Totta se on - huipulla tuulee!

Tänään käytiin Monchique-vuorilla katsastamassa Fóia eli sen korkein huippu, joka yltää suurin piirtein 900 metriin. Siellä oli kylmä tuuli, päällekkäin ladottuja kiviä, turisteja ja turisteille tarkoitettuja vetonauloja (lue: matkamuistomyymälöitä, ainoa kuppila oli fechado para ferias) ja joitain radiomastohärpäkkeitä.

Päästiinhän sitä vihdoin huipulle mekin!

Seuraakin oli.

Joku oli jaksanu pinota kiviä päällekkäin, mitähän tarkoitusta varten?

Eihän me sinne huipulle ihan suoraan osattu eikä osattu ihan suoraan tulla poiskaan, mutta lopulta kuitenkin päädyttiin Monchiquen kylään, jossa vähän aikaa tepasteltiin ja etsittiin turhaan presuntoa ennen kotimatkalle lähtemistä.

Monchiquessa oli erilaisia jäykkiä tyyppejä vähän siellä täällä.

Matkalla iski nälkä ja koska oli sopivasti lounasaika, pysähdyttiin O Maximinossa, jossa oltiin syöty pari vuotta sitten viinitilaretkellä. Grillatut viiriäiset oli edelleen päräyttävän hyviä, samoin hapan vehnäleipä ja itse tehdyt perunalastut. Millään muulla vihreällä kuin alkupalaoliiveilla ei annoksia ollut pilattu… Ja niin kuin viimeeksi, mukaan lähti paketti Monchiquen presuntoa, mikä oli oikeestaan se alkuperäinen syy sinne menoon, kun ei kerran kylällä tärpänny.

Näky, joka tekee aina yhtä turvalllisen olon - kinkku inehmon tiellä pitää!

200 g / 4 €

Eikä vanhojen jälkien uudelleen koluaminen suinkaan tuohon jäänyt. Viikko aloitettiin matkaamalla Silvesiin Quinta da Vinha -viinitilalle, jossa siis käytiin eka kertaa edellä mainitulla Fabion opastamalla retkellä. Ostettiin laatikollinen heidän Cabrita-viinejään. Niitä ei olla enää Portimãosta löydetty sen jälkeen, kun Kop & Tapas lopetti.

Vaatimattomalta näyttää...

...mutta toivottavasti joulun ajan ruuille tuli hankittua hyvät nesteet.

Tilalla käynnin jälkeen mentiin kylään, jossa ei oltu ennen visiteerattu. Löydettiin maksuton parkkipaikka ja sen läheltä kauppahalli, jonka kupeessa oli pari kuppilaa. Pysähdyttiin O Monchiqueiroon, josta saatiin tosi hyvät grillatut lampaankyljykset ja meriahven. Lisukkeeksi saatiin tämän syksyn ensimmäinen algarvensalaatti. Olimme tyytyväisiä! Vieressä olis ollut ylistetty grillattua kanaa myyvä paikka (Churrasqueira Valdemar), sinne oli oikeesti kaiken aikaa jono, mutta meille ei sillä kertaa olis tipu maistunut ilman jonoakaan. Ruokaseurana meillä oli joku iso musta hurtta, joka rojahti pöydän viereen koisimaan. Jossain vaiheessa ihmettelin, kun raflan viereen tulla pärähti auto, jonka kuski parkkeerasi aika luovasti… Pirssistä nousi nainen, joka alkoi komentaa koiraa, että tänne sieltä! No, elukka nosti itsensä pystyyn ja lompsi arvokkaasti autolle ja siitä takapenkille sisään. Ilmeisesti sillä oli tapana notkua siellä odottelemassa autonkuljettajaa…

Väsynyt ruokaseura

Virkatut puut parkkipaikan vieressä.
Tämä on sellainen taiteen-/käsityönlaji, jota mie en aina ihan hiffaa.

Silvesin keskustan vieressä kulkeva joki, josta karttaa tutkimalla selvisi,
että sehän on tämä meidän Arade!

Sitruuna vaikuttaa olevan sitkeä sissi kasviksi, tuossa se kasvaa jossain seinällä.

Silvesin keskustassa oli vaikka minkälaisia kuvitettuja sähkökaappeja.

Täällä vartioin minä!
Käveltiin mäki ylös linnan kupeeseen, muttei menty sisälle.
Vartijan vieressä oli pieni kuppila, josta sai hyvää IPAa.
Oluen mausteena oli käytetty mangoa (It takes two to mango) ja
yllätys oli suuri, kun se ihan oikeasti toimi.

Linnan kupeesta lähdettiin takaisin autolle ja kas, taas oli joku tehnyt pienoisia kivipinoja....

On myö sentään vähän laajennettu Silvesin lisäksi näkymiä. Harjotusajelulla käytiin Mexilhoeira Grandessa ja pistäydyttiin yhdessä kovasti kehutussa ravintolassa keskellä ei mitään vähän tiedustelemassa, miten siellä evästäminen onnistuisi ja meitä kehotettiin varaamaan pöytä. Eihän myö tietysti uskottu, vaan paineltiin tiistaina uudelleen lounasaikaan ihan ilman mitään ennakkobuukkauksia. Selvisi, että paikka oli tulossa täyteen, mutta löyty meille sitten yksi pienoinen pöytä. Ravintolan nimi on Solar do Farelo ja tuo meidän kulinaristi on nettitekstien perusteella himoinnut sinne menoa jo viime talvesta asti ja täyttöasteesta päätellen jotain ideaa siinä varmaan pitäisi olla. No, kannattiko? Joo ja ei. Paikassa on yksi hinta aterialle (14,50 €), joka sisältää kaiken syötävän eli alussa tarjottavat oliivit, porkkanat (hyviä!) ja leivän, mahdollisen alkuruuan (esim. soppa, emme ottaneet), varsinaisen ruuan ja jälkkärin ynnä kaffen. Enimmäkseen on tarjolla erilaisia pataruokia, eikähän se nyt varsinaisesti huono asia ole. Patoja vaan on helppo tehä kotonakin ja ihan maukkaita niistä saa omillakin konsteilla. Ukko söi villisikapataa ja mie lehmän poskia, jotka oli kypsennelty kastanjoitten kanssa. Jos haluaa juoda viiniä, sitä voi kahden ja puolen euron hintaan lirutella itselleen tynnyristä ihan niin paljon kuin sielu sietää (luulen että se oli kulinaristin varsinainen houkutin, vaan auto vesitti sen ajatuksen), vesi maksaa myös erikseen. Viinit oli hyviä, padat oli hyviä, mutta lisukkeet ihan mitättömiä: keitetyt potut ja pinaatti, josta oli maku saatu aika tarkkaan pois. Jälkkäriksi otettiin sekalautanen ja se oli ihan mahtava: erilaisia piiraita inhimilliset siivut, hedelmiä ja kermavaahtoa. Ravintola on sisältä sen näköinen, kuin joku olis ostanut turistirihkamakaupan konkurssipesän ja levitelly pölyttämättömät tavarat sellaisenaan sinne sun tänne myytäväksi, siitä en yhtään tykänny. Ei ehkä mennä toistamiseen, mutta onhan niin sanottu monesta muustakin paikasta aiemmin! Sinne vaan on hankala mennä, jos ei ole autoa ja jos on auto, jää viini ainakin kuskilta juomatta. Paitsi että… parkkipaikka oli täynnä autoja ja miusta kyllä jokainen ruokailija meidän kuskia lukuun ottamatta veteli vinkkua kitusiin ihan huoletta. Täällä on 0,5 promillen raja muille, vasta kortin saaneille ja ammattilaisille raja on 0,2.

Ravintolan takana on vuoristomaisemaa ja vieressä nukkuva kissa.
Aina pitää olla joku eläin, ei se muuten ole oikee paikka millekään!

Ruokalista löytyy ulko-oven vierestä.
Vastaava on sisällä portugaliksi ja enkuksi,
omistaja (?) kantelee sitä maalaustelineen kanssa pöydästä toiseen.

Yksi osa konkurssipesää.

Viinitynnyrit, paremmin näkyy valkoviiniastia oikealla.
Sen vieressä vasemmalla on pöytä täynnä sekalaisia laseja,
johin viintä voi mielensä mukaan laskea.

Baaritiski.
Siirreltävä menu vasemmalla telineessään.
Mitään paperisia listoja ei siis ole, ainoastaan tuo yksi taulu.

Lounaalta suunnattiin kohti Lagosia, koska on aina haluttu käydä kattomassa sitä vähän laajemminkin kuin mitä on junaretkillä nähty. No, ajeltiin sinne tänne, nähtiin meri ja sen yli Portimão ja sitten taas vähän eksyiltiin pikkuteille ennen kuin löydettiin oikea reitti kotiin.

Horisontissa näkyy koti - tai ainakin niin myö luullaan!

Harhailu on omalla tavallaan hauskaa, mutta ei se kyllä mitenkään halpaa huvia ole. Täällä 95 bensa maksaa jotain 1,53 per litra eli ihan kivasti. Continenten kanta-asiakkaat saa Galpin alennuskuponkeja, kun ostokset ylittää jonkun miulle hahmottumattoman loppusumman, 6 tai 10 senttiä litralle tulee halvennusta. Autovuokraamosta saatiin kanssa kortti, jolla saa Galpilta 6 sentin litra-alennuksen, mutta eihän se paljon naurata. Moottoriteitä on vielä vältelty, joten ainakaan vielä sieltä ei oo tulossa kovin isoa lisälaskua tietullien takia. Se sitten kyllä maksaa, että koko ajan ollaan jossain ulkoruokinnassa, vaikka ei missään kovin kalliissa paikoissa käydäkään. No, joka tapauksessa tiistain retken lopuksi käytiin Continentessa ostamassa vettä ja vähän muita tarpeita ja vihdoin tuli sade! Sitä on nyt ootettu ja ootettu, vähän on välillä pisaran sinne ja toisen tänne ripsassu, siinä kaikki. Ei sitä nytkään paljon tullu, mutta sen verran, että kastuttiin, kun kuskattiin ostokset autoon, kun ei oltu tajuttu parkkeerata halliin.

Tältä näytti mustalaisten hevoslaidun lokakuun puolivälissä.
Aimmin siinä vaiheessa on jo alkanut uusi ruoho kasvaa.
Nyt vihdon tuokin paikka on alkanut vihertää.

Sama juttu kuin edellä, aiemmin tässä on tähän aikaan vuodesta ollut jo ihan pitkä heinä,
nyt on vasta tullu ensimmäiset oraat.

Yksi kalleimmista kantapaikoista on Tokyo (50 euroo per ateria viineineen), jossa käytiin eilen nauttimassa runsas ja herkullinen japanilainen eväs. Viereisessä pöydässä istui pariskunta, joka söi myös kiinalaista ja tilasivat itselleen annoksen, joka aiheutti loputtoman kiistan: syödäänkö tässä nyt spare ribs (niin lukee menussa) vai back ribs vai mitä lie ripsejä. Kina oli niin hillittömän hauska, että ei auttanut kuin nauraa koko touhulle. Mies selitti, että hän kyllä tietää, hänhän on kaikki 30 vuotta niitä grillannut, mihin vaimo vastasi, että hänpäs tietää, koska on kaikki 30 vuotta ne sitä grillausta varten marinoinut ja sitä sitten jatkui ees ja taas. Lopulta meiltä kysyttiin mielipidettä asiaan, johon mie vastasin, että ollaan Portugalissa, jossa kyseessä on joko entrecosta (levee leikkaus) tai tiras de entrecosta (baby ribs) ja toisaalta aasialaisessa ravintolassa, joten miusta ne saa nimittää niitä ihan niin kuin höitä huvittaa. Sitten se mies kysyi miulta, että miten niitä sitten Suomessa nimitetään. Vastasin, että sana on kylkiluu. Hetken aikaa hää vaan tuijotti, mutta sitten hää tajus, että niinpä, joka maassa tavallaan ja taas naurettiin. No, vaikka ravintoloissa on kivaa eli hauskaa, niin kunhan auton vuokra-aika päättyy, siirrytään kotiruokintaan ja yritetään lopettaa ylenmääräinen törsääminen.

Ai kuin olis niin kuin tässä taloyhtiössä:
valmiit tiiligrillit parvekkeella, mikä olis kanaa tai viiriäisiä käristellessä!

Ennen kuin paineltiin syömään eilen, käytiin kaupassa ostamassa saippuaa ja muita tarpeita. Yksi ostos oli pullollinen Aguardente Velhaa eli paikallista brandyn tapaista juomaa. Pullo oli pahvilaatikossa ja siinä se myös kotiin tuotiin. Kun otettiin putelia pois paketista, siinä olikin ylläri pylläri hälytin vielä paikallaan. Täällä kaikkiin vähän kalliimpiin juomiin pannaan häly, mutta se kyllä yleensä otetaan pois kassalla maksun yhteydessä. Tänä aamuna mie olin illan askarteluista ihan väsy (joulukortteja ja sen tapaisia asioita yöllä yhteen asti), joten tuo reipas aamuvirkku varhaisvanhus läksi viemään pullon vapautettavaksi Continenteen. Infossa naiset oli revenneet nauruun ja opastaneet sitten itsepalvelukassan käyttäjiä avustavan myyjän tykö poistattamaan vehjettä. Ja matkalla jokainen hälytinportti oli lauennut, valot vilkku ja sireenit ulis… Olisinpa ollut näkemässä!

Aluga-se um carro!

…ja myö pöljäthän sitten vuokrattiin se auto… Auto Rent luovutti meille käyttöön 30 päivän ajaksi VW Polon kohtuullista 425 euron summaa vastaan – sisältää vakuutuksen 0 euron omavastuulla sekä värkin, joka kerää meijän tietullit automatic johonkin järjestelmään, josta meitä laskutetaan autoa palauttaessa. Heti ensimmäiseksi päräytettiin Sergion kuppilaan lounasteelle ja -leiville, että jaksettiin sitten lähteä oikeelle harjotusajelulle. Suunnattiin kohti Monchiquen kylää, joka sijaitsee lähivuoristossa. Miuta polosta pelotti koko matkan ees sun taas (vai e vem) varsinkin siinä kohtaa, kun kaupunkiin palatessa yhteen liikenneympyrään tuli joku kaheli sataa kahtakymppiä ja myös poistui samaa vauhtia, kaksi pyörää ilmassa – onneksi ei ite ihan keretty alle… Seuraavana päivänä pistäydyttiin Mexilhoeira Grandessa, joka kuuluu Portimãoon, mutta on ihan oma mestansa. Lisää maalaisteitä ja paljon tietöitä - en kyllä rentoutunut edelleenkään yhtään!

Siellä se Polo vietti ensimmäisen yönsä, laitimmaisena oikealla.
Sittemmin hänet on pidetty tallissa.

Komiat maisemat siellä on, vuoristossa.

Harjottelujen jälkeen siirryttiin tositoimiin ja lähdettiin perjantaina Louléen valofestareille (LUZA – Algarve International Festival of Light, http://www.luzafestival.com/), tietysti itse aiheen takia, mutta myös siks, että tykästyttiin kaupunkiin karnevaalireissulla viime helmikuussa. Ajeltiin vähän pienempiä teitä ja aikaa oli varattu rutkasti. Niinhän siinä sitten kävi, että ihan liian aikaisin oltiin hotellilla (sama Jardim Hotel kuin viimeeksi) huoneen saamisen kannalta. Jätettiin auto kuitenkin parkkiin ja paineltiin ostamaan uusi kassi hotellin oven edessä lauenneen vanhan tilalle. Sitten lounastamaan samaan madeiralaiskuppilaan kuin viimeeksi (alkaako tympäistä…?), tällä kertaa nautittiin grillatut talouskyljykset lisukkeineen, minkä jälkeen saatiin kämppäkin ja otettiin pienet päikkärit.

Tää kassi löytyi ensimmäisestä kaupasta, johon astuin sisään.
Oli myös ensimmäinen ja viimeinen, jonka otin käteen...
Ei se yhtä hyvä ole kuin vanha uskollinen, mutta ei se maksanukaan kuin kolmanneksen eli 50 eurova.

Huone oli tilava ja viihtyisä ja siinä nukkui hyvin ja se makso vähemmän kuin kassi, 44 €.

Julkiset rakennukset oli otettu valkokangaskäyttöön, tässä kirkon seinä.

Vähitellen alkoi ilta pimetä ja festareitten alku lähestyä. Ohjelman mukaan ensimmäisenä olisi pitänyt olla soihtukulkue, jonka alkupisteessä käytiin toteamassa, että jonniin verran on väkeä, mutta ei yhtään soihtua – palattiin tyhjin toimin takaisin hotellin lähiympäristöön, jossa sentään tapahtui jotain.

Tää taas on kai joku vanha luostarikoulu.
Tämän edustalta oli pitänyt lähteä sen soihtukulkueen,
mutta ei siellä ollu kuin muutama tyyppi haahuilemassa.

Yhdessä töistä oli viritetty erivärisiä lankoja puitten väliin ja niitä sitten yön pimeydessä valaistiin.

Illan odotetuin juttu oli ehdottomasti kirkon seinään heijastettu hiekka-artistin esitys. Felipe Mejías -niminen tyyppi siis käyttää työvälineinään valaistua lasilevyä, jonka päällä hän piirtelee kuvia hiekalla. Mie olin aiemmin vastaavaa nähnyt telkkarissa ja olin aina halunnu nähdä myös livenä. Nyt näin – ja vielä kahdesti. Esityksiä oli kolme, joista myö nähtiin eka ja vika.

Tästä se lähti, tarinan kerronta.
Alkuun hää piirteli kuvan lapsesta, joka luki kirjaa.
Kirjan sivuilla kerrottiin löytöretkistä.

Jossain vaiheessa retkillä päädyttiin Arabiaan.
Ihastuin erityisesti tympiintyneen näköiseen kameliin.

Tarina päättyi avaruuteen ja kehotukseen elää unelmat todeksi.

Välissä käytiin katsomassa kauppahallin seinään heijastettu video mapping -esitys, tekijänä Grandpa's Lab. Tykkäsin siitäkin kovasti. Kyseisessä taiteenlajissa käytetään jonkun kolmiulotteisen kappaleen pintaa valkokankaana, jolle erilaisia juttuja heijastetaan. Erityisesti näin suomalaisena ilahdutti se efekti, jossa marmorilaattaa muistuttavat neliskulmaiset kappaleet tulivat seinää pitkin alas. Ehkä Finlandia-talonkin voisi alkaa päällystää digitaalisesti, vois tulla halvemmaks… 

Lähtölaskenta esitykseen...

...ja sitten mentiin!

Iltapalaakin ennätettiin ottaa. Käytiin tapasbaarissa, jonka nimi on Taberna Dos Frades (munkkien taverna). Siellä olis varmaan saanut sekä hyviä pulloviinejä että ginejä, ainakin niitä siellä oli tuhottomasti eri merkkisiä, mutta myö tyydyttiin puolenlitran kannuun talon vinkkua kyydittämään tilattuja syötäviä. Otettiin kinkkua ja melonia, leikkelelautanen ja annos maitopossua. Jälkimmäistä ei ollut englanninkielisellä listalla, portugalilaisella vaan, mutta onneksi saatiin pöytään molemmat. Oli nimittäin pikkusika hyvää.

Kuppila tuntui olevan myös paikallisten suosiossa.
Ehkä syynä oli se pikkupossu, jota on tarjolla vain perjantaisin.

Väkeä oli ihan kivasti liikkeellä.
Ei kuultu yhtään suomen kielen sanaa, enkkua kyllä ja saksaa.
Saksasta puheen ollen, kaupunkiin oli levitetty valaistuja kukkaruukkuja,
joissa oli erilaisia valoon liittyviä lausahduksia, mm. Goethelta.

Onneksi ei innostuttu illalla hirveästi mässäämään, että jaksettiin syödä aamiaista. Hotellissa on nimittäin aamiaistarjoiluun panostettu ihan mallikkaasti. Tuoreita hedelmiä paloina ja salaattina, iso kulhollinen tuoreita vadelmia (ensimmäiset kunnolliset täällä) ja purkista persikoita omassa liemessään. Jugurtteja oli maustettuja ja maustamattomia, tuoremehujakin joka lähtöön. Erilaisia leipiä ja leikkeleitä, lisäksi paistettuja munia ja pekonia… Maha tuli mukavan kevyesti täyteen, että jaksettiin vielä pyörähtää kylällä kauppahallissa ostoksilla.

Ostettiin kauppahallista Loulélaista viiniä
 muxama de atumia Albufeirasta ja toivottavasti jostain kotoisin olevia hilloja.
Taustalla taidenäyttelyn esite.

Ennen lähtöä oli tarkotus käydä vielä festariin liittyvässä näyttelyssä, mutta siellä ei ovet meille auenneet. Onneksi taidemuseossa oli ovet auki ja ihan kiinnostavia töitäkin. Sitten Polon nokka kohti moottoritietä ja Portimãoa. Ennätettiin hyvin käydä kaupassa, syödä lounas ja olla aloituspotkun aikaan katsomassa päivän ekaa peliä. Man United voitti Brightonin ihan onnenkantamoisella tai pitäisikö sanoa onnenupotuksella, oli nimittäin Lewis Dunk, joka dunkkasi pallon omaan maaliin. Päivän toisessa pelissä Pool ei ollunna yhtä onnekas vaan sähläsivät tasurin Chelsean kanssa. Sunnuntai otettiin levon kannalta, ei autoilua eikä jalista. Maanantaina taas jatkettiin matkailua, mutta siitä tarinaa myöhemmin.

Töitä Elisabeth Almeidan näyttelystä Ariadne.

Miun suosikki.

Musiikkia ja muita elämyksiä

Heti ensimmäisellä viikolla pistäydyttiin Manulassa torstain ilmaiskonsertissa. Oli taas aika härö tapahtuma. Lavalla oli kolme ihmistä: nainen, joka lauloi, toinen nainen, joka käytti tietokonetta ja mies, joka hoiteli välispiikit. Laulaja veteli ranskalaisia chansoneja ihan OK, paitsi että toisen naisen tietokoneelta ilmoille päästelemät taustamusiikit oli tehty jollain kamalalla poppikoneella ja se kyllä latisti tunnelman aika matalaksi. Erityisesti Hymne à l'amour oli aika hurja esitys, laulajatar vuodatti syrämensä verta ja tausta vaan jumputti yhtä ja samaa väärän tahtista biittiä. Miehestä taas tuli mieleen vanhan ranskalaisen elokuvan sutenööri…

Köyhän miehen Piaf.
Kuulijoita oli silti ihan kiitettävästi.

Viikko edellisestä taas Manulaan ja taas uudestisyntyneiden kuoro (Grupo Canto Renascido), jonka kuunteleminen sai olla nyt laitimmainen kerta – samat vanhan kansanlaulut taas kerran eikä hyö tunnu kuorona juurikaan kehittyvän. Kuoronjohtaja on muuten jotenkin siipeensä saanut, liekö halvautunut. Hänen puhumisensa on huonoa, samoin liikkuminen. Ehkä kuoron nimi viittaakin hänen toipumiseensa, tiedä tuota.

Liian monta uudestisyntymää - ei enää tätä!

Konserttien aikana paikassa oli valokuvanäyttely, aiheena tanssiesityksien liike. Ei ihan meikäläiselle napannut, mutta ihan OK. Sen jälkeen seinille ripustettiin maalauksia, toiset oli harrastelijoitten (ASAP - Associação Sénior e Autodidacta de Portimão – mikä lie seniorikansalaisten itseoppimisyhdistys…) eikä niistä sen enempää ja toiset ihan oikean taiteilijan (João Sena, http://joaomiguelsena.blogspot.pt/) kakskyntä vuotisen uran retrospektiivi. Osa jälkimmäisistä töistä ilahdutti ihan aidosti.

Miksi tällaiset rähjäkenkäkuvat niin vetoaa... Vincentillä kanssa!

Algarven urkufestivaalitkin ovat taas Portimãon osalta olleet ja menneet, käytiin kahta konserttia kuulemassa. Tällä kertaa ensimmäinen nautinto ei ollut kummoinen. Tuo herkkis sai niin pahan allergisen reaktion yleisön joukossa (itelläkin vähän silmää kirvelti ja kurkkua kaiverti), että jouduttiin siirtymään penkkirivistöön kirkon takaseinän viereen ihan ulko-oven välittömään läheisyyteen. Ja se ovi kävi koko ajan. Joko se oli pelkkä veto, joka sen läväytti auki tai sitten siitä mentiin ulos tai tultiin sisään kuin saluunan ovista. Ja konsertti siis oli kaiken aikaa käynnissä. Keskity siinä nyt sitten nauttimaan musiikista. Kuorossa oli paljon lapsia ja nuoria, niitten sukulaisille se tuntui olevan kovempi juttu kuin itse taidenautinto, siitä kai se hälläväliä meno johtui. Ja kun kuoron osuus viimein tuli, juuri loppuhuipennusta edeltäneen hengenvedon aikana alkoi kuulijakunta taputtaa, joten se viimeistään latisti koko jutun. Toka konsertissa oli vain urkuri ja yleisönä ihan oikeita kuulijoita eli siitä sai aidon ilon irti. Ennen konserttia kyllä kävi joku järjestävän tahon edustaja valistamassa meitä, että urut on korjauksen alla, ei tiedä kauanko kestää. Tästä viivästyksestä huolimatta konsertti taisi olla ensimmäinen ikinä, joka alkoi ajallaan!

Portimãon konserttien ohjelma.

Pienet ovat urut, mutta ei se koko vaan miten niitä käyttää.

Portugalihan voitti euroviisut männäkeväänä, ei kylläkään millään fadolla vaan oikeasti vanhanaikaisella, kauniilla rakkauslaululla Amar pelos dois = Rakastaa kahden edestä (https://www.youtube.com/watch?v=u-peSHJxOdE), esittäjänään Salvador Sobral. Hää kärsii sydänsairaudesta, minkä takia vähän väliä somessa alkaa kiertää juttu, että nyt kuolo korjasi… joka tapauksessa uuden hän tarvitsee, ilmeisesti on tällä hetkellä sairaalassa kytkettynä keinotekoiseen pumppuun.

Lusanassa Luisin ja Susanan bisnes pyörii, lapset (3 tytärtä) on terveitä ja hyvässä hoidossa, joten nyt on taas ollut aikaa järjestää myös Grande Noite do Fado -tapahtumia eli ruokaa ja hyvää musiikkia perjantai-illan ratoksi. Myökin sinne suunnattiin ja kovasti nautittiin. Laulajatar, Helena Candeias (https://www.youtube.com/watch?v=3wt_jqQsu5w) oli tietysti hyvä ja kitaristit Paulo Feiteira ja Filipe Batista kanssa. Ruuaksi syötiin pietarinkalan fileitä, oli ensimmäinen kokemus siitä fisusta ja oli muuten namia: vaalea, kiinteälihainen ja hienostuneen makuinen. Samanaikaisesti musiikkiesityksen kanssa Portimonense pelasi Portoa vastaan Portugalin kuppipelissä (Taça de Portugal) ja meni jo käytännössä voitetun pelin häviämään – sitä seurattiin äänettömästä telkkarista silloin, kun muusikot meni tauolle. Käytäntö tuntuu olevan, että kolme piisiä vedetään ja sitten vedetään henkeä ja sama uusiksi. Fadotkin on aika muottiin valettuja niin muotonsa kuin sanoituksiensakin puolesta: rakkaudesta tietysti lauletaan, mutta paljon myös Lissabonin kaupungista ja fadistana olemisesta.

Hämäräperäinen kapakki.
Jossain tuolla kuitenkin on bändi.
Viereisessä pöydässä istui yksi nuori mies, jota ei musiikki kiinnostanut yhtään,
katseli vaan peliä telkkarista.
Lisää hämäriä kuvia ja katsojia osoitteessa https://www.facebook.com/RestauranteLusana.
Taas onnistui Susana meidätkin ikuistamaan....

Mutkitellen

Meidän elämän tärkeitä paikkoja kartalla.
Vasemmalla alhaalla näkyy, paljonko tässä mittakaavassa on 500 m.

Aika monta talvea täällä on vietetty ja nyt vihdoin mie alan olla ns. kartalla. On ollu aika hämmentävää huomata, että loppujen lopuksi kaikki on ihan älyttömän lähellä. Linja-autokurvailut keskustassa osaa olla todella vinkeitä, kun sitä mennään ja mennään mutta ei oikeesti edetä. Miullahan ei tunnetusti oo minkäänlaista suuntavaistoa tai suunnistuskykyä, mutta kyllä sitä nyt olis voinut jo vähän aiemminkin tajuta, että kaksi paikkaa on ihan vierekkäin vaikka mie oonkin kuvitellu niitten olevan liki eri puolilla kaupunkia…

Keskustaan oli ilmestynyt uusi muraali sitten viime kevään.

Monesti on tullut kiiteltyä sitä, että tää meidän asumus on aika optimipaikassa. Rantsun kuppiloihin on vajaa kilsa, Continenteen sama matka. Keskustaan pitää kävellä tuplaten ja siitä vielä ostoshelvetti Aquaan yksi lisää eli yhteensä kolme. Jos ei huvita kävellä, onnikkapysäkki on tuossa ihan melkein hotellin takana ja siitä pääsee suoraan kaikkiin niihin paikkoihin, joihin myö yleensä pyritään eli keskustaan, Aquaan ja Alvoriin. Joskus suikataan bussilla keskustasta rantsuun, mutta yleensä vaan silloin kun on jostain syystä kiirus – jos ei sitten oo niin kiirus, että otetaan ihan taksi.

Yhden keskustaan menevän reitin varressa on ollut tällainen hellyttävä kuva,
jolla muistutetaan että koiran kakkaa (cocó do cão) ei saisi olla maassa (no chão).

Katuja kierrellessä voi pistäytyä myös vanhassa tutussa Mini Mixissä,
josta saa hyviä venäläisiä suolakurkkuja tai uudessa
Koivu-kaupassa (on myös lounaskahvila), josta saa Suomi-eväitä ja Novitan lankoja.

Tässä palmussa on ollut salaperäinen mykerö, joka tarkemmin tutkittaessa osoittautui hedelmien pesäksi.
Vielä tarkemiin tutkittaessa (kvg) selvisi, ettei kasvi edes ole oikea palmu vaan käpypalmu (eivät siis sukua keskenään)

Bussien aikataulut on sikäli hankalat, että viimeiset vuorot ajetaan jo kahdeksan maissa illalla. Ja sitten pitää tietysti ottaa huomioon se, että aikatauluista ei mitenkään näe, sattuuko olemaan joku lukuisista arkipäiville sattuvista pyhistä (niin kuin oli vaikka 1.11. eli Dia de Todos os Santos eli kaikkien pyhien päivä), jolloin ei kaikki linjat toimi ollenkaan ja osilla ajellaan rajoitetusti. Myö on sen muutama vuosi sitten sattuneen turhan 35:n pysäkillä oottelun jälkeen otettu opiksemme.

Äskettäin käväistiin Alvorissa lounaalla. Siellä oli ihan samanlaista kuin ennenkin tai sitten oikeestaan ei. Kauppahallin grillikuppila oli tupaten täynnä, eka kertaa niin, että myö se koettiin. Piri-pirikana oli kyllä ihan yhtä hyvää kuin ennenkin. Taas kerran havaittiin se, ettei täkäläiset oikein ymmärrä salaatinsyöntiä. Tilattiin kaksi isoa salaattia, mutta ensin kyypparipoika ymmärsi, että halutaan kaksi pientä, joitten tilalle tarjosi yhtä isoa ja myö selittämään, että ihan oikeesti halutaan KAKSI isoa. Tulihan ne sieltä ja kaikki syötiin niin kuin kiltit lapset ainakin. Pois lähtiessä havaittiin, että bussipysäkin edessä kaikki nämä vuodet myynnissä ollut tontti oli vihdoin myyty ja siihen oli keretty rakentaakin uutta huoneistohotellia jo aika pitkälle. Muuallakin on havaittavissa nousukauden elkeitä, moni vuosia seisonu talon raato on saanu rakentajat pakeilleen.

Tee se itse -onnela tarjolla.

Edellisen melkein-naapuri oli mennyt kaupaksi, liekö sisätilat samaa tasoa...

O Viriaton loma on loppunut ja käväistiin siellä perjantailuntsilla. Syötiin oikein hyvää kania, mie vedin myös aivoja, sydäntä ja maksaa ihan tyytyväisenä. Pöytään tuli pyytämättä ja yllättäen myös leipää ja oliiveja sekä pyynnöstä pullollinen vettä menuun kuuluneiden tarjoomuksien lisäksi. Kun maksaessa yritettiin selvittää, mitä ne kustantaa menun hinnan päälle, joutui tarjoilija toistamaan moneen otteeseen meille pöljille, että lasku on silti vaan normi kakskymppiä – vinte, vinte…  Tää on taas tätä monen kerroksen väkeä -juttua. Tuossakin paikassa parilla eka keralla jäätiin ilman leipä- ja oliivitarjoilua. Nyt kun ollaan tutumpia, tarjoilu pelaa. Sama se on monessa muussakin paikassa, niin kuin nyt vaikka Sergion kuppilassa. Kastanjoita tuli vain kantapeikkojen pöytiin, muut ihmetteli menoa vierestä. Paitsi että yhdestä suomalaisnelikosta – harvinaisen ärsyttävää laatua olivat, pikkurilli pystyssä kahvia juonutta porukkaa ja tekopyhästi päivittelivät telkkarista näkyviä musiikkivideoita, niin kuin eivät olis konsanaan ennen nähneet vähäpukeisia naisia – toinen mies änkesi yksien paikallisten naisten pöytään ottamaan maistiaiset. Sitten on tietysti vielä ne ihan kalustoon kuuluvat tyypit, niin kuin Yläbaarissa satunnaisesti omia eväitään syövät tai Artturilassa Hollantilainen, jolla on baarin jääkaapissa oma kuminajuusto tallessa sitä varten, jos sattuu illan aikana nälkä yllättämään.

O Viriaton kani migas-pedillä.
Huomaa kaunis asettelu, palasista on yritetty koota taas kokonainen pupu (coelho inteiro).
Päästä (ja aivoista) oli kyllä vaan enää puolikas jäljellä, toisaalta maksoja oli kaksi...
Kokki lienee kaukaista sukua Frankensteinille, vaikka taitaakin olla miestarjoilijan vaimo ja naistarjoilijan äiti.

Yksi päivä Sergio elvisteli omalla lounallaan, joka oli ollut grillattu kultaotsa-ahven viinin kera.
Yritettiin nokittaa omalla tamarindimarinoiduista grilliluista
ja aasialaisin maustein höystetystä kaalisalaatista koostuvalla päivällisellä,
mutta ei hää ymmärtäny ollenskaan

Vaikka tää meidän elely onkin aika vapaamuotoista mutkittelua, joskus nyt vaan pitää tietää, paljonko on kello, kuten nyt vaikka noita linjabiilejä varten. Viime vuonna hommattu bling-bling-kello oli jo aikaa sitten menettänyt kaiken hohtonsa, joten se jäi Suomeen. Onneksi Ale-Hop pelasti jälleen ja nyt voi tarkistaa, joko on aika lähteä, minne sitä sitten onkin matkalla.

GT time.
Outrossa ollaan, kello näkyy, en muista oliko tukka hyvin.

Yhtenä iltapäivänä oli parvekkeella seuraa, eivät kuitenkaan osallistuneet teekupposelle.
Mitä lie lokit aatelleet, kovasti heillä oli kyllä asiaa, ainakin toisilleen.
Olivatkohan asuntoja katselemassa?