Martinpäivän viettoa

Ollaan käyty Pyhän Martin markkinoilla (Feira de São Martinho) ja tehty osuvasti keskiviikkona 11.11. eli täkäläisenä Martinpäivänä viinitarharetki: No dia de São Martinho, vai à adega e prova o vinho eli Pyhän Martin päivänä mene kellariin ja maista viiniä, sanoo vanha sanonta. Oli sen verran rankka reissu, ettei illalla jaksettu enää mennä kylälle kaikille avoimeen tapahtumaan, jossa olis ollut tarjolla toista ajankohdan perinneherkkua eli paahdettuja kastanjoita.

Markkinat oli meijän kannalta ihan yhtä tyhjän kanssa, siellä oli kyllä pilvin pimein kenkä- ja vaatekauppiaita ja seassa muutama maataloustuotteita tai ruuanlaittovälineitä myyvä koju, mutta eihän myö mitään oikeesti tarvita, joten ei myö mitään ostettukaan. Mentiin taas sellaiseen aikaan, ettei siellä ketään muita asiakkaita ollu eikä myöskään ruokakojuistakaan ollu auki kuin pari. Syötiin kuitenkin sämpylät (bifanat, joissa oli sisällä possunlihaa), ettei ihan hukka reissu tullu. Illalla siellä olis varmaan ollu ihan toisenlainen meno, kun kaikki tivolilaitteet olis olleet toiminnassa ja lapsiperheet ja nuorisolaumat olis kansoittanu paikan. Kyseessä on kuitenkin kaupungin merkkitapahtumasta.

Viinitarharetki alkoi siitä, että joku aika takaperin oven ali tuikattiin perinteinen, vähän harrastelijamainen, paperinen esite retkistä. Miehän silti vähän kiinnostuin ja selvittelin asiaa enemmän yrityksen, Algarve Wine Toursin, nettisivuilta (http://www.algarwinexperiences.com/). Kiinnostuin sitten vähän lisää ja buukkasin meille opastetun kierroksen kahdella viinitilalla ja päälle lounaan. Viinitiloista toinen vaihtu, koska alkuperäisen ohjelman mukainen oli tietysti fechado para ferias. Sovitusti kuitenkii keskiviikkoaamuna klo 9.30 ilmeistyi hotellillemme yrityksen omistaja ja ainukainen työntekijä Fábio Moreira ja hypättiin hänen autonsa kyytiin. Siinä vaiheessa selvisi, että yhden asian, eli oppaan ulkonäön suhteen, firman sivut oli olleet vähän liian lupaavat, mutta jos muu toimii, sen voi antaa kyllä anteeksi. Ja, toisaalta, kaikki kunnia pätevälle valokuvaajalle. Fábio on noin kolmekymppinen puolivuotiaan tyttären isä ja päätynyt viinioppaaksi appensa kautta. Alkujaan nuorimies on koulutukseltaan journalisti ja niitä hommia tehnytkin, mutta jääny sitten työttömäksi ja päässyt hanttihommiin appelaan (joka sattumoisin oli se lomaileva tila ja siksi siellä ei nyt käyty). Viininkasvatus ei kuitenkaan ollu ollu hänen hommaansa, vaikka viinit ja viinitietous kyllä ja fiksu appi oli ehdottanu tätä nykyistä bisnestä. Yritys on vielä ihan alkutekijöissään, perustettu vasta viime kesänä, mutta toivottavasti menestyy. Fábion kanssa oli helppo tulla juttuun ja kaikki autossa istutut välimatkat ja lounaskii kälistiin vähän viineistäkin, mutta enimmäkseen ihan kaikesta muusta. Mm. siitä, että hää ei ymmärrä tätä algarvelaisten ns. talven tuskailua, kun ite on alkujaan pohjois-Portugalista, missä talvi, pakkanen ja lumi ei oo mitään tarinaa vaan ihan oikeita tapahtumia. Toisaalta, siksi palo etelään on hälläkin ilmi selvä.

Algarven viinin viljelystä opittiin, että kuten niin monen muunkin tuotannonalan, turismi on nielassu monta tilaa hotellien alle. Alkujaan viininviljely oli opittu ammoisilta isänniltä arabeilta ja sitä taitoa täällä sitten harjoitettiin ennen kuin kaikki uhrattiin meidän joutilaitten hyväosaisten huvittamiselle. Alkuaan viiniä viljeltiin täällä alangolla, nyt enimmäkseen vuoristossa – kyse on siis koko ajan Algarvesta. Alentejo on iso viinialue ja siellä on ihan omat jutut, puhumattakaan jostain Dourosta. Täällä viininviljely on omalla tavallaan keksitty uudestaan ja on keskitytty nimenomaan käsityöläis- tai artesaaniviineihin, joiden tuotantomäärät on pieniä ja laadussa pyritään korkealle.

Ensimmäinen visiteerattu tila oli nimeltään – yllätys, yllätys – Viinitila eli Quinta da Vinha (http://josemanuelcabrita.wix.com/quintadavinha). Omistajien sukunimi on Cabrita (joka tarkoittanee kiliä, joku vuohi kuitenkin) ja sen nimistä on myös tuotettu viini. Alkujaan tila on ollu hedelmäfarmi, mutta nykysukupolven isoisä on alkanut kokeilla viinillä, poikansa on jatkanu ja nyt se on tilan päätuote. Viinintuotanto ja tilat on viimesen päälle modernisoitu ja kylkeen on rakennettu uusi hieno vielä keskeneräinen lounge, jossa voi järjestää pieniä tilaisuuksia ja maistattaa viiniä tapaksien kanssa. Tapahtumatilasta on karsittu pois kaikki perinteinen ja ainakii miun silmää se miellytti, oli design sen verran skandinaavista. Kunhan kaikki on valmista, olis kiva käydä tsekkaamassa, vieläkö koruttomuus on vallalla vai onko krumeluurit saaneet sijansa. Viininmaistatus oli kaikkea muuta kuin kankea tilaisuus ja perheen tytär Andréa (nimi oikein, kirjoitustapa välttämättä ei) oli tosi mukava emäntä ja yritti maistattamisen sijaan enämpi juottaa meille viinejään, piettiin kyllä puolemme, niin vaikeeta kuin sitä onkin uskoa. Hyviä olivat ja ostettiin pari pulloa peruspunkkua ja yksi reservaa mukaankin.

Täällä Andreá yritti juottaa meitä aamupäiväkänniin, mutta ei onnistunu.

Sitten siirryttiin alkuperäiseen ohjelmaan ja ajeltiin Ranskalaisen tilalle (Quinta do Francês, http://www.quintadofrances.com/). Omistaja on Ranskan italialainen, joka on nainu portugalilaisen naisen, kv-touhua siis. Siellä Fábio kertoili meille viiniköynnöksien hoidosta. En ollu tienny, että niistä talvehtii vain runko-osa. Kaikki oksat leikataan syksyllä pois niin, että jätetään jäljelle vain ari kohtaa per oksanhaara, joista keväällä lähtee uusi kasvu alkuun. Keväällä kaikki käydään uudelleen läpi ja napsitaan ylimääräiset versot irti. Siitä sitten alkaa lehtien kasvu (ja taas tsekataan ja pätkitään tarvittaessa) ja lopulta saadaan rypäleitäkii, joita näillä artesaanifarmeilla tietysti vahdataan ihan tosissaan. Parissa kolmessa kuukaudessa punaiset on siinä vaiheessa, että ne kerätään puristettaviksi, valkoiset saa kuulemma köllötellä Algarven auringossa muutaman viikon pitempään. Seuraavaksi kateltiin taas tuotantotiloja (moterneja, kyllä, tilahan ei oo ollu olemassakaan kuin vajaa 15 vuotta) ja maisteltiin. Tällä kertaa maistelu oli huomattavasti pidättyväisempää ja kalsampaa touhua. Tila issessään on lyhykäisestä olemassaolostaan huolimatta jo merkittävä ja palkittu viinintekijä, siksi kai kaikki oli jotenkin tehokkaampaa eikä niin kotoista ollenkaan. Osa viineistä eli valkoiset tuotetaan muiden kasvattamista rypäleistä, mutta sitä ei hirveesti mainosteta. Täältä mukaan lähti yksi pullollinen valkoista reservaa, joka oli retken maistetuista viineistä miusta parasta. Olis voitu ottaa matkaan myös peruspunaista, joka olis ollu aika hyvää ite paistettujen oreganolla maustettujen sardiinien kanssa, mutta jotekin se vaan jäi.

Täällä sitä kasvaa, Algarven viinin raaka-ainetta.

Meijän uusi viinikellari tai sit ei.
Läjissä pulloja, joista tuottaja toivottavasti tietää, mitä niissä on,
koska näistä ei vieras kyllä mitenkään osais tietää, minkä etiketin näihin lätkäsis.

Pienen sightseeing-mutkan jälkeen (joskus täällä on vaan pakko ajella pari kilsaa, että pääsee kääntymään sinne, mihin on menossa) päästiin lounaalle O Maximino -nimiseen perinteiseen Monchique vuorten rinteellä sijaitsevaan grilliraflaan (https://www.facebook.com/Restaurante-Maximino-311697052330154/). Lounaalle ryhdyttäessä Fábio kysyi, halutaanko syödä keskenään vai voiko hää liittyä seuraan. Meistä hänen seura oli tietysti lähtökohtasesti itsestäänselvyys, mutta ilmeisesti yleensä ei. Ehkä tietysti, jos tilanne olis tullu vastaan 25 vuotta sitten, mutta silti... Syötiin kanaa (hää) ja viiriäisiä (mie) grillattuna. Viiriäiset oli oikein hyviä, eikä kanassakaan mitään vikaa ollut. Lisukkeeksi tuli ranskalaisia, mutta perunalastumuodossa. Ne oli parhaita ranskalaisia/lastuja aikoihin ellei ikuna. Mitään vihreetä annokseen ei kuulunu, jos ei alkupalojen oliiveja lasketa. Alkupalaleipä oli muuten älyttömän hyvää ihan millä mittarilla hyvänsä, mutta etenkin täkäläisittäin, se oli nimittäin tehty hapanjuureen. Sen päälle tarjottiin jotain mysteerilevitettä, jonka epäilen olleen grillilihoista valunutta talteen otettua rasvaa jäähtyneenä. Oli yllättävän hyvää, mutta kyllä siitä suurin osa jäi kuppiin koskemattomana. Täältä ostettiin mukaan vähän presunto do Monchiqueta, hinta 22 egee/kilo eli Suomessa irtomyytäviin serranoihin yms. verrattuna melko halpaa eikä laatukaan ole hassumpaa.

Että oli hyviä lastuja ja jokaiselle syöjälle oma satsi, ettei päässy annoskateus yllättämään.

Noi kattokoristeeti olis ihan kivoja itelläkin, mutta ehkä on parempi, että ne on ammattilaisen hallussa.
Put your hands to gether, may I present: Presunto de Monchique OPAA!

Kun jäi ne paahdetut kastanjat syömättä, tilalle saatiin pari saksanpähkinää (tai mie, hää ei, kun anafylaktinen reaktio on uhkana), kun äsken käytiin lähibaarissa ja siellä yksi asiakas jakeli pähkinöitä pussista. Olivat tosi tuoreita, ei tarvittu mitään pähkinänsärkijöitä, kun ne meni palasiksi ihan käsissä. Paitsi tietysti miulta, mutta jakelija ystävällisesti avitti, ja yhdeltä vakityypiltä, joka otti tuolin selkänojan avukseen (tähän ehkä apinakin pystyy, muutama varislintu ainakin, mutta silti ihan luova ratkaisu), joka tapauksessa olivat hyviä ja oli kiva olla edes yhdeltä promillelta osa porukkaa.