”Mitä mieltä olet islaminuskoisten marttyyrikuolemasta?” eli synkkä yksinpuhelu

Otsikon kysymys on iskurepliikki hamalta 80-luvulta. Ei mitään havaintoa, mitä mahdoin vastata, jotain omaperäistä ja nokkelaa, arvatenkin. Silloin, n. 1985 kysymys taisi liittyä Israelin ja Palestiinan väleihin. Olin vakaasti sitä mieltä, että kaikki, jotka halusi säilyä hengissä, olisi pitänyt siirtää alueelta tilapäisesti pois ja loput sulkea aidan sisään tappamaan toisiaan. Kerran vuoteen joku olisi käynyt tsekkaamassa, vieläkö on ketään hengissä ja viimeisen idiootin ajasta ikuisuuteen siirtymisen jälkeen olisi voitu ottaa alue täyspäisten asutettavaksi. Nykyisinhän Israelin valtio toimii kuin yhdistetty natsi-Saksa ja apartheidin aikainen Etelä-Afrikka ja hurskastelee päälle ja syyttää muita antisemitismistä – jep, jep! Ei niin, että se toinenkaan osapuoli viaton olisi.

Tänäänhän kysymys koskisi koko globaalia globea ja mitäpä sitten asiasta nykyisin ajattelen – se onkin sitten kinkkisempi juttu. Washingtonin yliopiston yksilöllisen ja kollektiivisen muistintutkimuksen proffan Pascal Boyerin mukaan ”uskonto on kognitiivinen loinen, joka pesii aivoissa”. En ole hänen opuksiinsa sen kummemmin perehtynyt, viittauksiin ainoastaan, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, taipumus uskontoon löytyy kaikista ihmisaivoista. Jotkut meistä kuitenkin onnistuvat tuon loisen kyseenalaistamaan ja olen omasta mielestäni onnekas, kun jumalat tai muut yliluonnolliset kummajaiset: evvk. Toivottavasti muuten uskonominaisuudesta on edes ollut jotain hyötyä evoluution jossain vaiheessa, muuten se on kyllä aika hemmetin huono kosminen vitsi.

Joskus kuulee parkaisun, että jos meillä ei olisi kristinuskoa, mites lapsille opetettaisiin moraalia – no ihan niin kuin joka paikassa muuallakin, missä ei olla Jessestä kuultukaan. Käsittääkseni sosiaalipsykologiassa nykyisin ajatellaan, että moraali kehittyy lapsen kasvaessa niin kuin muutkin kasvun myötä kypsyvät ominaisuudet (ks. esim. http://www.uta.fi/avoinyliopisto/arkisto/sosiaalipsykologia/kohlberg.html).

Vaikka suurella osalla kanssakulkijoista on uskon tarve, en kuitenkaan ymmärrä, miten siitä saadaan rakennettua erilaisia uskontoja oppeineen. Jokainen uskovahan uskoo omaan jumalaansa. Koska sitä ei ole tuolla marketin hyllyssä näytillä, että tällainen se nyt on ja tässä vieressä olisi sitten tämä parannettu, vähän kalliimpi versio, niin eihän se mitenkään voi olla kaikille sama. Jos kaikkien maailman uskovien jumalat asetettaisiin rinnan, tilanne olisi varmaan sama kuin lumihiutaleitten kanssa, ei yhtään samanlaista. Miten siis on mahdollista, että muka on yhteinen jumala? Ja eihän se siis olekaan, vaikka kuinka on ihmisellä taipumus liittoutua isommiksi porukoiksi ja rakentaa erilaisia pytinkejä sen julistamiseksi. Mahdottoman tehtävän osoituksena on kaikki eri jumalat, eri jumalien palvontaan viritetyt lahkot, jotka taas pirstoutuu pienemmiksi lahkoiksi… Ja kun jumala on eri, mikäs sen helpompaa kuin alkaa riidellä siitä, kumman jumala on parempi/oikeampi ja siitähän on enää askel uskonsotiin, varsinkin jos uskontoon on mukaan viritetty käännyttämisen velvollisuus.

Oma lukunsa ovat sitten ne tyypit, jotka karismansa avulla kerää itselleen seuraajakunnan, joka on johtajansa puolesta valmis ihan mihin älyttömyyksiin tahansa. Kamalimmillaan siitäkin seuraa verilöyly, mutta ainakin karisma-Kalle yleensä saa nauraa matkallaan pankkiin ja/tai neitsyiden vuoteisiin.

Uskonsodat taitavat tietysti olla enemmänkin poliittista vallanhalua kuin varsinaista uskon vuoksi sotimista, mutta uskonnolla saa tyhmän kansan – varsinkin, jos siltä estetään pääsy mihinkään muuhun tietoon ja epäilyksistä joutuu roviolle – uskomaan myös sodanoikeutukseen. Mistä päästään niihin marttyyreihin. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että jokainen saa kuolla just silloin ja just niin kuin haluaa, kunhan ei sotke siihen muita. Eli jos nämä marttyyrikuolemaa halajavat (islaminuskoiset tai numeroon 42 uskovat tai ketkä vaan) haluavat ihan itse muiden komentamatta tallata satametriseltä kalliolta alas mereen jumalansa nimeä huutaen, be my guest, siitä vaan. Sitten kun asiaan liittyy pyssyjä, pommeja ja muiden tappamista, no way – vielä kun keksisi, mitä sen estämiseksi voisi tehdä, mutta tässä kohtaa on sentään aika kovassa seurassa tumput ojossa.

En ole ikinä ymmärtänyt tarvetta uskoa yliluonnolliseen. Ei se rukoileminen paljon auta, jos ei oo leipää eikä lämmintä, paitsi tietysti jos rukoilee kanssaihmisiltä almuja, silloin saattaa saada tilapäisen avun. Muutenkin kannattaisi keskittyä auttamaan itse itseään ja jos pystyy, kavereitaan, ja ihan tässä maailmassa, kun siitä seuraavasta maailmasta, jossa sen kirkkaimman kruunun saa, ei ole kovin kummoisia todisteita.

Mielelläni uskoisin ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn tehdä järkeviä asioita. Ikävä kyllä, olen tullut siihen tulokseen, että alamäkeä vajutaan, tyhmenemässä ollaan, ei minkään auta. Kyky abstraktiin ajatteluun, puhetaito ja myöhemmin kehittynyt kirjoitustaito sentään on niitä ominaisuuksia, jotka erottaa ihmisen muista eläimistä. Tietotekniikan myötä on häviämässä kyky kirjoittaa, lukea ja ymmärtää mitään yli 140 merkkiä pitempää. Sitten käytetään kaikkia OMG, niin IHQja lyhenteitä ja kun jokainen haluaa olla edelläkävijä ja keksiä omat lyhenteensä, joita kukaan muu ei ymmärrä, mutta kun pitää osoittaa olevansa siellä samalla aallonharjalla, niin sitähän esittää ymmärtävänsä ja loppujen lopuksi kommunikointi on samalla tasolla kuin apinoilla eikä kukaan enää ymmärrä ketään, mutta perhana kun meillä on niin hyvä pöhinä ja keisari on ihan nakuna, mutta ihan sama, tsemppiä!

Surinaa korvissani

Kaupungilla kulkiessa ja Continenten kassalla jonottaessa korvissa surisee kaiken aikaa. Syynä eivät ole sen paremmin kärpäset kuin päänsisäiset äänetkään vaan tämä ihanainen portugalin kieli. Portugalilaiset osaavat surisuttaa ärrää ja suhisuttaa ässää niin monilla eri tavoilla, ettei osaa kuvitellakaan. Kieli kuulostaa toisaalta vähän samalta kuin venäjä, jossa myös ässät on arvossaan. Toinen yhteinen tekijä on äänne, joka käydään tekaisemassa jossain kurkun pohjilla, venäjässä se on se hassu i:n ja y:n yhdistelmä ы ja portugalissa ainakin ã. Kerran kassajonossa menikin vähän aikaa, ennen kuin tajusin, että takana puhuttiinkin venäjää.

Oma lukunsa ovat ärrät, varsinkin tuntuu että täällä etelässä niitä pyöritellään tosi pehmeästi ja toisaalta sitten saadaan aikaiseksi ääniä kuin sirkkelisahasta. Taksikuski, jonka kyydissä tultiin Farosta tänne, sanoi kotialueensa nimen niin, että se oli enemmän klingonia kuin ihmisten kieltä: alGKRRFF siis Algarve. Kiitos eli obrigado taas voi tulla ärrien osalta ulos niin, että kuulostaa kuin tiputeltaisiin aitoja helmiä hienoimpaan kiinalaiseen riisiposliinikuppiin, johon on eksynyt pala samettia, johon se viimeinen helmi kevyesti pompahtaa ja muodostaa sanan lopun pehmeääkin pehmeämmät g- ja d-kirjaimet… lässyä, tiedän!

Kokeilkaapa kirjoittaa Google-kääntäjään suomeksi seuraava lause ja pyytäkää kääntämään ja sitten lausumaan se portugaliksi: ”Asun huoneistossa 333 joka sijaitsee kadulla Mario Teixeira Gomes”. En tiedä, onko moista Mariota ollut ikuna ollut olemassa puhumattakaan, että hänelle olis katua nimetty, mutta idea tullee selväksi, luulen ma!

Tältä sen pitäisi siellä kääntäjässä näyttää.
Tosta kajarinkuvasta kuulee sitten ääniä, jos vaan masiinassa on äänet päällä.

Myös tervehdykset on täällä vähän eri kuuloisia kuin RTP:n eli yhden paikallisen tv-kanavan toimittajilla. Kun siellä sanovat Hyvää huomenta eli Bom dia se on melkein kuin boum dsia, täällä taas ihan selvästi boun’dia. Hyvää uutta vuotta täällä on boan tai boanv kun se telkkarissa on boa ano novo eli jotakuinkin niin kuin se kirjoitetaan. Eli suomeksi sanottuna, on kielen opiskelu vielä vähän vaiheessa! Ostin kuitenkin Continente Magazinen, jossa on paljon reseptejä (näin joulun jälkeen ei onneksi enää bacalhauta) mutta myös lyhyitä artikkeleita, joista yritän alkaa ottaa selvää.

Joskus surina voi olla myös jotain muuta kieltä, yhdenkin kerran fudiksenkatselukeikalla luulin kuulevani hollantia, mutta saksaa se sitten vaan olikii… syynä erheeseen saattoi olla se, että nämä elämäntapahevihipit (pitkä tukka, bandana päätä koossa pitämässä, AC/DC-nahkaliivi, nauhattomat ties mistä hommatut kuviolliset tennarit ja ikää n. 65 v.) poltteli sätkissään aineita, joiden tuoksu vei suoraan Amsterdamiin… Täällähän tupakkalaki ei ole niin ankara kuin kotomaassa vaan täällä alle sadan neliön restaurentut voi itse päättää, onko ne savullisia vai savuttomia, ilmastoinnin vaan pitäisi olla kunnossa. Siihen ilmeisesti riittää se, että moni kuppila on käytännössä suurimmaksi osaksi terassi, jonka saa näin viluisaan talviaikaan kuitenkin jotenkin erilaisilla liukulaseilla suojattua. Ruokapaikat on yleensä laidastaan savuttomia, baareja on sitten kumpaakin sorttia. Meijän kantis Bacchus on sisätiloiltaan savuton, ja tuskin oliskaan kantis, jos siellä sais röyhyttää.

Tässä yönä edellisenä ei päässä sitten enää surissut vaan suorastaan pärisi: saatiin uudet naapurit ja herrashenkilö oli jostain mielensä niin pahoittanut ja sitä sitten keskellä yötä puolisentoista tuntia kuunneltiin. Suomen kirosanat oli hyvin hallussa, saatana oli kovasti voitollinen, perkele tuli hyvänä kakkosena, mutta kyllä ne muutkin arvoisensa osan saivat. Ikävä kyllä, vaikuttaa siltä, että tänä yönä saatetaan kuulla encore, vaikkei kyllä olla yhtään mitään toivottu, ei edes, että soittakaa Paranoid…!

Fique bem e seja feliz!

Hyvää jatkoa ja olkaa onnellisia – kai…!

Lainaus on Continente Magazinen pääkirjoituksen lopusta.

Where have all the sardines gone?

Olemme nyt kuukauden päivät syöneet täällä mitä milloinkin, mutta yhtään sardiinia ei ole tullut vastaan. Ei niitä viime talvenakaan usein ollut tarjolla, mutta oli kuitenkin. Piti siis alkaa asiaa selvitellä.

Yksi selitys löytyi netistä anarkistisesta aikakausilehdestä Väärinajattelijasta (http://www.vaaris.org/no3/turismin.htm). Sen mukaan, kun aikanaan on alettu rakentaa Portimãosta turistirysää vanhan kalastajakylän paikalle, on rantoja ruoppaamalla tuhottu sardiinien ravinnokseen käyttämien minimaalisen pienten simpukoiden yhdyskunnat. Eli tämän selityksen mukaan syynä ei olisi ainakaan alkujaan ryöstökalastus.

Oli alkuperäinen syy mikä hyvänsä, sardiinit on vähissä. Vuosille 2012–2015 on tehty jonkunlainen kalastuksenrajoitussuunnitelma, jonka avulla Portugalin ja Espanjan sardiinikannat pitäisi saada nousuun. Vuonna 2013 MSC (Marine Stewardship Council) eli pulju joka valvoo ja sertifioi sitä, että kaupattavat fisut on vastuullisesti pyydetty, oli jo asiasta niin vakuuttunut, että palautti portugalilaisille säilykesardiineille sertifikaattinsa. Oli ilmeisesti hätiköity päätös, koska 2014 sertifikaatti peruttiin uudelleen ja syyskuussa Portugalin hallitus kielsi sardiinien kalastuksen. Kalastajille ja kalastusveneiden omistajille on tietysti luvattu korvauksia elinkeinonsa – toivottavasti tilapäisen – menettämisen takia. Espanjassa on käsittääkseni tehty vastaavia päätöksiä. Nyt sitten jännätään, miten tilanne etenee.

Kun ei oo sardiineja, syödään sitten jotain muuta.
Tässä on nautittavaksi meriahventa oreganolla maustettuna.

Viime sunnuntaina käytiin tutustumassa kalastustarinan alkuun Portimãon museossa. Tarkoitus oli tehdä yleisluontoinen kulttuuriretki, mutta paikan päällä siitä tulikin ihan aito sivistymiskäynti. Museo on nimittäin tehty entiseen kalatehtaaseen eli siellä on tehty kaloista, erityisesti sardiineista, purkkisäilykkeitä. Siellä on edelleen näytillä tuotantoketjun osat, joista on rakennettu eräänlainen dioraama. Sen sijaan, että ihmisistä olisi tehty aidon näköisiä, he ovat kuin valkoisia aaveita tehtäviään toimittamassa – ei sen puoleen, siellä on myös vastaavia sardiiniaaveita parvitolkulla! Homma toimii ehdottomasti paremmin kuin jos hahmoista olisi tehty oikeiden Manuelin ja Manuelan näköisiä, puhumattakaan tietysti kaloista, varsinkin hajun puute olisi heti alkanut häiritä, että ei ole kuitenkaan aitoa tämä, ei. Työvaiheiden vieressä voi katsella lyhyttä videonpätkää, jossa eri vaiheet on kuvattu oikeiden ihmisten tekeminä. Pätkät on otettu aikanaan, jalostusteollisuuden kulta-aikana, Portimãossa kuvatusta elokuvasta, jonka voi katsoa myös kokonaan. Sitä katsoessa meinasi parku päästä, onko tämä turistihösäys nyt oikeasti tuon kaiken menettämisen arvoista… Se sentään ilahduttaa, että yrittäävät ihan oikeesti tehdä oikeita päätöksiä asioiden korjaamiseksi.

Museoon voi muuten tutustua myös virtuaalisesti, osoite on: http://museudeportimao.pt/externalPages/visitavirtual/Entrada_Recepcao.swf

Juhlat on juhlittu

Juhla- ja sairastelukaudet ohi – toivottavasti ainakin! Juhlimiset jäi aika vähiin, kun tuo sairastelu vei leijonanosan ajankäytöstä. Ensin oli se lentsu kummallakin ja sitten tuli vatsavaivat tilalle. Ei siitä sen enempää, jokainen on varmaan ihan riittävästi räkinyt, oksentanut ja paskantanut, että tietää missä on menty! Mie onnistuin sentään ajotuksessa, sain syötyä niin jouluna kuin uutena vuotenakin, tuo miehenpuoli taas vaan närkki vuoden lopetusaterian antimia. Tänä aamuna vedettiin sitten vaan teetä ja paahtoleipää aika varovaisesti ennen kuin lähdettiin Continenteen ostamaan jotain pientä päivälliseksi. Saatiin matkaan kolme meriahventa (três robalos), siihen sitten lisukkeeksi vähän tähteeksi jäänyttä riisiä ja sattuneista syistä jääkaappiin unohtuneita parsakaaleja – niitä ihania pieniä, pähkinäisen makuisia, toivottavasti maha kestää…

Jouluna oli siis aika suomalaiskansallinen ruokalista, kraavattua lohta ja kinkkua. Ei mitään bacalhauta meille. Bacalhau on sitä kuivattua ja suolattua turskaa, jota myyvät täällä joulun alla hirveitä määriä. Silloin kauppoihin rakennetaan omat bacalhau-osastot, joiden haju leviää joka puolelle. Siellä jengi käy niitä metrin mittaisia lätkyröitä tutkiskelemassa: niitä käännellään, väännellään, koputellaan ja nuuhkitaan ja sen jälkeen, sitten kun valinta on tehty, myyjät joko pakkaa ne sellaisenaan tai sitten niitä sahataan pienemmiksi paloiksi. Bacalhaua syödään kyllä muulloinkin, väittäävät, että reseptejä löytyy jokaiselle vuoden päivälle ja muutama siihen päälle. Ennen valmistusta kala pitää tietysti liottaa ja telkkarista nähtynä siitä tulee kyllä yllättävän mehevän näköistä fisua. Wikipedian mukaan portugalilaiset on maailmanvalloitusaikoinaan yrittäneet suolata ja kuivata muitakin kaloja merimatkojen evääksi, mutta ainoa, mikä on toiminut, oli tuo pohjoisilta merialueilta pyydetty turska.

Uuden vuoden ateriassa noudattelin viimevuotista meininkiä, kaikenlaisia tapasteluja ja viiriäisiä ikään kuin pääruuaksi. Tällä kertaa viiriäiset kypsy paahtumalla uunissa eikä sähkötkään katkenneet kesken kaiken. Oikein hyviä tuli heistä, parempia kuin padassa hauduttamalla. Tapasteluosastolla oli mm. alentejolaista possua ja possusta tehtyä makkaraa, sydänsimpukoita, katkarapuja ja viiriäisen munia, mustekalaa ja rakuunaporkkanoita, tuoreella yrtillä ryyditettynä. Täällä myytävä tuore rakuuna on sitä ranskalaista versiota, jossa on tosi voimakas ja raikas aniksen maku. Suomesta sitä saa käsittääkseni vain kuivattuna ja siksi kotomaassa en koskaan käytäkään kuin sitä. Siellä myytävä tuore rakuuna on venäläistä sorttia, joka maistuu lähinnä vaan ruoholle… Joka tapauksessa jäi ruuasta aika paljon tähteitä, joita sitten siivoilin pakkaseen vuoden vaihteen lähestyessä!

Ei sitä nyt niin hirveesti ollut ja silti jäi suurin osa syömättä...

Vuosi kuitenkin vaihtui ja sitä ihmeteltiin parvekkeelta. Kaukaa näkyi pari ihan oikeaa ilotulitulitusta, mutta myös täällä oli muutama valopää, jotka olivat ymmärtäneen hätärakettien tarkoituksen hiukan väärin. Lähiympäristö sitten näytti enemmän sotatoimialueelta, mutta brassit ne vaan siellä hiukan iloitteli (video). Boa ano!

Keskitalven juhlien välissä

Jouluun rauhoittuminen tapahtui vähän kuin olosuhteiden määräämänä, ei jakanut lentsussa paljon puuhastella. Sen verran aatonaattona kuitenkin, että meinasin saaha aikaiseksi kunnon joulukokon. Paistoin sämpylöitä ja keittelin samalla teetä. Jossain välissä sitten jätin patalaput siihen teeveden keittämisestä kuuman levyn päälle. Onneksi tuo siippa alkoi ihmetellä, että mikä täällä oikein katkuaa. Saatiin alkava palo sitten sammumaan kytemisvaiheessa, onneksi. Mutta kyllä se perkule säikäytti ja yöunet kun oli jo valmiiksi räkimisen takia aika huonoissa kantimissa, vei tuo juttu viimeisetkin unihiekat silmistä. Mitä sitten opimme tästä: pitäisi juoda vaan vinkkua, siihen kun ei liity palovaaraa, korkeintaan saattaa jokunen lasi särkyä pestessä silloin tällöin.

Jouluaatto meni sitten jo oikeasti rauhaisasti ja perinteisesti: ruokaa, juomaa ja kirjoja. Itse joulupäivä taas tuntui olevan kansallinen ulkonaliikkumispäivä. Käytiin Praia da Rochassa vähän käpeksimässä ja ensimmäistä kertaa tällä reissulla siellä oli paljon porukkaa. Autoja suhasi katkeamattomana virtana ja perhekuntia tallusti ympäriinsä. Myö ei jaksettu hulinaa jäädä seuraamaan, oli edelleen vetämätön olo räkätaudin takia.

Kuva-arvoitus: Mistä voi päätellä, että kuva on otettu joulunaikaan (itseasiassa joulupäivänä 2014)?

Portugalissa toinen joulupäivä ei ole mikään juhlapäivä eli kuten tapaninpäivä eli Boxing Day eli St. Stephen's Day (jota siis joissakin English speeking -katolisissa maissa vietetään). Jalkapalloa seuraaville taas kyse on yksi niistä superpäivistä. Vaikka vetämättömyys vieläkin jatkui, mutta kun oli pelipäivä, pakkohan se oli rantsuun raahautua ja sporttiteeveen ääreen. Punaiset paholaiset voitti Harakat 3 – 1… siisus sentään, mie oikeesti aika isosti inhoan noita joukkueiden lempinimiä, mutta tuon edellisen oli siis tarkoitus tarkoittaa, että United Manchesterista voitti Unitedin Newcastlesta ja jopa ihan pelaamalla. Seuraavaa Man United peli oli tänään sunnuntaina, sössivät helpon voiton 0 – 0 -vierastasuriksi Spursin kentällä. Boxing Day -peli katsottiin enimmäkseen kaksisteen samassa irkkubaarissa kuin vuosi sitten, silloin siellä oli meidän lisäksi pari muutakin, tämän päivän pelista eka jakso On The Rocksissa (brittipubi, jonka vessat oli siistiytyteet viime vuodesta ja henkilökunta vaihtunut ladseista paikallisiin), jossa oli sentään muutama muukin inehmo ja toka jakso Bacchuksessa (eka jakson alkaessa ei ollut vielä auki), jossa ei ollut ketään muuta, ja joka on jotenkin niin saattohoitotilassa – apua! Tulkaa kaikkialta maailmasta Portimäoon katsomaan jalista Bacchukseen! Heti jos olisin Naamakirjassa, tekisin vetoomuksen, perhana! WHERE IS EVERYBODY?

Pois tullessa käytiin syömässä toinen 9,90-hintainen menu, tällä kertaa valkosipulileipää (muito bom) ja sekasalaatti (bom) alkuun, sitten grillattua meriahventa ja taas – ylläri ylläri – grillatut lampaan kyljykset (molemmat muito bomin ja bomin välissä) ja täysin/liki kelvottomat jälkkärit. Kotimäkeä kavutessa brassibaari oli vasta aukeamassa, joten käytiin ottamassa viimeiset voimia antava sen yläkerran kilpailijassa. Mie join lasin punkkua, joka on hinta-laatusuhteeltaan ihan ok, mutta mies sitten sai jotain ihan uutta. Olis ottanut bican (eli siis sen espressoa vastaavan paikallisen) ja brandyn. Kuinka ollakaan, oli se haluttu alkoholillinen menovesi ihan loppu. Tarjosi sitten kyyppari tilalle Monchiquen vuoriston medronhoa eli moonshinea eli pontikkaa. Ihan hyvää oli, sen verran miekin sitä maistoin, kelpais grappan tilalle ihan mennen tullen. Myyntiartikkelina sitten taas oli ihan ehtaa tiskinaltatavaraa, haettiin takahuoneesta, oli tiputettu pestyyn (toivottavasti, ainakaan etikettiä ei enää ollut) viinipulloon ja korkki oli ties mistä… Hyvää ja jännittävää vuoden vaihteen odotusta muuallekin!

Jouluvalmisteluja

Kaiken aikaa on kiirehditty kaupasta toiseen, että on joulua saatu tehdyksi – tai sitten ei. Ei myö nyt muutenkaan olisi hirveästi asiaan panostettu, mutta kun sairastuttiin kumpikin aika räkäiseen lentsuun, ei juuri huvita tuolla kylällä pyöriä. Pieni pala possunkankkua on suolassa, samoin norjalaista lohta ostettiin kraavaukseen.

Joku aika takaperin harrastin vähän askartelua paskartelua ja tein meille jouluisen kukka-asetelman. Tuo avokumppani ei jostain syystä oikein arvostanut (”Onpas köpsän näköinen”), mutta olosuhteisiin nähden olen isse tyytyväinen ja kaikkien yllätykseksi kasvit on edelleen elossa (ovat oikeita, eivät muovisia – ihan totta, uskokee pois) ja jo on kohta kolme viikkoa kulunut!

Kylällä sitten taas ovat panneet parastaan, kierrätys voi oikeasti olla iloinen asia! Keskustassa on melkein kaikki joulukoristeet tehty kierrätetyistä, leikellyistä ja maalatuista muovipulloista. Ja mitä kaikkea niistä sitten voikaan tehdä, oikeesti on vaan se kuuluisa mielikuvitus rajana! On nähty pukkien ja porojen lisäksi ainakin yksi iglu, monta kuusta, erilaisia köynnöksiä ja lahjapaketteja, yksi takka, piparminttukeppejä, lumitähtiä ja mitä lie muuta…

Boas Festas!
Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

Ei pelkästään leivästä

Kaikkea on taas tullut syödyksi, ihan omatekemää sämpylöistä alkaen ja tietysti ravintoloissa. Omatekemistä erikoisemmasta päästä on varmaanniin kanan sisukset (miúdos de frango), joka sisälsi tipusen kaulaa, maksaa ja kivipiiraa (kai), jotka kypsensin ja marineerasin sotkussa, jonka koostumuksen olen jo autuaasti unohtanut. Hyvä arvaus on, että sössö sisälsi jotain tuoretta yrttiä, valkosipulia, chiliä, sitruunamehua, pippuria ja tietysti suolaa, muistaakseni myös Dijon-sinappi oli osallisena siinä hässäkässä. Hyviä kuitenniin olivat, kanan sisällöt.

Raakaa kamaa, vasemmalla kaulat, keskellä maksat ja oikealla erilaisten arvauksien jälkeen kivipiiroiksi tunnistetut osat. Lisäksi mukana oli yllärinä yksi sydän, näky maksojen ja kivipiirojen välissä, hyvää oli hänkin

Tajoilukelpoiset napostelupalat kanansisälmyksistä, á la Jaana

Itse on tehty kaikenlaista, yhden kerran yleisön pyynnöstä pöydällinen erilaisia kaloja ja muita mereneläviä. Se pöydällinen sisälsi paitsi pariloitua lohta (norskikamaa, kai), jonkinlaista meriankeriasta (sitkasta, mutta maukasta) ja meriahventa (mureaa ja maukasta) sekä sitä pikkiriikkistä kalmariksi sanottua mustekalaa, jonka siivosin eka kerran ihan itse (vähäks olen ylpeä!) ennen parilointia. Sydänsimpukoitakin oli kattilallinen, seuraavana päivänä syötiin sitten simpukkapäällysteiset uunin grillivastuksen alla pariloidut lämpimät voileivät.

Kaksi tyhjää lautasta, muut täynnä evästä, lopulta oli kuitenkin massut täynnä!

Naapuribrassibaarin vartaat on olleet hyviä napostelupaloja, sielläkään possuvarras (porco no espeto) ei kyllä tainnut olla ihan fileestä vaan maku oli enempi sisälmysmäinen, kanavartaat on taas olleet ihan tunnistettavia siipipaloja.  Yhdessä grillikanapaikassa Aquan lähellä käytiin syömässä oman kuvitelman mukaan ”kevyt lounas”, joka oli lopulta grillattuja possunpaloja riisin, salaatin ja ranskalaisten kera. Possu oli muka hyvä vaihtoehto, kun se kana olisi ollut joko kokonainen tai puolikas. No, saatiin sitten kahden kanan verran possunkylkeä lisukkeineen… Tarjolla olisi ollut myös Madeira-tyylisiä espetadoja, jotka on siis jätti-isoja vartaita ja ehkä vielä pitää mennä sellainen yksi kaksistaan (= ½ per lärvi) syömään, kunhan on riittävän iso nälkä.

Mistä lie favelasta...
OIkeesti, ne on niin häpsingillään meistä ulokomaalaisista, jotka änkee sisään... mut myö vaan ängetään!

Praia da Rochan yhdessä italialaistyyppisessä kuppilassa syötiin menut eli 9,90 € maksaneet kokonaisuudet. Mie otin kasviskeiton ja tuo toinen valkosipulileivän alkuun (molemmat muito bom), hää sitten grillattua lohta (ei kuulemma kovin bom, mutta syötävää) ja mie grillatut lampaankyljykset (not bad at all eli siis bom) ja lopuksi tosi onnettomat (não é bom) mousset jälkkäriksi.  Pullollinen viiniä kyytipojaksi kustansi sen vähän päälle kympin ja se on täällä aina hintansa väärti… Laseittain juotuna sitten taas saattaa saada sen euronsa verran ihan mitä vaan, varsinkin jos ostaa valkkaria! Bar Miradouro kyllä myy ihan kelpoainetta, oli se sitten mitä vaan nestemäistä. Heijän jo viime talvena riippuvuuden aiheuttaneet paahtopossusämpylät on edelleen olleet miun suosikkeja kylälounaista.

Illalla ennen nukkumaan menoa on yleensä otettu pieni huikka jotain alkoholipitoista (portviiniä, brandyä tai aguardente velhaa = paremman väen brandy) ja sen kanssa pala tai pari tummaa mantelisuklaata, jonka tyyppistä ei jostain syystä Suomesta saa. Ylipäänsä Suomessa mantelisuklaata ei oikein ole puhumattakaan tollaisesta, jossa mantelit on kokonaisena suklaan seassa ja jos sitä sitten jostain sattuu löytymään (Lidlistä löyty kerran), se on jotain maitosuklaamössöä. Tummasuklaa ja mantelit kunniaan!

Oikeastihan tämän nerouden takana ovat paikalliset naapurit
idästä joten yrittäkäämme pitää mielemme avoimina,
mitä naapureihin tulee – myös siis itäisiin, niin vaikeaa kuin se joskus onkin