Tapahtumahorisontissa

Mikkelis-makkelis on kaiken mualiman tapahtummaa kaiken aikoo, siltä kesällä ainakin tuntui. Kiva, että on, vaikka suurin osa jäi meiltä kokematta. Taidemuseossa kävin kerran yksin ja toisen kerran oltiin porukalla, myö sekä sisko ja sen mies. Itsekseni katselin läpi näyttelyn Painting of the Mind  (http://www.mikkeli.fi/sites/default/files/atoms/files/mli_museot_tm_vaihtuvat_nayttelyt_maisema_2016.pdf), missä tuijotin uskollisesti läpi videoteoksen Näkymä vastarannalta (http://www.av-arkki.fi/teokset/nakyma-vastarannalta/). Oli hieno! Porukalla ihastuttiin Lauri Nykoppin tuotantoon, josta osa oli tuttua jo edellisvuotisesta GalleriArin näyttelystä (http://www.mikkeli.fi/sites/default/files/atoms/files/mli_museot_tm_nayttelyt_laurinykopp_2016_0.pdf).

Länsi-Savoa lukemalla oon yrittäny vähän pitää itteeni ajan tasalla tapahtumien suhteen ja nythän siellä on ollut suhteettoman iso hässäkkä, kun ovat keksineet tehdä Mikkelistä Suomen halloween-pääkaupungin (http://yle.fi/uutiset/3-9237973).  Älytön juttuhan se sinänsä on, mutta tuskin ketään suuresti vahingoittaa, paitsi tietysti sitä kirkkokansaa, jolla nyt tuntuu muutenkin olevan verta vuotavat pukamat aivoissa. Kaupunginjohtaja Timo Halonen on muuten vastikään väitelly tohtori, aiheenaan se, miten mainetyön tulee olla osa kaupunkiseutujen strategista johtamista (http://www.lansi-savo.fi/uutiset/lahella/mikkelin-kaupunginjohtaja-vaittelee-tanaan-vaitoksen-aiheena-mainetyo-349528)…

Kalakukkokaupungissa käytiin kesällä, siitä todiste tässä!

Mikkelin poliisiaseman remppaa peiteltiin tällä...

Lukemisesta puheen ollen, matkalukemiseksi otin vain pari kirjaa, joista ensimmäisen sain vihdoin kahlattua loppuun. Miten voi olla, että David Bowiesta voi saaha aikaiseksi jotain NIIN tylsää, kuin Marc Spitz on onnistunut? Opus on kuin tulis läpi lihamyllystä, niin tasapaksua tavaraa on kansien välissä. Tyyppi tunnustautuu faniksi, olis heittänyt kaiken muka-objektiivisuuden roskiin ja fanittanut täysillä, taatusti olis ollut kivempaa luettavaa. No, nyt se on kuitenkin ohi. Seuraavaksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä. Jostain syystä olen sitä tähän asti vältellyt, saa nähä kuin käy... Tuo miehenpuoli on innostunu lukemaan historiaa, ekaksi oli käsittelyssä Venäjä ja nyt kertomukset Norjan kuninkaista, alkaa Haraldit ja Haakonit olla hanskassa tai sitten ei.

Täällä on käyty Manulassa parissa näyttelyssä ja yhdessä konsertissa. Toinen näyttelyistä oli täynnä erilaisia käsitöitä ja muuta askartelua, toisessa taas oli värikkäitä allegorioita, jotka enimmäkseen jäi viittauksiltaan hämäriksi. Pari hienoa kuvaa siellä kyllä oli. Näyttelyitä kiertäessä tulee välillä mieleen pohdinnat siitä, mikä on taidetta ja mikä ei. Miusta kuulemani yksinkertaisin ja pätevin selitys on, että kun ihminen luo jotain ja tuo sen muiden ihmisten koettavaksi, kyse on taiteesta. Jos luomisentyöt jää pöytälaatikkoon, kyse on itseilmaisusta, ei taiteesta. Se sitten taas, mikä on hyvää taidetta, onkin jo paljon kinkkisempi tapaus tietysti!

Kun palapelistä on puolet kadonnu, lopuista voi tehdä vaikka sisustustaidetta.
Espoon EMMAssa on muuten ollut ihan hauska palapeliteos aikanaan:
siinä oli ripustettu siimoihin palasia niin, että ne muodosti ilmavan kuution.

Sonia Socorro Cabañas Cortés on Manulan taiteilijan nimi.

Lisää Soniaa, täst mie pidin.

Konsertissa uudistettiin tuttavuus kuoron Grupo Canto Renascido kanssa ja nimensä mukaisesti oli ryhmä kuin uudestisyntynyt verrattuna edellistalveen. Laulajia oli enää neljä ja alussa tuntui, että edistystä ei ollu tapahtunut. Mies vertas laulua jalkapallokentän kannatusmölinään. Sitten osaset loksahteli kohdilleen ja pariin otteeseen esitys oli ihan aidosti hieno. Vaikka naisilla oli kummallakin hyvin ohkaiset äänet ja toisella miehellä ärsyttävä vibrato, yhdistettynä niistä syntyi välillä todella kaunis sointi – kuorolaulun taikaa! Harmillisesti, juuri kun kuoro oli parhaimmillaan, yleisöön tuotu koko ajan häiriöääntä pitänyt kersa alkoi karjua kurkku suorana kitarisat lepattaen. Äitensä ei ymmärtänyt viedä tulevaa hevilaulajaa pihalle ennen kuin toinen laulajattarista kävi pyytämässä poistumista salista, mutta valitettavasti hienoin hetki oli menny jo harakoille.

Viime vuotinen Etelän klassisen orkesterin (Orquestra Clássica do Sul) kamarimusiikkikiertue on siirtynyt jonnekin muualle (oisko ollu Loulé), mutta 22.10. hyö tuli isolla porukalla Portimãon TEMPOon eli Teatro Municipal de Portimãoon. Ja myöhän käytiin katsomassa ja kuulemassa. Ohjelmisto koostui portugalilaisen nykysäveltäjän Bruno Gilin teoksesta Sospirando Silhouettes, Op. 1, mikä oli päräyttävä elämys, kumpikin tykättiin kovasti. Sitten oli perinteisempää Haydnia ja Dittersdorfia. Ihan samasta muotista oli noitten 1700-luvun säveltäjien tekeleet, kaunista mutta jotenkin tylsää. Konserttiyleisö oli kovasti kansainvälistä, oli muitakin suomalaisia, enkkuja, venäläisiä ja hollantilaisia paikallisten lisäksi ainakin. Grande auditórioon permannolle mahtuu n. 270 istujaa, ei se ihan täynnä ollut, mutta reippaasti yli puolillaan kyllä. Nuoria oppaita oli varattu ohjeistamaan yleisö oikeille paikoille suhteessa yksi opas / kymmenen opastettavaa, mikä oli taas jotenkin niin hellyttävää – olis ne paikat nimittäin löytyneet ihan lippujen (7,50 € kpl) tietojen ja salin omien opasteiden avulla, mutta ihan hyvä noin!

Hauska yhteensattuma on se, että Mikkelin entinen työväentalo, joka viimeemmäksi Naisvuoritalona tunnettiin, saa uuden omistajan ja rempan myötä nimekseen Kulttuurikeskus Tempo.

TEMPOn aulasta löytyy tällainen.

28.10. mentiinkin sitten kirkkoon. Algarvessa vietetään yhdeksättä kertaa Urkufestivaaleja (Festiva de Órgão do Algarve) ja ensimmäistä kertaa konsertteja on myös Portimãossa Äitikirkossa (Igreja Matriz), joka myös nimellä Igreja de Nossa Senhora da Conceição (olisko Neitsytäidin kirkko?) tunnetaan. Kuultiin Stabat Mater kuorolle ja uruille, säveltänyt João Rodrigues Esteves.  Kuoro oli taas viime joulun aluksesta tuttu, Coral Adágio, mutta ei olis kyllä samaksi arvannut! Jos toiset oli uudestisyntyneitä, niin nää oli jo ihan toisesta maailmasta, niin hienosti homma toimi. Tuli suorastaan ne eri kykykilpailuista tutuksi tulleet kananlihat käsivarsiin ja liki tippa linssiin. 11.11. olis lisää urkujen soitantaa tarjolla, mutta se ehkä jää väliin, Klassinen orkesteri on tulossa uudelleen TEMPOon marraskuussa, sinne varmaan suunnistamme.

Kirkon julkisivu kaikessa karuudessaan.
Sisäpuolta oli koristettu erilaisin uskonnollisin patsain, tietysti,
mutta kaikenlainen kiirastulella ja helvetillä pelottelu puuttui - kummaa!

Toisessa kunnallisessa näyttelypaikassa EMARPissa oli veistotaidetta esillä, muttei miusta kovin hyvää. Siellä ja Manulassa on taas kummassakin jo uudet näyttelyt, mutta meihin iskenyt röhinätauti on vähän hillinnyt yleisillä paikoilla vierailuja, vaan eiköhän tää tästä taas, kun on riittävästi köhitty. Tänään, jos jaksetaan, käydään yläbaarissa nauttimassa jalkapallokulttuurista, kun Fenerbahçe  ja ManU ottaavat yhteen uudemman kerran Eurooppa-liigassa, edellisenhän mänsesteriläiset voitti – ihme ja kumma! Juteltiin yksien enkkujen kanssa pelien katsomisesta. Hyö ei kuulemma voi tulla katsomaan kuin iltapelejä, kun ei jaksa alkaa vetää vinkkua jo aamu- tai iltapäivästä. En viitsinyt kysyä, eikö hyö ole huomanneet, että baareista saa vaikka teetä tai kahvia ja ihan vaan vettäkin...? Teen kanssa on tietysti usein vähän säätöä, vihdoin on saatu Artur ymmärtämään, että kun myö halutaan teetä, kummallekin pitää tuoda oma potti, ja silti yleensä loppuu kesken...