Aluga-se um carro!

…ja myö pöljäthän sitten vuokrattiin se auto… Auto Rent luovutti meille käyttöön 30 päivän ajaksi VW Polon kohtuullista 425 euron summaa vastaan – sisältää vakuutuksen 0 euron omavastuulla sekä värkin, joka kerää meijän tietullit automatic johonkin järjestelmään, josta meitä laskutetaan autoa palauttaessa. Heti ensimmäiseksi päräytettiin Sergion kuppilaan lounasteelle ja -leiville, että jaksettiin sitten lähteä oikeelle harjotusajelulle. Suunnattiin kohti Monchiquen kylää, joka sijaitsee lähivuoristossa. Miuta polosta pelotti koko matkan ees sun taas (vai e vem) varsinkin siinä kohtaa, kun kaupunkiin palatessa yhteen liikenneympyrään tuli joku kaheli sataa kahtakymppiä ja myös poistui samaa vauhtia, kaksi pyörää ilmassa – onneksi ei ite ihan keretty alle… Seuraavana päivänä pistäydyttiin Mexilhoeira Grandessa, joka kuuluu Portimãoon, mutta on ihan oma mestansa. Lisää maalaisteitä ja paljon tietöitä - en kyllä rentoutunut edelleenkään yhtään!

Siellä se Polo vietti ensimmäisen yönsä, laitimmaisena oikealla.
Sittemmin hänet on pidetty tallissa.

Komiat maisemat siellä on, vuoristossa.

Harjottelujen jälkeen siirryttiin tositoimiin ja lähdettiin perjantaina Louléen valofestareille (LUZA – Algarve International Festival of Light, http://www.luzafestival.com/), tietysti itse aiheen takia, mutta myös siks, että tykästyttiin kaupunkiin karnevaalireissulla viime helmikuussa. Ajeltiin vähän pienempiä teitä ja aikaa oli varattu rutkasti. Niinhän siinä sitten kävi, että ihan liian aikaisin oltiin hotellilla (sama Jardim Hotel kuin viimeeksi) huoneen saamisen kannalta. Jätettiin auto kuitenkin parkkiin ja paineltiin ostamaan uusi kassi hotellin oven edessä lauenneen vanhan tilalle. Sitten lounastamaan samaan madeiralaiskuppilaan kuin viimeeksi (alkaako tympäistä…?), tällä kertaa nautittiin grillatut talouskyljykset lisukkeineen, minkä jälkeen saatiin kämppäkin ja otettiin pienet päikkärit.

Tää kassi löytyi ensimmäisestä kaupasta, johon astuin sisään.
Oli myös ensimmäinen ja viimeinen, jonka otin käteen...
Ei se yhtä hyvä ole kuin vanha uskollinen, mutta ei se maksanukaan kuin kolmanneksen eli 50 eurova.

Huone oli tilava ja viihtyisä ja siinä nukkui hyvin ja se makso vähemmän kuin kassi, 44 €.

Julkiset rakennukset oli otettu valkokangaskäyttöön, tässä kirkon seinä.

Vähitellen alkoi ilta pimetä ja festareitten alku lähestyä. Ohjelman mukaan ensimmäisenä olisi pitänyt olla soihtukulkue, jonka alkupisteessä käytiin toteamassa, että jonniin verran on väkeä, mutta ei yhtään soihtua – palattiin tyhjin toimin takaisin hotellin lähiympäristöön, jossa sentään tapahtui jotain.

Tää taas on kai joku vanha luostarikoulu.
Tämän edustalta oli pitänyt lähteä sen soihtukulkueen,
mutta ei siellä ollu kuin muutama tyyppi haahuilemassa.

Yhdessä töistä oli viritetty erivärisiä lankoja puitten väliin ja niitä sitten yön pimeydessä valaistiin.

Illan odotetuin juttu oli ehdottomasti kirkon seinään heijastettu hiekka-artistin esitys. Felipe Mejías -niminen tyyppi siis käyttää työvälineinään valaistua lasilevyä, jonka päällä hän piirtelee kuvia hiekalla. Mie olin aiemmin vastaavaa nähnyt telkkarissa ja olin aina halunnu nähdä myös livenä. Nyt näin – ja vielä kahdesti. Esityksiä oli kolme, joista myö nähtiin eka ja vika.

Tästä se lähti, tarinan kerronta.
Alkuun hää piirteli kuvan lapsesta, joka luki kirjaa.
Kirjan sivuilla kerrottiin löytöretkistä.

Jossain vaiheessa retkillä päädyttiin Arabiaan.
Ihastuin erityisesti tympiintyneen näköiseen kameliin.

Tarina päättyi avaruuteen ja kehotukseen elää unelmat todeksi.

Välissä käytiin katsomassa kauppahallin seinään heijastettu video mapping -esitys, tekijänä Grandpa's Lab. Tykkäsin siitäkin kovasti. Kyseisessä taiteenlajissa käytetään jonkun kolmiulotteisen kappaleen pintaa valkokankaana, jolle erilaisia juttuja heijastetaan. Erityisesti näin suomalaisena ilahdutti se efekti, jossa marmorilaattaa muistuttavat neliskulmaiset kappaleet tulivat seinää pitkin alas. Ehkä Finlandia-talonkin voisi alkaa päällystää digitaalisesti, vois tulla halvemmaks… 

Lähtölaskenta esitykseen...

...ja sitten mentiin!

Iltapalaakin ennätettiin ottaa. Käytiin tapasbaarissa, jonka nimi on Taberna Dos Frades (munkkien taverna). Siellä olis varmaan saanut sekä hyviä pulloviinejä että ginejä, ainakin niitä siellä oli tuhottomasti eri merkkisiä, mutta myö tyydyttiin puolenlitran kannuun talon vinkkua kyydittämään tilattuja syötäviä. Otettiin kinkkua ja melonia, leikkelelautanen ja annos maitopossua. Jälkimmäistä ei ollut englanninkielisellä listalla, portugalilaisella vaan, mutta onneksi saatiin pöytään molemmat. Oli nimittäin pikkusika hyvää.

Kuppila tuntui olevan myös paikallisten suosiossa.
Ehkä syynä oli se pikkupossu, jota on tarjolla vain perjantaisin.

Väkeä oli ihan kivasti liikkeellä.
Ei kuultu yhtään suomen kielen sanaa, enkkua kyllä ja saksaa.
Saksasta puheen ollen, kaupunkiin oli levitetty valaistuja kukkaruukkuja,
joissa oli erilaisia valoon liittyviä lausahduksia, mm. Goethelta.

Onneksi ei innostuttu illalla hirveästi mässäämään, että jaksettiin syödä aamiaista. Hotellissa on nimittäin aamiaistarjoiluun panostettu ihan mallikkaasti. Tuoreita hedelmiä paloina ja salaattina, iso kulhollinen tuoreita vadelmia (ensimmäiset kunnolliset täällä) ja purkista persikoita omassa liemessään. Jugurtteja oli maustettuja ja maustamattomia, tuoremehujakin joka lähtöön. Erilaisia leipiä ja leikkeleitä, lisäksi paistettuja munia ja pekonia… Maha tuli mukavan kevyesti täyteen, että jaksettiin vielä pyörähtää kylällä kauppahallissa ostoksilla.

Ostettiin kauppahallista Loulélaista viiniä
 muxama de atumia Albufeirasta ja toivottavasti jostain kotoisin olevia hilloja.
Taustalla taidenäyttelyn esite.

Ennen lähtöä oli tarkotus käydä vielä festariin liittyvässä näyttelyssä, mutta siellä ei ovet meille auenneet. Onneksi taidemuseossa oli ovet auki ja ihan kiinnostavia töitäkin. Sitten Polon nokka kohti moottoritietä ja Portimãoa. Ennätettiin hyvin käydä kaupassa, syödä lounas ja olla aloituspotkun aikaan katsomassa päivän ekaa peliä. Man United voitti Brightonin ihan onnenkantamoisella tai pitäisikö sanoa onnenupotuksella, oli nimittäin Lewis Dunk, joka dunkkasi pallon omaan maaliin. Päivän toisessa pelissä Pool ei ollunna yhtä onnekas vaan sähläsivät tasurin Chelsean kanssa. Sunnuntai otettiin levon kannalta, ei autoilua eikä jalista. Maanantaina taas jatkettiin matkailua, mutta siitä tarinaa myöhemmin.

Töitä Elisabeth Almeidan näyttelystä Ariadne.

Miun suosikki.

Musiikkia ja muita elämyksiä

Heti ensimmäisellä viikolla pistäydyttiin Manulassa torstain ilmaiskonsertissa. Oli taas aika härö tapahtuma. Lavalla oli kolme ihmistä: nainen, joka lauloi, toinen nainen, joka käytti tietokonetta ja mies, joka hoiteli välispiikit. Laulaja veteli ranskalaisia chansoneja ihan OK, paitsi että toisen naisen tietokoneelta ilmoille päästelemät taustamusiikit oli tehty jollain kamalalla poppikoneella ja se kyllä latisti tunnelman aika matalaksi. Erityisesti Hymne à l'amour oli aika hurja esitys, laulajatar vuodatti syrämensä verta ja tausta vaan jumputti yhtä ja samaa väärän tahtista biittiä. Miehestä taas tuli mieleen vanhan ranskalaisen elokuvan sutenööri…

Köyhän miehen Piaf.
Kuulijoita oli silti ihan kiitettävästi.

Viikko edellisestä taas Manulaan ja taas uudestisyntyneiden kuoro (Grupo Canto Renascido), jonka kuunteleminen sai olla nyt laitimmainen kerta – samat vanhan kansanlaulut taas kerran eikä hyö tunnu kuorona juurikaan kehittyvän. Kuoronjohtaja on muuten jotenkin siipeensä saanut, liekö halvautunut. Hänen puhumisensa on huonoa, samoin liikkuminen. Ehkä kuoron nimi viittaakin hänen toipumiseensa, tiedä tuota.

Liian monta uudestisyntymää - ei enää tätä!

Konserttien aikana paikassa oli valokuvanäyttely, aiheena tanssiesityksien liike. Ei ihan meikäläiselle napannut, mutta ihan OK. Sen jälkeen seinille ripustettiin maalauksia, toiset oli harrastelijoitten (ASAP - Associação Sénior e Autodidacta de Portimão – mikä lie seniorikansalaisten itseoppimisyhdistys…) eikä niistä sen enempää ja toiset ihan oikean taiteilijan (João Sena, http://joaomiguelsena.blogspot.pt/) kakskyntä vuotisen uran retrospektiivi. Osa jälkimmäisistä töistä ilahdutti ihan aidosti.

Miksi tällaiset rähjäkenkäkuvat niin vetoaa... Vincentillä kanssa!

Algarven urkufestivaalitkin ovat taas Portimãon osalta olleet ja menneet, käytiin kahta konserttia kuulemassa. Tällä kertaa ensimmäinen nautinto ei ollut kummoinen. Tuo herkkis sai niin pahan allergisen reaktion yleisön joukossa (itelläkin vähän silmää kirvelti ja kurkkua kaiverti), että jouduttiin siirtymään penkkirivistöön kirkon takaseinän viereen ihan ulko-oven välittömään läheisyyteen. Ja se ovi kävi koko ajan. Joko se oli pelkkä veto, joka sen läväytti auki tai sitten siitä mentiin ulos tai tultiin sisään kuin saluunan ovista. Ja konsertti siis oli kaiken aikaa käynnissä. Keskity siinä nyt sitten nauttimaan musiikista. Kuorossa oli paljon lapsia ja nuoria, niitten sukulaisille se tuntui olevan kovempi juttu kuin itse taidenautinto, siitä kai se hälläväliä meno johtui. Ja kun kuoron osuus viimein tuli, juuri loppuhuipennusta edeltäneen hengenvedon aikana alkoi kuulijakunta taputtaa, joten se viimeistään latisti koko jutun. Toka konsertissa oli vain urkuri ja yleisönä ihan oikeita kuulijoita eli siitä sai aidon ilon irti. Ennen konserttia kyllä kävi joku järjestävän tahon edustaja valistamassa meitä, että urut on korjauksen alla, ei tiedä kauanko kestää. Tästä viivästyksestä huolimatta konsertti taisi olla ensimmäinen ikinä, joka alkoi ajallaan!

Portimãon konserttien ohjelma.

Pienet ovat urut, mutta ei se koko vaan miten niitä käyttää.

Portugalihan voitti euroviisut männäkeväänä, ei kylläkään millään fadolla vaan oikeasti vanhanaikaisella, kauniilla rakkauslaululla Amar pelos dois = Rakastaa kahden edestä (https://www.youtube.com/watch?v=u-peSHJxOdE), esittäjänään Salvador Sobral. Hää kärsii sydänsairaudesta, minkä takia vähän väliä somessa alkaa kiertää juttu, että nyt kuolo korjasi… joka tapauksessa uuden hän tarvitsee, ilmeisesti on tällä hetkellä sairaalassa kytkettynä keinotekoiseen pumppuun.

Lusanassa Luisin ja Susanan bisnes pyörii, lapset (3 tytärtä) on terveitä ja hyvässä hoidossa, joten nyt on taas ollut aikaa järjestää myös Grande Noite do Fado -tapahtumia eli ruokaa ja hyvää musiikkia perjantai-illan ratoksi. Myökin sinne suunnattiin ja kovasti nautittiin. Laulajatar, Helena Candeias (https://www.youtube.com/watch?v=3wt_jqQsu5w) oli tietysti hyvä ja kitaristit Paulo Feiteira ja Filipe Batista kanssa. Ruuaksi syötiin pietarinkalan fileitä, oli ensimmäinen kokemus siitä fisusta ja oli muuten namia: vaalea, kiinteälihainen ja hienostuneen makuinen. Samanaikaisesti musiikkiesityksen kanssa Portimonense pelasi Portoa vastaan Portugalin kuppipelissä (Taça de Portugal) ja meni jo käytännössä voitetun pelin häviämään – sitä seurattiin äänettömästä telkkarista silloin, kun muusikot meni tauolle. Käytäntö tuntuu olevan, että kolme piisiä vedetään ja sitten vedetään henkeä ja sama uusiksi. Fadotkin on aika muottiin valettuja niin muotonsa kuin sanoituksiensakin puolesta: rakkaudesta tietysti lauletaan, mutta paljon myös Lissabonin kaupungista ja fadistana olemisesta.

Hämäräperäinen kapakki.
Jossain tuolla kuitenkin on bändi.
Viereisessä pöydässä istui yksi nuori mies, jota ei musiikki kiinnostanut yhtään,
katseli vaan peliä telkkarista.
Lisää hämäriä kuvia ja katsojia osoitteessa https://www.facebook.com/RestauranteLusana.
Taas onnistui Susana meidätkin ikuistamaan....

Mutkitellen

Meidän elämän tärkeitä paikkoja kartalla.
Vasemmalla alhaalla näkyy, paljonko tässä mittakaavassa on 500 m.

Aika monta talvea täällä on vietetty ja nyt vihdoin mie alan olla ns. kartalla. On ollu aika hämmentävää huomata, että loppujen lopuksi kaikki on ihan älyttömän lähellä. Linja-autokurvailut keskustassa osaa olla todella vinkeitä, kun sitä mennään ja mennään mutta ei oikeesti edetä. Miullahan ei tunnetusti oo minkäänlaista suuntavaistoa tai suunnistuskykyä, mutta kyllä sitä nyt olis voinut jo vähän aiemminkin tajuta, että kaksi paikkaa on ihan vierekkäin vaikka mie oonkin kuvitellu niitten olevan liki eri puolilla kaupunkia…

Keskustaan oli ilmestynyt uusi muraali sitten viime kevään.

Monesti on tullut kiiteltyä sitä, että tää meidän asumus on aika optimipaikassa. Rantsun kuppiloihin on vajaa kilsa, Continenteen sama matka. Keskustaan pitää kävellä tuplaten ja siitä vielä ostoshelvetti Aquaan yksi lisää eli yhteensä kolme. Jos ei huvita kävellä, onnikkapysäkki on tuossa ihan melkein hotellin takana ja siitä pääsee suoraan kaikkiin niihin paikkoihin, joihin myö yleensä pyritään eli keskustaan, Aquaan ja Alvoriin. Joskus suikataan bussilla keskustasta rantsuun, mutta yleensä vaan silloin kun on jostain syystä kiirus – jos ei sitten oo niin kiirus, että otetaan ihan taksi.

Yhden keskustaan menevän reitin varressa on ollut tällainen hellyttävä kuva,
jolla muistutetaan että koiran kakkaa (cocó do cão) ei saisi olla maassa (no chão).

Katuja kierrellessä voi pistäytyä myös vanhassa tutussa Mini Mixissä,
josta saa hyviä venäläisiä suolakurkkuja tai uudessa
Koivu-kaupassa (on myös lounaskahvila), josta saa Suomi-eväitä ja Novitan lankoja.

Tässä palmussa on ollut salaperäinen mykerö, joka tarkemmin tutkittaessa osoittautui hedelmien pesäksi.
Vielä tarkemiin tutkittaessa (kvg) selvisi, ettei kasvi edes ole oikea palmu vaan käpypalmu (eivät siis sukua keskenään)

Bussien aikataulut on sikäli hankalat, että viimeiset vuorot ajetaan jo kahdeksan maissa illalla. Ja sitten pitää tietysti ottaa huomioon se, että aikatauluista ei mitenkään näe, sattuuko olemaan joku lukuisista arkipäiville sattuvista pyhistä (niin kuin oli vaikka 1.11. eli Dia de Todos os Santos eli kaikkien pyhien päivä), jolloin ei kaikki linjat toimi ollenkaan ja osilla ajellaan rajoitetusti. Myö on sen muutama vuosi sitten sattuneen turhan 35:n pysäkillä oottelun jälkeen otettu opiksemme.

Äskettäin käväistiin Alvorissa lounaalla. Siellä oli ihan samanlaista kuin ennenkin tai sitten oikeestaan ei. Kauppahallin grillikuppila oli tupaten täynnä, eka kertaa niin, että myö se koettiin. Piri-pirikana oli kyllä ihan yhtä hyvää kuin ennenkin. Taas kerran havaittiin se, ettei täkäläiset oikein ymmärrä salaatinsyöntiä. Tilattiin kaksi isoa salaattia, mutta ensin kyypparipoika ymmärsi, että halutaan kaksi pientä, joitten tilalle tarjosi yhtä isoa ja myö selittämään, että ihan oikeesti halutaan KAKSI isoa. Tulihan ne sieltä ja kaikki syötiin niin kuin kiltit lapset ainakin. Pois lähtiessä havaittiin, että bussipysäkin edessä kaikki nämä vuodet myynnissä ollut tontti oli vihdoin myyty ja siihen oli keretty rakentaakin uutta huoneistohotellia jo aika pitkälle. Muuallakin on havaittavissa nousukauden elkeitä, moni vuosia seisonu talon raato on saanu rakentajat pakeilleen.

Tee se itse -onnela tarjolla.

Edellisen melkein-naapuri oli mennyt kaupaksi, liekö sisätilat samaa tasoa...

O Viriaton loma on loppunut ja käväistiin siellä perjantailuntsilla. Syötiin oikein hyvää kania, mie vedin myös aivoja, sydäntä ja maksaa ihan tyytyväisenä. Pöytään tuli pyytämättä ja yllättäen myös leipää ja oliiveja sekä pyynnöstä pullollinen vettä menuun kuuluneiden tarjoomuksien lisäksi. Kun maksaessa yritettiin selvittää, mitä ne kustantaa menun hinnan päälle, joutui tarjoilija toistamaan moneen otteeseen meille pöljille, että lasku on silti vaan normi kakskymppiä – vinte, vinte…  Tää on taas tätä monen kerroksen väkeä -juttua. Tuossakin paikassa parilla eka keralla jäätiin ilman leipä- ja oliivitarjoilua. Nyt kun ollaan tutumpia, tarjoilu pelaa. Sama se on monessa muussakin paikassa, niin kuin nyt vaikka Sergion kuppilassa. Kastanjoita tuli vain kantapeikkojen pöytiin, muut ihmetteli menoa vierestä. Paitsi että yhdestä suomalaisnelikosta – harvinaisen ärsyttävää laatua olivat, pikkurilli pystyssä kahvia juonutta porukkaa ja tekopyhästi päivittelivät telkkarista näkyviä musiikkivideoita, niin kuin eivät olis konsanaan ennen nähneet vähäpukeisia naisia – toinen mies änkesi yksien paikallisten naisten pöytään ottamaan maistiaiset. Sitten on tietysti vielä ne ihan kalustoon kuuluvat tyypit, niin kuin Yläbaarissa satunnaisesti omia eväitään syövät tai Artturilassa Hollantilainen, jolla on baarin jääkaapissa oma kuminajuusto tallessa sitä varten, jos sattuu illan aikana nälkä yllättämään.

O Viriaton kani migas-pedillä.
Huomaa kaunis asettelu, palasista on yritetty koota taas kokonainen pupu (coelho inteiro).
Päästä (ja aivoista) oli kyllä vaan enää puolikas jäljellä, toisaalta maksoja oli kaksi...
Kokki lienee kaukaista sukua Frankensteinille, vaikka taitaakin olla miestarjoilijan vaimo ja naistarjoilijan äiti.

Yksi päivä Sergio elvisteli omalla lounallaan, joka oli ollut grillattu kultaotsa-ahven viinin kera.
Yritettiin nokittaa omalla tamarindimarinoiduista grilliluista
ja aasialaisin maustein höystetystä kaalisalaatista koostuvalla päivällisellä,
mutta ei hää ymmärtäny ollenskaan

Vaikka tää meidän elely onkin aika vapaamuotoista mutkittelua, joskus nyt vaan pitää tietää, paljonko on kello, kuten nyt vaikka noita linjabiilejä varten. Viime vuonna hommattu bling-bling-kello oli jo aikaa sitten menettänyt kaiken hohtonsa, joten se jäi Suomeen. Onneksi Ale-Hop pelasti jälleen ja nyt voi tarkistaa, joko on aika lähteä, minne sitä sitten onkin matkalla.

GT time.
Outrossa ollaan, kello näkyy, en muista oliko tukka hyvin.

Yhtenä iltapäivänä oli parvekkeella seuraa, eivät kuitenkaan osallistuneet teekupposelle.
Mitä lie lokit aatelleet, kovasti heillä oli kyllä asiaa, ainakin toisilleen.
Olivatkohan asuntoja katselemassa?

Maailman lopun meininkiä

Nyt se on sitten tehty, käyty nimittäin maailman lopussa (Fim do Mundo) Sagresissa. Kysehän on Euroopan läntisimmästä niemennokasta, josta tutkimusmatkailijat on aikanaan lähteneet retkilleen. Myö retkeiltiin aikas rehvakkaasti, oli nimittäin Jaguar alla. Portimãossa elelee ja yrittää nuorukainen (liki 70 v.) Malcolm Brown, joka on syntynyt jossain Briteissä, asunut 35 vuotta Suomessa ja nyt muutaman vuoden täällä. Hää on pari vuotta sitten ostanu itselleen ihan päheen pirssin, jolla tarjoaa retkiä lähialueille.

Vaatimaton kulkupelimme

Taannoin, kun olin juuri poistumassa takavasemmalle työelämästä ja tulossa eka kertaa tänne, yksi kollega vannotti, että maailman loppu on käytävä katsomassa. Veni, vidi enkä yhtään ymmärrä, miksi. Tsekkilistalla olis voinu olla a) kallioita, b) meri, c) majakka, d) turistirihkamakauppoja, e) turisteja, f) museo ja g) ylihinnoiteltu kuppila ja TADAA – OLEN NÄHNYT NE KAIKKI JO AIKAISEMMINKIN! Niin, no oli siellä kyllä ennen näkemätön vessanmaksusysteemi. Ensin työnnettiin kolikko automaattiin, joka sylki ulos tiketin jonka koodi näytettiin lukijalle, jonka jälkeen portti päästi sisään. Onneksi ei ollut tavanmukainen kiirus… 

Maaliman loppu oikealta...

...ja sama vasemmalta.

Ei reissu kuitenkaan ihan hukkaan mennyt, taas on meikä tytöllä yksi rihkamahely lisää!

Takaisin tullessa tehtiin vielä pikapysähdys yhden raunioituneen linnoituksen kupeessa, siellä sentään nähtiin aikoihin ensimmäinen luonnonvarainen kukkanen. Varsinaisessa Sagresin kylässä käytiin lounastamassa ravintolassa nimeltään Retiro do Pescador (vois kai suomentaa kalastajan lepomesta), jossa syötiin ihan kelpo lounas ja tarjottiin kuskille kanssa. Kun mentiin, paikassa oli väkeä parissa pöydässä, kun poistuttiin, se oli ihan nuijalla lyöty. 

Hyvä on, myönnetään, ihan on komiat maisemat linnoituksen vieressä.

Kuva-arvoitus: löydä keltainen kukkanen.

Ravintola oli sijoittuneena ihan tavalliselle kadulle omakotitalojen väliin.

Kala oli piikkikampela eli rodovalho (turbot sanos enkku).
Uusi kokemus, mutta kala mikä kala.
Oli kyllä tuore ja optimiinsa kypsennetty.

Päivä oli kitinöistä huolimatta kuitenkin ihan kiva. Olihan se vaihtelua välillä vähän ajella ympäriinsä, ei siinä mitä. Ehkä mennään samalla kyydillä vielä myöhemmin katsastamaan lähialueiden korkein paikka eli Monchiquen vuoristo ja onhan sielläkin kylä, jossa voi käydä syömässä...

Sesongin mausteet

Kuten enkussa, myös portugalin kielessä sesonki ja maustaminen lähtee samasta kantasanasta, jos olen oikein asian ymmärtännä (season – temporada – sesonki; season – temperar – maustaa), mikä siihen sitten alkujaan syynä onkin ollunna. Sesonkien mukaan täällä kyllä eletäänkin ehkä enemmän kuin Suomessa, mutta vähenevissä määrin, koska samat ruoka-aineet ympäri maailman löytää täälläkin.

Nyt on kuitenkin kastanjakausi menossa ja kun käytiin yläbaarissa nauttimassa lounassämpylät teen kera, saatiin maistiaiset. Niitä on tarjolla ympäriinsä, Continentesta voi ostaa omaa paahtamista varten ja kaupungilla on useammassakin kadunkulmassa myyntikärryt, jotka levittää savuaan ilmoille ihan kuin mainosmielessä.

Yläbaarin kastanjat, olivat muuten tosi hyviä!

Joku aika takaperin Jumbossa käydessä ostettiin rasiallinen suolayrttiä (salicornia, täkäläisittäin myös sal verde eli vihreä suola tai espargo do mar eli meriparsa), jota en oikein osaa vielä käyttää. Heitin sitä kourallisen pikahaudutetun broccolinin ja porkkanan sekaan, mutta sinne se hävisi ihan ite eestään. Täytynee mietiskellä lisää… tai kvg.

Siinä sitä on, suolaista yrttiä, jolle pitäisi jotain järkevää käyttöä vielä keksiä.

Kotiruokinnan suhteen ollaan vielä oltu aika heppoisissa kantimissa, mutta kyllä kämpilläkin on silti liesi lämminnyt. Luvattuihin sateisiin varustauduttiin täysillä ruokakasseilla ja lopputuloksena oli mm. neljä pussillista sosekeittopohjaa pakkaseen. Jumbosta löyty myös tamarindeja ja niistä tehdyn marinadin kanssa uunissa paistetuista possunluista tuli suorastaan rikollisen hyviä ja tietysti niitä oli ihan väärä määrä – liikaa yhdeksi kertaa syödä, mutta liian vähän, että olis jääny kunnollista määrää toiseksi kertaa…

Soppapohjat saatu pusseihin ja jäähtymään - kyllä nyt saa sateet tulla!

Taannoin oli Benfican ja Man Unitedin välinen sämppäripeli, jonka näyttivät valtakunnan tv-palvelussa kaikelle kansalle. Koska kerrankaan ei tarvinnu mennä minnekään baariin matsin nähdäkseen, panostettiin tarjoiluun kotona. Oli paria hyvää leikkelettä ja juustoa (Icelandista löytyi oikein nannaa stiltonia, niitten possuleikkele on kanssa tosi hyvää), leipää, retiisejä ja oliiveja sekä tietysti vinhoa. Ko. viinin etiketissä oli niin hauska tarina ja sen lisäksi tarjolla hyvä alennus, joten pakkohan sitä oli ostaa. Makukin oli onneksi hyvä! Se tarina sitten taas kertoili seuraavaa: Borba-nimisellä paikkakunnalla on ukoilla ollut tapana tavata baarissa viinin ja pikkusyömisten merkeissä ja siinä sivussa parantaa mualimmaa. Tapaamiset on sovittu ”Fazer as onze” eli tehhäänpä tärskyt yheksitoista eli jotakuinkin lounasaikaan.

Vähän, mutta hyvää.

Hyvän viinin hauska etiketti.

O Viriaton (kaksi kertaa lounastettu) lisäksi on tutustuttu pariin muuhunkin uuteen syömäkuppilaan. Viriaton vieressä on Servi-Vau, jonka päivällinen (grillattua kultaotsa-ahventa lisukkeineen) ei ollut edes naapurinsa lounaan veroinen, mutta silti syötävä. Keskustassa on Restaurante Oásis Pingo Doce -kaupan kupeessa. Siellä on aina lounasaikaan pöydät täynnä, mutta yhtenä päivänä onnistuttiin ajoittamaan niin hyvin, että mahduttiin mukaan. Selvisi myös se, miksi se on niin suosittu. Ruoka oli hyvää ja useimmissa päivän annoksissa oli valittavissa kolme eri annoskokoa: normaali, puolikas tai pieni. Söimme kala-annokset (sargoa oli tarjolla eli jotain piikkihampaista ruotoista otusta), normaalissa oli kolme fisua, miun puolikkaassa kaksi. Lisukkeena oli ihan yllättävän iso sekasalaatti ja vielä isomman yllätyksen tuottivat potut, ihan vaan suolavedessä keitetyt, mutta ihmeen maukkaat.

O Viriaton menu.
Kalan olis ollut merianturaa (linguadinho), mutta mentiin niin myöhään, että oli jo loppu.
Mies otti sitten kalkkunapihvin (bife de peru) ja mie kikherneitä possunjalan (sorkkaa ja siitä vähän ylöspäin) ja makkaroiden kera (grão com chispe e enchidos).
Hyvvee olivat.
Jälkkäriksi olis otettu hedelmäsalaatit niin kuin ekallakin kerralla, mutta niitäkin oli vaan yksi jäljellä.
Syötiin se puokkiin samoin kuin joku tunnistamaton herkullinen höttönen, jota tarjoilija meille suositteli.

Tällä hetkellä moni paikoista on jo pannut henkilökunnan lomailemaan, koska lomailevien turistien määrä on vihdoin vähentynyt. Kohta kuitenkin aletaan taas saada A Cozinhan piri-piri-kanaa ja vähän aikaa kiinni olleen O Viriatonkin pitäis taas aueta. Tokyosta onneksi saa sushia aina kun vaan mieleen juolahtaa ja saattaa olla että ensi sunnuntaina niin taas pääsee käymään!

Halloweeniakin on pukannu.
Jouduttiin On The Rocksiin kattomaan yksi Liverpoolin peli,
kun Artturilan runsas kanavatarjonta ei ollu kuitenkaan riittävän kattava.
Siellä tavattiin uusiseelantilainen Man United -kannattaja Arthur, joka jäi meidän seuraksi istuksimaan.
Baarin koristeluun oli käytetty tekohämähäkinseittejä, jotenkin meikäläiseen vetosi.
Sanoin Arthurille, että kuulostaa varmaan oudolta, mutta miusta noi on aika hienoja.
Hetken hiljaisuus ja sitten vastaus, kyllä, se on outoa!

Jotain uutta, enimmäkseen vanhaa

Alkuhässäköinnin jälkeen olemme alkaneet taas asettautua oikeasti aloillemme. Asuntohan oli liki priimakunnossa, mitä nyt vähän oli paskaisemmat lattiat kuin keväällä, mutta paljon puhtaammat kuin vuosi sitten syksyllä ennen omaa mikrokuitumoppisiivousta. Keittiön hana uusittiin, kun käytiin kertomassa, että se vuoti lavuaariin – onneksi kai vaan sinne. Yksi sipahtanut olohuoneen lamppu vaihdettiin ja makkarin kaapin liukuovet korjattiin myös, kaikki tapahtu niin nopeasti, että hyvä kuin tajuttiin. Pyytämättä on saatu uudet ilmastointivermeet, uudet patjanpäälliset ja vessan hana, joka pitää aika hillitöntä meteliä, mutta so what! Kunhan toimii muuten.

Siitä se pissii...

Olemme tavanneet melkein kaikki ne tyypit, jotka täällä tunnetaan jotenkin – ja ah ihanuutta, suurin osa osa-aika-asujista siirtyy viettämään loppu vuotta jonnekin muualle! Hassu juttu on se, että kesällä miettii (koska ei ole feisibuukissa), mitä kaikille kuuluu ja olisi kiva nähä ja sitten kun näkee ja kuulee mitä kuuluu, se kyllä niin kuin riittää. Eihän me Suomessakaan joka ilta hengata kavereitten kanssa, hyvä kuin kerran puoleen vuoteen ja kyllä se on meille jurottajille ihan riittäny…

Kuljeskellessa ollaan todella havahduttu siihen, miten kuivaa täällä on. Jo lentokoneesta välillä Lissabon-Faro nähtiin vaan eri sävyistä ruskeaa. Täällä on lisäksi eri sävyistä vihreää, mutta jotenkin väsähtänyttä kaikki. Kukkia ei ole kuin joillain yksityispihoilla, julkisilla paikoilla väriä antaa jokunen oleanteri siellä täällä. Ihmeköynnöksiä on sentään kunnon ryppäinä joittekin tonttien rajoilla aitoihin nojailemassa. Meidän mukana tulleet sateet jäi yksittäisiksi kuuroiksi ja uusista ei ole tällä hetkellä tietoa. Ainoa, mitä taivaalta sataa, on taas Saharan hiekka. Joka päivä pitää ennen neulontasessiota pesaista parvekkeen kalusteet, koska niitä peittää ohut, liki näkymätön kalvo, jolla kyllä saa housun takapuolen mustaksi ihan tehokkaasti…

Ihmeellinen köynnös - se vaan jaksaa, vaikka kaikki muu ympärillä on karrella.

Onneksi täällä tuulee kaiken aikaa, muuten näillä lämmöillä (päivälämpötilat huitelee yli 25 asteen) voisi olla turhan tukalaa. Ompelin kesällä kolme soputelttamallista valkoista musliinipuseroa, ennakoiden tämänhetkisen tilanteen. Ne on mukavia pitää päällä, kun kankaan ja ihon väliin jää ihan kunnollinen (haju-)rako, mihin ilmavirta pääsee ohuen materiaalin läpi haihduttelemaan ylimääräisen kosteuden pois. Miulle tulee ihan keitetty rapu –olo, jos hiki ei haihdu iholta saman tien ja ilmeisesti se pidemmän päälle voi olla oikeasti vaarallistakin eikä vaan epämukavaa (https://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/226986-varoitus-lampoaaltojen-yltymisesta-kuuma-ja-kostea-isku-tappaa-kuudessa).

Säätila tänään ja lähitulevaisuudessa.

Soputeltat, jotka siskon miehen mukaan on kyllä väärän värisiä.

Heräteostos, joka osoittautuikin aika päteväksi.
Tässäkin on yllättävän vilpoinen olo ulkosalla.
Mies kävi ostamassa itelleen farkut ja hänen niitä sovitellessaan tarttui tää paita matkaan.

Tuulessa on vain se ikävä puoli, että hiukset ei meinaa pysyä päässä kiinni tai ainakin ne on koko ajan silmissä, nenässä ja suussa häilämässä. Siksi on pitänyt muistella taas, miten erilaisia lettejä värkätään. Lopputulos ei välttämättä kauneudellaan mairittele (tällä jumalaisella kallonmuodolla päätä pitkin aseteltu karvoitus saa aikaan autenttisen purkupallovaikutelman), mutta pysyypä haivenet kurissa!