Ei taaskaan mene niin kuin Stömsössä - siis Strömsössä…

Maailma on ihmeellinen paikka ja Stömsö se vasta kumma paikka onkin! Kun lentsu veti voimat niin vähiin, ettei mitään järkevää jaksanu tehdä ja telkkaristakaan ei mitään katottavaa tullu (ei kyllä yleensäkään tule), muistin, että Arenastahan voi katsoa vaasalaisidyllin tekemisiä ulkomaillakin. Ja miehän katsoin, tuo toinen potilas alko jo miettiä, että voiskohan niillä määrillä saaha jonkun maailmanennätyksen nimiinsä tai päästä Guinnessin kirjoihin…

Ensin sitä taas aatteli, miten söpöä se niitten touhu on. Vähän ajan päästä alkoi hiipiä outoja tuntemuksia niskavilloihin ja lopulta sitä oli ihan varma, että kyse on jostain ulkoavaruuden olentojen salavihkaisesta tunkeutumisesta meidän epämukavaan mutta normaaliin elinpiiriimme. Tunnusmusiikkikin on kun käänteistä Twin Peaksia. Kyllähän jo pelkästään se aiheuttaa epäilyksiä, että liki jokaisen ohjelmassa esiintyvän naisen nimi on Jotain-Ström… Ainoa, joka ei ole Jotain-Ström on pelottavin kaikista, se kammottava vimmaisesti tuijottava luontaislääkintäblondi – APUA!

Tää olis voinut olla kyllä ihan strömsöprojekti.
Joulu on kuitenkin ohi ja joulupuu purettu ja kierrätetty.

No, on heillä joskus ihan kivoja käsityöjuttuja ja keittiössä valmistuu yleensä ihan hyvää safkaa, vaikka outo heppu se on se kokkikin. Koko ajan se selittää, miten kaiken pitää olla eko-jotain ja seuraavaksi vedetään paksut kerrokset foliota patojen päälle (kannet on keksitty) tai kääritään ruoka sanomalehteen ilman mitään välikerroksia. Mm. Enkuissa fish & chips pitää olla nykyisin jossain muussa kuin painomustekääreessä samoin kuin intialaiset joutuu syömään omat street foodinsa muunlaisissa paketeissa, koska ylläri-pylläri painomustetta – nykyistäkään – ei oo tarkotettu ravinnon lisäaineeksi… Miulta jäisi moiset eväät kokonaan syömättä, sen verran ällöä on se musta tahma, mitä käsiin lukiessa tarttuu, puhumattakaan tuoreen lehden hajusta, joka on ihan hirviä!

Toisin kuin sanomalehtipaperi pahvi on aika houkutteleva materiaali.
Ihan muuta asiaa netistä etsiessäni törmäsin näitten rasioitten taitteluohjeeseen.
Täkäläiseen askartelukartonkiin tulee taitellessa tosi ylellinen vahamainen pinta.

Käsitöitähän ja muuta askartelua sitä vääntää itsekin kaiken aikaa ja ruokaakin tulee tehtyä, että on sentään vähän tarttumapintaa, sanosko. Heti ensimmäisenä iltana Bacchuksessa Arturin vaimo Silvia tuli tekemään tilauksen säärenlämmittimistä. Sovittiin, että hää käy ostamassa langat mielensä mukaan ja mie sitten teen. Koska arvelin lankojen saamisen aikataulun olevan mitä on, aloin tehdä torkkupeittoa, talvella on kylmä kuitenkin (tarpeeseen tuli, on miulla ollut jo monena yönä lisäpeittona). Niinhän siinä lopulta sitten kävi, että hää unohti paitsi ostaa ne langat myös koko säärystimet.

Viimeiset langanpäät on päätelty ja fiini filtti on valmis!

Tämän jakun tein jo Suomessa.
Varsinainen kangas on ylijäänyttä patjanpäällystettä.
Kukat on vanhasta rikkimenneestä sohvatyynynpäällisestä, joka löyty avo-anopin jäämistöstä.
Pylpyrää reunustavan pitsin virkkasin langanjämästä, joka oli alkujaan ostettu ihan muuta taideprojektia varten.

Suomesta toin mukanani pari Novitan sesonkilankakerää läskinpeittoloimia varten. Koivu-kaupasta löytyi 7 veljestä, jota ostin sen verran, että sain aikaiseksi Arturille joululahjavillapaidan, Saman kaupan Venla-nimisestähän tein sitten Silvialle lahjaksi ne säärenlämmittimet, lisäksi vielä ranteenlämmittimet ja vielä huivintapaisen. Ko. kaupassa on kuulemma myös tiistaisin suomalaisten käsityökerho, johon sain epähuomiossa (erehdyin neulomaan väärien silmien nähden) kutsun, mutta olen jättänyt väliin!

Edessä valmis ja paljon käytetty läskinpeittoloimi (täällä on ollu vähän viluista).
Takana tulossa toinen, väriltään helppokäyttöisempi - ehkä.

Nää Silvialle annetut tekeleet oli kyllä hauskoja tehdä,
kun nykyisillä langoilla on niin simppeli neuloa raitakuvioita.
Tein itsellekin yhdet säärenlämmittimet paksummasta ja sinisävyisestä,
luulen että niitä Suomessa käväistessä tarvitaan.
Silvian huivin tein menetelmällä: otetaan jäljelle jäänyt lanka,
virkataan salomonin solmuja melkein langan loppuun asti, jätetään vähän pitkiä hapsuja varten;
toiseen päähän virkataan lenkki, jonka läpi hapsupään saa pujotettua.
Näin syntyy huivi, josta saa pitkän huivin vaikutelman, mutta joka oikeesti on aika lyhyt.
Toisaalta ei tartte mitään isoa solmua,
mikä tällaisten lyhytkaulaisten isotissisten naisten kyseessä ollen ei oo ollenkaan huono juttu.

Melkein syksyn alusta saakka on sohvan kupeessa nököttäny
kiinankaupasta ostettu kokoon taittuva loota käsitöitten kätkemistä varten.
Enää ei loju epämääräisiä muovikassinötteröitä ympäriinsä.

Telkkarin kanssa on ollut säätämistä – ihan kirjaimellisesti. Jostain syystä pitkin syksyä näyttivät meille kanavia vähän miten sattuu, mutta nyt on vihdoin vissiin tilanne rauhoittunu ja asentajat saaneet hommansa valmiiksi. Aiemmista vuosista poiketen Mezzoa ei enää meille näytetä, mikä on harmi. Samaten elokuvakanavia on vähemmän, mutta toisaalta uutisia enemmän. Yksi uusista uutiskanavista on Correio da Manhãn tv-viritys. Uutisten lisäksi siellä näytetään telenoveloita, mutta enimmäkseen kyse on jatkuvasta uutisvirrasta. Täällä on jännä tapa tehdä suuri uutinen kaikesta, oli asia sitten pieni tai iso ja toimittajat seisoo mikit tanassa tohkeissaan haastattelemassa kaikkea liikkuvaa (yleensä veljenpoikaa tai naapuria), joista kerrotaan tarkkaan nimi ja muut tärkeät tiedot, kuten ammatti (hauskin tähän mennessä on ollu popcornkauppias). Yleensäkään uutisoinnissa ei paljon yksityisyyden suojasta välitetä, kaikissa rikosjutuissakin on heti esillä kuvat ja henkilötiedot kaikista osallisista, niin uhreista kuin epäillyistäkin.

CM:n jalkapallolähetykset on eri hauskoja.
Koska heillä ei oo oikeuksia näyttää pelejä, hyö näyttää kaikenlaista pelin ympärillä tapahtuvaa.
Tässä ylhäällä vasemmalla on kommentaattorit ja oikealla "radioselostaja", joka kertoo, mitä kentällä tapahtuu.
Alhaalla vasemmalla on toisen joukkueen (yleensä Benfican, Sportingin tai Porton) valmentaja ja
oikealla näytetään kannattajia.

Musiikkia tai ainakin siihen vertautuvaa äänimaailmaa on tarjolla myös kotona nykyisin, ei tartte enää konserteissa juosta. Käytiin nimittäin syksyn aluksi musiikkiliikkeessä ja tultiin sieltä ulos ukulelen kanssa. Ei kyllä ollut mikään heräteostos, tuo ukko haaveili soittimesta jo viime talvena. Emmepäs muuten tienneet, että ukulelen ensimmäinen versio on ollut portugalilainen cavaquinho (tai braguinha) -niminen nelikielinen soitin, joka on päätynyt täkäläisten maailmanmatkaajien muassa Havaijille. Nyt tiedämme, koska näin ainakin väittää Wikipedia. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Ukulele)

Kaunis peli ja vieläpä soikin.

Lissabonin kentältä ostin tullessa pari pientä palapeliä ja yhden värityskirjan, vaikka en aiemmin jälkimmäisestä ookaan kiinnostunut ollut. Liki kaikissa oli aiheena portugalilaiset keramiikkalaatat, joihin olen heikkona, ehkä se selittää tuota värityskirjaostostakin. Ja kun osti kirjan, piti käydä Continentesta ostamassa vähän sopivammat väritkin ja vielä teroittajakin, hitto vie! Kun sitten ensimmäisen sivun kanssa aloin aikaa kuluttaa, se olikin ihan yllättävän rentouttavaa touhua. En pitkään tienny, minkä näköinen valmis sivu on, koska tein sen lampunvalossa enkä saanut mitään selvää värien sävyistä ja en muistanut päivänvalossa katsastaa lopputulosta… Ensi-innostuksen laannuttua homma alko olla oikeesti aika tylsää, kokeilin jopa sitä, että piirsin ite jotain lisää kuvaan, mutta ei sekään kauas kantanu. Vaikuttaa siltä, että yksi värityskirja riittää monta vuotta.

Ensimmäinen värityskirjan sivu - tältä se sitten lopulta näytti, kun muisti tarkistaa.

Kirjojakin meillä on, pari tuli otettua vaihdosta viime keväänä Lagosin divarista, osa saatiin siskolta ja Iceland-kaupasta tarttui alekorista matkaan pari elämäkertaa. Ensimmäisenä aloin lukea keväistä divarihankintaa, joka oli ihan hirviää sontaa, mutta olin päättänyt, että sen kahlaan loppuun ennen kuin aloitan muuta. Tällä hetkellä on kesken toinen divariostos, joka on ihan leppoisaa kamaa. Mma Ramotswe -kirjailija Alexander McCall Smith on tehnyt muutakin, mm. sarjan 44 Scotland Streetin asukkaista, joista Love Over Scotland on sarjan kolmas osa. Kahdesta edellisestä ei ole havaintoja, mutta ihan hyvin on porukoitten tarinoitten kyytiin päässyt.

Sanaristikoita toin mukanani yhden helpon kirjasen verran, lisäksi yhden japanilaisia ristikoita (sellaisin siis, jossa pitää saada aikaiseksi siluettikuvioita) sisältävän, joka ei ole ollenskaan niin helppo – tai ainakin se vaatii paljon enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Aikaahan on, kärsivällisyyttä ei, mutta ehkä siitä jotain saa valmiiksi. Sergion kahvilassa on yhdellä enkkunaisella japsiristikkolehti ajanvietteenä, kun miehensä katsoo jalista, ja siinä sivussa juovat muutaman lasillisen viiniä. Mie aluksi ihmettelin, miten hää pystyi ristikkoon keskittymään moisessa paikassa ja aika nopeesti se sitten yleensä vaihtuukin kännykän räpläykseen.  Joka tapauksessa miun lehdykäinen on riittoisa, tyyliä tee ja kumita ja tee uudelleen – ja niin se kyllä näyttäis olevan tuolla enkullakin!