A senhora fala bem Português

Não falo, mutta hällä väliä! Tuollaiset kohtaamiset on niin kannustavia, kun tarjoilijat jaksaa antaa perusteettomia kehuja ja viittivät puhua hitaasti ja rauhallisesti. Sitten jossain kohtaa alkaa tietysti vähän hiertää, eräässä tapauksessa sana oli pieni eli pequeno, jonka paikallinen sanoi pekiinu. Iteltä se tulis helpoiten niin, että pieni u:n häivähdys kuuluu ennen e:tä ja niinkin olen sitä kuulunut lausuttavan, mutta tämä paikallinen sen tuomitsi. Oppikirja neuvoo lausumaan sen pekeenu eli jättämään q:n ja e:n välisen u:n pois. AHA. Sama juttu sanan viisitoista kanssa, joka kirjotetaan quinze ja lausutaan kinž tai kuinž tai kvinž tai…

Sunnuntaisin katsellaan tänäkin vuonna Voicea ja edelleen siinä aina välillä tietysti hehkutetaan, mitä tulee seuraavaksi: Já a seguir... Naisjuontaja lausuu sen Ža a seg(u)ir eli niin kun oppikirjakin opastaa, jätetään vaan seguirista u taas pois, paitsi että vähän se miusta siellä häivää. Miesjuontaja taas lausuu joskus Ža a sežir ja olinkos mie taas äimän käkösenä! Sitten tajusin, että jos g-kirjain on i:n edellä, se lausutaan tollai surisemalla. Tässä tapauksessa sen ei pitäisi niin mennä, kun kirjoitettaessa siinä välissä on se u, mutta kun on tottunut ennen i:tä surisemaan, minkäs teet!

Taannoin käväistiin yläbaarissa einestämässä ja töllöstä tuli La Ligan peli Sporting Gijón – Real Sociedad. Paikalle tullut paikallinen frouva (Benfica sempre!) innostui, kun Sporting oli häviöllä. Paikallinen herrahenkilö sitten valisti, että ei ollut paikallinen joukkue vaan että kyseessä oli Športing Žižun ja sai pilkat päälleen – espanjaksihan se olis jotain ihan muuta, ehkä Esporting Gihon… Real Sociedadissa sitten taas oli pelaaja, joka aiheutti meissä suurta hämmennystä, kun kuultiin nimensä olevan Mika Ojasalo – HÄH, onko muka sen niminen suomalainen pelaaja maailmalla? No ei ole, on espanjalainen Mikel Oyarzabal… Eli sitä kuulee, mitä kuvittelee kuulevansa. Kuulemisesta puheen ollen, olen ollut kuulevinani, että täällä ei pyydetä ketään kuuntelemaan (ouça) edes puhelimessa, vaan aina katsomaan (olha), kun halutaan toisen keskittyvän sanoman sisältöön.

Vähän aikaa sitten juttelin yhden paikallisen vähän vanhemman herrasmiehen kanssa, joka lohdutti, että kun vaan täällä paikallisten kanssa turiset, kyllä se kieli alkaa sujua. Mie takaisin, että mites tässä portugalia opit, kun kaikkien kanssa kälistään enkuksi, niin kuin hänenkin kanssaan enimmäkseen, siis. Ilta-Sanomissa oli lyhyt juttu Portimãoon muuttaneesta eläkeläispariskunnasta, varsinainen juttu oli viime vuodelta ET-lehdestä. Heilläkin kielen opiskelu oli tyssännyt siihen, ettei tää oo helppoo ja toisaalta enkulla pärjää ja jopa suomellakin (http://www.etlehti.fi/artikkeli/raha/vuokko-ja-martti-portugalissa-olemme-viiden-kansalaisia).

Jotkut on todella yllättävän itsevarmoja ja uskoo, että suomi riittää. Joku aika takaperin ikääntynyt herra (oikeesti, puku päällä ja tosi skarppi ulkoasu muutenkin) tuli Artturilan tiskille kysymään, josko olisi mahdollista formuloita katsella – finskiksi siis. Onneksi mukanaan oli nöyrä naisseuralainen (ehkä vaimo, iän puolesta olis voinut olla tytärkin, vaikka ei nuorisoa ollutkaan), joka vähän puhui englantia ja saivat selvitettyä, ettei sinä päivänä ollut mahdollista, kun kaikki telkut oli varattu jalikselle. Ehkä hyö oli niitä Espanjan suomalaisrannikolla aiemmin aikaansa viettäneitä, kun ei tullut herralle mieleenkään, ettei suomella ehkä pärjäis.

Uusi enkkututtavamme Lee on kotoisin Liverpoolista. Hänellä on tietysti hallussa sikäläinen murre (ja muut koirat – hah hah, mm. ruokkii täällä yhtä kulkukoiraa muistaessaan) ja joutuu kovasti hidastamaan puheitaan muualta kotoisin olevien kanssa, oli ne sitten enkkuja tai meitä ihan muunmaalaisia. Kertoi asuneensa vähän aikaa Hollannissa, missä oli ylpeänä bussikuskille osannut omasta mielestään sanoa määränpään ihan oikein. No ei, ajuri oli korjannut lausuntaa. Seuraavana päivänä uusi kuski ja uusi yritys. Tälle tyypille ei ollut kelvannut edellispäiväinen lausuntaohje vaan oli antanut omansa, joka oli lähempänä alkuperäistä yritystä. Eli loppujen lopuksi ihan sama! Lee on kuitenkin sitä mieltä, että kyllä paikallista pitäisi edes jonkin verran osata ja että hyö enkut on ihan liian laiskoja sen suhteen. Hääkin tykkää portugalilaisesta telkkarista, kun leffat näytetään tekstitettynä, että voi edes vähän totutella.

Alkusyksystä tuli ostettua taas Correio da Manhãn sunnuntainumero. Varsinaisen lehden kanssa menee varmaan jouluun, kevään pärjää liitteen seurassa. Lukeminen sujuu päivä päivältä paremmin, enää ei tartte tarkistaa kuin sana sieltä, toinen täältä. Silti joskus, vaikka sanat periaatteessa ymmärtäiskin ja sitten vielä käännösavusta tarkistaiskin, jutun juju jää hämäräksi – todennäköisesti siksi, ettei Googlen kääntäjä osaakaan kaikkea oikein – ylläri pylläri! Paikallisen brandyn nimi, Macieira, tarkoittaa omenapuuta. Mobiilikääntäjä nimeää sen omenaksi ja sitten taas maçã (joka on omena) on sen mukaan kuivike. Eli ei oo helppoo aina välillä.

Ylen sivuilla oli tarinaa siitä, miten ihmiset näkee maailman erilaisena riippuen siitä, millaisille asioille heidän puhumissaan kielissä on sanoja (http://yle.fi/uutiset/3-9258558). Ihan hauskoja juttuja muuten, esimerkiksi se, miten sanojen suku vaikuttaa jonkun konkreettisen asian mieltämiseen. Suora lainaus jutusta: ”Sana silta on espanjaksi maskuliini ja saksaksi feminiini. Tutkimuksissa espanjalaiset kuvailevat useammin siltoja esimerkiksi sanoilla ”suuri”, ”vahvarakenteinen” ja ”jykevä”. Saksalaiset taas käyttävät useammin sanoja ”kaunis”, ”elegantti” ja ”siro”.” Paljon oli muitakin esimerkkejä, mutta juttu käynnistyi suomen kielen sanasta ”kalsarikänni” ja miten se on ihan uniikki. Sanasta ja muista vastaavista on keskusteltu jo aikaisemmin myös Ilta-Sanomissa (http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000954579.html). Leellä on kaikenlaisia hupaisia juttuja, tässä yksi: To get heartburn you need to have a heart. Ja meitä vaan närästää…

Yhtenä perjantai-iltana tuli RTP1:ltä ohjelma, jossa esiteltiin Helsingin seudulla asuvia portugalilaisia. Kyllähän myö se sujuvasti katottiin, mutta ei kyllä mitään ymmärretty. Ohjelma sinänsä oli mukava, saivat ihmiset ihan itse elämästään ja olemisestaan kertoa ilman mitään tekopirteetä juontajan väliin änkeämistä. Ketutti niin pirhanasti aikanaan, kun muuten mielenkiintoinen ohjelmasarja suomalaisista ulkomailla oli pilattu Markus Selinillä patsastelemassa ympäriinsä liian pienissä vaatteissa ja laukomassa junnaavia juontoja – AARGHH!

Ohjelmaa katellessa tuli ajatuksissa ihailun sekaisesti äimisteltyä kaikkia niitä sukulaisia, tuttuja ja maaliman muita immeisiä, jotka on ostaneet vaan menolipun asettuakseen asumaan toiseen kulttuuriin ja kieleen – kovia tyyppejä! Kyllähän myökin ollaan ulkopuolisista tarkkailijoista vähitellen alettu uppoamaan syvemmälle paikallisen sosiaalisen elämän hetteikköön. Se on toisaalta kiva, mutta toisaalta tosi ikävää, koska se osaa olla välillä aika rasittavaa.

Eilen illalla käytiin toivottamassa hyvät jatkot Arturin kokille, joka lopettaa hommat siellä. Hänen kanssaan yritettiin haastella, mutta kun puhe on muusta kuin vaihdevuosista, ei myö kyllä toisiamme ymmärretä lainkaan. Sen tuskaisen yrityksen ja jatkuvan vieraskielisessä ympäristössä oleskelun jälkeen on aivojen system overload -valo alkanu vilkuttaa kirkuvanpunaisena ja tiuhaan. Olen antanut itelle määräyksen hiljentää tahtia: tällä viikolla vain rauhaisaa snookerin katselua kotisohvalla ja ateriat kotikeittiöstä, eiköhän sen jälkeen ala helpottaa.

Mielevä hidalgo apureineen Manulan näyttelyssä.
Otos on yhtä sumea kuin meikäläisen pää tällä hetkellä.

Onko se hevonen, onko se seepra vai onko se yksisarvinen ilman sarvea?
Jos myö keskustellaan portugalilaisen kanssa hevosesta,
keskustelun lopputulos muistuttaa todennäköisesti enemmän kuvan otusta kuin oikeaa hummaa,
sen verran on vielä kielitaidollisia esteitä kommunikoinnille.