On mieleni ylitsevuotavainen

Mindfulness – miksi jollekin, minkä tarkoitus on pitää tyyppi rauhallisena ja tyytyväisenä, on annettu niin harhaanjohtava nimi (hyvä on, harrastan vähän väärinlukemista ja -tulkintaa, sorry!) Meikäläisen mieli on kaiken aikaa ihan täynnä ja ylivuotoja sattuu tuon tuosta, eikä se todellakaan ole yhtään tietoisuustaitoja (kiva sana) lisäävää, sano.

He eivät treenaa tietoisuustaitojaan vaan ihan vaan kroppaansa.
Hotskun alakerrassa on kuntoklubi EVOC,
joka jostain syystä siirtyi yhtenä päivän ulkosalle riekkumaan.
Siellä on yksi miesohjaaja, jonka treenien vetäminen kuulostaa enemmän
poliittiselta agitointikokoukselta kuin jumpan ohjaamiselta.

Mikä sen pään sitten täyttää? No, jatkuvasti joku korvamato jäytää, nykyisin usein Ai como ela é bela, bela demais… (https://www.youtube.com/watch?v=8-L-C4KW_Z0) ja siitä päästään näppärästi Kasevaan: Voi kuinka kaunis on tuo nainen, varsinkin, kun kertosäkeitten sanojen sisältö on kutakuinkin sama. Parempaa kuitenkin kuin Ace of Basen All That She Wants, joka on pahimman luokan sontaa, mutta joka tarttuu kuin sinne Junttilan tuvan seinään ARRGGHH… Yleensä nuo päähän soimaan jymähtävät biisit on tietysti sellaisia, joista ei muista eikä osaa kuin kertsin, onneksi Kasevaa on päässä pidempiäkin pätkiä. Ja tämä koko ajan taustalla, viimeiseksi kun nukahtaa ja ensimmäiseksi kun herää – não bom. Ruotsalainen kirjailija Leif GW Persson kertoo käyttävänsä viiniä lääkityksenä päästäkseen eroon kehässä kiertävistä ajatuksistaan (http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000005040934.html).  Viini kyllä auttaa rauhoittamaan levotonta päänuppia, mutta ainakaan vielä annostelussa ei oo tarttenu mennä yhtä pitkälle, kuin mitä tuo svenski!

Ruoka-ajatukset pyörii tietysti myös koko ajan taustalla ja joskus sitä keksii uuden reseptin ihan huomaamattaan, sen kun vaan alkaa kokkaamaan. Käsitöitten suunnitteluprosessi on yleensä vähän järjestelmällisempi, mutta kyllä siinäkin taustalla koko ajan jotain tapahtuu. Yleensä, kun on joku juttu kesken, siitä syntyy jo ajatus jotain muuta tekelettä varten. Sitten ei millään malttais tehdä sitä alkuperäistä valmiiksi, kun pitäis jo päästä uutta juttua testaamaan – ja sitten tulee tietysti mokia, kun keskittyminen herpaantuu… Tein Abrahamille ne tilatut villahanskat Suomesta ostetusta 7 veljestä -langasta ja jostain syystä aloin vääntää niihin kuutta sormea. Onneksi älysin tehdä uusintalaskennan, kun huomasin, että nyt ei joku täsmää. Kerroin sitten Abelle, että näin meinas tapahtua ja kuinka ollakaan, todellisuus oli taas tarua ihmeellisempää. Hää on nimittäin syntynyt kuusisormisena, ylimääräiset on leikattu pois vasta aikuisena Ruotsissa. Jäljelle on jääneet sellaiset hassut nystyrät kummankin pikkusormen kupeeseen. Mutta nykyisin siis viisisormiset sopii paremmin.

Ensin piirretään kaavat...

...ja sitten jo esitelläänkin uusia hienoja hanskoja!

Joskus ideoita saa tiätenkin muualtakin kuin omasta päästä. Käytiin Manulassa, jossa oli Angolasta kotoisin olevien käsityöläisharrastajien näyttely. Siellä oli ihan lystejä laukkuja, joissa oli käytetty purkin avausrenkaita somisteena. Niistä renksuistahan siis väännetään ihan mitä vaan, ja jotkut osaa niillä tekeleillä myös rahastaa. Muistelisin, että kun kävin Mikkelissä käsityökaupassa ostamassa tarvikkeet omaan käsilaukkuun, siellä oli valmiita renksukasseja, jotka maksoi satasia.

Renksukukkia

Tällä hetkellä suurin pollaparan kuormittaja on tietenkin kielet, enkku, porttugaali ja Abrahamin takia myös svenski (hää käyttää sitä eräänlaisena salakielenä, jolla kommentoi paheksuvasti ympäristön väkeä, ilman että raukat ymmärtää – toivottavasti) pyörii myllyssä. Siitäköhän se muuten johtuu, ettei tule mitään valmista, mylly tarttis varmaan vaihtaa johonkin tuottavampaan värkkiin. Joskus ilmoille putkahtaa kyllä jotain ihan odottamatonta. Artur kehui osaavansa sanoa rakastavansa vaikka kuinka monella kielellä, mutta ei venäjäksi – ne lukuisat tyttöystävät, näes. Hetki piti muistella, mutta osasin sitten lisätä hänen arkistoonsa myös Я люблю тебя. Yksi Arturin heiloista oli ruotsalainen malmötär ja kuinka ollakaan, baarin tupsahti sieltä kotoisin oleva mieshenkilö, jonka kanssa myös heitettiin muutama kommentti hänen äidinkielellään. Hää on asustellut Portugalissa pitkään, mutta vasta nyt muuttanut Portimãoon, ja osaa kieltä. Aksentti on kyllä niin paljastava, että ensimmäisestä olásta kuuli, missä on juuret.

EMARPissa oli Laurentino Cabaçon taidenäyttely, nimeltään Cores e Formas em Harmonia eli Värit ja muodot sopusoinnussa. Ihan oli miellyttäviä töitä esillä, ei siinä mitä. Vesilaitoksen aula vaan ei ole kaikkein rauhallisin paikka töitä katsella, mutta parempi sielläkin kuin ei missään.

Sopusoinnussa

Levotonta mieltä rauhoittaa myös musiikki, jossa on liikaa nuotteja – ei kuitenkaan Mozart, vaan enämpi jatsahtava kama, josta käytiin TEMPOssa kuuntelemassa argentiinalaislähtöisen pianistin Pablo Lapidusasin tekosia. Kivaa oli, paitsi että läsnä oli myös nuorisoa, joka ei olisi läsnä halunnut olla. Liekö kyseessä opintopisteiden hankinta, vai mikä, joku Bempostan koulu oli osallinen tapahtumaan. Tilaisuus alkoi taas vasta puoli kymmeneltä perjantai-iltana, kummasti mekin nyt on totuttu noihin myöhäisiin alkamisaikoihin. Kerran mentiin Arturin baariin kahdeksan maissa, ja hää oli niin, että kylläpäs tulittekin tänään myöhään. Poistuttiin pelin loputtua n. klo 22 ja saatiin kuulla lähtevämme aikaisin – ota tuosta sitten selvä.

Kappaleet kuulosti yllättävän paljon siltä, mikä niiden nimet antaa ymmärtää.
Formiguinhassa muurahaiset vilisti ja ehkä apinoilla ei ollut kramppeja (Macaco não tem cãimbra).

Pianokonsertin jälkeisenä lauantaina (päivällä klo 16) mentiin museoon, siellä A Academia de Música de Lagosin kuoro esitti pianosäestyksellä Henry Purcellin ooperan "Dido and Aeneas".  Koreografia oli koominen, kaksi pianistia vaihtoi joka välissä paikkaa keskenään kuin rikkinäisessä tuolileikissä, jossa tuoleja onkin yhtä monta kuin leikkijöitä. Myös kuoro marhasi kuin muurahaiset jonossa lavalle ja pois, lavalle ja pois… Kauniisti kyllä lauloivat, paitsi että kolmesta soolo-osuudesta kaksi ekaa oli aika kököjä. Viimeisin, joka esitti kuolevaa Didoa, oli kyllä mainio.

Henry Purcellin maailmankaikkeus Portimãon museossa - ei ihan pieni tila siis (ehe, ehe nauraisi Artur)

Joskus musiikin kuuntelun tueksi saa enemmän, joskus vähemmän infoa - tällä kertaa vähän vähemmän.

Tuolileikki käynnistymässä.

Taas kerran rivissä.
Yksi laulajista oli soikeine kasvoineen ja pitkine nenineen kuin suoraan Cabaçon maalauksista!

Lauantaisena iltapäivänäytöksenä käytiin katsastamassa myös Pähkinänsärkijä. Esiintyjät olivat Companhia de Dança do Algarve e bailarinos convidados – Margot de Andrade e Oliver Hechavarria eli kaksi jälkimmäistä olivat vierailevat tähdet Makeishaltijattarena ja Prinssinä muiden esiintyjien ollessa opiskelijoita. Musiikki tuli nauhalta eikä onneksi tapahtunut mitään Mariah Careyn uudenvuodenkämmejä. Nuorimmatkin tanssijat – varmaan jotain 8-vuotiaita – onnistuivat eikä lapsiyleisökään pahemmin riekkunut. Oli kiva kokemus!

Pähkinänsärkijä ennen muuttumistaan prinssiksi, tässä metamorfoosin vaiheessa esiintyjä oli yksi opiskelijoista.

Manulassa oli taannoin yhtenä torstaina muutaman tunnin mittainen kiinalaisen kulttuurin päivä juhlistamassa sikäläisen uuden vuoden alkamista, vähän olivat etuajassa kuitenkin, vuosi näkyy nimittäin vaihtuvan vasta 28.1.2017. Siellä oli mm. erilaisia käsitöitä, joista varsinkin Wang Yonghongin muotoilemat saviset tyypit oli tosi lystejä. Kotiin päin tallustellessa törmättiin vielä Jin ja Jang -kissoihin ja taas oli hetken aikaa rauha maassa ja päässä. Tammikuu on muuten ollut kylmintä aikaa, mitä täällä on vietetty, joten sekin kyllä pitää aivojen öljyt jähmeinä.

Kiva kananen vai oisko kukkonen

Siis eiks hyö ole liikkiksiä!

Jin ja Jang köllimässä mustan muovipussin päällä.
Varmaan oli lämpöisempi makuualusta kuin ilman muovia, on ollut nimittäin oikeesti kylmää.
Yölämmöt on olleet lähellä nollaa ja päivisinkään ei oo paljon yli kymmenen päästy.