Hengailua siellä sun täällä, enimmäkseen siellä

Kaikki maholliset Valioliiga-matsit katotaan Bacchuksessa eli meijän kotokielessä Arturin baarissa. Pelit tulee meijän kannalta otolliseen aikaan eli keskipäivästä eteenpäin. Jos eka peli on jo 12.45, on oikeesti aika ylläri, että Artturi on kuppilansa avannu, yleensä kolmen aikaan alkava peli on todennäkösemmin eka siellä nähtävä ottelu. Jos Bar Bacchus ei ole auki, kuletaan sitten muualle.

Jos Artur on yritystään availemassa, asiat sujuu yleensä aika saman kaavan mukaan. Myö tullaan mestaan melkein aina ekoina asiakkaina ja tilauksen tekemisen jälkeen kuullaan, että ei kai se haittaa, että kahvikone (josta saa myös teeveden) kestää kymmenen minuuttia lämmetä. Juu, ei haittaa. Sitten tuo mies saa yleensä ystävällisen pyynnön Come, my friend, mikä tarkoittaa, että tuus jeesaan, terassin telkkari pitää nostaa kannattimilleen. Silloin samalla voidaan haastella kaikkia tyhjänpäiväsyyksiä. 31.10. huomasin olevan meijän kalenterissa Artturin nimipäivän ja ennen matsia Chelsea–Liverpool (Mourinho 1 – Klopp 3) mie häntä asiasta valistin ja nimpparin johdosta onnittelin. Täkäläisittäin nimiä ei kai samoin juhlistella, jos oikein ymmärsin, mutta Artur oli ihan otettu, kun onnittelin suomalaisen päivän kunniaksi.

Päivän siinä hissuksiin edetessä papukaija pitää omaa meteliään ja sitä sit siirrellään paikasta toiseen, että mieluisa paikka löytyy. Joskus sitä suihkutellaan puhistusaineella, joka kerta kuitenkii siemenpussit kaivetaan esiin, osaan tiputellaan vitamiinit ja eväät pannan terassin lintuorren ruokatasanteelle. Samaa ravitsevaa muonaa käy syömässä myös turkinkyyhkyt ja muutkin vähemmän kesyt lentäjät, joilla on oma ruokintapaikkansa kasvien katveessa. Ilmeisesti sinisiiven hoito on hyvää, koska kaikki siipisulat ja muutkin höyhenet on edelleen omistajassaan kiinni ja oivassa kunnossa.

Kaiken linnunhoidon ohessa Artur on jollain tavalla hoitanu myös asiakkaitaan, jos niitä sattuu olemaan. Usein avaamisaikaan myö ollaan ainuita. Kun meille on löytyny telkasta mieleinen matsi ja juotavat on nenun eessä, hää voi sit taas keskittyä tekstaamaan mainoksia seuraavien päivien peleistä tai kastelemaan terassin kukkia ja yrttimaata (mojiton ja muitten drinksujen mintut siis tulee tosi tuoreena suoraan penkistä) tai siivoilemaan tai juomaan kahvia ja lukemaan päivän uutisia tai jotain… Jossain vaiheessa rouva saattaa käydä pistäytymässä ja sit taas ootellaan. Jos taas käy niin, että Artur on asioillaan ja rouva on avaamassa, mikään ei oikein hoidu. Hää ei osaa enkkua kunnolla eikä osaa käyttää monimutkaista telkkareitten hallintalaitteistoja ja lisäksi hää on vielä vähän aransorttinenkin. Tilaukset menee läpi miten sattuu, jos haluaa muutakin kuin olutta (jonka laskeminen sekin on yleensä aika vaahtosta touhua) ja pelien näkyminen on ihan tuurissaan. Sitten kun omistaja itse höyrää paikalle, alkaa hommat taas pelittää, lukuisten anteeksipyytelyiden kera.

Sillä aikaa, kun myö katellaan pelejä, syödään tousteja (kylän parhaat, hyvä tuore leipä ja voita kinkun ja juuston lisäksi), juodaan teetä, olutta/viiniä ja rapsutellaan koiraa, Artur pikku hiljaa sytyttelee valoja ja touhuilee edelleen mitä touhuilee. Koira on aina ollu aika untelo, mutta nykysin välillä ihan pihalla, myö epäillään dementiaa, samalla tavalla tuntuu olevan elossa, muttei älyssä kuin muistisairaat ihmisetkii.

Baarissa on aika usein paikallisia pyörijöitä, jotka saattaa hoidella jotain hanttihommia, vaikka kipaista ostamassa päivän lehdet, vastaavia notkujia tuntuu olevan muissakin kuppiloissa. Algarve-kahvilassa on yksi tyyppi, jonka tehtäviin kuulu viime talvena juoda viinilaatikoitten pohjat suoraan pussista suuhun, nykyisin tarjolla on vaan pullotavaraa, joten tuota palvelusta ei enää tarvita…

Meijän nautintoaineet on siis vanhastaan olleet kahvi (+ brandy), tee, olut tai viini. Nyt kun miesraasulla on tuo luuvalo vaivana, erilaiset drinkit on hällä ilmestyneet listalle, kun ei voi olutta ottaa. Arturin baarissa ei tartte olla huolissaan, onko drinkit kunnollisia, kyllä nimittäin ovat. Mie olen osallistunu sangrian juontiin, hedelmät ja marjat puhumattakaan siitä ite kasvatetusta mintusta oli just kohillaan ja appelsiinimehukaan ei tainnu tulla purkista.

Taidokasta markkinointia ja kaunista tekstausta.
Vasemmalla näytettävät ottelut ja oikealla luettelo tarjolla olevista drinksuista.

Kun myö sitten vuorollaan ruvetaan tekemään lähtöä, alkaa varmaankin baarin se oikea elämä. Kokki ilmestyy miehensä kuskaamana paikalle joskus viiden jälkeen ja sillon katetaan osa kuppilasta eli ruokasali, jossa on viisi neljän hengen pöytää, päivällissyöjiä varten. Jos kokki on tullu paikalle jo ennemmin, hää hoitaa myös osan asiakaspalvelusta. Hänen kanssaan myö ei oikein olla väleissä, mistä lie johtuu. Oisko se, että myö ei rupatella pieniä enkuks (siitä hää tuntuu tykkäävän) vaan yritetään ihan portugaliks jotain saaha ilmaistua tai mikä lie…

Meijän käyntien perusteella kuppila on viimeistä armoniskua vailla, mutta kai se elää ilta- ja yömyynnillä, koska edelleen porskuttaa ja yläterassin istuinryhmätkii näyttää viimekerrasta uusiutuneen. Kai se joskus pitäis keikauttaa päivänsä ympäri ja mennä Artturilaan vasta kaheksan aikaan illalla ja kattoa, mitä se paikallinen yöelämä pitää sisällään.

Vanhoista tutuista kamerunilainen on jo pari kertaa tavattu ja Norskikii on ilmestyny huudeille. Sano palanneensa kaksi kertaa, Norwegianin kone oli tullut alas ja noussut takaisin ilmaan ja tullu sitten taas alas. Oli kuulemma säikäyttäny oikein kunnolla. Hää oli jättäny asuntoautonsa tänne jemikseen kesäksi, puoli vuotta oli maksanu kolmisensataa. Auton kulettaminen Norjaan maksais hänen mukaan tonnin suuntaansa, siksi tämmönen ratkaisu ja onhan se toki helpompaakin.

Sitten kun illan pimetessä palaillaan kämpille, kumiviikunoissa yöpyvät varpuset ja ruohopuskissa kosiskelevat kaskaat pitää ihan hemmetinmoista meteliä ja yhdellä kadunpätkällä jotkut älyttömät älyvalot syttyy ja sammuu ihan randomisti, mutta kuitenkin niin, että ovat just jalankulkijoitten käydessä kohdalle sammuksissa ja räpsähtäävät palamaan kymmenen askelta selän takana.

Yöelämääkin yritettiin mennä viettämään yhtenä lauantaina, kun brassibaarissa piti olla klo 22 alkaen Edu Moraesin keikka, häneltähän myö ostettiin viime talvena oikein äänitekin. No, kymmeneltä paikassa oli täsmälleen yksi tarjoilija, ei yleisöä, ei esiintyjää. Otettiin presuntoa ja viinilasilliset ja ihmeteltiin, että olikohan myö nyt ymmärretty mainosjulistetta ihan oikein. Ilmeisesti oltiin, mutta kulttuuriero tuli taas vastaan. Jos ilmoitetaan, että joku juttu alkaa kymmeneltä, se tarkoittanee sitä, että yleisö alkaa tulla paikalle puolisen tuntia siitä. Itse esiintyjän saapumisajasta ei ole havaintoa, koska paettiin paikalta vähän yhdentoista jälkeen, mutta silloin oli sentään jo juhlamielistä kansaa kuppilassa…

Paremmin onnistuttiin taannoin yhtenä sunnuntaina, käytiin ensin Arturilassa juomassa puoli litraa sangriaa ja yritettiin innostua siitä, kun formulakisassa viiden parhaan joukossa oli 2,5 suomalaista. Istuttiin kerrankin ulkona ja laulajaleidi kävi lurauttamassa meille – tai oikeemmin miulle, hää esiintyy aina seurueen naisille – bravuurinsa Que sera, sera, minkä jälkeen hää muistaa aina mainita, miten suuri artisti Doris Day oli. Aika artisti on täti ittekin, kyllä häntä kestää kuunnella.

Fadoakin osaava laulajaleidi, joka oli saanu yläleukaan uudet tekarit sitten viime näkemän, ei ees meinattu tunnistaa!

Siitä sitten kun palailtiin, brassibaarissa hippalot olikin käynnissä jo alkuillasta. Bändi skulas jotain afrikkalaistaustasta ja pikkuhiprakkainen grillimestari duunas evästä (terkkuja Sami Yaffalle, jonka Sound Tracker on ainoo Suomesta katottu ohjelma). Oli tosi kiva tunnelma ja ruoka oli hyvää ja halpaa ja sitten tietysti taivas romahti. Joku saatanan härmäläinen känniääliö tuli siihen avautumaan ja pakko oli paeta oman kodin rauhaan. Että ottaa päähän vieläkin! 

Soittajat sisällä, myö jäätiin ulkoruokintaan.

Grillausta sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Siitä huolimatta näyttää hämäävän hiljaiselta, oikeesti väkeä oli paikalla paljon, nää juoksentelijat ei olleet sunkaan ees ainoat tai saati vanhimmat muksut.

Yksi satsi valmiina tarjoiltavaksi.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan oli grillattu possu hyvää!

Uusi kuu ja vanhat miehet.

Varpusten ja kaskaiden metelöintiä ja brassibaarin bändin soittoa on muutamassa videon pätkässä täällä.

Martinpäivän viettoa

Ollaan käyty Pyhän Martin markkinoilla (Feira de São Martinho) ja tehty osuvasti keskiviikkona 11.11. eli täkäläisenä Martinpäivänä viinitarharetki: No dia de São Martinho, vai à adega e prova o vinho eli Pyhän Martin päivänä mene kellariin ja maista viiniä, sanoo vanha sanonta. Oli sen verran rankka reissu, ettei illalla jaksettu enää mennä kylälle kaikille avoimeen tapahtumaan, jossa olis ollut tarjolla toista ajankohdan perinneherkkua eli paahdettuja kastanjoita.

Markkinat oli meijän kannalta ihan yhtä tyhjän kanssa, siellä oli kyllä pilvin pimein kenkä- ja vaatekauppiaita ja seassa muutama maataloustuotteita tai ruuanlaittovälineitä myyvä koju, mutta eihän myö mitään oikeesti tarvita, joten ei myö mitään ostettukaan. Mentiin taas sellaiseen aikaan, ettei siellä ketään muita asiakkaita ollu eikä myöskään ruokakojuistakaan ollu auki kuin pari. Syötiin kuitenkin sämpylät (bifanat, joissa oli sisällä possunlihaa), ettei ihan hukka reissu tullu. Illalla siellä olis varmaan ollu ihan toisenlainen meno, kun kaikki tivolilaitteet olis olleet toiminnassa ja lapsiperheet ja nuorisolaumat olis kansoittanu paikan. Kyseessä on kuitenkin kaupungin merkkitapahtumasta.

Viinitarharetki alkoi siitä, että joku aika takaperin oven ali tuikattiin perinteinen, vähän harrastelijamainen, paperinen esite retkistä. Miehän silti vähän kiinnostuin ja selvittelin asiaa enemmän yrityksen, Algarve Wine Toursin, nettisivuilta (http://www.algarwinexperiences.com/). Kiinnostuin sitten vähän lisää ja buukkasin meille opastetun kierroksen kahdella viinitilalla ja päälle lounaan. Viinitiloista toinen vaihtu, koska alkuperäisen ohjelman mukainen oli tietysti fechado para ferias. Sovitusti kuitenkii keskiviikkoaamuna klo 9.30 ilmeistyi hotellillemme yrityksen omistaja ja ainukainen työntekijä Fábio Moreira ja hypättiin hänen autonsa kyytiin. Siinä vaiheessa selvisi, että yhden asian, eli oppaan ulkonäön suhteen, firman sivut oli olleet vähän liian lupaavat, mutta jos muu toimii, sen voi antaa kyllä anteeksi. Ja, toisaalta, kaikki kunnia pätevälle valokuvaajalle. Fábio on noin kolmekymppinen puolivuotiaan tyttären isä ja päätynyt viinioppaaksi appensa kautta. Alkujaan nuorimies on koulutukseltaan journalisti ja niitä hommia tehnytkin, mutta jääny sitten työttömäksi ja päässyt hanttihommiin appelaan (joka sattumoisin oli se lomaileva tila ja siksi siellä ei nyt käyty). Viininkasvatus ei kuitenkaan ollu ollu hänen hommaansa, vaikka viinit ja viinitietous kyllä ja fiksu appi oli ehdottanu tätä nykyistä bisnestä. Yritys on vielä ihan alkutekijöissään, perustettu vasta viime kesänä, mutta toivottavasti menestyy. Fábion kanssa oli helppo tulla juttuun ja kaikki autossa istutut välimatkat ja lounaskii kälistiin vähän viineistäkin, mutta enimmäkseen ihan kaikesta muusta. Mm. siitä, että hää ei ymmärrä tätä algarvelaisten ns. talven tuskailua, kun ite on alkujaan pohjois-Portugalista, missä talvi, pakkanen ja lumi ei oo mitään tarinaa vaan ihan oikeita tapahtumia. Toisaalta, siksi palo etelään on hälläkin ilmi selvä.

Algarven viinin viljelystä opittiin, että kuten niin monen muunkin tuotannonalan, turismi on nielassu monta tilaa hotellien alle. Alkujaan viininviljely oli opittu ammoisilta isänniltä arabeilta ja sitä taitoa täällä sitten harjoitettiin ennen kuin kaikki uhrattiin meidän joutilaitten hyväosaisten huvittamiselle. Alkuaan viiniä viljeltiin täällä alangolla, nyt enimmäkseen vuoristossa – kyse on siis koko ajan Algarvesta. Alentejo on iso viinialue ja siellä on ihan omat jutut, puhumattakaan jostain Dourosta. Täällä viininviljely on omalla tavallaan keksitty uudestaan ja on keskitytty nimenomaan käsityöläis- tai artesaaniviineihin, joiden tuotantomäärät on pieniä ja laadussa pyritään korkealle.

Ensimmäinen visiteerattu tila oli nimeltään – yllätys, yllätys – Viinitila eli Quinta da Vinha (http://josemanuelcabrita.wix.com/quintadavinha). Omistajien sukunimi on Cabrita (joka tarkoittanee kiliä, joku vuohi kuitenkin) ja sen nimistä on myös tuotettu viini. Alkujaan tila on ollu hedelmäfarmi, mutta nykysukupolven isoisä on alkanut kokeilla viinillä, poikansa on jatkanu ja nyt se on tilan päätuote. Viinintuotanto ja tilat on viimesen päälle modernisoitu ja kylkeen on rakennettu uusi hieno vielä keskeneräinen lounge, jossa voi järjestää pieniä tilaisuuksia ja maistattaa viiniä tapaksien kanssa. Tapahtumatilasta on karsittu pois kaikki perinteinen ja ainakii miun silmää se miellytti, oli design sen verran skandinaavista. Kunhan kaikki on valmista, olis kiva käydä tsekkaamassa, vieläkö koruttomuus on vallalla vai onko krumeluurit saaneet sijansa. Viininmaistatus oli kaikkea muuta kuin kankea tilaisuus ja perheen tytär Andréa (nimi oikein, kirjoitustapa välttämättä ei) oli tosi mukava emäntä ja yritti maistattamisen sijaan enämpi juottaa meille viinejään, piettiin kyllä puolemme, niin vaikeeta kuin sitä onkin uskoa. Hyviä olivat ja ostettiin pari pulloa peruspunkkua ja yksi reservaa mukaankin.

Täällä Andreá yritti juottaa meitä aamupäiväkänniin, mutta ei onnistunu.

Sitten siirryttiin alkuperäiseen ohjelmaan ja ajeltiin Ranskalaisen tilalle (Quinta do Francês, http://www.quintadofrances.com/). Omistaja on Ranskan italialainen, joka on nainu portugalilaisen naisen, kv-touhua siis. Siellä Fábio kertoili meille viiniköynnöksien hoidosta. En ollu tienny, että niistä talvehtii vain runko-osa. Kaikki oksat leikataan syksyllä pois niin, että jätetään jäljelle vain ari kohtaa per oksanhaara, joista keväällä lähtee uusi kasvu alkuun. Keväällä kaikki käydään uudelleen läpi ja napsitaan ylimääräiset versot irti. Siitä sitten alkaa lehtien kasvu (ja taas tsekataan ja pätkitään tarvittaessa) ja lopulta saadaan rypäleitäkii, joita näillä artesaanifarmeilla tietysti vahdataan ihan tosissaan. Parissa kolmessa kuukaudessa punaiset on siinä vaiheessa, että ne kerätään puristettaviksi, valkoiset saa kuulemma köllötellä Algarven auringossa muutaman viikon pitempään. Seuraavaksi kateltiin taas tuotantotiloja (moterneja, kyllä, tilahan ei oo ollu olemassakaan kuin vajaa 15 vuotta) ja maisteltiin. Tällä kertaa maistelu oli huomattavasti pidättyväisempää ja kalsampaa touhua. Tila issessään on lyhykäisestä olemassaolostaan huolimatta jo merkittävä ja palkittu viinintekijä, siksi kai kaikki oli jotenkin tehokkaampaa eikä niin kotoista ollenkaan. Osa viineistä eli valkoiset tuotetaan muiden kasvattamista rypäleistä, mutta sitä ei hirveesti mainosteta. Täältä mukaan lähti yksi pullollinen valkoista reservaa, joka oli retken maistetuista viineistä miusta parasta. Olis voitu ottaa matkaan myös peruspunaista, joka olis ollu aika hyvää ite paistettujen oreganolla maustettujen sardiinien kanssa, mutta jotekin se vaan jäi.

Täällä sitä kasvaa, Algarven viinin raaka-ainetta.

Meijän uusi viinikellari tai sit ei.
Läjissä pulloja, joista tuottaja toivottavasti tietää, mitä niissä on,
koska näistä ei vieras kyllä mitenkään osais tietää, minkä etiketin näihin lätkäsis.

Pienen sightseeing-mutkan jälkeen (joskus täällä on vaan pakko ajella pari kilsaa, että pääsee kääntymään sinne, mihin on menossa) päästiin lounaalle O Maximino -nimiseen perinteiseen Monchique vuorten rinteellä sijaitsevaan grilliraflaan (https://www.facebook.com/Restaurante-Maximino-311697052330154/). Lounaalle ryhdyttäessä Fábio kysyi, halutaanko syödä keskenään vai voiko hää liittyä seuraan. Meistä hänen seura oli tietysti lähtökohtasesti itsestäänselvyys, mutta ilmeisesti yleensä ei. Ehkä tietysti, jos tilanne olis tullu vastaan 25 vuotta sitten, mutta silti... Syötiin kanaa (hää) ja viiriäisiä (mie) grillattuna. Viiriäiset oli oikein hyviä, eikä kanassakaan mitään vikaa ollut. Lisukkeeksi tuli ranskalaisia, mutta perunalastumuodossa. Ne oli parhaita ranskalaisia/lastuja aikoihin ellei ikuna. Mitään vihreetä annokseen ei kuulunu, jos ei alkupalojen oliiveja lasketa. Alkupalaleipä oli muuten älyttömän hyvää ihan millä mittarilla hyvänsä, mutta etenkin täkäläisittäin, se oli nimittäin tehty hapanjuureen. Sen päälle tarjottiin jotain mysteerilevitettä, jonka epäilen olleen grillilihoista valunutta talteen otettua rasvaa jäähtyneenä. Oli yllättävän hyvää, mutta kyllä siitä suurin osa jäi kuppiin koskemattomana. Täältä ostettiin mukaan vähän presunto do Monchiqueta, hinta 22 egee/kilo eli Suomessa irtomyytäviin serranoihin yms. verrattuna melko halpaa eikä laatukaan ole hassumpaa.

Että oli hyviä lastuja ja jokaiselle syöjälle oma satsi, ettei päässy annoskateus yllättämään.

Noi kattokoristeeti olis ihan kivoja itelläkin, mutta ehkä on parempi, että ne on ammattilaisen hallussa.
Put your hands to gether, may I present: Presunto de Monchique OPAA!

Kun jäi ne paahdetut kastanjat syömättä, tilalle saatiin pari saksanpähkinää (tai mie, hää ei, kun anafylaktinen reaktio on uhkana), kun äsken käytiin lähibaarissa ja siellä yksi asiakas jakeli pähkinöitä pussista. Olivat tosi tuoreita, ei tarvittu mitään pähkinänsärkijöitä, kun ne meni palasiksi ihan käsissä. Paitsi tietysti miulta, mutta jakelija ystävällisesti avitti, ja yhdeltä vakityypiltä, joka otti tuolin selkänojan avukseen (tähän ehkä apinakin pystyy, muutama varislintu ainakin, mutta silti ihan luova ratkaisu), joka tapauksessa olivat hyviä ja oli kiva olla edes yhdeltä promillelta osa porukkaa.

Koskas täällä syödään?

”Cuando se come aquí?” kyseli muinoin Meksikossa Averell Dalton yhdessä Lucky Luke -saagassa, ja ihan hyvä kysymys, mutta meidän kannalta vähän väärä kieli. Tai siis oikeestihan Averellin kysymys kuului aluksi ”kuakomekiki” ja siitä päästään kyllä ihan Portugaliin, missä tuntuu olevan tusina tapaa sanoa asia oikein ja toiset tusina tapaa sanoa se likimain samoin, mutta ihan väärin ja myö vääränkieliset osataan tietty vaan noi viimeksi mainitut. En oo varma, mutta epäilen sen johtuvan siitä, että kuuleminen tai oikeestaan kuullun ymmärtäminen on ennakointia eli arvaat jo monen sanan päähän, mitä se toinen alkaa siulle selittää. Sit kun siihen tuleekin joku pieni nikotus väliin, ei ymmärräkään enää mitään.

Sellaista kehittymistä on kuitenskin tapahtunu, että kun uuteen tai harvemmin käytyyn kuppilaan mennessä tervehtii portugaliksi alkaa intonaatio ilmeisesti olla kohdillaan. Vastaus nimittäin tulee yleensä samalla kielellä ja siihen perään hirvee tykitys liittyen asiakkaan mahdollisiin tarpeisiin ja sitähän ei myö vielä ymmärretä ollenkaan. Oonkin päättäny, että seuraavaksi pitää opetella sanomaan että Puhuhan sie vähän hittaammin, ooppa kiltti, ko mie en noin nopiaa puhetta ymmärrä. Googlen kääntäjä, sanakirja.org ja pari muuta lähdettä on jatkuvassa käytössä, eikä ykskään niistä osaa muuttaa suomenkielistä lausetta portugaliseks eikä aina ees yksittäistä sanaa niin, että sillä sais ilmaistua halutun asian. Todennäköisesti siis tuo em. lauseen päättäväinen opiskelu on ihan yhtä tyhjän kanssa, koska se ei kuitenkaan tarkoittas sitä, mikä on yritys. Onneksi ees snookerin kattominen on oivaa numeroharjotusta, hyvä tekosyy köllöttää maha pystyssä sohvalla, oppimistapahtumahan tässä on menossa eikä mitään vetelehtimistä!

Paikallista The Voicea on alettu seurata, ihan mukava sunnuntai-illan viihdyke. Laulajat on olleet hyviä, mistä on tullut mieleen se, että on nää kykykilpailut sitten ensimmäisten iidoleitten jälkeen muuttuneet aika tavalla. Silloinhan alkuvaiheessa näytettiin vaan niitä kyykytettäviä surkimuksia ja naurettiin päälle. Nykyisin kaikki töllöön asti päässeet on jo ihan varteenotettavia tyyppejä. Tästä viihdepläjäyksestä on kuitenkin tarttunut päähän taas uusi sana: Parabéns! eli Onneksi olkoon! Myös amerikkalaisten talenttikisaa on katseltu, siitä on tekstityksistä jäänyt päähän Boa sorte eli Onnea. Katsojia houkutellaan pysymään kanavalla maistiaisilla (taas on ruoka mielessä): Já a seguir… (heti seuraavaksi…). Volto já tarkoittaisi, että palaan pian, sitä tunnutaan käytettävän liikkeitten ovissa tarkoittamaan ihan oikeesti, että pian tullaan taas tai sitten, että saatetaanha myö tulla joskus takasin tai saatetaahan myö olla tulemattakii…

Volto já
Hotellimme ala-aulassa on tällanen rihkamakauppa, joka oli viime kuussa melkein joka päivä aukikii.
Nyt on oveen ilmestynyt tuo kyltti pian palaamisesta, ollut siinä marraskuun alusta alkaen ja palaaminen on ehkä odotettavissa joulukuussa, kun joululomalaiset kansoittaa hotellin....

Joka tapauksessa meijän kielen harjoittelu liittyy suurelta osin syömiseen. Kaikki kosketukset puhuttuun kieleen nimittäin tulee joko kaupan tai kuppilan kassalla. Mundo do Caféen jeppe on ottanut oikein asiakseen pitää meistä huolta ja opastaa kielen kanssa, kun kauppaa tehään. Muu huolenpito tarkoittaa sitä, että jos on lentsu, pitää siitä tarjota lohdutukseksi parit pastel de natat ja sit kun siitä taudista on parannuttu, pitää taas sen kunniaks tarjota parit pastelit. Siinä sivussa sitten tulee harjoitettua kieltä. Todo bem? (Kaikki hyvin?) kysästään aluksi, eikä sille sen kummempaa vastausta ootella: Todo, obrigada riittää hyvin. Lisäksi on nyt opittu, että jos on ollut jotain häikkää, kuten lentsu, voi kohteliaasti kysäistä Está melhor? eli Onko nyt olo parempi? Lisäksi sitten opetellaan hintoja, yleensä meijän lasku tuossa pastelariassa on 6,40 eli seis e quarenta (jonka voi lausua kuarenta, kirenta, kerenta...) Jos mennään tarjouskaffelle ja pasteleille, ne maksaa 1,30 (um e trinta) kipale eli 2,60 (dois e sessenta). Ja jos jeppe huomaa, että kielestä on jotain uutta tarttunut päähän, taas saadaan sen kunniaks pastelit… Piirakset on herkkua, vaikka en mie niitä ekaksi aamulla hirveen innolla syökään. Sen verran innoittavia kuitenkin, että suomalainen artisti Aino Venna on tehnyt oikein laulun Natas e manteiga (Kermaa ja voita) niiden reseptiä mukaillen, aika hieno video löytyy YouTubesta (https://www.youtube.com/watch?v=ikFqrGFOKH0 ) ja suomenkielinen resepti Iltasanomista (http://www.iltasanomat.fi/ruokala/resepti/art-1446540603785.html).

Kun viime talvena saatiin uuni käyttöön, alkoi tietysti leivinpaperin metsästys ja miulla meni valehtelematta kolme päivää, kun erilaisten yritä ja erehdy -käännöksien kautta päädyin siihen, että kyseessä on papel vegetal = kasvispaperi. Näistä keittiöpapereista myös tuorekelmu (película aderente = tarttuva kalvo) oli vähän hankala hahmottaa. Alumiinifolio (folha de alumínio) on helppo ja pakastepussitkin (sacos de congelação) pysty päättelemään. Vessapaperi on tietysti papel higiénico ja talouspaperi rolos de cozinha eli keittörulla.

Papereita poikineen

Yleisesti ottaen jokainen, joka huomaa, että myö oikeesti yritetään jotain oppia, yrittää vilpittömästi auttaa. Jaksaavat kuunnella meijän sönkötystä ja korjaavat lausumista tarvittaessa. Taustalla leijuu ajatus lapsukaisista, joitten opastaminen on jokaisen lusitaanin pyhä velvollisuus tai ainakin siltä välillä tuntuu. Nää tyypit yleensä osaa myös enkkua ja keskustelut ja ostokset saahaan jotenkin aina toivottuun tulokseen. Toisaalta on taas ne, jotka osaa vaan portugalia ja joitten naamalta paistaa ilmeinen tuska, että taas ne tollot tulee ja että miten tässä pärjätään. Niistäkin on kyllä osa sellasia, että vilpitön yritys ymmärtää voittaa kaiken edeltävän vitutuksen ja lopulta sulassa yhteisymmärtämättömyydessä hoetaan obrigadaa ja hymyillään korvasta korvaan.

Lukusanan kaksi (dois/duas) kanssa on vähän (lue: ihan hirveesti) ongelmaa ollu… Artur muistaa aina selittää, että dois copos do vinho tinto, koska copo eli lasi on maskuliini ja duas canecas, koska caneca eli tuoppi on feminiini. Sama juttu, jos pyytää vaan dois tintos tai duas cervejas, eka maskuliini ja toka feminiini. Asia on oikeesti tärkee, koska jos meet Continenten kalatiskille ja käytät väärää muotoa, eivät hyö myyjät meinaa ymmärtää eli dois douradas ja saat vastaukseksi silmien pyörittelyä, mutta duas douradas ja kalat on kohta kassissa. Myös lukusana yksi taipuu (um tai uma), muut onneksi ei (paitsi satasest, mut niistä myö ei välitetä)! Vielä, kun joku selittäs, miksi iso tuoppi on caneca, mutta puolikas ei oo suinkaan meio – sorry, tietysti meiA caneca vaan imperial…

Lähikahvilassa (Coffee Shop Algarve) käydään joskus kanssa kattomassa jalista, yleensä paikallisten pelejä mestareitten liigassa. Siellä kuuluu aina välillä huudahdus OPA!, kun kannustettava joukkue on tehny jotain kannustettavaa. Samaa käyttää yksi tyyppi myös Voice-tuomareista. Oon tulkinnu sen niin, että se on vähän sama kuin Ei paha, ei paha! Eli siis vähän yllättävä kehumisen aihe, vaan tulkinta voipi olla ihan väärä eikä OPA!-huutelun arvoinen ollenkaan. Myös EPA! on käytetty hihkasu, se on sit kai vähän kuin Eikä! Leffakäännöksistä on sit vielä löytyny Fixe = Cool ja Bolas = Voi kilin kellit. Miksihän muuten kansa, jolla on oikeeta vanhaa sivistystä ja silleen, ei oo antanu jalkapallolle omankielistään nimeä vaan puhuu futebolista (lausutaan melkein kuin enkkujen football)? Bola de pé olis paljon kivempi, miusta ainakin! Oli muuten hauska toivotella lähikahvilan omistajalle Boa sortea, kun hää jännäs Porton ja jonkun muun joukkueen peliä yksi ilta, kun vaan pistäydyttiin eikä ite jääty kattomaan pelin lopputulosta. Vastauksena oli hilpeä harvahampainen hymy ja kiitokset.

Tää porukka ei paljon opaata huudellu, oli hiljainen ilta kahvila Algarvessa.
Oikealla selin oleva rouvashenkilö on kai alkujaan ranskalainen ja ilmeisesti maalta kotoisin, ainakin ilmeet, kun on ihmetelly miun käsityötä, on kuin sillä kuululla lehmällä uuden aidan kanssa!

Alun kysymys saattais – huom. saattais – muuten ehkä täkäläisittäin kuulua seuraavasti: Quando comido aqui?

Uutisia – Notícias

Myrskyn jälkeen on poutasää – taitaa kuulua joku imelä iskelmä. No, ihan kiva tietysti, et sää selkiää, mut jälet saattaa olla silti aika ikävät. Marraskuun eka päivänä Algarveen tuli kymmenen tunnin aikana yhen kuukauden verran vettä. Meille ei käyny kuinkaan, Portimãon alueella meni muutama tie poikki ja silleen, mut Albufeira ja siellä varsinkin vanha keskusta otti kuokkaan oikein kunnolla. Vettä sato taivaalta, valumavettä tuli ylhäältä ja nousuvesi toi vielä oman lisänsä, enimmillään vettä oli parisen metriä paikoissa, joissa sitä ei olis pitäny olla ollenkaan. TV-uutiset on näyttäny videoita (netistä niitä löytyy lisää, esim. kotimaiselta MTV:ltä), joissa ruskee vesi velloo pitkin teitä, tavaraa laskettelee mukana ja autoista näkyy vaan katot. Oma lukunsa on kaikki ne vanhan keskustan turistikaupat, joitten kamat on kaikki vyötärön korkeuvesta alaspäin entisiä. Keskustassa oli turistirihkamaa myyviä kojuja, joitten omistajista yksi nainen vaan tuumasi, että sinne se meni, koko elanto veden mukana mereen, mitään ei oo enää jäljellä .Valumavesi toi mukanaan alueen kauniin tiilenpunaista maa-ainesta, mikä on särkyneiden rakenteitten lisäksi oikein kunnon riesa mm. autotalleissa. Vedestä on parin päivän aikana aika hyvin päästy eroon, mutta muta onkin sitten oma juttunsa. Tulvinta on aiheuttanu myös sen, että jonkin verran on väkeä kodittomana, mut kunta on luvannu heistä huolehtia. Pienempi riesa on se, että Pêran hiekkaveistosfestarit on pitänyt tilapäisesti sulkea, kun veistoksia joudutaan korjaamaan. Onnekasta on se, että hässäkästä koitui kai vaan yksi ruumis, yksi papparainen oli ottanut Smartinsa ja lähtenyt lähikauppaan ja päätynyt uppeluksiin. Madeirallahan viitisen vuotta sitten vastaavat tulvavirrat ja mutavyöryt jätti jälkeensä nelisenkymmentä vainajaa. Nyt kun on saatu kuvia alueesta veden jälkeen, täytyy myöntää, että mitä kummallisimpiin paikkoihin päätyneet autonraadot on aika hupaisa näky vakavia puhuvien toimittajien taustalla…

Yleisesti ottaen on yritetty jotenkin pysyä kartalla tämän maan asioista. Katottu tietysti noita erilaisia aamun uutislähetyksiä, joitten alalaidassa pyörivien tekstien perässä roikutaan ja arvotaan, että mitähän se tuokin sitten oikeesti tarkottaa ja välillä baarissa selailtu Correio da Manhãa (CM). Onneksi on olemassa ainakin pari netin englanninkielistä uutissivustoa (www.theportugalnews.com, http://portugalresident.com/), jotka keskittyy tän maailmankolkan asioihin, brittinäkökulmasta tietty, mutta silti. Niitä on tässä käytetty lähteenä, jos ei ole toisin mainittu. Tavattiin ohi mennen pari suomalaista, joille tokaisin, että ei oo teitä tulvavesi vieny. Olivat ihan pihalla siitä, että on eletty punaisen myrskyvaroituksen alla… Miten voi olla, että ei siis yhtään tiedetä siitä, mitä ympärillä tapahtuu?

Mitäpä viime viikkoina ennen vedenpaisumusta sitten on tapahtunu? Oli vaalit ja uusi hallitus on saatu nimitetyksi. Täällä pääministeristä päättää presidentti, joka on vielä ensi vuoteen herra nimeltä Cavaco Silva (toista ja viimeistä kauttaan pressana, entinen pisimpään vallassa ollu diktatuurin jälkeinen pm). Telkkarissa jokainen paikallinen uutiskanava näytti hänen ilmoituksensa suorana ja heti saman tien alkoi spekulointi siitä, että kohta se uusi hallitus sitten kaatuu ja saahaan uudet vaalit. Kyseessä on nimittäin vähemmistöhallitus, jollaset ei oo kertaakaan pysyneet koko vaalikautta pystyssä. Pääministerikin on sama vanha entinen Pedro Passos Coelho eli kovin suurta muutosta tuskin valtakunnan politiikkaan on tulossa. Ovat hyvää pataa EU:n kanssa ja yrittäävät kovasti pitä talouden siinä kunnossa, että rahoittajat on tyytyväisiä. Kansa tietysti kärsii, mutta silti äänestivät tyypit uudelleen valtaan (taas yksi yhteneväisyys suomalaisiin). Yksi uusista ministeriöistä on hallinnonuudistusministeriö eli hallintohimmeleitä halutaan täälläkin purkaa ja norminpurkutalkoot on ilmeisesti suunnitelmissa. Sinänsä politiikasta mitään ymmärtämättömänä on hauskaa, että kaikki täkäläiset puolueet on nimetty vasemmistolaisittain. Sosialidemokraattinen puolue eli Partido Social Democrata PSD, jonka pj tää jatkava pm on, on oikeesti politiikaltaan keskusta-oikeistolainen. Ilmeisesti 1974 asti vallassa ollut oikeistodiktatuuri aiheuttaa edelleen sen, että kukaan ei halua virallisesti ilmoittautua oikeistolaiseksi vaikka aatteellisesti sitä oliskin.

Täällä on kärsitty kovasti taloustaantumasta ja portugalilaiset lapsiperheet on ottaneet takkiinsa viime vuosien eurooppalaisesta talouspolitiikasta kaikkein eniten, puolet perheistä täällä elää alta tonnilla kuussa ja ruuasta ja lääkkeistä säästetään, että selvitään ja velat jää maksamati. Muuttoliike täältä poieshan onkin viime vuodet ollut sen satatuhatta vuoteen ja portugalilaisia asuu EU-maista kaikkein eniten muualla kuin kotomaassaan. Ja se täkäläinen, välimerellinen (vaik Välimeri on tuolla jossain ja Atlantti täällä) ruokavaliokii voi olla hyväks ihmiselle mutta ympäristölle paha, kun suurin osa syödyistä kaloista ei oo kestävää kehitystä nähnykkään eli ei menny putkeen sekään… Tuon Madeiran katastrofin aikaisen entisen pääministerin José Sócratesin ympärillä vellova korruptio-oikeudenkäynti voi kai sentään edelleen hyvin. Televisiossa Kennedyn mennen tullen hurmaamisessa päihittävä poliittinen kestomakkara (ei siis mikään broileri) on päässyt pois tutkintavankeudesta ja kotiarestista, mutta jutulle itselleen ei loppua näy.

Onkos sitten mitään positiivista nähtävissä? Huumepolitiikka on ilmeisen onnistunutta (http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015060819825957_ul.shtml), koska Euroopan huumeraportin mukaan ainakin huumekuolemat on harvinaistunu. Lisäksi Maailmanpankki on listannu Portugalin bisneksentekomaana sijalle 23, Suomihan on tietysti päheesti kymmenentenä, mutta jos kaikkiaan maita lujettelossa on 189, ei paha. Jaliksessahan sijoitukset on sit just toisinpäin, Portugali meni EM-kisoihin liki puhtaasti ja jotkut Huuhkajat jäi härmäläisiin talousmetsiin harhailemaan. Ja maailman ainakin Euroopassa pelaavista paras on Real Madridin CR7 ja valmentavista viihdyttävin Chelsean JM. Uutisista sitten taas, ainakin CM muisti kertoa, että Ronaldon nimikaima poika on jälleen saateltu kouluun Espanjassa, jossa opetaan spanskiksi ja enkuksi – isukkihan palaa päättämään uransa Englannissa, jos kaikkiin juoruihin on uskomista. Cristiano on taas ehdolla viime vuoden parhaaksi, niin ja setä José Mourinho kans – jälkimmäistä ei kyllä ihan heti arvais, kun nykymenoa kattelee.

Pakollinen uutisten loppukevennys: käytiin tiistaipäivän kunniaksi lounastamassa Mistral-nimisessä ravintolassa rantsun kupeessa (piti käydä tarkistamassa mahdolliset myrskytuhot, joita ei onneksi ollu). Otettiin päivän annokset. Ne oli ihan järkyttävän täyttävät lautaselliset sian kylkiluita ja migas-nimisiä knöödeleitä. Annos on Aletejon perinneherkku, jonka hiilihydraattipommeihin käytetään päivän vanhaa leipää, mikä on tietysti järkevää, ettei mene pullat hukkaan. Vaan että oli raskasta evästä, voi hyvä tavaton! Ja suolasta, annoksen ainoo vihanneskin oli alkupalaoliivit, meni litra vettä alas ilman, että tuntu missään. Onneksi kotona oli pelastus. Päivälliseksi syötiinkin sitten vain ja ainoastaan hedelmäsalaattia!

Houkutteleva mainos vasemmalla, yläoikealla totuus...
Loppukevennys alaoikealla ja että tuli tarpeeseen!

Lounastauolla

Täällä on edelleen tapana panna kaikki muut kuin ihan turistimestat kiinni lounasajaksi (hora do almoço), paitsi kuppilat, jotka menee tietty kiinni vasta sen jälkeen, auetakseen taas päivällistä (jantar) varten. Meijän aikataulu ei aina ihan nappaa täkäläiseen, mutta yritystä on varsinkin lounaan suhteen. Päivällinen traditionaalisissa paikoissa alkaa niin myöhään, että ei enää oikein houkuta syömään, korkeintaan jotain iltapalaa saatamma haluta.

Jos myö selvitään aamiaisesta niin hyvissä ajoin, että kannattaa lounastaa, on tietysti kaks vaihtoehtoa. Joko pupelletaan kotona (yleensä eilisiä tähteitä) tai sitten painutaan johonkin kuppilaan. Jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu yleensä silloin, kun ollaan jo valmiiksi taaperrettu kylälle tai rantsuun. Olemmakin nyt liikuntakyvyn kohtuullisesti palauduttua käyneet tällä viikolla ahkerasti ulkoruokinnassa ja vasta on torstai!

Edullinen kotilounas:

Nää pargot eli punahamasahvenet makso 4,99 kilo, tässä on 709 g (3,53 €).

Ikävä kyllä, eivät oo ihan niin hyviä kuin douradat eli kultaotsa-ahvenet, jotka on tuplasti kalliimpia.

Safari on rantakadulla oleva ravintola, jossa käytiin tiistaina päivällistämässä (kello oli vasta viiden ajat, turistimesta nääs) frango do churrascoa eli grillikanaa, jota täällä yleensä myydään ulkomaalaisille nimellä chicken piri piri. Alkusalaattina miulla oli salada à Algarvia eli paikallinen tomaattisalaatti. Hyvää ruokaa, mutta vähän tyyristä. Mentiin siitä sitten Bacchukseen Arturin tykö ottamaan jälkkäriksi maitokahvit ja brandyt.  Nina-koira oli tällä kertaa vastassa jo ovella ja kiehnäsi ennennäkemättömällä tavalla… Seuraavasi pysähdyttiin brassibaarissa, joka on sitten viime talven käynyt läpi aikamoisen kasvojenkohotuksen. Telkkarikin toimii ja kuvaa heijastetaan isolle näytölle, jolla illan mittaan näytettiin, kun Arsenal otti lukua Sheffield Wednesdayn kanssa telutessaan (aina ihmetelly seuran nimeä; kaiken tietävä Wikipedia kertoo, että nimi on aluksi ollut The Wednesday Cricket Club, koska sitä ovat keskiviikkoisin harrastaneet ja jalis on tullut kuvaan sitten myöhemmin, mutta kuitenkin jo hyvissä ajoin 1800-luvulla). Otettiin aluksi lasilliset viiniä ja lautasellinen presunto de Monchiqueta eli lähivuoriston ilmakuivattua kinkkua, joka on oikein hyvää, varsinkin kun se leikataan baarissa kokonaisesta sian jalasta (perna de porco) tilauksen mukaan. No, sian lisäksi pöytään höyrysi alkujaan sveitsiläinen maailmanmatkaaja, jonka kanssa piti tietysti seuran vuoksi ottaa vähän lisää viiniä… hää oli hirviän seurankipiä, mutta ei myö sit ihan jaksettu niin paljon vinkkua juoda, että kaikki hänen tarinansa oli jääty kuuntelemaan. Silti, seuraavana päivänä vähän tuntu…

Presuntoa, hyvää tuoretta leipää ja viiniä brassibaarissa, jolla on kyllä nimikii, mutta mikä lienee...
Kalusteet on ihan käsittämättömän hienot verrattuna jalkapuoliin edeltäjiinsä.

Jaksettiin kuitenkin ottaa taas jalat alle ja käyskenneltiin keskustaan Dona Barcaan douradalounaalle. Lisukkeeksi tuli valkosipulipottuja ja paikallista tomaattisalaattia (Safarissa on miusta parempi, mutta hyvä tuollakin). Kuppila on niitä, missä asiakas valitsee ite kalansa ja meijänhän piti saada yli kilon painoinen hirviö, joka kyllä tuli ihan kunnialla syödyksi, oli nimittäin grillaaja hyvin hallinnut taiteensa, kypsyysaste oli kohillaan. Takaisin päin palaillessa käytiin keskusta-aukiolla kaffella, sattumoisin ilmeisesti saman omistajan kojulla kuin oli syömäpaikkakii…

Saatiin laskun lisäksi lahjaksi kassi, jolle tuli kyllä ihan kivasti hintaa, kala nimittäin makso melkein neljäkymppiä.
Kaikki muu on tietty aika edukasta, mutta silti.

Tänään käväistiin kauppakeskus Aquassa toteamassa, että joulu on tulossa, oli ekat koristeen pantu paikoilleen. Ilma oli kiva kävellä, vähän tuli liian hiki, mutta ihan ok. Syy visiittiin oli yritys käydä Primarkissa ostamassa vähän vaatetta, mutta tällä kertaa ei kyllä tärpänny. Mentiin lohdutukseksi lähellä olevaan Churrascaria Das Cardosas -nimiseen paikallisten suosimaan syöttölään, jossa edellisellä käyntikerralla viime talvena syötiin sikaa, mutta nyt olimma viisaampia ja tilattiin paikan kuuluisaa grillattua kanaa (siis grillikanaa tiistaina ja torstaina, ei oo paljon vaihtelua meijän ruokavaliossa, ei). Jos kana on aina yhtä ihanaista (maravilhoso), ymmärtää kyllä, miksi mesta on suosittu. Oli nimittäin todella mehukasta mutta kypsää ja piri-piriä oli just sopivasti. Lisukesalaattikin oli hyvää, eikä siinä ollut yhtään porkkanaraastetta – kolme kertaa ravintolassa saman viikon aikana eikä yhtään porkkanaraastetta – JAHUU! (paitsi tolla toisella Safarissa…) Grillipaikan edessä on 35:n pysäkki, hypättiin sen kyytiin ja ajeltiin käväisemään rantsussa La Giocondassa kahvilla ja grappalla. Ja vasta on torstai, mitähän viikon loput päivät tuo tullessaan paitsi lauantaina matsin Chelsea–Liverpool. Peli tulee niin aikaisin, että Artur  saattaa olla vielä untenmailla, joten saatetaan joutua On the Rocksiin, saa nähä.

Salada à Algarvia

2                           kypsää tomaattia

½                          tuore kurkku

½                          punainen tai vihreä paprika (tai neljännes kumpaakin)

1                           mieto sipuli (tai puolikas, jos on iso)

                             suolaa

                             oliiviöljyä ja viinietikkaa

                             kuivattua oreganoa

Ainekset paloitellaan pieniksi kuutioiksi (sentti kertaa sentti), sekoitetaan keskenää ja lisätään suolaa, öljyä ja etikkaa maun mukaan, päälle kuivattua oreganoa. On namia.

Money talks, bulshit walks

Eli rahalla saa ja hevosella pääsee... Työttömän suomalaisen on täällä suht halpa elellä, siitä on tullut mainittua aiemminkin. Armaani kävi ostamassa Primarkista kolme t-paitaa, jotka ei todellakaan olleen mitään Armaneja, mutta hinta-laatusuhteeltaan taatusti parempaa kamaa. Kunnollista trikoota ja kunnollisesti kasaan ommeltuja, hinta tsipaleelta kaheksan euroo. Paidat oli tehty Bangladeshissa, mikä tietysti herättää ajatuksia rättien eettisyydestä. Pari vuotta takaperinhän siellä rojahti alas rakennus, jossa oli monenkin eri länsimaisen merkin tuotantoa, myös Primarkin (Irlantilainen monessa Euroopan maassa toimiva ketju). Sen jälkeen on luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista ja tehty myös laillisesti sitovia sopimuksia olojen parantamisesta ja osittain olot kai onkin parantuneet. Ja toisaalta, jos ei olis niitä yrityksiä työllistämässä, olisko siellä mitään…

Varhaisvanhus latas vähän asennetta peliin, tolta luuvalo kuulemma tuntuu...

Suomessahan on kai edelleen riita käynnissä, miten tuotteiden yksikkökustannuksia voitais alentaa työntekijää kurmoottamalla. EK:n ja hallituksen jääräpäinen ajatus siitä, että työajan lisääminen tiputtais kustannuksia on aika yksisilmäinen (joka silmä ilmiselvästi sijaitsee pakaralihasten välissä) ja jättää huomiotta tehokkaammat toimet. Yksikköhinnoista puheenollen, miten hitossa täällä voidaan myydä ihan kelvollista viiniä niin halvalla. Jos ihan kunnollisen juotavan pullollisen viiniä saa hinnalla 1,25 tai jotain, miten siitä saa kukaan mitenkään omiaan takaisin millään tuotantomäärillä. Viinitila ja sen ylläpito (siis pelkät tilukset), rypäleiden korjuu, tilat joissa murskataan rypäleet, käytetään ja pullotetaan viini ja kaikki ne ihmiset. Kypsytystähän näissä ei tietysti ole, joten varsinaisia viinikellareita ei tarvita. Mutta miten määräytyy pullojen valmistus- yms. kustannukset, korkkien valmistaminen, kaikki logistiikka… Sitten lopulta juomat on vielä saatava kauppaan (kaikki sen kiinteät kulut) ja vielä myydyksi… eihän tuosta kenellekään jää edes senttejä per pullo, jotain osia vaan. Mutta tyytyväisenä juo hän… Varsinkin, jos Continentessa on tarjousviikot ja normaalisti kympin (9,99) maksavan viinin saa kortilla alennushintaan 2,99 – niitähän on rahdattava kämpille kuorma-autolla, ihan Sulo Vilén -tyyliin, kun kerran halvalla saa! Tietyt hinnat on muuten viimeiset pari vuotta pysytelleet samoina, pari espressokokosta kupillista saa edelleen eurolla ja 30 sentillä, pieni olut maksaa euron ja iso kaksi, myös viinilasillisen hinta on pysyny eurossa.

Sarjassamme kärpäsenkakkaotokset.
Ottaisitko vastaan tämän työn; jos tarjottaisiin?
Kaksi jätkää tarkistaa Jardins da Rochan seinäpinnoituksen kuntoa, ilmeisesti remppa tulossa.
Tää on  se rakennus, jossa viime talven myrskyn aikana 25. kerros oli ollut aika pelottava asuinpaikka.

Paljon on kälisty siitä, onko globalisaatio itsestään saatanasta vai voisko siitä olla jotain etujakin. Mie olen globalisaation kannattaja, koska ajan myötä uskon sen tasa-arvoistavan maailmaa, koska tieto lisääntyy ja ilmeisesti ihmisellä on tutkitusti tarve parantaa asioita, tehdä hyvää toisille (http://yle.fi/uutiset/uusi_tutkimus_todistaa_ihmisilla_on_synnynnainen_tarve_tehda_hyvaa/8351121). Kosmoksessa entropia (eli epäjärjestys) lisääntyy eli näin maallikkotulkintaisesti tasalaatuisuus kasvaa ja ehkä globalisaatio on sen ilmenemistä tässä inhimillisessä mittakaavassa. Lopulta ehkä ollaan kaikki samanarvoisia toistemme kanssa, mikä tuskin kuitenkaan merkitsee yksilöllisyyden katoamista.

Olemma taas harrastaneet enämpi scifipainoitteisia lukemistoja, mikä tietysti aikaan saa sen, että tätä maapallukkaa tulee jotenkin ajatuksen tasolla katseltua ulkopuolelta, kokonaisuutena. Asimovin säätiöt ja robottirompsut, Lessingin Shikasta sekä Reynoldsin avaruusoopperoiksi kutsutut tiiliskivet, joita onneksi saa myös pokkareina – niiden ja muidenkin vastaavien lukemisen jälkeen on niin ihmeellistä palata tähän todellisuuteen, jossa kaiken maailman pullistelevat Putinit (onko ne alkaneet palsamoida sitä jo elävänä, ulkonäkö viittais vähän siihen) kaltaisineen touhuaa järjettömyyksiään. Miten on mahdollista, että joittenkin idioottien valtapelit voi oikeuttaa sen, että nuoret miehet ja naiset tappaavat toisiaan ja itseään eikä kukaan muka voi sille mitään? Pakenen takaisin maailmaan vuonna 2100-jotain…

Luontoilmiöitä

Parina illansuuna on jostain takavasemmalta (parvekkeelta katsottuna siis) noussut aika hauska sumuilmiö. Taivas on ihan kirkas, mutta koko kylä on usvavaipan hellässä huomassa. Istuin auringonlaskun aikaan parvekkeella neuloskelemassa ja oli lysti katsoa, kun illan pimetessä sumun sekaan alkoi hissuksiin ilmestyä varovaisia valopisteitä, eikä sieltä sitten muuta näkynytkään. Normaalisti kaupungin valmistautumista yöhön voi katella monen kilometrin päähän, tiet talojen välissä erottuu autojen tekemistä valonauhoista.

Sieltä se tulee, vähän on käyny rannan kautta kieppasemassa

Normaalisti tuon keskivaiheilla olevan sumublokin tilalla näkyy kaupunkia
aina Alvoriin ja ties vaikka Lagosiinkin asti, nyt sitten ei

Yhtenä päivänä Continentesta palatessa käytiin juomassa kaffet (Duas bicas, por favor – ja taas myyjä ystävällisesti auttoi lausunnassa) lintupuistossa, joka on kyllä virallisesti nuorisopuisto (parque da juventude). Riikinkukot, kanat ja jotkut ankansukuisetkin oli lisääntyneet, tipusia oli siellä sun täällä. Tästä voisi äkkiä päätellä, että taitaavat poikia pari kertaa vuoteen, mutta en mene vannomaan… Lammikostakin oli levät hävinny ja voi katsella erilaisia kaloja touhuilemassa omiaan. Jopa kilpikonnat oli harvinaisen touhukkaita, ei tarvinnu epäillä ovatko muovista vai enämpi orgaanisista aineista väsättyjä, kun kiipeilivät saarelleen ja sukeltelivat siitä takaisin uimasilleen.

Parque da juventude, kanat on jättäneet nuorison johonkin jemmaan tai sit on haukka hyökänny....

Tällaiselle urbaanille sielullekin kaupungissa esiintyvä luonto sattuu oikein hyvin eikä aiheuta ahistusta. Tänne lähtiessä Helsinki-Vantaalla meinas sitten pää oli räjähtää ihan totaalisesti, kun kusiputkaan oli joku tanan valopää keksinyt panna kuulumaan nauhoitettua linnun (peippo?) liverrystä! Pytyllä istuessa oli koko ajan tunne, että pitää päästää tirppiparka putkasta vapauteen eikä istunto ollut ollenskaan miellyttävä tapahtuma, ei.

Partsilla päivystäessä kuuluu autojen, mopojen, hälytysajoneuvojen (joilla on tosi hauska muriseva varotusääni risteyksiin tullessa) ja tietysti jutustelevien ihmisten ääniä. Lokit ja varpuset pitää omaa meteliään ja välillä ohi lentelee kyyhkysiä ja jokunen haukkakii silloin tällöin. Tunti puoltoista ennen auringonlaskua lokit siirtyy merelle ja varpuset alkaa kerääntyä yöpuihinsa. Suomessahan ne jäljellä olevat lintuparat majailee matalissa pensasaidoissa, täällä puissa, joihin mahtuu muutama tipunen enemmän. Albufeirassa jokunen vuosi sitten katottiin hotellia vastapäätä olleen useampikerroksisen rakennuksen korkeuvelle kasvaneen, muutama metriä leveän puun ja köynnöskasvin yhdistelmän täyttymistä varpuslintusilla. Jokaisessa turvaan suunnanneessa parvessa oli pari kymmentä lintua ja niitä parvia riitti niin, että 5000 lentäjän jälkeen ei enää jaksettu laskea, mutta parvia vaan tuli ja tuli… Täällä samassa puussa majailee varmaan satakunta, mutta pirusti niistä mellakkaa piisaa kun etsiivät hierarkian mukaista mestaa unia varten.

Viime viikonlopuksi tänne oli ennusteltu ukkosia, mutta mihin lie hävinneet. Lauantaista lähtien on saatu kuitenkin sadetta, käytettiin jopa pirssiä mennen tullen pelinkatsomisreissulla. Siihen kyllä vaikutti isosti myös se, että luuvalo on päättänyt sitkeästi kirkastuttaa elämäämme edelleen… Pakko oli silti mennä pelejä kattomaan, olihan Liverpoolilla eka pelinsä Kloppin valmentamana ja Man Unitedilla edellisen pelin jälkeen vain paljon voitettavaa. Poolin peli (0–0 Spursia vastaan)  katseltiin On the Rocksissa, Unitedin (3–0 voitto Evertonista, JEE!) eka puolisko Ireland´s Eyessä (siellä jaettiin puokkiin myös club sandwich, josta ei todellakaan ole jälkipolville muisteltavaa, eipä meillä tietysti niitä jälkipolvia olekaan, kihtipolvia vaan) ja toinen sitten vihdoin Bacchuksessa, kun Arturkin oli jaksanut herätä. Oli taas valvonut viiteen asti aamuyöllä, joten baarin avaaminen vähän venähti. PR-koira Nina oli jo passissa miun vakiopaikan vieressä, joten rapsutteluksihan se sitten meni. Tuo irkkupubi muuten on aiemmin ollut kiinni talvikauden kunniaksi, nyt sitten auki ja selvisi, että se on jotenkin naimisissa naapurin On the Rocks -juottolan kanssa, näkyi sama jeppe heiluvan kummankin baaritiskin takana vuoron perään. Talvikausi on kai alkamassa, meillä oli vielä viime viikolla lähikauppakin, mutta nyt se on pannut lapun luukulle lomakauden (!) ajaksi, tarkoittaa tästä jonnekin huhtikuulle. Talvikausi tarkoittanee myös sitä, että sateitten myötä maailma vihertyy, kauppareissulle sattuva hevoslaidunkin on alkanu työntää uutta versoa. Toisaalta, tuulinen ja sateinen sää on alkanut antaa kyytiä puitten lehdille, kohta varmaan ilmestyy kaduille taas lehtipuhaltimen ja lakasukoneen metelöivät kaksikot niitä lehtiä pois putsaamaan.