitenkään mahdottomasti ollu. Jälkkärijuustoja oli kahta plaatua, kumpaakin syötiin parin ruokalusikallisen verran.

Lohesta tuli aidosti hyvää.

Meriahvena.

"Joulukinkku"

Nääkin oli hyviä, vaikka ei ehkä niin kovin kauniita...

Berenicekin kerkesi joulu- ja muilta kiireiltään käydä meijän kanssa juomassa kahvit yhdessä keskustan pastelariassa ja haastamassa kuulumisia, mikä oli kovasti mukava juttu. Hää muisti, että meijän kihtipotilas söisi mielellään mustekalariisiä ja lupasi, että joulupäivänä sitä olis Bacchuksessa tarjolla. Täällä syödään aattona joulun tärkein päivällinen, jolle kokoontuu koko suku ja tätinsä pyöräyttää aina bileisiin tuota riisiruokaa. Jopa Sergio pani aattona kuppilan illansuussa kiinni ja kiirehti perheen tykö. Myö käytiin hälle päivällä viemässä muutama tuore perunapiirakka sekä maistiaiset kaloista – liekö mikään menny suuhun asti, tiedä häntä. Aattona käveltiin rantaan viinakauppaan ja ostettiin itselle lahjaksi pullo konjakkia (Hennesy Fine de Cognac), josta otettiin päivällisen päätteeksi huikat. Joulupäivänä otettiin pullo kassiin kera parin Rocherin suklaapalleron ja tien yli baariin. Pyydettiin kahvit ja kolme lasia konjamiinia varten, yksi baarin pitäjälle. On se hyvää ilman kahviakin, mutta varsinkin sen kanssa! Sergio sanoi, että tuokaa vaan omaa pulloa mukaan, hää myy kaffet ja tarjoaa lasit käyttöön toistekin. Asia on harkinnassa. Illalla käytiin sitten Bacchuksessa hakemassa Berenicen lupaama riisi ja juotiin siinä yhdet lasilliset viiniä. Paikalle alkoi valua väkeä erilaisilta joulupäivällisiltä, pian oli enkkuja ja skandinaaveja tupa täynnä ja myö paettiin paikalta. Pyörähdettiin Praialla vähän katsastamassa, mikä meno oli muualla rannassa ja kaikki muut kuppilat pyöri ihan vajaalla.

Ei se kovin kummalta näytä, mutta maukasta se oli!

Riisin lisäksi saatiin pala Bolo Reitä eli kuningaskakkua...

...sekä paria muuta laatua makeaa.
Vasemmalla on bataatilla täytetty mötkylä, oikealla pelkkää upporasvassa paistettua taikinaa.

Tapaninpäivänä syötiin mustekalaeväs lounaaksi ja sittenhän olikin aika lähteä Boxing Day -pelejä dsiigaamaan, samalla palautettiin eväsboksi. Se reissu ei ollut ihan parhaasta päästä. Matkalla hävisi rannekellosta lasi (olin kyllä pari päivää aiemmin tiputtanu aikaraudan kivilattialle, mutta näytti, että ei syntynyt suuria vahinkoja – ilmeisesti sitten kuitenkin…), takaisin tullessa lensi takista nappi. Se sentään löytyi ja on taas takaisin paikallaan. MAU pelasi ihan paskasti, siitä ei sen enempää. Yritettiin myös saada päivällinen, mutta siitä ei  Arturin kanssa jostain syystä meinannut tulla mitään. Lopulta pöytään tuli kolme eri annosta, joista kahdesta rakentelin itselleni mieluisen, mies sentään sai tilauksensa menemään läpi. Sen joukkuekin pelasi paremmin – ei oo reiluu!

Arturille meni lahjaksi villapaita, jota piti kyllä tämän kuvan jälkeen vähän laajentaa.
Halusin antaa tekeleen yllätyksenä, joten ei ollunna mittoja ja pienihän siitä tuli.
Silvialle tein säären- ja ranteenlämmittimet ja huivintapaisen.

Tällaisia yhdistelmiä jaeltiin vähän sinne tänne.
Ostettiin kolmea plaatua Fazerin suklaita, joista tein muovisiin olutmukeihin sortimentin.

Vähän sain tasoitusta siinä, että Pool-fani sairastu flunssaan, ähä piti. Paitsi tietysti, että tulihan se sama tauti sitten miuhunkin. Joka tapauksessa olin aatellut, että uuden vuoden aatonaaton MAU-peli katotaan Sergiolla, koska sieltä nyt saa sentään pitsaa tilauksen mukaan ja nyt kun osaa pyytää, saa salaattiakin, ei tartte mitään säätämisiä. Lounaaksi syötiin muuten ensimmäiset täytetyt artisokat ikuna, oli hyvät! Pelin kattomisesta ei sinänänsä tullu mitään, tupa oli täynnä enkkuja ja saatiin pöytäseuraksi mukavat suomalaiset seinänaapurit, joten yleiseksi jaaritteluksihan se meni. Seuraava yö meni valvoskellessa, niin kirnusi räkä henkitorvessa, ja seuraava päivä muuten vaan tautisena ihmetellessä. Ilotulitus mentiin kuitenkin ensimmäistä kertaa täällä katsomaan. Käväistiin Artturin baarissa juomassa lasilliset viiniä ja vessassa, sitten näytös ja takaisin vessaan. Paljon muita siellä ei ollu kuin suomalaisia ja baarinpitäjän perhettä. Berenice oli kanssa tullut miehineen paikalle, joten sitten huomattiin notkuvamme siellä vielä vähän pidemmänkin aikaa eli juotiin yhdet tarjotut lasilliset kuohuvaa ja ostettiin toiset punaista ja sitten himaan himmailemaan.

Ihan oli onnistunut tulitus.

Berenicen tapaaminen tarkottaa usein kakkua, niin uutena vuotenakin!

Matkalla kotiin nähtiin pari hummaa ja yksi poni,
jotka oli pantu laiduntamaan tohon läheiselle tontille, joka on oottanut hotellia jo aika monta vuotta.

Uuden vuoden päivänä oli taas pelejä ja ne katottiin tossa lähibaarissa, kun muitten liigojen ollessa järkevästi joulutauolla ei ollu kilpailevaa tarjontaa. Tuloksetkin oli tällä kertaa ihan kelvollisia (Burnley 1 - Liverpool 2, Everton 0 - MAU 2). Illalla syötiin tapas-ateria samppanjan kera, että saatiin vähän juhlatunnelmaa kaiken räkimisen ja kakomisen keskelle. 

Uusi vuosi alkoi terveellisesti.
Ei sen puoleen, niin alkaa useimat päivät täällä hedelmillä ja puurolla.

Oli hyvää!
Continentessa oli aito samppakalja tarjouksessa puoleen hintaan (n. 17 €) ennen joulua.

Aitoa Pata Negraa, muxama de atumia valkosipuliöljyssä,
retiisinnaateista, basilikasta, valkosipulista ja öljystä tehtyä dippiä, retiisejä, oliiveja, porkkanaa,
leipätikkuja, kanaa ja viiriäisenmunia.
Jälkkäriksi juustoja ja Bernicen kakkua.
Samppanjalasit on Continenten Bazarista ostetut muovihärpäkkeet, mutta kyllä ne toimi.

Arjen koitettua oli pakko alkaa taas täydentää vesivarastoja. Käveltiin rantsuun soppalounaalle ja otettiin Sparista matkalla mukaan vesisatsi ja vähän syötävää illaksi. Kumpaankin suuntaan on lopussa ylämäki. Yleensä niitä ei edes huomaa, nyt meinasi tautiset kuolo korjata… Kai se tästä vielä iloksi muuttuu, hyvää uutta vuotta!

Täytetyt artisokat

4 artisokkaa

½ sitruuna (tai kokonainen, jos ei ole mehukas)

vettä

suolaa

6 cm pätkä chouriçoa

½ punasipulia

4 valkosipulinkynttä

2 palaa valkoista leipää, kuivahtanutta tai paahdettua

öljyä paistamiseen

rose- tai valkoviiniä loraus

oliiviöljyä maustamiseen

tuoretta korianteria tms.

8 siivua vuoristo- tms. maukasta ja sulavaa juustoa

parmesanraastetta

Siivotaan artisokat, eli taitetaan varret veks ja siistitään leikkuupinta, sipaistaan sitruunalla.

Leikataan artisokkien kärjet pois, sipaistaan leikkuupinta sitruunalla.

Jos ulommaisissa lehdissä on kovat kärjet, leikataan pois ja sipaistaan sitruunalla.

Halkaistaan artisokat pitkittäin, sipaistaan leikkuupinta sitruunalla ja poistetaan enimmät karvat.

Keitetään artisokan puolikkaita suolalla ja sitruunanpuolikkaalla maustetussa vedessä vartin tai parikymmentä minuuttia. Otetaan keitinvettä talteen täytettä varten.

Sillä aikaa silputaan horisko ja valkosipuli pieneksi, punasipuli ja leipä vähän isommiksi paloiksi.

Silputaan korianteri.

Lorautetaan öljyä pannuun, paistetaan ensin makkaraa ja lisätään sitten muut silput ja paistellaan.

Lisätään korianteri, tilkka artisokkien keitinlientä sekä viini, tarkoitus on saada muheva seos aikaiseksi.

Kun artisokat on keitetty, poistetaan viimeiset karvat ja asetellaan puolikkaat leikkuupuoli ylöspäin uunivuokaan.

Pannaan päälle paistettua seosta, lorautetaan päälle kunnollista oliiviöljyä, asetellaan jokaiselle puolikkaalle siivu juustoa ja lopuksi parmesanraastetta.

Paistetaan 200 astetta 15 – 20 min.

Naatitaan.