Niin kauas kuin silmään siintää nään meren ja kaupungin

Tulee aina välillä mietityksi vähän ohi itsestäänselvyyksien sitä, miksi täällä on paremmin kuin siellä. Sen lisäksi, että ei tuu räntää niskaan ja päivällä on valoisaa, siis. Yksi syy on se, että Suomessa ei koskaan nää lähintä taloa tai puuta kauemmas, kun Etelä-Karjalassa tai -Savossa asuu. Täällä ihan keskikaupunkia lukuun ottamatta on aina yllä avara taivas ja tilaa hengittää.

Iltataivas

Asunto on hotellin kolmannessa kerroksessa (piso 3, Suomessa olis kerros 4), josta on suorat näkymät pitkin kaupunkia ja vuorille ja talojen ohi myös merelle. Tuntuu vaan niin hyvältä, kun voi antaa katseen kulkea suoraan horisonttiin ilman mitään pysähtelyjä.  Oon asunu kahdessa merenrantakaupungissa eli Haminassa ja Helsingissä, mutta ei niissä tuntunut yhtään tältä. Siks toisekseen, hitostako niissä tiesi merenrannassa asuvansakaan, kun siellä on ne saakelin saaristot hämäämässä. Täällä kun menee rannalle, se on siinä: ranta – meri. Piste.

Marraskuussa on vietetty Martinpäivää, käyty markkinoilla ja juotu Jeropigaa (portviinin tapaista juomaa, mutta köyhän miehen versiona), jonka kanssa perinteisesti näihin aikoihin syödään paahdettuja kastanjoita. Kastanjat jäi hommaamatta, niiden paahtamisesta syntynyttä savua tuli kyllä hengiteltyä liiankin kanssa markkinareissulla. Pyhän Martin kesä (Verão de São Martinho) on hellinyt päivälämmöllään ja siitä on pyritty nauttimaan kuleksimalla. Lonkkanivelet yrittää protestoida ja vääntää kävelytyylin malliksi Ahtisaari, mutta en oo antanut periksi. Mitenhän sitten niitten kanssa käy, kun päivät kylmenee, yöthän on jo kohtuullisen kalsoja. Superkuukin (superlua) tuli ja meni. Sen nousua oikein uutiskanavalla suorana seurattiin, pitkään ja hartaasti. Ehkä ei maailma ihan vielä ole kokonaan raiteiltaan, kun sellaiseen voi rauhassa aikaa käyttää.

Lisää vain paahdetut kastanjat...

Tätä myö sit katottiin ja ilmeisesti katto moni muukin, eikä kenelläkään ollut kiire minnekään!

Kaunis ilma teki levottomaksi, käytiin tekemässä torstainen puolipäiväretki Alvoriin. Mentiin suoraan bussilla 14 ja käytiin kauppahallin vieressä syömässä frango churrasco com piri-piri -lounas. Ruokaa sulateltiin lasten leikkipuistossa, jossa on rauhallisen ilmapiirin lisäksi toimivat vessat – tuttu paikka siis! Pois tultiin uudella bussituttavuudella nro 15, jolla päästiin Alvorin vuorilla kiertelyn jälkeen sairaalan pysäkille, josta noustiin nroon 32 päästäksemme takaisin kotinurkille.

Leikkipuiston puun varjossa oli hyvä istuksia ja neuloa.

Jos olis parempi mielikuvitus, noinkin tuon puiston voisi nähdä.

Leikkipuistossa vaelteli tosi isokokoinen kissa, ei kuitenkaan tämä.

Jalkapalloakin on käyty katsomassa, vaihtelua siihen toi perjantai-iltaisen kortin lätkinnän seuraaminen yläbaarissa. Siitä tuli mieleen ammoiset 80-luvulla Haminassa vietetyt illat, kun äijät pelas ja myö Sipiksen kanssa katottiin Konnankoukkuja kahdelle… Ympyräkaupunki tuli mieleen jo vähän aiemminkin, kun Leonard Cohenin menemisestä edes uutisoitiin. Olin just muuttanut Haminaan ja istuin kuppilassa juomassa teetä ja lukemassa herran runoja. Paikalle tuli sikäläinen uusi tuttavuus Lymy, joka oli ihan kauhuissaan, että eihän nyt täällä voi kukaan kahvilassa lukea, sellaista nyt vaan ei tehdä! Niin kuin se nyt olis miuta mitenkään heilauttanu…

Myöhäiskesän muututtua sateiseksi syksyksi voi alkaa ottaa iisimmin. Suomessa näköjään kohistaan hyggeilystä, niin kuin ei myö muka osaisi sitä ihan itse ilman muualta saatavaa oppia. Lännen Sanomissa oli Mikkelin möyhentäjän (Antti Mehtälä) hyvä kirjoitus aiheesta (http://www.lansi-savo.fi/mielipide/kolumnit/kolumni-pitaa-osata-olla-355861). 

Jos harrastaisin visertelyä, olisin lähettänyt viestin: Mitä eroa muka? #hygge #kalsarikänni.