Ei se aina suju niin kuin pääskyseltä…

SPP vietettiin Decathlonissa ja parissa muussa rättikaupassa, ei löytyny sopivaa välikausitakkia miulle. Pakko pärjätä vanhalla, vaikka olin jo pois sitä heittämässäkin. Oli alunalkaenkin vähän pakkorako-ostos, kun Hämeenlinnassa vanhasta takista jo ennenkin reistannu vetoketju särky lopullisesti ja joku loimi piti lämmikkeeksi löytää. Kävin sitten lohdutukseksi sisustuskaupassa (A Loja do Gato Preto = Mustan Kissan Kauppa, terkkuja vaan kaikille kissahörhöille Imatralle) hortoilemassa, Gardosasin kanapaikassa, mut ei syöty kanaa vaan salaattia ja soppaa ja hiton hyvää juureen leivottua vehnäleipää. Kun oli alkupalat nautittu, siirryttiin keskustaan, missä noutogrillistä ostettiin kanaa (on parempaa, kun ravintolassa…) ja syötiin sitä kadulla. Ystävällinen paikanpitäjä hiffas meijät ikkunasta ja kiikutti parit lautasliinat (guardanapos) käsien siivoukseen. Ukkeli päästä hassuja kiekasuja puheensa väliin, liekö ollu itekin jossain aiemmassa elämässään kukkopoika…

Varmaan kaikille ulkomailla tai muusta syystä vieraalla kielialueella asustavalle tulee joskus turhautumisen hetkiä ja voimat vähän uupuu, kun pitää koko ajan olla skarppina. Jos olis ihan ummikko, miltähän se mahtais tuntua? Mie en ollu näkemässä tuon miehen todistamaa episodia Continenten kassajonossa, kun päivystin toisen kaupan kassien kanssa aulassa. Viereisellä kassalla oli ollu suomalaispariskunta, jolta oli kysytty useampaan otteeseen enkuksi, tarviaavatko kassia. Kysymys ei ollu menny perille ja kun sitten tuli pakkaamisen aika, äijä (idiootti siis joka tapauksessa, kielitaitoa tai ei) oli alottanu helkutinmoisen älämölön siitä, kun vaimo ei ollu kassia varustanu eikä ostanu. Elekielellä kassikin sitten oli saatu, mutta on ne rohkeita, kun maailmalle lähteevät ilman mitään kielellisiä valmiuksia.

Juttelin Kamukin kanssa Arturilassa taannoin ja taas kerran käytiin samat jutut läpi, Otaniemet ja Kossut. Olin kuunnellu, kun hää haasteli jonkun enkkuparin kanssa ja sillon tajusin, että aika rajallinen on hänenkin sanavarastonsa, anto nimittäin vastauksia eri kysymyksiin kuin oli kysytty. Siksi kai ne jututkin pyörii aina samaa latua, mutta tulee päivän sosiaalisen kanssakäymisen annos nautittua. Ranskaksi kai hää juttelis laajemminkin, ruotsista (jossa on kuitenkin asunu sen 25 v.) en tiijä, kun oma pakkoruotsin osaaminen on niin rajallista.

Kaiken enkun ja portugalin kieli- ja kulttuurikylpemisen jälkeen on kiva välillä ottaa vähän härmäläisemmin. Käytiin Mini-MIX venäjän-kaupassa eka kertaa ja ostettiin suolakurkkuja ja hapankaalia. Kauppa on osa isoa Monolith-ketjua (http://monolith-gruppe.eu/en/sales-lines/mini-mix-markt.html), enpä ollut aiemmin asiaa tajunnutkaan, jos nyt en kyllä ollu asialle paljon ajatusaikaa antanukaan! Lisäksi paistoin ruisleipää ja ite suolattua kassleria uunissa. Piettiin siis kunnon itäsuomalaiset kestit, kun vielä tein potuista ja porkkanoista sosetta possun kylkeen, leipää syötiin kyllä vasta myöhemmin.

Suolakurkut on tuttua brändiä jo Lappeenrannan K-kaupasta.
On se niin pieni, maailma...
Ukko muuten kiitti hämmentynyttä kassahenkilöä sanomalla спасибо!

Otsikko on virheellinen sitaatti Risto Rasan runosta, jota tulee välillä muisteltua. Tässä netistä löytynyt, kai aito ja alkuperäinen:

Mutta ei me kuule masennuta,

tällaista meidän olomme vaan on,

ei se koskaan suju

niin kuin pääskyseltä

joka suu ammollaan liitää hyönteisessä ilmassa.

Vanha koira ja uudet temput

Osaan heiluttaa viuhkaa vasemmalla kädellä – ainakin, jos en ajattele…! Taitoa piti alkaa harjotella jo Lappeenrannassa asuessa, kun istuttiin töllön eessä niin päin, että jos huiskuttelin oikeella, tuon ukkoparan ukkokulmakarvat alko lepattaa. Täällä vasta taito on hioutunu liki täydelliseksi – siis jos en ajattele…

Kiinan-kaupasta hankittu huiskutin.
Oisko tää se sanonan hyvä viuhka, mikä kävi?

Muuten uuden oppiminen on kyllä niin perhanasti tuskan takana. Aina, kun kuvittelee, että on saanu jonkun osan kielestä haltuunsa, tulee tuplaten takapakkia. Arturin tyttären kommentti sentään lohdutti toista meistä. Käytiin välipalalla ja viiniostoksilla Kop & Tapasissa ja yritettiin siinä taas hoitaa maksu portugueseksi. Hää tuumas maksajalle, että numerot alkaa olla oikein, mutta ääntäminen on vähän kiikun kaakun, kun taas rouvalla on se puoli hyvin hanskassa – JEE! Vaan ei kymmenellä kauniisti intonoidulla sanalla kummoista keskustelua saa aikaseksi, varsinkaan, kun yleensä vastapuolen puhe menee ihan ohi.

Hankalaa tuntuu olevan valtion huipullakin uuden omaksuminen. Nykyinen, parin kuukauden ajan vallassa ollu pääministeri António Costa on eduskuntakeskustelussa tituleerannu edeltäjäänsä useampaan otteeseen herra pääministeriksi, ei oo vissiin tajuntaansa vielä oma asema uponnu. Täällä muuten uusi pressa valittiin vaalien eka kierroksella, sai 52 prossaa kaikista annetuista äänistä. Äänestysprossa jäi alle viidenkymmenen, alhaisin ikinä pressanvaaleissa. Sen tiijän, että Artur kävi äänestämässä, tarjos nimittäin meille kyytiä kämpille samalla, kun kävi vaaliuurnalla. Ei kyllä huolittu, takapuoli on yleensä aika puuduksissa pelikatsomon jäliltä ja tekee hyvää käyttää koipiaan. Vaalivoittaja Marcelo Nuno Duarte Rebelo de Sousa on paitsi aktiivipoliitikko myös oikeuspolitiikan proffa yliopistosta ja tehny tv-uraa erilaisissa politiikkaan liittyvissä keskusteluohjelmissa, joita täällä piisaa – tv:stä tuttu ja yleensä vaan Marceloksi kutsuttu tyyppi siis keräs koko potin.

Arturilassa 16-vuotias koirarouva Nina on todistanu, että hurtalta oppi sujuu, vaikka ikää oliskin. Ainakin se on oppinu, että miulta on turha tulla safkaa kerjäämään, ainoo mitä irtoo on rapsutukset. Se saattaa istua vieressä toisella kädellä kuopsutettavana, kun toisessa on paahtista kinkulla ja juustolla (tosta mista). Sillon sen refleksit saattaa ottaa vallan ja kuolaa valuu lätäköksi kuonon eteen, mutta yleensä se ei tee yritystä saaha makupalaa. Muilta se kyllä käy kerjuulla minkä kerkiää.

Meijän reitti rantaan kulkee valosan aikaan kahden tontin välistä polkua pitkin. Toisella tontilla on omakotitalo, jota vartioi kaksi ihan kivan näköstä koiraa, mitä lie jäniskoiria. Kun syksyllä tultiin, ne kulki aidan toisella puolella samaa matkaa varmistamassa, ettei vaan oo meillä vilunki mielessä. Nykysin ne ei kirjaimellisesti lotkauta korvaansakaan, kun myö mennään ohi, ovat vissiin todenneet, ettei noista kahesta suurta vaaraa ole ja jatkaavat päikkäreitään häiriintymättä.

Jo viime talvena opeteltiin käyttämään Continenten alennuskuponkeja ja keräilytarroja. Tänä vuonna on tarroilla hankittu jo yksi Pyrexin uunivuoka, toinen on tavoitteena. Taannoin ostettiin makaryyneja alennuskupongeilla. Kilo spagettia (norm. 0,85 €) ja kierremakaronia puoli kiloo (norm. 0,49 €), ale-% 25 eli yhteensä hinta laski 34 senttiä. Jopa meikäläisestä työttömästä tuo on ihan silkkaa viilausta, mutta toisaalta jos täällä keskipalkka on 2013 ollu vähän päälle yheksän satasta kuussa – siis keskipalkka, mikä tarkottaa että pienimmät liksat on tosi pieniä – ja eläkkeet nelisen sataa, senttien alennuksetkin taitaa olla aika kova juttu. Kyllähän myökin pihistellään omalla tavallamme, Tokyossa otetaan yleensä halvempi lounas (ysi ysi viis per suuvärkki) kun siihen voi lisätä pienen pullon vettä ja vinho verdeä ja lopputulos on sama kuin kalliimman luntsin kanssa (koltoist ysi viis)… Ai ei oo sama asia vai, no, eipä kyllä taija ollakaan!

Ìcones

Iso osa länsimaista populaarikulttuuri-ikonostaasia tuli ryminällä alas, kun Lemmy Kilmister, David Bowie ja Alan Rickman menivät edes.

Suomen-visiitillä katottiin Teemalta perätysten dokkarit Marlene Dietrichistä ja Lemmystä. Siinä kun Frau D. yritti pitää yllä mielikuvaa ikuisesta kaunottaresta, eikä siks voinu näyttää nenuaan ulkosalla viimeisinä vuosinaan, Lemmy kasvatti legendaansa ihan omana rumana ihtenään. Eipä kyllä toisaalta voinu sitten leikkuuttaa niitä luomiaankaan, ettei vaan olis liikaa komistunu… Ja kyllähän Marlene-parka olis kaikissa juorujulkaisuissa tietysti rikki riepoteltukin, että se siitä tasa-arvoisesta kohtelusta. Alankin miehenä sai vanheta ihan rauhassa ja silti komistuttamansa Texasin videot on ihan täyttä tavaraa (ks. YouTube: In Demand, Start a Family). Mr Bowiellahan oli niin paljon erilaisia ilmenemismuotoja, että ikääntynyt David oli vaan yksi joukossa. VH1 näytti tribuuttina pitkän pötkön tyypin videoita eikä voinu kuin ihmetellä ja ihailla…

Äsken lueskelin Ylen nettisivuilta juttua afganistanilaisesta pikkupojasta, jonka ikoni yli kaiken on Lionel Messi ja suru on ollut suuri, kun ei oo ollut mahollista saaha käsiinsä sankarin pelipaitaa. Jutusta on kohistu ympäri some-elämää ja ilmeisesti Messi itekin on luvannut jotain pojun eteen tehä. Miusta tarinan suuri sankari on kuitenkin pojan veli, joka oli hoksannut, että sini-valkoraitasesta muovikassista voi tuunata Messin maajoukkuepaidan. Siinä on ollu todellista ongelmanratkasutaitoa, siinä!

Portugalissa yksi kansallinen ikoni ylitse muiden on Coração de Viana, alkujaan uskonnollinen kuva, jossa on päällekkäin tyylitellyt sydän ja runsauden sarvi. Siitä on väännetty jos jonkinlaista versiota, jotkut portugalin lipun väreissä yleensä kaupallisissa tarkoituksissa, erilaisina tatskoina tai useimmiten kuitenkin kauniina filigraaniriipuksina. Pakko oli miunkin yksi saada, mutta ei minään arvometallina vaan ihan halparihkamana, hinta 2,5 €. Kumma, että tällaista periaatteellista pakanaa ei haittaa ripustaa rinnuksilleen moista alkujaan uskontoon liittyvää kuvaa, mutta ajatus rististä tai puolikuusta tai buddhasta tai mistä lie tökkii tosi pahasti. Ehkä se on tuon kuvan alkuperän hämärtyminen aikojen saatossa, siitä on hankalaa saaha tietoja netinkään kautta. Sen verran kuitenkin, että Viana do Castelo -nimisessä kaupungissa niitä on aikanaan alettu tehdä pyyhiinvaeltajille. Edelleen Vianan läänissä on vuosittain seittämätkymmenet (!) pyhiinvaellusbileet, joista tärkein on Romaria de Nª Srª da Agonia elokuussa, ja sydämestä on muokattu kaupungin symbolikin.

Jalometallisyrän

Rihkamasyrän

Kaupunkisyrän

Uskonnollista menoa on tammi-helmikuun vaihteessa Portimãossakin, kun täällä vietetään karnevaaleja, niin kuin yleensä katolilaisilla on tapana. Iltaisin järjestetään tapahtumia, mutta ilmeisesti täällä ainoa kulkue on lasten, ei siis mitään hienoja paperimassasatiirihahmoja, niin kuin joissain muissa paikoissa. Ohjelmistossa ei ollu mitään, mikä meitä kiinnostais, joten nää kekkerit jää meiltä väliin ellei vahingossa eksytä jonnekin tapahtumapaikalle.

Opri kaatu eli Portimãon ympäri kiertävällä radalla turistin kanssa

Turistin parvekkeelta

Kyllä huomas, että saatiin turisti tänne kaveriksi. Baari-illat venähti totuttua pidemmiksi ja viiniäkin kulu enempi kuin normaalisti. Toisaalta, on siitä ollut se ilo, että on nähty iltaelämää eri tavalla kuin aiemmin vaikka ei myö vieläkään aamuyöhön asti mestoilla viihytty. Lähibaarissa istuttiin kerran aika myöhään ja siinä sivussa tuli sitten jutskattua yhden kantiksen kanssa. Oon hänen hyvää enkkuaan hiljaa mielessäni ihmetelly ja haastellessa selvis, että hää on syntyny Mosambikissa ja tehny vuosia töitä Hollannissa eli maailmaa on tullu kierrettyä.

O Farolissa käytiin syömässä auringon laskiessa ja eka kertaa käveltiin biitsin boardwalkilla valojen varassa. Pikkasen pelotti, että löydetään pari lahoa lankkua, joita siellä pakosti on (osa laudoista on poikki tai ainakin melkein), ja taitetaan nilkkamme, vaan hyvin selvittiin.

Boardwalk by night

Bacchuksessa Enkun kanssa haikailtiin Norskin perään, fudiksenkatsomiselämä on tylsää ilman hänen kyynistä asennettaan ja kipakkaa kieltään. Selvisi, että viimeisin havainto on ollu O Barãon joululounaalla ja sen jälkeen on tyyppi kadonnu. Syynä Arturin nuiva suhtautuminen kihtikinttuun ja haluttomuus tehdä alkoholitonta drinksua pelin seuraksi, näin on tienny kertoa Enkun veli. On se aika hurjaa, että neljäkymmentä vuotta kestäny asiakassuhde päättyy noin vaan yks kaks.

Tasapainotonta tasapainoilua.
Tällaista näkyy olevan iltaelämä Artturilassa, isäntä se jaksaa huvittaa asiakkaitaan!

Yhtenä iltana tajuttiin rannasta kavutessa, että tuohon hotellia vastapäätä on ilmestyny street food -alue eli kaksi ruokinta-autoa. Käytiin syömässä bifanat ja yksi hampurilainen. Ihan olivat maukasta evästä. Parvekkeelta on seurattu autojen aukioloa eikä siinä tunnu olevan mitään tolkkua, mutta ilmeisesti sitten kuitenkin paikallisten mielestä, koska kyllä siinä näkyy asiakkaita olevan. Väittäävät, että tietoa löytyy naamakirjasta, mutta ei ainakaan meikäläisen etsintätaidoilla.

Katuruokaa tarjolla, faça favor!

Kun baarikärpäsiltä lentokestävyys välillä petti, siirtyttiin harrastamaan tervehenkistä turistiretkeilyä. Käytiin Alvorissa käpeksimässä ja tehtiin siinä sivussa Portimãon sightseeinkikierros bussilla. Lagosiinkin junailtiin hortoilemaan, mie kävin myös taidenäyttelyssä. Työt oli tehnyt Lena Rita Vansteelant aka Lelia, belgiassa syntynyt muotisuunnittelua opiskellut nainen, jonka työt näyttää maalauksilta, mutta jotka on oikeesti tekstiilitöitä. Aiheet on enimmäkseen sirkuksesta, mutta oli siellä joitain muitakin ja kiva niitä oli katella. Mäntyharjulla Salmelassa viime kesänä oli Helena Vaarin (http://www.helenavaari.fi/) töitä, jotka oli tehty vastaavalla tekniikalla, mutta tän taiteenharrastajan taidearviointiasteikolla olivat huomattavasti korkeemmalla ja tuottivat enemmänkin iloa kuin että ”ihan kiva”.

Lagosilaista katutaidetta

Liekö malli ollut Leelian lepotuolissa?

Life on Mars?
Portimão kuvattuna Lagosin rannnan kaukoputken linssin läpi.

Kun oli turisti käymässä, yritettiin esitellä mahdollisimman paljon itelle tärkeitä paikkoja (lue: ravintoloita), joista suurin osa tais olla fechado para férias tai em construção. Brassibaarissa onkin menossa iso remppa, oikein kunnon brasilialainen kasvojen, tissien ja ties minkä kohotus. Lusanassa käytiin kuitenkin tsekkaamassa Susanan raskauden tila (ok) ja Kop & Tapasissa Arturin tyttären talvikestävyys (huono, astmaa pukkaa). Kun ei haluttujen paikkojen ovet auenneet, käytiin muualla. Meillekin uusia paikkoja oli A Cozinha (angolalaiset juuret omaava take away -mesta, mistä saa erilaisia valmiita ruokia), josta ostettiin ihan parasta piri-piri-tipua, joka syötiin kadunvarren penkillä rasvaa kyynärpäitä myöten valuen sekä Teresinha. Kumpaakin on aiemminkin meinattu käyttää itsemme ruokkimiseen, mutta on jostain syystä jääny väliin. Jälkimmäinen on yleensä ollu kiinni, kun on sinne pyritty, mutta tällä kertaa yllärinä auki. Oli ajatus aluksi harrastaa musiikkia, mutta konsertti oli peruttu, konsa soittajat oli sairastunu, joten keskityttiinkin pelkkään ruokakulttuuriin. Teresinha on paikallisten suosima keskustan rafla, lounasaikaan aina umpitäynnä ja paljon siellä oli väkeä päivälliselläkin, paikkoja ei tosin oo ihan hirveesti sisällä, päivällä terassin ollessa auki niitä on tuplaten. Ruoka oli hyvää ja sitä oli ihan liikaa (herroilla naudanpihvejä 3/lärvi, miulle pari talouskyljystä, lisukkeineen) – taas kerran ei osattu tehdä järkevää tilausta. Naapuripöytien eli paikallisten eväät oli niin mielenkiintoisia, että pakko oli kyypparilta kysäistä, mitä siellä syötiin. Lopputulemana söin sitten jälkkäriksi miniversion osasta talon erikoista eli härkäpavuista (faves) lisukkeineen (pala kahta eri chouriçoa ja savukylkeä), vain friteeratut makrillit jäi puuttumaan, punaviintäkin sain kyytipojaksi. Tämä siis laskun tilaamisen jälkeen ylimääräisenä ohjelmanumerona. Olivat muito deliciosos, ehkä pitää joskus mennä niitä vasiten syömään, mutta vaan yksi annos kahdelle…

Restaurante Teresinha avautumassa klo 19.
Kymmentä minuuttia myöhemmin pöydät alko olla täynnä.

Teresinhan ruokalista, jolta myö otettiin ruokien lisäksi kannu punkkua
(um jarro de vinho tinto) huikeaan viiden ja puolen euron hintaan, joka listasta näkyy.
Kyse on litrasta talon viiniä. Yleensä ravintolassa pullo (75 cl) maksaa kympin.
Vettäkin kyllä otettiin, niin kuin aina.
Päivänruokana päivällisaikaan on tarjolla joko papuja friteerattujen kalojen kanssa eli algarvelaisittain
tai sitten täytettyä vasikkaa, mikä on kai mitä hyvänsä naudanpihviä miten hyvänsä tehtynä,
mutta kuitenkin eri tavalla kuin varsinaisessa ruokalistassa tai jotain...
Lounasaikaan päivänruokia on useita.

Jaanan jälkkäri...

Tapsan viimeisenä lomapäivänä käytiin Dona Barcassa syömässä kolmeen pekkaan yksi puoltoistakiloinen hammasahven (sargo) ja illalla otettiin vähän ruisleipää (kyllä, Jaanan leipomo oli taas saanut yhden limpun pyöräytetyksi kaikesta hässäkästä huolimatta) ennen uinehtemista. En tiijä, jäikö lomalaiselle lomasta mitään käteen tai mieleen, mutta ainakii hää täältä lähtiessään osasi yhden sanan portugalia: Opri kaatu eli Obrigado! Kiitos käynnistä eli Obrigada pela sua visita, hauskaa oli vaikka meinas kunnon päälle käydäkin!

Dona Barcaan mennessä kattohaikarat kaarteli taivaalla.
Osa kärpäsenkakoista on siis haikaroita ja osa lokkeja.

Huimaavaa!

Kun aamulla herättiin ja alettiin tehä lähtöä takaisin Algarveen, miun piti nousta sängystä seinää pitkin nojaillen. Oli miulla vipannu päästä jo pikkasen aiemminkin, mutta sillon alko tähän ikään pahin asentohuimaussessio ikinä. Ei se autossa (tapaninpäiväajelun toisinto, mutta eri suuntaan) eikä lentokoneessa paljon haitannu, mutta aamusella sitten kun lähettiin Continenteen täkäläisittäin pikkulounaalle (pequino-almoço) eli aamiaiselle kävely oli kuin puol vuotta merellä olleella seilorilla, ei meinannu leveekään jalkakäytävä riittää. Onneksi perheessä on aiheesta asiantuntemusta ja sain hyvät hoito-ohjeet, jotka on auttanu. Käytiin iltasella Manulassa kattomassa paikallisen musiikkiopiston tasokoekonserttia (ei kyllä mennessä tajuttu, mihin oltiin päätämme panemassa) ja kun siellä kaivoin yskänestonamusta lattialla olleesta käsilaukusta, niin taas mentiin. Mutta pikkuhiljaa parempaan päin! Muuten on ollu huimaavaa huomata, miten lämpimästi meijät on otettu vastaan Suomesta palattua, ihan kuin ois oltu pitempäänkin poissa.

Konsertti oli mielenkiintonen kokemus, pariksi viikoksi tänne lomailemaan tullu Tapsa ei ihan loppuun asti jaksanu, mutta myö kaks kyllä. Ekat esiintyjät oli umpisurkeita, mutta eihän nyt vasta harrastuksen alottaneilta lapsilta voi muuta oottaakaan. Kaikki tytöt oli ulkonäöltään kuin saman pensaan marjoja: pitkät, tummanruskeet vähän laineilevat hiukset ja soikeet madonnamaiset kasvot. Mitenhän niitten opettajat erottaa heijät toisistaan, kun silmälasitkin oli samaa mallia? Konsertin jälkeen käytiin Tapa Latinassa syömässä hyvää evästä ja sieltä tullessa paineltiin lähibaariin yömyssyille. Siellä oli ihan hurja meno päällä. Yksi kantiksista oli harvinaisen päissään ja esitelmöi, miten hänen työn raskaan raatajana, proletaarina ja kommunistina, piti välillä päästä vähän rentoutumaan. Toinen sitten vieressä pyöritteli päätään, etteihän tuolla ees ole töitä… Mutta joka tapauksessa kaikilla oli hauskaa, niin että mitä väliä!

Seuraavana päivänä eli perjantaina syötiin kotosalla, lounaaksi salaattia ja meriahvenia, päivälliseksi kanipataa, pottuja ja vihanneksia. Oltiin aamulla paineltu bussilla Aquaan, missä Tapsa sekos Primarkin hinnoista ja kahmi rättejä matkaansa oikein urakalla. Mie kävin säikyttelemässä Bacchuksen kokkia, joka ei ekaksi tunnistanu, kun en istunu baarin penkissä neulomassa tai koiraa kuopsuttamassa. Nähtiin sitten uudelleen alkuillasta baarissa, kun mentiin sinne varmistamaan Arturilta, että lauantaina on ovet auki peliaikaan, ja naureskeltiin tilannetta. Siellä jutskattiin yksien skottien kanssa ilmastonmuutoksesta, heijän surkeesta kesäsäästään ja Primarkin ja muitten halpakauppojen siunauksellisuudesta (tajusin sitten vasta myöhemmin, että skottejahan ne siis todellakin oli). Mie rapsuttelin Ninaa ja sain sormenpäät niin paskaseksi ettei mitään rajaa. Sanoin Arturille, että koira tarttis suihkua, mihin hää, että nyt on ollu niin kylmä, ettei oo tahtonu vanhusta palelluttaa (pesu tapahtuu ulkona), mutta että hää yrittää keksiä jonkun tavan saaha se vähän puhtaammaksi.

Päivällisen jälkeen mentiin taas lähibaariin drinksuille ja kattomaan Portugalin liigan peliä, meno ei ollu ihan yhtä hillitöntä kuin oli ollu edellisenä iltana, mutta läheltä liippas. Äijät oli lyöny pelistä vetoa eli aina maalin tullen joku riemuitsi ja joku toinen sitten taas ei. Sarjan ykkönen Sporting nuhras lopulta kotipelitasurin pahnan pohjimmaisen Tondelan kanssa. Tutut naapurihotellissa asuvat enkut oli siellä kanssa, mutta niin päissään etteivät ees meitä tunnistaneet. Joku aiemmin näkemätön paikallinen oli lyöttäytyny heijän seuraan ja jostain syystä sain vaikutelman, ettei ehkä ihan rehellisin aikein, mutta kai hyö ties, mitä olivat tekemässä. Yhden kantiksen kanssa jatkettiin samaa aihetta kuin skottien kanssa. Hää päivitteli sitä, miten täälläkin on aiemmin ollu neljä vuodenaikaa, mutta että nyt mennään kahdella ja että talvi on ennen ollu selkeesti kylmempi. Tiijä sitten häntä, kävin äsken ripustamassa pyykkejä partsille ja miusta siellä oli yöpaitasillaan kyllä ihan viikinkien helvetin vilu!

Conversation piece.
Tällä kuvalla on ollu hyvä pohjustaa säätiloista käytyjä keskusteluja....

Lottovoittoa ootellessa

Tapanin päivän tapaninpäiväajelulla (Tapsa kuskina, toinen Tapani – vaikka vaan kolmannelta nimeltään – pelkääjänpaikalla ja mie nuokuin takapenkillä) päästiin helpolla tapaa piäkuapunnista piämajakuapuntiin pariksi viikoksi majailemaan. Täysikuu valaisi matkaa ja sen jälkeisinä päivinä aurinkokin on ollu näytillä useemmin kuin uskoiskaan, saatiin nähä yhtenä päivänä tosi komee halokin (http://www.lansi-savo.fi/uutiset/lahella/auringon-halo-nakyi-etela-savon-taivaalla-katso-lukijoiden-ottamat-upeat-kuvat-4). Myöhän siis tuotiin talvi tullessamme, ei paha! Tai no, ihan miten sen nyt sitten kukakin ottaa... Mie olisin kyllä ehkä tullu toimeen ilmankin, mutta kyllähän lumi vähän tuo valoa pimeyden keskelle. Tuo mies muuten tuumasi joku aika takaperin, että kyllähän hää vielä sen alkutalven pimeydenkin kestäs, mutta sitä sitten enää ei, kun mie en sitä kestä. Olis niin kiva saaha lottovoitto, että vois pitää majaa parissa paikassa, että aina valosuuden mukaan vaihtais maisemaa ilman, että tarttee aina puolta omaisuutta raahata matkassaan. Nyt on normi-Loton lisäksi Eurojackpot ja Viking Lottokin vetämässä. Joo, kyllä mie tiedän todennäkösyydet, mutta jos ei ees yritä, voittamisen todennäkösyys on pyöree nolla, nyt on ees pienoinen mahis olemassa!

Haloilmiötä ihastellessa oltiin muuten matkalla ilmaistapahtumaan kirjastoon, jossa on Avoin lava erilaisia esityksiä varten. Tällä kertaa lavaa miehitti (pojitti?) Trio Tsihkodos, kolme akustista kitaraa soittavaa teiniä. Mustalaisjatsi svengas kuin hirvi tai ainakii sen vasa. Poikien PR-taidot kyllä olis kaivannu vähän hiomista. Hyö lampsi lavalle, istui alas ja alko soittaa. Keikan pituudeksi oli ilmotettu 20 minuuttia ja 18. minuutin kohalla kappaleitten välissä yksi pojista vilkas kelloaan sen näkösenä, että kohta menee ylitöiks… Sitten kun soittoa oli heijän mielestä saatu riittävästi, hyö nousi ylös ja kääntivät selkänsä yleisölle yhtä nopsaan kuin oli sormet soitinta näppäilleet ja alkovat tehä lähtöä. Yhen encoren innostuvat kuitenkii vielä soittamaan (mie olin jo siirtyny vessajonoon), mutta sen jälkeen taas valonnopeuvella ylös ja veks.

Uusi vuosi vaihtu Puumalassa mökillä, asianmukaisin menoin: ruokaa, juomaa ja muutama raketti. Rantamaisemassa vierähti pari yötä, miun liikkumiset oli taas sitä normia, saunaan ja takaisin mökkiin – ilotulitus oli kahden saunakäynnin lisäksi ainoo, mitä suostuin mökin turvasta poistumaan. Jo juhlapaikalle tulo oli ollu niin traumaattinen kokemus, ettei siis niin mitään rajaa. Mikkelistä lähettäessä oli vielä jotain valon pilkettä taivaalla, mutta Puumalan tielle kääntyessä tuli olo niin kuin ois suen persiiseen lähetty suunnistamaan ja varsinainen mökkitaival sujukin sitten jossain umpisuolen mutkassa. Viimeseen kaheksaan kilometriin en vissiin muistanu hengittää ollenkaan, kun pelotti niin perkeleesti.

Uuden vuoden vietto mökillä ON ihan pimeetä touhua...

...mut kyl raketit on hienoja ja mitä pimeempää sen parempaa!

Nukkumiset oli taas mitä oli, joten tammikuun toisena päivänä nousin ylös sängystä pyörimästä ja suunnistin mökin erinomaiselle pötköttelysohvalle lujeskelemaan ja oottamaan, että päivä valkenis ja muutkin heräis. Jälkimmäinen toteutu ajallaan ja kävihän se aurinkokin sitten jossain vaiheessa taivaanrannassa pilkistämässä. Mökiltä Imatran kautta kotiin, missä käytiin morjestamassa sisko ja sen mies ja niitten kissat ja Butterilla ottamassa vähän evästä. Siellä muuten tapahtui sellainen lysti sattumus, että yksi nainen onnistu jumittamaan talvitakkinsa vetoketjun huivin kanssa niin tehokkaasti, ettei saanu sitä aukeemaan. Yritti hää ite ja yritti tytär ja yritti vielä mieskin. Vajaan kymmenen minuutin tempomisen jälkeen meni miulta hermo, ensin annoin ohjetta sanallisesti ja kun sen jälkeen tempomista jatku vielä muutama minuutti kävin nykäsemässä sen vetskarin auki. Sain kiitokseksi kuulla omaavani enkelin kädet, mikä lausunto aiheutti siskollein lievän hysteerisen kohtauksen, ihan ymmärrettävää kylläkin! Kotiin tullessa muistettiin ajaa Lappeenrannan ohi ihan mutkittelematta, vaikka vielä ennen matkaan lähtöä tuo mies oli aatellu, että siitähän sitten nopsaa tietä ollaan melkein samoin tein kotiovella…

Uuden vuoden jälkeisenä maanantaina käytiin Lappeenrannassa, tuo ukko kävi palauttamassa lainassa olleen auton ja mie tapasin lupilaiset Con Amoressa. Myö lupilaiset vanhetaan, mutta viisastumisesta ei oo hirveesti tietoa eli hauskaa oli! Bonuksena tavattiin vielä Kiukaskin, jonka kanssa on kaikki joskus, jopa jo viime vuosituhannella, yhessä töitä väännetty. Mie hänen kanssaan olin viimeemmäksi samassa työhuoneessa toissa vuonna, kun piti teiniraukoille projekteja opettaa. Conna oli yllättäen vaihtanu omistajaa, vielä oli ruoka hyvää ja viini kohtuullisen hintasta, mutta miten lie jatkossa...

Lupikokouksen jälkeen aika on kulunu sisätiloissa, pakollisia kaupassakäyntejä ja paria muuta visiittiä lukuun ottamatta. Sen verran oon nokkaa ulos pistäny, että kuvataiteesta on tullu parissa paikassa nautituksi. Tai no eka pläjäys oli mitä oli eli Jani Jahnssonin ensinäyttely Pannukakkutalossa. Nuori mies kyseessä ja aiheet ja niitten toteutus olikin aika teiniä, mikä tietysti osaltaan selittää sitä, ettei anti ollut kummoinen. Oman mielipiteensä jokainen voi muodostaa osoitteessa http://www.mikkelangelot.net/hallitus/x-arkisto-x/jani-jahnsson/. Toinen tapaus eli Taidemuseossa Kari Piipon grafiikkanäyttely olikin sitten jotain ihan muuta. Miten sitä pystyykin pelkistämään jonkun asian tai tapahtuman niin vähiin elementteihin ja silti kertomaan siitä kaiken olennaisen? Näyttelyn töistä moni löytyy osoitteesta http://www.piippo.com/kari/

Piipon näyttelyä mainostettiin tällä Bertolt Brechtiä juhlistavalla julisteella.

Miten se kummasti tuntu niin tutulta tuo tyyppi, joka rinta rottingilla kävelee just siihen väärään suuntaan…

Onneksi on ollu noita henkisiä hellittelyhetkiä, ruumiilliset on olleet aika vähissä, kun ei oo ruuallakaan itteemme hirveesti hemmoteltu. Pakkasilma on kroppaa koitellu ja vertakin on nenästä kaivettu eli verta pärskiessä, kuivaa ihoa raaviskellessa ja hilsettä ympäriinsä levitellessä on yritetty pitää mielialaa korkeella. Ei oo paljon auttanu, että on kulutettu yksi pullollinen A-Vitaa nenuun ja yksi tuubillinen perusvoidetta nahkaan. 13. päivä palataan onneksi takaisin Algarveen nauttimaan melkein 90 prossan ilmankosteudesta, sitä ja lottovoittoa ootellessa: RAAPS RAAPS…

Joulu täynnä on kinkkua, kylkeä, potkaa...

Ainahan miun mieli pyörii ruuan ympärillä, mutta ei se ihan syytön ole tuon toinenkaan. Ollaan siis Portimãossa käyty ulkoruokinnassa milloin missäkin ja toisaalta einehditty ihan kotimurkinallakin, kun vaan on saatu kunnon tarpeita käsiimme.

Naapurin brassibaari (nimi on muuten Boteco Chic, vihdoin on painunut tieto kaaliin) tarjoaa ihan oikeita ruoka-annoksia, mutta myös pikkunaposteltavia, joita ovat esimerkiksi Kibbeh ja Coxinha de Galinha. Lähi-idästä kotoisin olevat kibbehit on pippurisia jauhelihapalleroita, joissa on korppujauhojen tilalla bulguria ja sisään piilotettu juustopala. Nuo toiset taas on kanasta tehtyjä uppopaistettua pullia, niitten alkukoti taitaa olla Brasiliassa. Sunnuntaisin järjestettävissä grillibileissä pääosassa oli ainakin sen ainuan kerran, kun osallistuttiin, possu. Toisen kerran kun yritettiin, grillaus oli peruttu kovan tuulen takia, mutta tilalla oli uppopaistettua possunkylkee naksupaloina – saattans, että oli hyvää ja taatusti epäterveellistä!

Vasemmalla kanaköntti, oikealla kibbeh

Brassibaari tarjoilee myös presuntoa, ilmakuivattua kinkkua lähivuorilta Monchiquesta. Continenten aulassa oli marraskuussa muutamana päivänä isokokoinen, tanakka nuorimies pohjoisesta, Mirandelasta, myymässä erilaisia maataloustuotteita, kinkkuja, oliiveja, juustoja ja chorizoja.  Myö ostettiin häneltä oikein kunnon köntti sikäläistä presuntoa, vähän juustoo, oliiveja ja yksi makkaranlenkura. Kaikkiaan saatiin törsättyä vissiin parikymppiä, se iso kinkkupala makso viistoista euroo ja sitä piisas aika pitkään. Ja hyvää oli sekin, onneksi olin älynny tuoda Suomesta oivaillisen ilmakuivatunkinkunleikkuuveitsen (hitto, miusta on hauska värkätä noita uusia yhdyssanoja joskus eli aina kuin mahdollista!)

Migasia eli eilisestä leivästä tehtyä lisuketta on nyt syöty parissa paikassa. Mistralin migaseista näkee painajaisia vieläkin, O Mata Porcosin versio sen sijaan oli namia. Leipätahnaan oli lisätty vähän kärtsättyjä chorizopaloja ja siitä oli paistettu inhimillisen kokoinen lettunen possujen kylkeen (tilattiinkin kyllä puolikkaat annokset, täällä on aika yleistä, että päivän ruoan eli prato do dian saa joko kokonaisena tai puolikkaana eli meio dose), suolaakaan ei ollu järjetöntä määrää. Leipää ihtenään olis tarjolla aina ruuan kanssa, joskus otetaan, mutta aika usein ei. Pikkunälkään tietysti erilaiset bifanat eli sianlihalla täytetyt sämpylät on onnen omiaan ja välillä ei voi vastustaa valkosipulileipää (pão com alho), ei varsinkaan O Farolissa. O Barãon juustopäällysteinen valkosipulileipä on sitten jo ihan puhasta syntiä, se.

Koska ravintolaruokien yhteyvessä ei hirveesti tuoretta vihreetä oo tarjolla, sitä mätetään sitten kotosalla.
Kuvassa yksi salaatin kerä siivottuna ja jaettuna kahteen kolmen litran pakastepussiin.
Tapa on todettu parhaaksi salaatin säilyvyyden kannalta, ei edes meille uppoo moinen määrä kerralla!

Pari tapaspaikkaakin on Lusanan lisäksi bongattu. Lusana on ollu pitkään fechado para ferias, mitä myö on ihmetelty. Loman syy selvisi lopulta yhdellä Continente-käynnillä, kun nähtiin Susanaa ja hää kertoi olevansa erittäin pahoinvoivasti raskaana (kolmas tulossa), jos tokenee, aukaseevat tammikuussa. Kop & Tapas on varsinaisesti viini- ja herkkukauppa, mutta sieltä saa myös pieniä (suhteellinen käsite) annoksia, joista Muxama de atum eli kuivattu tonnikala on ihan älyttömän hyvää. Se tarjotaan tuoreen valkosipulisilpun ja hyvän neitsytoliiviöljyn kanssa samaan tapaan kuin carpaccio, ohuen ohueksi leikattuna siis. Paikan mustasilmäpapu-tonnikalasalaattikin oli oivaa. Sitä vaan saatiin ootella, kun ei sattunu olemaan kaapissa tomaatteja ja omistaja läksi niitä jostain etsimään, sillä aikaa kokki kävi meijän kanssa rupattelemassa, mutta hyväähän jaksaakin oottaa vai miten se vanha sanonta sanoo. Siellä on muuten sellainen systeemi, että voi valita minkä vaan pullon kaupan hyllystä halutessaan ruuan lisäksi juomaa. Viinin hintaan tulee 2,5 euron tarjoilulisä, mikä ei todellakaan ole paljon. Siis oikeita laatuviinejä pullo pyöreesti kympillä ravintolassa, ei paha miusta. Laseittainkin on kyllä ihan hyvä valikoima tarjolla.

Kop & Tapasin kokki on ollut tekemässä ruokaa myös Arturilassa ja taannoin jaliksenkatselukäynnillä sitten selvis, että hää on isännän tytär – pienet on piirit täälläkin. Tytär on tosi mukava ihminen, joka yrittää puhua meille mahdollisimman paljon portuguêsea, mistä ollaan iloisia, mutta mikä toisaalta aiheuttaa meille jatkuvaa pään kivistystä ja lisää ennenaikaista harmaantumista…

Toinen uusista tapastelumestoista (tapas on muuten paikallisella kielellä petiscos eli välipalat, mutta käyttäävät silti tota spanskisanaa paljon) on Tapa Latina, sieltä saa ihan älyttömän hyviä piiraita. Kana-pinaattipiirakka ja tonnikalapiiras esmes oli ihan uskomattoman maukkaita ja köykäsiä, vaikka ne oli voitaikinaan paistetukin, munamaidosta ne onneksi ei olleet ikinä kuulleetkaan. Muitakin hyviä paloja sieltä saa, myös presuntoa tietysti, heillä Alentejosta. Jälkkäriksi voi ottaa yhden version paikallisesta viikuna-mantelisysteemistä, heijän versiossaan viikunat ja mantelit on jauhettu, mukaan on lisätty suklaata ja brandyä tai jotain muuta viinasta ja sitten pyöräytetty siitä pingispallon kokoinen makupala, joka on just oikee määrä aterian loppuun (jälkiruoka = sobremesa). Ikävä vaan, että Tapa Latinan eväissä on piilosuolaa ilmeisesti ihan järkyttävät määrät, koska myö kumpikin ollaan kuin keitaalle päästetyt kamelit siellä käytyämme. Tästä raflasta vinkkasi meille viiniretkioppaamme Fábio, joka kehui myös yhtä bachalauun keskittynyttä paikkaa. Ehkä se on lopulta sielläkin pakko käydä ja eka kapakala heittää huiviin, koska ainakin toinen vinkeistä osui nappiin.

Casa da Rochassa rantsussa käytiin syömässä ensimmäistä kertaa. Mie oon kiertäny sitä kuin kissa kuumaa puuroa, koska niillä on rannan halvin kolmen ruokalajin menu (8,50 tms.) ja se ei yleensä hyvää kerro. Sen lisäksi ite rakennus on oikee turistiesitteen unelma, kaunis ja kauniilla paikalla. Silti viime talvena olin jo, että mennään, mutta silloin se oli fechado para ferias. Nyt oli auki ja olikin hyvä paikka käydä. Rahaa paloi kyllä ihan eri tyyliin kuin muualla (emme siis ottaneet menuita), mutta enpä oo muualla lehmän kalliimpaa filettä syönykään, muriata oli ja lisukekasviksetkin oli napakoita eikä mitään koiranoksentamia. Sen lisäksi palvelu oli pelkkää häröilyä ja sehän on aina pelkkää plussaa! Jälkkärisuklaavaahto oli oikeeta moussea eikä mitään suklaalla värjättyä liivateklimppiä, kuten menu-rafloissa yleensä, ja sen lisukkeena tuli pari pientä leivonnaista ja kirsikkalikööriä, muito boas oli ne!

Presuntojen kunkku on mustan possun lihasta tehtyä, sitä ostettiin hallista peräti 100 g yhden illan herkuksi, hinta oli käsittämättömän halpa 4,70. Sen kanssa samalla tapastelulla syötiin kotiin Kop &  Tapasista ostettua kuivattua tonnikalaa ja Continentesta löytynyttä kypsytettyä lampaanmaitojuustoa, joka muistuttaa Manchegoa. Sitä syödään nykyisin leivänpäällisenä, tapaksena ja jälkkärinä kera hunajasta ja (sitruuna)timjamista tehdyn dipin ja paahdettujen manteleitten.

Omat petiscot, vasemmalla edessä kuivattua tonnikalaa Kop & Tapasin tyyliin,
oikealla mustan possun presuntoa.
Lisäksi sämpylää, oliiveja, juustoo ja rucolasalaattia ja tietysti juotavaa,
viiniretkeltä Quinta do Frances -tilalta ostettua valkoviintä. 

Kakkujen kunkku on sitten kai Bolo Rei (kuningaskakku), jolla on myös feminiini vastine Bolo Rainha (kuningatarkakku siis). Jälkimmäistä ei olla syöty ja edellistäkin vaan siksi, että Mundo do Cafén tyyppi halus vaihteeksi esitellä meille perinteistä jouluherkkua. Ihan hyvää se oli, ei liian imelää ja maku oli kevyen appelsiininen. Päällä koristeena olleet säilykehetelmät vaan aiheutti hiukka väristyksiä – säilykekirsikoita ja silleen... Kuningatarkakku on koristettu manteleilla, se ehkä saattais sit olla enempi miun makuun, sitä sit vois varmaan testata ensi jouluna.

Kuningaskakkua yhdenhengen versiona, mutta riitti hyvin meille kahdelle.

Kotona on syöty paljon samoja eväitä kuin aiemminkin täällä ollessa, esimerkiksi kania, jota on ravintoloista löytyny vaan lounasaikaan. Yhden kerran testasin sitä Gardosasin kanapaikassa, missä se oli ensin leivitetty ja ruskistettu ja sitten kypsytetty loppuun tolkuttoman sipulimäärän kanssa valkoviinissä. Oikein hyvää oli itse kani, mutta enimmät sipulit söi herra vastapäätä. Viime kesänä Suomessa torilta ja jopa kauppojen vihannesosastoilta sai hyviä hunajanauriita ja retiisejä käyttökelpoisine naatteineen, mikä miusta on aiemmin ollu tosi harvinaista. Täällä naatit on arvossaan ja niistä onkin tosi kiva tehä ruokaa tai ruuan lisuketta. Kauppahallista sai viimeeksi tuoreita porkkanoita, joissa niissäkin oli aivan älyttömän fressit naatit, osaksi kauniin viininpunaiset. Niistä, retiisien naateista sekä jostain muusta vihreestä, oisko ollu pieni määrä pinaattia, ja keitetyistä perunoista tein muhennosta, johon lisäsin kolmenjuustonkermaa ja valkkaria. Tuli hyvää. Potaateista tuli tehtyä pitkästä aikaa myös vanhanaikaiset uuniperunat, joihin tungettiin täytteeksi haudutettuja possunposkia. Oli muuten hyvää sekin. Enkkujen jacket potatoes löytyy täältä melkein kuppilan kuin kuppilan listalta, ei vaan oo tullut testattua.

Välillä on sitten fiilistelty olemattomalla koti-ikävällä. Continentesta sai kerran pienen laatikollisen hapankorppuja eli Finn Crisps (Vaasan), enää niitä ei oo näkyny. Toin mukana omaa leipäjuurta kuivattuna ja Continenten Área Vivasta löysin vihdoin täysjyväruisjauhojakin leivän tekoon. Tuo ”elämänalue” sisältää kaikkee terveelliseksi luokiteltua superfoodia ja luomujuttuja, mikä kertonee rukiin merkityksestä täkäläisessä ruokavaliossa – ihmeainetta! Luomurukiit myydään 500 g:n pakkauksissa ja yhden kerran siellä itse pakkauksessakin oli elämää tai oli ainakin ollu seiteistä päätellen. Ollaan kuitenkin saatu hapanleipää sen verran kuin sitä on tehny mieli.  Jouluruoaksi aatonaatonaattona vihonviimeisen joululaulukonsertin jälkeen otettiin pakkasesta oottamassa ollut puolikas ruisleipä, päälle norjalaista lohta kraavattuna ja lisäksi keitettyä kananmunaa ja voita. Pääruuaksi syötiin kahden hengen muka-joulukinkku eli ite suolattu possunpotka, keitettyjä pottuja ja haudutettua hunajalla maustettua porkkanaa ja naurista. Juomana oli portugalilaista, halpaa espumante brutoa, jota käytiin ostamassa Kop & Tapasista konsertista kotiin mennessä. Ostoksien jälkeen pää oli ihan sekaisin portugalista, kiitos Arturin tyttären suulauden – Ajudar! Apua! Jälkkäriksi alentejolaista valkoista jälkiruokaviiniä (late harvest viognieria, tuottajana Terras d’Alter) ja ranskalaista Roquefortia kera persimonin.

Luomurukiista paistetut reissarit, harjoitteluahan tää oli, mutta kyllä ne syödyksi tuli.

Tokalla kertaa oli jo enempi meininkiä limpussa, eka pala on jo hävinny maistiaisiks parempiin (tai ainakin meijän) suihin.

Siinähän ne tärkeimmät joulunvietot sitten olikin, varsinainen joulu meni telkkua katellessa, sitä sun tätä syödessä (aattona lampaankyljyksiä, joulupäivänä sosekeittoo potkantähteillä) ja Suomen-lentoa ootellessa.

Mira Vaun remontin valmistumista ootellaan, tää kuva on otettu jo muutama viikko ennen joulua.
Suomeen lähtiessä hiekkakasat oli vajuneet, mutta kaikki sähkökaapelit oli kaivettu seinistä näkyville ja työt sisällä ihan vaiheessa, että voihan se olla, ettei tänä talvena enää tartte tuolla käydä...