Makuasioita – Questão de Gosto

Kahvilassa käynti on yhden asian takia joka kerta yhtä hauskaa. Mie tykkään juoda espresson tapaista paikallista pikkukupista (um bica tai um cafe), tuo mies sitten taas jonkun sortin maitokahvia (paikalliset kai sanoisi meia de leite eli puolet maitoa) ja usein jonkun leivonnaisen kera. Kun tilaus tulee pöytään, säännönmukaisesti tarjoilija on sijoittamassa ns. miesten juomaa miehelle ja ns. naisten juomaa syömisineen miulle. Joskus reaktio on aidon ällistynyt, kun sanotaan, että on menossa väärin. Jos hää tilaa galãon, joka on juomalasiin tehty sekoitus paljosta maidosta ja vähästä kahvista, ällistelyä ei esiinny, se on ilmeisesti koiraspuolisillekin hyväksytty kaffe.

Lusanakin on taas auki, ah onnen päiviä! Käytiin syömässä pitkän kaavan mukaan ja oli NIIN hyvää ja toisen kerran vähän lyhyemmin, eikä ollut ihan niin nannaa, kun lisäkekasvikset oli hengettömiksi keitetyt, pääruoka itsessään oli kyllä hyvää taas. Ruuasta ei sen enempää, mutta ruuan mukana tarjotusta viinistä vähän. Ekalla kerralla kyseessä oli Paxá Wines -nimisen algarvelaisen viinitilan pullollinen tintoa, sekoitettu useammasta rypäleestä, suodattamaton ja todella suunmukaisen maukas, tokalla keralla mie join lasillisen hyvää roseeta ja tuo toinen valkkaria. Muissa kapakeissa juodut vinkut on olleet ns. talon viinejä, ihan ok kulloisenkin ruuan kanssa, mutta eivät mitään herkkuja. Kun Lusanassa tilattiin ruuat, pyydettiin vaan valitsemaan pullollinen, joka sopii niiden kanssa, vaikka viinilistaa toki meille tarjottiinkin ja tokalla kerralla sama juttu niiden lasillisten kanssa. Tuumattiin vaan, että sie tiedät paremmin, niin kuin tietääkin, koska Lusana myös myy viinejä ulos eikä vain tarjoa niitä safkan kanssa. Vinkut on tuplaten kalliimpia kuin ne muualla juodut, mutta silti vaan pari kymppiä per pullo ja pari euroa per lasi. Pois lähtiessä oli sitte

n niin herkkää, kun omistajatar sanoi, että tarvitsette sitten minkälaista apua hyvänsä, soittakaa vaan hänelle tai pistäytykää, hää kyllä jeesaa…

Makuasiapuolelle mennään sitten siinä, että meiksiä ärsyttää tosi ankarasti se, että täällä ravintelit on kiinni tai auki just niin kun paikanpitäjiä huvittaa, eikä siitä sitten meitä asiakkaita viititä hirviästi infota. Sama juttu on näitten mestojen www/facebook-sivujen kanssa, edelliset päivitykset on tehty silloin, kun sivut on perustettu, sen jälkeen so what. Miusta hyvää asiakaspalvelua on kertoa, milloin sitä palvelua saa tai sitten ei. Toisaalta, kun rafla on aikanaan avattu, siellä on voinut olla sitä sun tätä, joista on tilattu teippaukset ikkunoihin. Sitten ajan kuluessa on palvelut karsiutunut ja teippauksetkin on tietysti rapistunu, mutta ei niitä kukaan oo päivittää ajatellut, tietenkään.

Ajantasaisesta infosta puheen ollen:
tässäkään Bachhuksen baaritiskillä jaossa olevassa käyntikortissa
ei paljon mikään enää pidä paikkaansa.
Artur on nykyisin HUOMATTAVAN mustatukkainen ja -viiksinen, www-sivua ei ole ollut aikoihin, sisustuskin on muuttunut, puhelinnumeroa ei olla testattu...

Muissakin kuppiloissa kuin Lusanassa on syöty ja enimmäkseen ruoka on ollut ihan kelvollista, muttei välttämättä mieleen jäävää. Safari-nimisen ylärantaraflan piri-pirikana ilahdutti tuota miestä ihan aidosti enkä miekään saman paikan lihavartaalle pahemmin syleksinyt, musiikille sitten senkin edestä, samaa kammotusta saa kuulla myös brassibaarissa. Kyseessä on Warner Musicin rikos ihmiskuntaa kohtaan: Bossa n´Stones siis Rolling Stonesia bossanovarytmein ja makuuhuonehuokailtuna, aivan oikeasti aivan hirveää, toisaalta – ehkä se on vaan camp! Makuasia, siis.

Viihdykepuolella (niin siis vilpittömästi luulin) lukaisin Continenten kirjakaupasta nimeltään Bertrand Livreiros muutamalla eurolla ostamani Donna Leonin kirjan The Jewels of Paradise ja olin NIIN epäviihtynyt – tana! Se kirja oli ihan hirvittävän huono, ihmiset ja juoni ja koko juttu niin epäuskottavia, että vieläkin ottaa pattiin, kun sitä ajattelee! Miten ihmeessä kustannustoimittaja ei oo sanonut dottoressa Leonelle, että menehän nyt siitä kirjoittamaan koko juttu uusiksi ja mielellään pariin kertaan. Ei ne viimesimmät Brunetti-kirjatkaan mitään kirjallisuuden riemujuhlaa oo olleet, mutta toi oli kyllä ihan aitoa sontaa. Aika väsähtänyt oli muuten John Irvingin Minä olen monta -kirjakin, jonka toin muutaman muun opuksen kanssa Suomesta tänne, mutta ei sen takia silti tarvinnut myötähäpeää kärsiä. Lopulta oli pakko nöyrtyä ja alkaa tutkia, mitä ekirjoja tuo siippa on näihin koneisiin ladannut ja yrittää sieltä jotain ajankuluketta löytää. Eka Agatha Christie on luettu (The Mysterious Affair at Styles) ja tokaa oon aloittelemassa, on Tommy ja Tuppence -kirjasarjan ensimmäinen.

Onneksi keksin lisäksi, että täällä vois yrittää rakennella palapeliä. Suomessa oon moiset haaveet hylännyt jo aika päiviä sitten, kun ei vaan enää erota värejä ja muotoja, jos valaistus ei oo just oikein. Täällä kuitenkin toi isokokoinen ja matala sohvapöytä on kuin tehty palapeliä varten ja kun seinän kokoisesta ikkunasta saa luonnonvaloa riittävästi useamman tunnin päivässä, sehän toimi! Continentessa oli vielä halvennuksessa portugalilaisten taiteilijoiden töistä tehdyt puzzlet, joten pakkohan niitä oli kaksi ostaa.

Tämä olisi Irenen (?) tilalla paljon mieleisempi tytönkuva, mutta näillä mennään.
Palapelin teko oli kyllä tyydyttävä kokemus, hyvä niinkin!