Primavera muka!

20. päivä maanantaina alkoi muka kevät ja sisko ja sen mies tuli viikoksi patsastelemaan meidän seuraksi. Meinasivat kyllä jäädä Faron lentokentälle, kun tilattua kuljetusta ei näkynyt, ei kuulunut. Kun kävin asiaa respassa tiedustelemassa, selvisi, että kyyti oli tilattu tiistaille. No, oikea aika välitettiin palveluntarjoajalle ja siskolle tieto, että puolen tunnin päästä. Unohdin mainita, että Portugalissa puoli tuntia = 45 min, joten puolen tunnin päästä tuli taas soitto, ettei näy, ei kuulu. No, siitä vartin päästä sitten oli pirssi paikalla ja matkalaiset sai jatkettua matkaa. Toinenkin kömmähdys pääsi käymään, kun sisko pesi pyykkiä ja koneen luukku olikin rikki eikä suostunu luovuttamaan saaliistaan. Taas respaan, mutta koska oli sen verran myöhä, asentaja oli jo häipynyt. Tilaus tehtiin seuraavalle päivälle ja pyykit saatiin narulle ja kone kuntoon.

Yhtenä päivänä mentiin junalla Lagosiin viemään Suomesta rahdatut kirjat myyntiin. Oli muuten laitimmainen kerta, että tänne mitään paperitavaraa siinä määrin kuskaan. Olin hyvässä uskossa ostanut koko Katherine Pancolin trilogian (Krokotiilin keltaiset silmät, Kilpikonnien hidas valssi, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin), koska sen eka osaa aikanaan työpaikan akat taukotuvassa kovasti ylistivät ja olihan siinä painoon nähden paljon sanoja luettavaksi ja sivuja käänneltäväksi. Vikatikki, paha sellainen. Mie inhosin jo eka osaa, jota en aiemmin ollu kirjastosta lainannu, koska jo takakansiteksti aiheutti epäilyksiä. Kaks seuraavaa osaa aiheutti suorastaan pahoinvointia. Jos en olis niitä omalla rahalla ostanu ja tänne kantanu, lukematta olisin jättäny. Olis pitänyt omaan intuitioonsa luottaa… En oikein osaa sanoa, miksi ne niin aiheutti närästystä. Ehkä sen takia, että kirjailija ei osannu päättää, kirjoittaako asiallisen romaanin akateemisen naisen elämästä, puhtaan chic lit -pläjäyksen, fantasiaromaanin vai minkä lie. Mutta jos kirjaa lukiessaan ei voi uskoa siihen, mitä siinä kerrotaan tapahtuvaksi, ei auta mikään. Tässä tapauksessa Lissu-kuningattaren avioton henkivartijatytär oli se vihonviimeinen pisara. Siks toisekseen, kirjassa pitää olla ainakin yksi tyyppi, josta voi pitää, että sitä jaksaa tavata ja näistä opuksista sekin puuttui.

Praça Gil Eanes Lagosissa.
Takimmainen on oikea patsas, etummainen vaan fuskas.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (Jojo Moyes, jonka pelkkä nimi sai siirapin valumaan selkäpiitä pitkin) sitten taas yllätti positiivisesti, sitä kirjaa luki ihan mielikseen. Se oli hyvin kirjoitettu (niin kyllä KP:nkin kirjat) ja tarinakin oli itsessään uskottava, ihan loppua lukuun ottamatta – sieltä se siirappi sitten alkoi pisaroida. Kesällä Suomessa luin J. K. Rowlingin aikuiskirjan Paikka vapaana. Sekin oli hyvin kirjoitettu, mutta joka ikinen hahmo oli niin vastenmielinen tapaus, ettei siitäkään paljon iloa herunu, jos ei kyllä sitä siirappiakaan.

Täältä ostin yhden enkunkielisen niteen A Small Death in Lisbon (Robert Wilson), siksi tietysti, että se sijoittui ainakin osaksi Portugaliin. Enhän mie nirppanokka siitäkään paljon perustanu, asian olis varmaan voinu esittää tuhlaamatta niin paljon paperia. Viimeiseksi lukunautinnoksi säästin Tarquin Hallin Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus -dekkarin. Kyl se vaan maar on niin, että yksinkertainen on parasta. Ei mitään muita odotuksia, kuin suhteellisen uskottava tarina sujuvasti kerrottuna riittävän sympaattisen päähenkilön kera ilman ylimääräisiä yrittämisiä ja se on sit siinä! Sain opuksista vaihdossa kaksi enkunkielistä kirjaa oottamaan ensi syksyä, ettei tartte heti alkaa mitään lukemista metsästää ja ehkä miekin lopulta siirryn miehen perässä naatiskelemaan Project Gutenbergin antimista.

Roskakasa!

Lomalaispariskunnan kanssa käytiin Lagosissa myös museossa ja parissa taidenäyttelyssä. Portimãonkin museoon tutustuttiin. Joka välissä joka tapauksessa syötiin ja juotiin, että jaksettiin. Perjantai-iltana istuttiin siskon miehen kanssa baarissa iltaviinillä ja katottiin ikkunasta, että hotelliin kaartaa bussilasteittain uusia tulijoita. Iso osa siitä espanjalaissakista päätyi myös kuppilaan ja myö kämmenet hikoillen seurattiin, riittääkö Sergiolla olutta kaikille. Onneksi heille riitti yksi kierros, toinen ois voinut osoittautua hankalaksi. Lauantaina pistäydyttiin lasillisilla kahdestaan, kun lomalaisten turnauskestävyys oli loppunu, silloinkin osa spanskiryhmästä oli olusilla. Lähtiessään halusivat mukaan juotavaa ja taas todettiin, ettei todellakaan Suomessa olla. Sergio esitteli viinejään ja kun oikea pullo löytyi, hää sen avasi ja yhdessä totesivat sen juomakelpoiseksi, lisäksi mukaan Continenten muovikassiin lähti jokunen olut. Ilmat ei lomailua kummemmin suosineet, mutta sellasta se nyt vaan on tänä talvikautena ollut. Tänä aamuna saateltiin lomalaiset kotimatkalle ja palattiin normiarkeen. Lounaan jälkeen käväistiin yläbaarissa kahvilla ja yritin tilata myös kaunista ilmaa. Tilaus sai ymmärrystä, mutta ei sitä kuitenkaan toteutettu.

Kaunis kevätpäivä Portimãossa.
Istuttiin kahvilla ja mietittiin, että lähetäänkö takaisin kämpille vai aletaanko tyhjentämään baaria.
Baari sai jäähä rauhaan, urheasti suunnistettiin kotia kohti.