Howlin' Wolf ja muita eläimiä

Tavattiin taannoin Yläbaarissa enkkupariskunta, jonka mies diggaili vanhaa bluesia kuten tämä omakin. Howlin' Wolfia ei ole tullut kuunneltua aikoihin, mutta tuuli on ulvonut välillä niin susimaisesti, että on selkäpiitä karminut. Yksi finskipari muuten kertoi asustavansa Tampereen kupeessa maaseutumaisessa ympäristössä. Siellä on kuulemma näkynyt sudenjälkiäkin ja ilvekset käy iltojensa ratoksi siirtelemässä pihakynttilöitä.

Pyjama päälle ja baariin!

Baariin lähdössä tässäkin vaan mikä meni pieleen?
Kannattaa ostaa vaatteensa halpakaupoista, niissä näkyy olevan yhteensopivat vetoketjut.

Villa-Lobosin (Heitor, 1887–1959) musiikkia käytiin kuuntelemassa. En tiedä mitä koko nimi tarkoittaisi suomeksi, mutta lobos = sudet. Tempossa oli siis esitys nimeltään Villa-Lobos em Movimento eli V-L liikkeessä. Josué Nunes soitti akustista kitaraa ja Simone Marçal tanssi niin perhanasti. Sali oli nimeltään Black Box ja oli nimensä mukainen paikka. Esityksen aluksi jaettiin opaskirjanen, jota ei kerinnyt yhtään tutkia, joten osa esityksestä meni ns. harakoille. Näytöksen jälkeen sitten voi tutkia, mitä olisi pitänyt ymmärtää. Ihan kiva kolmevarttinen kuitenkin, vähän erilaista kuin yleensä.

Taidevalokuvausta Mustassa Laatikossa

Esitys jatkui vähän valoisammissa merkeissä.

Lenni Lokinpoikasesta on ilmeisesti vanhemmiten kuoriutunut jonkinmoinen ei-niin-kovin-sosiaalinen tyyppi, joko rikollinen tai sitten mieleltään järkkynyt. Joka tapauksessa äskettäin nähtiin hämmentävä spektaakkeli, kun yksi lokki ei tajunnut olevansa ihan vapaa kuin taivaanlintu vaan kuvitteli olevansa kaltereiden takana. Se nokki tosi hätääntyneenä edessään ollutta metalliporttia, ei siis ihan kaikki munat korissa hänellä.

Päästäkää miut pois täältä!

Kaiketi mustalaisilta oli sitten taas toisaalta vapauteen päässyt aasi, jota poliisit kävivät ihmettelemässä tuossa Yläbaarin nurkilla. Lopputulemana elukka sidottiin liekaan liikenneympyrän kupeeseen niin, että ainakin syötävää riitti. Aamulla se oli hävinnyt, liekö ottanut uudet hatkat vai olisko omistaja käynyt sen hakemassa.

Aasiparkki

Kesällä luin muutaman sarjakuvakirjan, ja niissähän yleensä elukoita piisaa. Ensin seikkailin Fingerporissa ja sitten siirryin Kamalan luonnon pariin. Jossain vaiheessa tuli déjà-vu ja piti alkaa plärätä uudelleen edellistä nidettä. Kamalan luonnon kettu nimittäin kertoi nähneensä uintiretkellä majavan ja muistelin Rivo-Riitan kertoneen käyneensä yöuinnilla ja kohdanneensa ketun, joka oletettavasti näki majavan… Ja kyllä, niin olivat kaksi strippiä kuin samoista aivoista. Sitten google avuksi ja selvisi, että samaiset hengentuotteet oli julkaistu samana päivänä Hesarissa ilmeisesti 10.10.2014 (http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000819379.html).

Majavia näkyvissä

Syömäpuolella on naatittu mustaa possua pariin otteeseen. Porco pretosta tehtyä presuntoa eli ilmakuivattua kinkkua on syöty enemmän ja vähemmän, mutta tuoretta lihaa enempi vähempi. Syynä on ollut se, että kun olen sitä pari kertaa ravintelissa kokeillut, ei oo ollut tavallista possua kummempi kokemus. Nyt kun on ite ottanut asiakseen tehdä kunnon evästä, on eron huomannut huomattavaksi. On ostettu possunniskasiivuja, jotka ruskistan kepeästi pannulla ja sitten hauduttelen kypsäksi tilkassa valkoviintä, mausteena suolan ja mustapippurin lisäksi yleensä rosmariinia ja valkosipulia. Ja niin tulee possusta sikahyvää!

Tästä täytyy tulla hyvää!

Ja niin muuten tulikin, lisukkeena krassipestolla maustettua spagettia.

Käytiin vaihteeksi possuravintelissa lounaalla.
Mie söin possu-simpukkaevään (hyvä yhdistelmä, vaikka kuulostaa oudolta) ja hää otti tietysti kalaa,
kun kerran oltiin sikaraflassa, ihan loogista...

Paistoin taannoin ruisleipää, joka onnistu tosi hyvin. Sen lisukkeeksi tuo mies halusi kraavattua lohta ja saamansa piti. Jämälohet syötiin avokadon ja viinietikkamarinoidun punasipulin kera. Ihan harkittavissa oleva alkupala kekkereillekin. Muuten on kalan syönti kotosalla ollut viime aikoina vähäistä, johtuneeko siitä, että huonojen ilmojen takia on osteltu yleensä jotain useamman päivän säilyvää, jos vaikka ei muutamaan päivään poistuttaisikaan residenssistä. Juuri nyt kun tätä kirjoittelen, aurinko sentään paistaa, mutta tuuli ulvoo nurkissa. Säätiedotuksessa on loppuviikolle luvattu taas ei nyt sentään lunta ja räntää, mutta vettä ja tuulta senkin edestä.

Avokadoa, lohtaja ja jossain välissä myös sipulia.

Naapurissa on talo, joka on ollut tyhjillään.
Sitten ykskaks sinne pölähti katon täydeltä väkeä ruokabileisiin, kylmää säätä ja tuulta urheasti uhmaten.
Kekkereiden jälkeen talo on taas ollut autiona.

Tällaista ensi viikolle...
Todellisuus voi olla kyllä jotakin aivan muuta, täällä sää vaihtuu niin nopsaan.

Vaihtelun vuoksi jotakin ihan muuta

Alla siskon kommentteja blogiin ja matkakertomus Vietnamista, kiitos julkaisuluvasta!

”Hei, lueskelin blogisi viimeisimmän päivityksen. Kulttuuria tuntuu riittävän! Sormikasjuttu oli mielenkiintoinen. Kai siihen joku (järkevä) syy pitää löytää, että DI laskee ihmisen sormien lukumäärän väärin. Ne tölkin nipsuista tehdyt laukut on niin painavia, että jos ei jo toinen olkapää olisi ja alempana, niin sellaista roikottamalla se varmaan putoaisi.

Ja kiinalaisen kalenterin mukaan on kukon vuosi. Vietnamissakin valmistauduttiin kiinalaiseen uuteen vuoteen eikä sielläkään voinut olla varma oliko lintuhahmo kukko vai kana. Joka kaupungissa koristellaan yksi katu juhlakaduksi. Siinä kalpenee hulppeimmatkin suomalaiset jouluvalot! Lintuhahmoista vielä: käveltiin tuossa Imatrankosken keskustassa ja ohitettiin rakennustyömaan metalliristikkoaita. Aita oli koristeltu punaisilla lintusilhueteilla ja minä totesin, että kukot ovat vallanneet kotikaupunginkin. Lähempää tarkasteltuna hahmot paljastuivat käkösiksi - aidassa oli teoksen nimi.

Matka oli pääosin myönteinen kokemus. Aloitimme Saigonista, jossa asuu 10 miljoonaa ihmistä, joilla on kuusi miljoonaa skootteria ja jokunen autokin. Kadun ylittäminen sujui niin, että astui liikennevirtaan päättäväisen rauhallisesti ja kulki suoraa. Jos alkoi pelottaa, kannatti laittaa silmät kiinni. Tosin silloin ei olisi nähnyt, mitä kaikkea niiden kaksipyöräisten päällä kulki! Ne toimivat perheautoina eli vanhemmat ja pari lasta kulkee samalla pyörällä ja tarvittaessa koko maallinen omaisuus.

Saigonin osuudella kävimme tutustumassa Vietkong-sissien tunneleihin, joissa he piileskelivät sodan aikana. Minäkin ryömin maan alla. Vietnamilaiset ovat pieniä. Opas kertoi, että pituus noin 150 cm ja paino 50 kg. Varmistin ennen tunneleihin menoa, että niissä riittää leveyttä! Vietnamilaiset ovat todella pieniä. Olin kerran hississä kuuden vietnamilaisen kanssa ja tunsin itseni normaalipituiseksi. Yksi matkakumppaneista oli pitempi, mikä johtui kahdeksan sentin koroista. Painosta en tässä kohtaa mainitse mitään.

Saigonin ostospaikat olivat mielenkiintoisia. Ne olivat joko mahdottomia markkinoita, joista minun olisi ollut mahdotonta löytää mitään tai hienoja ostoskeskuksia, joista minulla ei olisi ollut varaa ostaa mitään. Ruokakokemukset Saigonistakin olivat myönteiset, ja tilanne vain parani Phan Thietissä, rantalomakohteessa.

Kun siirryimme rannalle, Jukka sairastui mahatautiin. Tutustuimme vietnamilaiseen sairaanhoitoon. Tohtori ja lääkärihoitaja tulivat hotelliin. Englannin kielen ääntäminen oli heillä niin kuin useimmilla muillakin sellaista, että minun korvani oli vaikea erottaa, mistä on kysymys. Tauti tuli kuitenkin diagnosoitua ja hoidoksi Jukka sai muovikassillisen lääkkeitä. Sen verran ymmärsimme, mikä oli antibiootti, joten sen potilas nautti ohjeen mukaan, samoin kuin veteen liuotettavan jauheen, jolla ylläpidettiin nestetasapaino. Parissa päivässä tauti nujertui ja Jukkakin pääsi nauttimaan ruuasta.

Hedelmäthän ovat ihania aina, mutta vietnamilaiset osaavat valmistaa kasviksetkin hyvin. Pohjana on ranskalainen keittiö. Kansallisruoka on nuudelikeitto, jossa on niitä kasviksia ja lisänä kalaa, kanaa tai lihaa. Salaatit olivat myös hyviä. Liharuokaa syötiin vähän, kalaa ja kanaa enemmänkin. Ilma oli helteinen, joten tukevaa ruokaa ei oikein kaivannutkaan. Iltapalaksi nautittiin joskus lettuja (pancakes) ja minä otin vietnamilaista kahvia. Kahvi tuodaan pöytään kupissa, jonka päällä on suodatin, josta viimeiset vedet suodattuvat kuppiin. Vietnamilainen kahvi oli  hyvää, välillä nautin sen maidon kanssa. Aamiaisella oli tarjolla "morning coffee" ja "vietnamese coffee". Yhtenä aamuna, kun menin ottamaan kahvia, tarjoilija otti vietnamilaista sumppia sisältäneen kannun, kaatoi sen sisällön pannuun, jossa luki aamukahvi ja lähti täyttämään pannua. Sen takia en vissiin huomannut kahvien maussa eroa.

Rantaloma vietettiin lähellä Mui Nen kalastajakylää. Mereneläviä oli tarjolla. En ikinä ole nähnyt sellaista määrää erilaisia simpukoita ja rapuja. Hummereita olen nähnyt, mutta tuolla oli isoja, värikkäitä rapuja. Tyydyin pääosin katsomaan niitä, yhden kerran maistoin simpukoita, mutta eivät ne ole minun juttu. Altaissa oli lisäksi tarjolla sammakoita, kilpikonnia ja käärmeitä.

Eläminen tuli halvaksi. Kahden hengen ruuan juomineen sai noin viidellä eurolla eikä taksimatka vienyt perikatoon. Ihmiset ovat ystävällisiä, mutta eivät päällekäyviä (paitsi liikenteessä). Lomakohteessa muistin taas kerran, että vaatteita ei paljon kannattaisi mukaan ottaa, kun niitä saa halvalla paikan päältä.

Ruuan lisäksi nautin kiireettömyydestä, kävelin pitkin hiekkarantaa, luin neljä kirjaa ja kävin kaksi kertaa hieronnassa. Ei muuten hierontakaan ollut kallista: tunnin hieronta 6-11 €. Joitain virkkausharjoitelmiakin tein.

Pitkä lentokin sujui mukavasti. Takaisin tullessa nukuin suurimman osan matkasta. Tarkoitus oli lukea, mutta jostain syystä tabletille tallennetut kirjat yms. lukemistot eivät auenneet. Tästä otin opiksi: käsimatkatavaroissa on jatkossa yksi kirja, luotettavin käyttöliittymä.”

Tässä netistä napattuja kuvia noista mainituista mopokuljetuksista, on ne aika taitavia!

On mieleni ylitsevuotavainen

Mindfulness – miksi jollekin, minkä tarkoitus on pitää tyyppi rauhallisena ja tyytyväisenä, on annettu niin harhaanjohtava nimi (hyvä on, harrastan vähän väärinlukemista ja -tulkintaa, sorry!) Meikäläisen mieli on kaiken aikaa ihan täynnä ja ylivuotoja sattuu tuon tuosta, eikä se todellakaan ole yhtään tietoisuustaitoja (kiva sana) lisäävää, sano.

He eivät treenaa tietoisuustaitojaan vaan ihan vaan kroppaansa.
Hotskun alakerrassa on kuntoklubi EVOC,
joka jostain syystä siirtyi yhtenä päivän ulkosalle riekkumaan.
Siellä on yksi miesohjaaja, jonka treenien vetäminen kuulostaa enemmän
poliittiselta agitointikokoukselta kuin jumpan ohjaamiselta.

Mikä sen pään sitten täyttää? No, jatkuvasti joku korvamato jäytää, nykyisin usein Ai como ela é bela, bela demais… (https://www.youtube.com/watch?v=8-L-C4KW_Z0) ja siitä päästään näppärästi Kasevaan: Voi kuinka kaunis on tuo nainen, varsinkin, kun kertosäkeitten sanojen sisältö on kutakuinkin sama. Parempaa kuitenkin kuin Ace of Basen All That She Wants, joka on pahimman luokan sontaa, mutta joka tarttuu kuin sinne Junttilan tuvan seinään ARRGGHH… Yleensä nuo päähän soimaan jymähtävät biisit on tietysti sellaisia, joista ei muista eikä osaa kuin kertsin, onneksi Kasevaa on päässä pidempiäkin pätkiä. Ja tämä koko ajan taustalla, viimeiseksi kun nukahtaa ja ensimmäiseksi kun herää – não bom. Ruotsalainen kirjailija Leif GW Persson kertoo käyttävänsä viiniä lääkityksenä päästäkseen eroon kehässä kiertävistä ajatuksistaan (http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000005040934.html).  Viini kyllä auttaa rauhoittamaan levotonta päänuppia, mutta ainakaan vielä annostelussa ei oo tarttenu mennä yhtä pitkälle, kuin mitä tuo svenski!

Ruoka-ajatukset pyörii tietysti myös koko ajan taustalla ja joskus sitä keksii uuden reseptin ihan huomaamattaan, sen kun vaan alkaa kokkaamaan. Käsitöitten suunnitteluprosessi on yleensä vähän järjestelmällisempi, mutta kyllä siinäkin taustalla koko ajan jotain tapahtuu. Yleensä, kun on joku juttu kesken, siitä syntyy jo ajatus jotain muuta tekelettä varten. Sitten ei millään malttais tehdä sitä alkuperäistä valmiiksi, kun pitäis jo päästä uutta juttua testaamaan – ja sitten tulee tietysti mokia, kun keskittyminen herpaantuu… Tein Abrahamille ne tilatut villahanskat Suomesta ostetusta 7 veljestä -langasta ja jostain syystä aloin vääntää niihin kuutta sormea. Onneksi älysin tehdä uusintalaskennan, kun huomasin, että nyt ei joku täsmää. Kerroin sitten Abelle, että näin meinas tapahtua ja kuinka ollakaan, todellisuus oli taas tarua ihmeellisempää. Hää on nimittäin syntynyt kuusisormisena, ylimääräiset on leikattu pois vasta aikuisena Ruotsissa. Jäljelle on jääneet sellaiset hassut nystyrät kummankin pikkusormen kupeeseen. Mutta nykyisin siis viisisormiset sopii paremmin.

Ensin piirretään kaavat...

...ja sitten jo esitelläänkin uusia hienoja hanskoja!

Joskus ideoita saa tiätenkin muualtakin kuin omasta päästä. Käytiin Manulassa, jossa oli Angolasta kotoisin olevien käsityöläisharrastajien näyttely. Siellä oli ihan lystejä laukkuja, joissa oli käytetty purkin avausrenkaita somisteena. Niistä renksuistahan siis väännetään ihan mitä vaan, ja jotkut osaa niillä tekeleillä myös rahastaa. Muistelisin, että kun kävin Mikkelissä käsityökaupassa ostamassa tarvikkeet omaan käsilaukkuun, siellä oli valmiita renksukasseja, jotka maksoi satasia.

Renksukukkia

Tällä hetkellä suurin pollaparan kuormittaja on tietenkin kielet, enkku, porttugaali ja Abrahamin takia myös svenski (hää käyttää sitä eräänlaisena salakielenä, jolla kommentoi paheksuvasti ympäristön väkeä, ilman että raukat ymmärtää – toivottavasti) pyörii myllyssä. Siitäköhän se muuten johtuu, ettei tule mitään valmista, mylly tarttis varmaan vaihtaa johonkin tuottavampaan värkkiin. Joskus ilmoille putkahtaa kyllä jotain ihan odottamatonta. Artur kehui osaavansa sanoa rakastavansa vaikka kuinka monella kielellä, mutta ei venäjäksi – ne lukuisat tyttöystävät, näes. Hetki piti muistella, mutta osasin sitten lisätä hänen arkistoonsa myös Я люблю тебя. Yksi Arturin heiloista oli ruotsalainen malmötär ja kuinka ollakaan, baarin tupsahti sieltä kotoisin oleva mieshenkilö, jonka kanssa myös heitettiin muutama kommentti hänen äidinkielellään. Hää on asustellut Portugalissa pitkään, mutta vasta nyt muuttanut Portimãoon, ja osaa kieltä. Aksentti on kyllä niin paljastava, että ensimmäisestä olásta kuuli, missä on juuret.

EMARPissa oli Laurentino Cabaçon taidenäyttely, nimeltään Cores e Formas em Harmonia eli Värit ja muodot sopusoinnussa. Ihan oli miellyttäviä töitä esillä, ei siinä mitä. Vesilaitoksen aula vaan ei ole kaikkein rauhallisin paikka töitä katsella, mutta parempi sielläkin kuin ei missään.

Sopusoinnussa

Levotonta mieltä rauhoittaa myös musiikki, jossa on liikaa nuotteja – ei kuitenkaan Mozart, vaan enämpi jatsahtava kama, josta käytiin TEMPOssa kuuntelemassa argentiinalaislähtöisen pianistin Pablo Lapidusasin tekosia. Kivaa oli, paitsi että läsnä oli myös nuorisoa, joka ei olisi läsnä halunnut olla. Liekö kyseessä opintopisteiden hankinta, vai mikä, joku Bempostan koulu oli osallinen tapahtumaan. Tilaisuus alkoi taas vasta puoli kymmeneltä perjantai-iltana, kummasti mekin nyt on totuttu noihin myöhäisiin alkamisaikoihin. Kerran mentiin Arturin baariin kahdeksan maissa, ja hää oli niin, että kylläpäs tulittekin tänään myöhään. Poistuttiin pelin loputtua n. klo 22 ja saatiin kuulla lähtevämme aikaisin – ota tuosta sitten selvä.

Kappaleet kuulosti yllättävän paljon siltä, mikä niiden nimet antaa ymmärtää.
Formiguinhassa muurahaiset vilisti ja ehkä apinoilla ei ollut kramppeja (Macaco não tem cãimbra).

Pianokonsertin jälkeisenä lauantaina (päivällä klo 16) mentiin museoon, siellä A Academia de Música de Lagosin kuoro esitti pianosäestyksellä Henry Purcellin ooperan "Dido and Aeneas".  Koreografia oli koominen, kaksi pianistia vaihtoi joka välissä paikkaa keskenään kuin rikkinäisessä tuolileikissä, jossa tuoleja onkin yhtä monta kuin leikkijöitä. Myös kuoro marhasi kuin muurahaiset jonossa lavalle ja pois, lavalle ja pois… Kauniisti kyllä lauloivat, paitsi että kolmesta soolo-osuudesta kaksi ekaa oli aika kököjä. Viimeisin, joka esitti kuolevaa Didoa, oli kyllä mainio.

Henry Purcellin maailmankaikkeus Portimãon museossa - ei ihan pieni tila siis (ehe, ehe nauraisi Artur)

Joskus musiikin kuuntelun tueksi saa enemmän, joskus vähemmän infoa - tällä kertaa vähän vähemmän.

Tuolileikki käynnistymässä.

Taas kerran rivissä.
Yksi laulajista oli soikeine kasvoineen ja pitkine nenineen kuin suoraan Cabaçon maalauksista!

Lauantaisena iltapäivänäytöksenä käytiin katsastamassa myös Pähkinänsärkijä. Esiintyjät olivat Companhia de Dança do Algarve e bailarinos convidados – Margot de Andrade e Oliver Hechavarria eli kaksi jälkimmäistä olivat vierailevat tähdet Makeishaltijattarena ja Prinssinä muiden esiintyjien ollessa opiskelijoita. Musiikki tuli nauhalta eikä onneksi tapahtunut mitään Mariah Careyn uudenvuodenkämmejä. Nuorimmatkin tanssijat – varmaan jotain 8-vuotiaita – onnistuivat eikä lapsiyleisökään pahemmin riekkunut. Oli kiva kokemus!

Pähkinänsärkijä ennen muuttumistaan prinssiksi, tässä metamorfoosin vaiheessa esiintyjä oli yksi opiskelijoista.

Manulassa oli taannoin yhtenä torstaina muutaman tunnin mittainen kiinalaisen kulttuurin päivä juhlistamassa sikäläisen uuden vuoden alkamista, vähän olivat etuajassa kuitenkin, vuosi näkyy nimittäin vaihtuvan vasta 28.1.2017. Siellä oli mm. erilaisia käsitöitä, joista varsinkin Wang Yonghongin muotoilemat saviset tyypit oli tosi lystejä. Kotiin päin tallustellessa törmättiin vielä Jin ja Jang -kissoihin ja taas oli hetken aikaa rauha maassa ja päässä. Tammikuu on muuten ollut kylmintä aikaa, mitä täällä on vietetty, joten sekin kyllä pitää aivojen öljyt jähmeinä.

Kiva kananen vai oisko kukkonen

Siis eiks hyö ole liikkiksiä!

Jin ja Jang köllimässä mustan muovipussin päällä.
Varmaan oli lämpöisempi makuualusta kuin ilman muovia, on ollut nimittäin oikeesti kylmää.
Yölämmöt on olleet lähellä nollaa ja päivisinkään ei oo paljon yli kymmenen päästy.

Isi, miksi me kannatamme Atléticoa?

Portugalissa puhutaan ajoittain kolmesta ähvästä (Três F), joilla viitataan diktatuurin aikana vallalla olleeseen politiikkaan, jolla Salazar yritti pitää kansan tyytyväisenä. Kyseessä on siis kolminaisuus Futebol, Fado e Fátima. Fado on suosittua edelleen, mutta viimeisin f, joka viittaa uskontoon (Fátimassa väitetään Neitsyt Marian käyneen näytillä kolmelle lapselle 1917 tienoissa ja paikkaan tehdään edelleen pyhiinvaelluksia) ei taida enää olla niin voimissaan. Ekasta taas ei varmaan voi koskaan jauhaa liikaa.

Youtubesta löytyy klassikko, jossa Tuomas Virkkunen (Suomen toiseksi paras jalkapalloselostaja, miusta Tero Karhu on paras, Matti Härkönenkään ei ole yhtään huono ja Kimmo Porttilaakin on hauska kuunnella) kertoo koskettavan tarinan siitä, miten pitkä jatkumo Pedroja kannattaa Atlético Madridia, joka ei koskaan voita mitään (https://www.youtube.com/watch?v=V80byOsCbb8). Katsoin ihan ite livenä sitä Atléticon ja Getafen 1-1-tasuriin päättynyttä peliä (jonain, luulin että sellaisena sunnuntai-iltana, erittäin myöhään, kun oikeasti olisi pitänyt olla nukkumassa, eikä taas kerran mennä töihin ihan hönössä, vaikkaikin La Liga oli ihan oikeasti kiinnostavampaa kuin se, että kykeneekö tekemään työnsä, mutta tarkistuksen jälkeen olinkin siihen aikaan 2009 opiskelija ja sain valvoskella ilman huonoa omaatuntoa, oli päivä mikä hyvänsä) ja sain ihan armottomat tätä mä niin kannatan -kiksit! Kyseisen Pedro-selostuksen aikana pelikin kerkes jo loppua, mutta hällä väliä. Suosittelen! Madridin ns. kakkosjoukkue on voittanut La Liga -mestaruuden ja mestareiden liigassakin pärjännyt, Eurooppa-liigan jopa voittanut tämän eeppisen tarinan kerronnan jälkeen, mutta sehän kertoo vain siitä, että joukkue on mennyt pilalle, koska aina se voittaminen ei olekaan se kovin juttu.

Nick Hornby on kirjoittanut kirjan Hornankattila (Fever Pitch), joka kertoo Arsenalin fanittamisesta tai kannattamisesta (support), jota sanaa enkut mieluummin käyttävät. Jos oikein muistan, kannattaminen oli katkeransuloista (bittersweet) kunnes Arsenal sitten lopulta voitti. Kyseinen voitto taisi olla ennen Valioliigan alkua (1992) tullut vuoden 1991 voitto, koska kirja on julkaistu vuonna 1992. Voiton jälkeen kannattaja ei enää tiennyt, mitä tavoitella seuraavaksi tai jotain. Ilmeisesti seuraan vuonna 1996 tullut valmentaja Arsene Wenger hallitsee tämän pelin, että on parempi olla tavoittelemassa voittoa kun voittaa, koska hänen aikanaan Arsenal on koko ajan ollut lähellä voittoa, mutta voittanut vain satunnaisesti (1998, 2002, 2004) ja kakkossijojakin samoin (1999, 2000, 2001, 2003, 2005) eli eivät ole kannattajat saaneet itselleen massua liian täyteen…

Aina kun ollaan Yläbaarissa oltu katsomassa pelejä, tuo ukkokulta on ilmoittanut Benfica- ja Sporting-kannattajille olevansa Porton mies, ihan vaan ollakseen eri mieltä. Minä nyt sitten taas olen tehnyt älyllisen analyysin (just just) ja päättänyt oikeasti alkaa kannattaa kyseistä O Porto -kaupungin jalkapallojoukkuetta. O Porto siksi, että jostain syystä ovat päättäneet, että tuo kyseinen satamakaupunki (satama = o porto) on se varsinainen satama ja siksi määräinen artikkeli myös nimessä, ainoa laatuaan Portugalissa.

Joskus se ottaa koville.
Benfican kannattaja, joka nojailee baaritiskiin, antoi taannoin kyytiä Yläbaarin sipsipussitelineelle.
Siellä se raukka rojotti seinältä pudonneena valkoisen pöydän takana häpeissään.
Ylennys kyllä tapahtui nopsasti ja kukaan muu ei varmaan alennustilaa enää muistakaan.

Kun nyt sitten kerran ko. joukkuetta kannatan, pitää tietää ainakin yksi tosiasia (jonka voi heti unohtaa, vain umpinörttikannattajat muistaa mitään joukkueen historiasta, mutta heille kuuluukin kaikki kunnia, ultrakannattajat taas on niitä kunniattomia paskiaisia, joitten tärkein tavoite on häiritä oman joukkueen pelaamista ja mätkiä vastustajien kannattajat sairaalaan): joukkue on perustettu 1893 (toinen meikäläisen kannattama joukkue MAU perustettiin 1878) eli historiaa piisaa eikä se sijaitse Lissabonissa. Sen lisäksi fanituksen tekee helpoksi joukkueen värit eli sini-valkoinen on heidän värityksensä. Paras juttu on kuitenkin lempinimi Dragões eli lohikäärmeet. Parasta kattohaikaroissakin on se, että kun niitä katsoo oikein kaukana lentelemässä, ne näyttää ihan Maameren tarinoiden lohikäärmeiltä!

Joukkueitten lempinimethän on yleensä joko tylsiä itsestäänselvyyksiä (Liverpool = The Reds), typeriä (MAU = The Red Devils) tai ihan häröjä (Suomen naisten jalkapallomaajoukkue = Helmarit eli Helmipöllöt, voe mahoton sentään). Benfica on muuten Kotkat (Águias) ja Sporting Leijonat (Leões). Edellisten kotipelien alussa lennätetään aina kotkaa, joten se natsaa ihan hyvin. Sikäli kuin tiedän, Porton tai Sportingin peleissä ei ole sen paremmin lohikäärmeitä kuin leijoniakaan näkynyt…

Dragões, Leões e Águias.

Norski muistaa aina välillä muistuttaa, että miesten pitäisi muistaa käyttää kondomia, ettei maailmaan syntyisi enää yhtään uutta Manchester Unitedin kannattajaa. Artur valisti, että sitten kun MAU ei enää riitä, voin ottaa käyttöön lyhenteen RUIM (ruim = myös huono, mutta enempi, oikeestaan ihan paska).

Ei siitä sen enempää.

Porton kannattamista tukee myös se, että asunnon jakaa Mies, joka on ehkä nähnyt Maxi Pereiran (joukkueen laitapuolustaja) Lissabonin lentokentällä. Itse olin kyseisellä hetkellä eriöretkellä, joten tarinan todenperäisyys on ihan savolaisen puheitten varassa. Maalivahtina on muuten Pyhä Iker, Iker Casillas, joka sai vähän ikävät lähdöt Real Madridista (sieltä lempinimi San Iker, täkäläisittäin tietysti olisi São Iker, mutta tyytyvät jostain syystä tuohon naapurikieliseen versioon) ja valmentajana Pyhän hengen Nuno eli Nuno Espírito Santo, vaikka nykyisen menestyksen perusteella suhteet yläkertaan tuntuu olevan vähän jäässä, putosivat liigacupista jollekin Moreirenselle. Primeira Ligassa (joka sponsorin mukaan tunnetaan tällä hetkellä Liga NOSina) ollaan kyllä mukana kärkikahinoissa.

Kaikkihan eivät jostain kummasta syystä jalkapallosta perusta, mutta tuntuu sitä leimautumista syntyvän muihinkin ajanvietteisiin. Yläbaarissa nähtiin ennen joulua suomalaispari, joka ei paljon muihin ottanut kontaktia. Naisen elämän merkittävin sisältö tuntuu olevan Emmerdalen seuraaminen. Kerrankin piti katsoa netistä kolme jaksoa putkeen ja supista kommentteja miehen korvaan, että kyllä minä tuota jo olin epäillytkin ja mies ihailevasti seursi vieressä ja antoi tukensa. Kolmannen jakson aikana kyllä hänen keskittymisensä vähän herpaantui ja telkkarista näkyvä jalis alkoi kummasti kiinnostaa. Ei hän kyllä lajista tunnu paljon tietävän, koska grafiikoissa näkyneen lyhenteen POR (eli siis Porto) hän kuvitteli tarkoittavan Portugalin maajoukkuetta. Sitten vasta olisi tietysti sotkeentunut, jos vastustaja olisi ollut yhden viikon aikana kaksi kertaa (liiga ja kuppi) vastaan tullut Belenenses (BEL), joka ei ole ollut mikään vastaantulija vaan pelit päättyi kiikaritulokseen eli tasuriin 0–0. Meillä oli eilen perheensisäistä draamaa, MAU ja Pool ottivat yhteen, siitäkin syntyi tasuri, tällä kertaa 1–1. Jos maalit olis menneet Artturilan kannattajien suhteessa, pelin olis pitänyt päättyä jotain 20–1…

Penkille ovat istahtaneet Mr. Mustache ja vaimo.
Leo on intohimoinen Man Unitedin kannattaja ja Ritaa ei vois vähemmän kiinnostaa.

Kuninkaitten päivä

Kaikki se hemmetin sosiaalisuus, jota paettiin Suomeen (joka oli siis sosiaalisin suomalainen kaksiviikkoinen ikänä) on palannut ja moninkertaisena. KÄÄK! KÄÄK! Kääk! Kääk… hengitä syvään, kyllä se helpottaa…

Sergio ilahtui meidät nähdessään ja mekin tietysti, kun nähtiin hänet. Paluupäivänä napattiin Yläbaarissa teetä ja kinkkusämpylät ja painuttiin pehkuihin iltapäivästä, jotta reissusta toivuttaisiin. Saatiin kuitenkin sisäpiirin tietoa, että seuraavana päivänä olisi tarjolla uutta medronhoa sekä melosaa eli medronhosta tehtyä hunajaviinaa.

Perinteiseen tapaan mentiin paluupäivän iltana Tokyoon syömään ja sashimit oli ihan priimaa eikä susheissakaan ollut mitään vikaa, riisi oli kyllä epämääräisesti läjättyä, mutta maukasta. Uutena vuotena oli kuulemma ollut niin paljon väkeä, että olivat rakentaneet kaksi kattausta ja ekan satsin syöjät olivat joutuneet hotkimaan ennen pois potkimista, tämän kertoi siis tarjoilija eikä (närkästynyt?) asiakas, joita oli ollut kolmisen sataa. Hurjaa, sanoo hän.

Toka päivä meni kaappien täydennyksessä, käytiin kaksi eri kertaa Continentessä ja kummallakin kertaa samalla kassalla. Vähän meni naureskellessa, mutta en edelleenkään tiennyt, miten portugaliksi sanotaan Hei taas. Nyt olen ottanut selvää, että Olá novamente voisi toimia. Myyjältä yritin kysyä, että kuinka kääntyy taas (again), mutta hän tarjosi vain outra vez, joka kyllä on toisen kerran, mutta ei ehkä sitä mitä tavoittelin, vaan mistäs sen tietää…  Kauppareissuilta palatessa käytiin Sergiolla, juotiin kaffet ja otettiin sitten sitä hunajalla maustettua viinaa sormustimellinen, ihan oli hyvää, jos sellaisesta tykkää!

Illalla Bacchukseen syömään ja katsomaan, kun Tottenham voitti Chelsean (Come on you Spurs!). Berenice kokkasi, vaikka olisi mieluummin ollut muualla ja muu väki kohkasi. Meidät otettiin vastaan kuin ties mitkä kadonneet karitsat, Carol ja Brian sai aiemmin tuiki tuntemattomatkin enkut halailemaan meitä ja lisäksi informaatio siitä, kuka kannattaa ketä oli mennyt suodattamattomana läpi. Myös pari tyyppiä, jotka aiemmin ei meitä juuri noteerannut, alkoi yksi kaksi hymyillä ja haastella, mitkäköhän uuden vuoden lupaukset hyö oli tehneet…? Carol selitti jossain vaiheessa niin kiihkeästi Lee-poikansa edesottamuksista, että lima lensi ja suoraan samanmittaisen kuuntelija suukkiin, ja kyllä, kuuntelija olin minä, joka meinasin jotenkin johonkin leipäläpi auki kommentoida. Joko C:n elimistössä ei ole taudinaiheuttajia tai sit mie olen hyvinkin immuuni, koska ainakaan vielä ei ole normaalista poikkeavia oireita.

Syötiin kana-annokset ja saatiin kuulla Arturilta tarina baarin perustamisen ajoilta, siihen liittyi epärehellisiä yhtiökumppaneita ja amerikkalainen tyttöystävä (tähän mennessä kirjatut tyttöystävät: USA, SVE, FIN (useita), NED, POR), jonka ohjeilla nykyinen Bacchus on pystytetty. Kun olimme matkalla petiin, tavattiin ohimennen yksi Yläbaarin kantiksista (maalari kai ammatiltaan), jonka kanssa ei ole meillä todellakaan yhteistä kieltä. Hää kulki ohi Artturilasta, kun odotetiin safkaa, näki meidät ikkunan läpi ja vilkutti – ei siis koskaan ennen, hyvä kuin nyökäytti ohi mennessään. Sitten paluumatkalla kotiin hää siis tuli vastaan ja alko selittää kiihkeästi, että meidät näki aiemmin illalla ja että Sergio’s on edelleen auki ja että voin kotimatkalla mennä sinne jatkamaan neulomista ja että muuten, Sporting hävisi. Just joo, en ymmärtänyt yhtään mitään, paitsi että ymmärsin kaiken… Ja kyllä, mentiin juomaan Sergion viiniä ennen kotiin menoa. Onneksi Carol ja Brian ei tulleet perässä, hyö on muuttaneet naapuriin Plaza Realiin, koska edellisessä kämpässä Jardins da Rochassa oli vähän turhan tehokas lattianpesu olohuoneessa myrskypäivinä eikä hyö siellä sitten lopulta muutenkaan viihtyneet. Heitä on kiva nähdä, mutta samassa ravintolassa istuminen heidän ja/tai poikansa Leen kanssa voi olla turmiollista maksalle.

Viime perjantaina Portugalissakin juhlittiin loppiaista, täällä se on Dia de reis eli kuninkaitten päivä. Myö käytiin kylällä lopettamassa joulu, ihailtiin valoja ja kuunneltiin cantares de reis (myös cantares de janeiras viitaten laulamisaikaan tammikuussa) eli perinteisesti joulu päätetään laulamalla perinteisiä veisuja. Kun kaksi kuoroa oli esiintynyt ja kolmas aloitti, todettiin, että Trad. on ollu perhanan tylsä säveltäjä ja lähdettiin pois. Jos olis jaksettu loppuun asti, tarjolla olis ollut jeropigaa ja bolo reitä, mutta jätettiin suosiolla väliin, ei ne kumpikaan mitään herkkua ole.

Loppiaisen tunnelmakuvia:

Loppiaisen jälkeisenä päivänä syötiin kotona pihviä, pottuja ja parsa- ja kukkakaalia. Vois kuulostaa tylsältä, vaan ei sitä ollut. Ruuan jälkeen mentiin Yläbaariin juomaan vähän viiniä, mutta jumituttiinkin sinne sitten pidemmäksi aikaa. Ekaksi siellä oli yksi niistä meidän mielestä mukavista suomalaisista juttukaveriksi tilapäisesti paikalla olleine vaimoineen. Sitten kantaväeltä loppiaiselta lauantaille siirretty juhla-ateria alkoi uppoamaan syöjiin ja jotenkin päädyttiin heidän kanssaan hölisemään tyhjänpäiväisyyksiä. Oikeesti se alkoi siitä, että pöytään ilmestyi tuoreita appelsiineja ja sitruunoita, joista aplareita annettiin meillekin. Jälkimmäisen mehua tiristettiin possupaistin päälle. Mie ohimennen kysäisin, että eikö Sergion kokkaus toiminut, kun piti hakea omat mausteet (Sergio não é bom chefe, porque… tai jotain sinne päin) ja sanoin, että miekin kyllä tykkään possusta sitruunan kanssa (Eu também gosto de carne de porco com limão), minkä jälkeen sain sitruunankin kotiin viemisiksi (maistui sunnuntain possupihvien kanssa oikein hyvältä).

Pariloitu pihvi, uunissa rosmariinin ja valkosipulin kanssa paistetut perunat ja kaaleja. Hyvää!

Täkäläiset pihvit poikkeaa suomalaisista.
Fileetä en muista ees nähneeni, nää on jotain paistilämpäreitä.
Ennen parilointia mausteeksi tuoretta timjamia ja mustapippuria, sitten parilalle maustepuoli alaspäin.
Kääntämisen jälkeen suolataan.
Halutun kypsyinen pihvi pois pannulta, pannulle pieni tilkka vettä ja brandyä sekä nokare voita.
Annetaan nesteen irrottaa pannuun tarttuneet maut ja kaadetaan pihville soosiksi.

Pikkuruisia parsakaalin jalostusversioita broccolineja on syöty ennenkin,
nyt niiden lisäksi oli vastaavia kukkakaalista.
Pieni tilkka vettä kattilan pohjalle, vähän suolaa ja höyrytetään.
Viimeistely voinokareella ja pippurilla.

Yksi syöjistä oli useasti tavattu Sporting-kannattaja, joka valitteli, ettei voi oikein juhlia, koska oli töitä tiedossa, etenkin yöllä. Totesin, että varmaan sitten itsesi gigolona elätät. Gigolo-kommentista irtosi hemmetinmoinen ilo, minkä lisäksi sitten tuli haasteltua vaikka mitä pöytäseurueen kanssa. Harmi, että siitä ei ole dokumenttia, koska se oli ihka ensimmäinen kerta melkein paikallista haastaen niin, että siitä tuli melkein keskustelua. Yksi syöjistä oli maanviljelijä, jolta ne sitrukset oli peräisin. Hää ei enkkua osannut, joten pakko oli vääntää paikallista ja kyllähän myö jotenkin toisiamme ymmärrettiinkin. Siksi ei häntä ole ennemmin näkynyt, koska tilalla on paljon hommaa, hedelmien lisäksi kasvatetaan myös lampaita ja vuohia. Sporting/gigolo-mies muistutti taas kerran meille olevansa kommunisti ja teki tarkistuksen muiden miesten kengistä, ovatko samaa kastia hänen kanssaan vai kapitalistin kammotuksia. Meidän talous päätyi rajan punaiselle puolelle, sen verran räjähtäneet lenkkarit tuolla ukolla oli jaloissaan.

Olen mietiskellyt ralli-englantia (erittäin hyvä ja tehokas tapa saada asia yksinkertaisesti esitetyksi ja tajutuksi vaikka tyylipisteitä ei jaetakaan), lentokoneen matkustamohenkilökunta -englantia (ihan sama mikä on alkuperäinen äidinkieli, kuulutukset tulee sellaisella yhtenä pötkönä suolletulla möngerryksellä, että ihan sama mitä yritetään sanoa eli kukaan ei ymmärrä yhtään mitään) ja sitten tätä omaa epätoivoista pyrkimystä tulla ymmärretyksi paikallisella kielellä. Mahtaa se kuulostaa kamalalta alkuperäisasukkaiden korvissa… Kieliopintojen avuksi on otettu Duolingo-sovellus, jota käyttääkseen täytyy kyllä osata englantiakin, koska suomea sieltä ei löydy. Ehkä se portuguese sen avulla alkaa paremmin avautua.

Ilta kuitenkin päättyi aikanaan ja palattiin kotiovelle, joka ei sitten meille auennutkaan. Kun palattiin valittamaan lukko-ongelmasta, respan mukava nainen teki jotain meidän korteille ja annoin sitten yhden saaduista appelsiineista hänelle ennen ylös matkaamista. Eihän se lukkosysteemi edelleenkään toiminut, joten takaisin alas. Sanoin naiselle, että anna se appelsiini takaisin, kun et kerran saanut lukkoakaan kuntoon… Onneksi hän siis on mukava ja huumori-immeisiä, joten alkoi nauraa käkätellen hoitamaan hommaa. Lopulta sitten aulassa notkuilun jälkeen paikalle tullut yörespa sai lukon vihdoin auki (ja hänkin aplarin) ja päästiin nukkumaan.

Tällä hetkellä maassa vietetään kolmen päivän suruaikaa (três dias de luto nacional), koska paikallinen Kekkonen Mário Soares kuoli tuona loppiaisen jälkeisenä lauantaina. Kovasti häntä muistellaan ja kauniita sanoja käytetään, vaan yksi kommentti oli, että perhanan mafioso, joutikin lähteä. Ihan en ymmärtäny, miksi moinen katkeruus, jotenkin se liittyi vanhoihin Afrikan alusmaihin. Kun käytiin keskustassa shoppaamassa aamupäivällä tänään maanantaina, ei suruaikaa muualla huomannut, kuin että rikospoliisin (Polícia Judiciária) edessä oli lippu puolitangossa. Täällä on huomattavasti vapautuneempaa lippujen liehutus kuin Suomessa. Liput on salossa 24/7 eikä sekään tunnu olevan niin tarkkaa, onko lippu ylösalaisin tai onko jäljellä enää pelkkiä riekaleita.