Kuninkaitten päivä

Kaikki se hemmetin sosiaalisuus, jota paettiin Suomeen (joka oli siis sosiaalisin suomalainen kaksiviikkoinen ikänä) on palannut ja moninkertaisena. KÄÄK! KÄÄK! Kääk! Kääk… hengitä syvään, kyllä se helpottaa…

Sergio ilahtui meidät nähdessään ja mekin tietysti, kun nähtiin hänet. Paluupäivänä napattiin Yläbaarissa teetä ja kinkkusämpylät ja painuttiin pehkuihin iltapäivästä, jotta reissusta toivuttaisiin. Saatiin kuitenkin sisäpiirin tietoa, että seuraavana päivänä olisi tarjolla uutta medronhoa sekä melosaa eli medronhosta tehtyä hunajaviinaa.

Perinteiseen tapaan mentiin paluupäivän iltana Tokyoon syömään ja sashimit oli ihan priimaa eikä susheissakaan ollut mitään vikaa, riisi oli kyllä epämääräisesti läjättyä, mutta maukasta. Uutena vuotena oli kuulemma ollut niin paljon väkeä, että olivat rakentaneet kaksi kattausta ja ekan satsin syöjät olivat joutuneet hotkimaan ennen pois potkimista, tämän kertoi siis tarjoilija eikä (närkästynyt?) asiakas, joita oli ollut kolmisen sataa. Hurjaa, sanoo hän.

Toka päivä meni kaappien täydennyksessä, käytiin kaksi eri kertaa Continentessä ja kummallakin kertaa samalla kassalla. Vähän meni naureskellessa, mutta en edelleenkään tiennyt, miten portugaliksi sanotaan Hei taas. Nyt olen ottanut selvää, että Olá novamente voisi toimia. Myyjältä yritin kysyä, että kuinka kääntyy taas (again), mutta hän tarjosi vain outra vez, joka kyllä on toisen kerran, mutta ei ehkä sitä mitä tavoittelin, vaan mistäs sen tietää…  Kauppareissuilta palatessa käytiin Sergiolla, juotiin kaffet ja otettiin sitten sitä hunajalla maustettua viinaa sormustimellinen, ihan oli hyvää, jos sellaisesta tykkää!

Illalla Bacchukseen syömään ja katsomaan, kun Tottenham voitti Chelsean (Come on you Spurs!). Berenice kokkasi, vaikka olisi mieluummin ollut muualla ja muu väki kohkasi. Meidät otettiin vastaan kuin ties mitkä kadonneet karitsat, Carol ja Brian sai aiemmin tuiki tuntemattomatkin enkut halailemaan meitä ja lisäksi informaatio siitä, kuka kannattaa ketä oli mennyt suodattamattomana läpi. Myös pari tyyppiä, jotka aiemmin ei meitä juuri noteerannut, alkoi yksi kaksi hymyillä ja haastella, mitkäköhän uuden vuoden lupaukset hyö oli tehneet…? Carol selitti jossain vaiheessa niin kiihkeästi Lee-poikansa edesottamuksista, että lima lensi ja suoraan samanmittaisen kuuntelija suukkiin, ja kyllä, kuuntelija olin minä, joka meinasin jotenkin johonkin leipäläpi auki kommentoida. Joko C:n elimistössä ei ole taudinaiheuttajia tai sit mie olen hyvinkin immuuni, koska ainakaan vielä ei ole normaalista poikkeavia oireita.

Syötiin kana-annokset ja saatiin kuulla Arturilta tarina baarin perustamisen ajoilta, siihen liittyi epärehellisiä yhtiökumppaneita ja amerikkalainen tyttöystävä (tähän mennessä kirjatut tyttöystävät: USA, SVE, FIN (useita), NED, POR), jonka ohjeilla nykyinen Bacchus on pystytetty. Kun olimme matkalla petiin, tavattiin ohimennen yksi Yläbaarin kantiksista (maalari kai ammatiltaan), jonka kanssa ei ole meillä todellakaan yhteistä kieltä. Hää kulki ohi Artturilasta, kun odotetiin safkaa, näki meidät ikkunan läpi ja vilkutti – ei siis koskaan ennen, hyvä kuin nyökäytti ohi mennessään. Sitten paluumatkalla kotiin hää siis tuli vastaan ja alko selittää kiihkeästi, että meidät näki aiemmin illalla ja että Sergio’s on edelleen auki ja että voin kotimatkalla mennä sinne jatkamaan neulomista ja että muuten, Sporting hävisi. Just joo, en ymmärtänyt yhtään mitään, paitsi että ymmärsin kaiken… Ja kyllä, mentiin juomaan Sergion viiniä ennen kotiin menoa. Onneksi Carol ja Brian ei tulleet perässä, hyö on muuttaneet naapuriin Plaza Realiin, koska edellisessä kämpässä Jardins da Rochassa oli vähän turhan tehokas lattianpesu olohuoneessa myrskypäivinä eikä hyö siellä sitten lopulta muutenkaan viihtyneet. Heitä on kiva nähdä, mutta samassa ravintolassa istuminen heidän ja/tai poikansa Leen kanssa voi olla turmiollista maksalle.

Viime perjantaina Portugalissakin juhlittiin loppiaista, täällä se on Dia de reis eli kuninkaitten päivä. Myö käytiin kylällä lopettamassa joulu, ihailtiin valoja ja kuunneltiin cantares de reis (myös cantares de janeiras viitaten laulamisaikaan tammikuussa) eli perinteisesti joulu päätetään laulamalla perinteisiä veisuja. Kun kaksi kuoroa oli esiintynyt ja kolmas aloitti, todettiin, että Trad. on ollu perhanan tylsä säveltäjä ja lähdettiin pois. Jos olis jaksettu loppuun asti, tarjolla olis ollut jeropigaa ja bolo reitä, mutta jätettiin suosiolla väliin, ei ne kumpikaan mitään herkkua ole.

Loppiaisen tunnelmakuvia:

Loppiaisen jälkeisenä päivänä syötiin kotona pihviä, pottuja ja parsa- ja kukkakaalia. Vois kuulostaa tylsältä, vaan ei sitä ollut. Ruuan jälkeen mentiin Yläbaariin juomaan vähän viiniä, mutta jumituttiinkin sinne sitten pidemmäksi aikaa. Ekaksi siellä oli yksi niistä meidän mielestä mukavista suomalaisista juttukaveriksi tilapäisesti paikalla olleine vaimoineen. Sitten kantaväeltä loppiaiselta lauantaille siirretty juhla-ateria alkoi uppoamaan syöjiin ja jotenkin päädyttiin heidän kanssaan hölisemään tyhjänpäiväisyyksiä. Oikeesti se alkoi siitä, että pöytään ilmestyi tuoreita appelsiineja ja sitruunoita, joista aplareita annettiin meillekin. Jälkimmäisen mehua tiristettiin possupaistin päälle. Mie ohimennen kysäisin, että eikö Sergion kokkaus toiminut, kun piti hakea omat mausteet (Sergio não é bom chefe, porque… tai jotain sinne päin) ja sanoin, että miekin kyllä tykkään possusta sitruunan kanssa (Eu também gosto de carne de porco com limão), minkä jälkeen sain sitruunankin kotiin viemisiksi (maistui sunnuntain possupihvien kanssa oikein hyvältä).

Pariloitu pihvi, uunissa rosmariinin ja valkosipulin kanssa paistetut perunat ja kaaleja. Hyvää!

Täkäläiset pihvit poikkeaa suomalaisista.
Fileetä en muista ees nähneeni, nää on jotain paistilämpäreitä.
Ennen parilointia mausteeksi tuoretta timjamia ja mustapippuria, sitten parilalle maustepuoli alaspäin.
Kääntämisen jälkeen suolataan.
Halutun kypsyinen pihvi pois pannulta, pannulle pieni tilkka vettä ja brandyä sekä nokare voita.
Annetaan nesteen irrottaa pannuun tarttuneet maut ja kaadetaan pihville soosiksi.

Pikkuruisia parsakaalin jalostusversioita broccolineja on syöty ennenkin,
nyt niiden lisäksi oli vastaavia kukkakaalista.
Pieni tilkka vettä kattilan pohjalle, vähän suolaa ja höyrytetään.
Viimeistely voinokareella ja pippurilla.

Yksi syöjistä oli useasti tavattu Sporting-kannattaja, joka valitteli, ettei voi oikein juhlia, koska oli töitä tiedossa, etenkin yöllä. Totesin, että varmaan sitten itsesi gigolona elätät. Gigolo-kommentista irtosi hemmetinmoinen ilo, minkä lisäksi sitten tuli haasteltua vaikka mitä pöytäseurueen kanssa. Harmi, että siitä ei ole dokumenttia, koska se oli ihka ensimmäinen kerta melkein paikallista haastaen niin, että siitä tuli melkein keskustelua. Yksi syöjistä oli maanviljelijä, jolta ne sitrukset oli peräisin. Hää ei enkkua osannut, joten pakko oli vääntää paikallista ja kyllähän myö jotenkin toisiamme ymmärrettiinkin. Siksi ei häntä ole ennemmin näkynyt, koska tilalla on paljon hommaa, hedelmien lisäksi kasvatetaan myös lampaita ja vuohia. Sporting/gigolo-mies muistutti taas kerran meille olevansa kommunisti ja teki tarkistuksen muiden miesten kengistä, ovatko samaa kastia hänen kanssaan vai kapitalistin kammotuksia. Meidän talous päätyi rajan punaiselle puolelle, sen verran räjähtäneet lenkkarit tuolla ukolla oli jaloissaan.

Olen mietiskellyt ralli-englantia (erittäin hyvä ja tehokas tapa saada asia yksinkertaisesti esitetyksi ja tajutuksi vaikka tyylipisteitä ei jaetakaan), lentokoneen matkustamohenkilökunta -englantia (ihan sama mikä on alkuperäinen äidinkieli, kuulutukset tulee sellaisella yhtenä pötkönä suolletulla möngerryksellä, että ihan sama mitä yritetään sanoa eli kukaan ei ymmärrä yhtään mitään) ja sitten tätä omaa epätoivoista pyrkimystä tulla ymmärretyksi paikallisella kielellä. Mahtaa se kuulostaa kamalalta alkuperäisasukkaiden korvissa… Kieliopintojen avuksi on otettu Duolingo-sovellus, jota käyttääkseen täytyy kyllä osata englantiakin, koska suomea sieltä ei löydy. Ehkä se portuguese sen avulla alkaa paremmin avautua.

Ilta kuitenkin päättyi aikanaan ja palattiin kotiovelle, joka ei sitten meille auennutkaan. Kun palattiin valittamaan lukko-ongelmasta, respan mukava nainen teki jotain meidän korteille ja annoin sitten yhden saaduista appelsiineista hänelle ennen ylös matkaamista. Eihän se lukkosysteemi edelleenkään toiminut, joten takaisin alas. Sanoin naiselle, että anna se appelsiini takaisin, kun et kerran saanut lukkoakaan kuntoon… Onneksi hän siis on mukava ja huumori-immeisiä, joten alkoi nauraa käkätellen hoitamaan hommaa. Lopulta sitten aulassa notkuilun jälkeen paikalle tullut yörespa sai lukon vihdoin auki (ja hänkin aplarin) ja päästiin nukkumaan.

Tällä hetkellä maassa vietetään kolmen päivän suruaikaa (três dias de luto nacional), koska paikallinen Kekkonen Mário Soares kuoli tuona loppiaisen jälkeisenä lauantaina. Kovasti häntä muistellaan ja kauniita sanoja käytetään, vaan yksi kommentti oli, että perhanan mafioso, joutikin lähteä. Ihan en ymmärtäny, miksi moinen katkeruus, jotenkin se liittyi vanhoihin Afrikan alusmaihin. Kun käytiin keskustassa shoppaamassa aamupäivällä tänään maanantaina, ei suruaikaa muualla huomannut, kuin että rikospoliisin (Polícia Judiciária) edessä oli lippu puolitangossa. Täällä on huomattavasti vapautuneempaa lippujen liehutus kuin Suomessa. Liput on salossa 24/7 eikä sekään tunnu olevan niin tarkkaa, onko lippu ylösalaisin tai onko jäljellä enää pelkkiä riekaleita.