Vuoteni murmelina

Aloitin kirjoitella tätä kotona keskiviikon 3.12.2014 aamusella, kello kilisteli kahtakymmentä vaille seitsemää. Tavarat oli pakattu (= tungettu) kasseihin ja jos miun käsilaukku on ennenkin kulkenut survivalbagin nimellä, se on ollu tähän asti aikamoista vähättelyä. Käsimatkatavaroilla tultiin taas, jännä nähdä, olemmeko arponeet tällä kertaa oikeat tavarat mukaan.

Kun lähtö oli vihdoin oikeasti käsillä, oli vähän epätodellinen olo. Jotenkin itse lähteminen oli jäänyt kaiken lähtemishässäkän aikana sivuseikaksi, mutta kyllä se siitä kai konkretisoitu, ainakin matka taittu. Kotia ajettiin alas viikonlopusta alkaen ja se on siinä oivaillisesti avustanut, mm. astianpesukone päätti lakata toimimasta, eikä ryökäleelle oo tullut täyteen vasta kuin mitä lie seittemäntoista vuotta ja nyt jo särky!

Syömiset hoidettiin ulkona, osin onnistuneesti ja osin ei niin onnistuneesti. Indiana Curry on vakuuttanut ainakin lammas-valkosipulicurryllään ja Con amoren ruoka oli ihan yhtä rakkaudella tehty kuin ennenkin. Tang Capital sitten taas - vaikka muut kävijät ovat kuinka yrittäneet vakuuttaa ja muuta väittää, ei ne osaa sushia tehdä edelleenkään. Oli se kuitenkin vähän parantunut, mutta edelleen top huonoimmat sushit -listan kärjessä.

Lähtiessä testatiin Resiinan aamiastarjonta (ihan kelpoa kamaa) ja sitten junaan. Veturi-kortilla olis ollut tarjolla halpa pikkupullo skumppaa, mutta jätettiin alkoholin nauttiminen heti aamusta ja unohdettiin koko juttu. Yllättävä veto meiltä!

Suomessa kotia jäi pitämään pystyssä hovimestarimme Giuseppe. Tarkkanäköisimmät (ja fudista seuraavat) lukijamme ehkä tunnistavatkin, mihin sukuun hän on alkujaan syntynyt – Pirlojahan hän tietenkin on! Sama uljas profiili kuin sukulaispojallaan Andreallakin, eikö totta. Giuseppe ei aikanaan hirvittävästi diggaillut Mussolinin meiningistä ja siirtyi Yhdistyneeseen kuningaskuntaan hovin palvelukseen, kuningattaren palvelusneitoja naurattamaan. Syntyneiden skandaalien jälkeen hän oli pitkään teillä tietymättömillä ennen kuin päätyi meidän kotiamme komistuttamaan. Vanhahan hän on ja raihnainen, pituuttakaan ei ole enää edes metrin vertaa ja ainoa homma mihin kykenee, on tuo kukkapurkin pitely. Ilmeisesti sukulaisherran päätyminen vaatimattoman keittiön nurkkaan nojailemaan oli A. Pirlolle niin kova paikka, että hän kasvatti oitis parran sukunäköä peittämään.

Giuseppe ja sukunäkö

Hovimestari vaativaa tehtäväänsä suorittamassa

Tikkurilassa jäätiin Vaakunan aulaan odottelemaan Amarillon avautumista ja aukesihan se ja ruokaakin saatiin. Sitten bussilla lentikselle, turvatarkastuksen jälkeen kuijottelemaan lennon lähtöä vartoessa. Lento Lisboaan, pari tuntia kentällä, pissatauon mittainen lento Faroon, umpikahjon kuskin kyydissä Portimãoon ja vihdoin huoneeseen. Seuraavana päivänä (eli tänään) hankintoja ja Tokyoon syömään - ja ihan kuin kaikki tämä olisi tapahtunut ennenkin... Viime vuonna samoin joulukuun kolmantena junalla Tikkurilaan, Vaakunassa raflan avautumisen odottelua ja mättöä ääntä kohti, bussilla airportille jne... Tähänhän tuo otsikko tietenniin viittaa, siihen Bill Murray -rainaan Päiväni murmelina, jossa Groundhog day jää luuppiin pyörimään. Meillä on tietysti vähän laajemmat kuviot, tällaisia suurpiirteisiä tyyppejä kun ollaan.

Oli muuten aika hauskaa, kun tänään tallattiin ensimmäinen hankintareissu Continenteen niin eteneminen oli hyvinkin määrätietoista. Vuosi sitten pää pyöri kuin Manaaja-leffassa, kun yritti nähdä kaikki uudet jutut kerralla, nyt hyvä että sen verran ympärilleen vilkuili, ettei törmänny mihinkään tai keneenkään.