Lounastauolla

Täällä on edelleen tapana panna kaikki muut kuin ihan turistimestat kiinni lounasajaksi (hora do almoço), paitsi kuppilat, jotka menee tietty kiinni vasta sen jälkeen, auetakseen taas päivällistä (jantar) varten. Meijän aikataulu ei aina ihan nappaa täkäläiseen, mutta yritystä on varsinkin lounaan suhteen. Päivällinen traditionaalisissa paikoissa alkaa niin myöhään, että ei enää oikein houkuta syömään, korkeintaan jotain iltapalaa saatamma haluta.

Jos myö selvitään aamiaisesta niin hyvissä ajoin, että kannattaa lounastaa, on tietysti kaks vaihtoehtoa. Joko pupelletaan kotona (yleensä eilisiä tähteitä) tai sitten painutaan johonkin kuppilaan. Jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu yleensä silloin, kun ollaan jo valmiiksi taaperrettu kylälle tai rantsuun. Olemmakin nyt liikuntakyvyn kohtuullisesti palauduttua käyneet tällä viikolla ahkerasti ulkoruokinnassa ja vasta on torstai!

Edullinen kotilounas:

Nää pargot eli punahamasahvenet makso 4,99 kilo, tässä on 709 g (3,53 €).

Ikävä kyllä, eivät oo ihan niin hyviä kuin douradat eli kultaotsa-ahvenet, jotka on tuplasti kalliimpia.

Safari on rantakadulla oleva ravintola, jossa käytiin tiistaina päivällistämässä (kello oli vasta viiden ajat, turistimesta nääs) frango do churrascoa eli grillikanaa, jota täällä yleensä myydään ulkomaalaisille nimellä chicken piri piri. Alkusalaattina miulla oli salada à Algarvia eli paikallinen tomaattisalaatti. Hyvää ruokaa, mutta vähän tyyristä. Mentiin siitä sitten Bacchukseen Arturin tykö ottamaan jälkkäriksi maitokahvit ja brandyt.  Nina-koira oli tällä kertaa vastassa jo ovella ja kiehnäsi ennennäkemättömällä tavalla… Seuraavasi pysähdyttiin brassibaarissa, joka on sitten viime talven käynyt läpi aikamoisen kasvojenkohotuksen. Telkkarikin toimii ja kuvaa heijastetaan isolle näytölle, jolla illan mittaan näytettiin, kun Arsenal otti lukua Sheffield Wednesdayn kanssa telutessaan (aina ihmetelly seuran nimeä; kaiken tietävä Wikipedia kertoo, että nimi on aluksi ollut The Wednesday Cricket Club, koska sitä ovat keskiviikkoisin harrastaneet ja jalis on tullut kuvaan sitten myöhemmin, mutta kuitenkin jo hyvissä ajoin 1800-luvulla). Otettiin aluksi lasilliset viiniä ja lautasellinen presunto de Monchiqueta eli lähivuoriston ilmakuivattua kinkkua, joka on oikein hyvää, varsinkin kun se leikataan baarissa kokonaisesta sian jalasta (perna de porco) tilauksen mukaan. No, sian lisäksi pöytään höyrysi alkujaan sveitsiläinen maailmanmatkaaja, jonka kanssa piti tietysti seuran vuoksi ottaa vähän lisää viiniä… hää oli hirviän seurankipiä, mutta ei myö sit ihan jaksettu niin paljon vinkkua juoda, että kaikki hänen tarinansa oli jääty kuuntelemaan. Silti, seuraavana päivänä vähän tuntu…

Presuntoa, hyvää tuoretta leipää ja viiniä brassibaarissa, jolla on kyllä nimikii, mutta mikä lienee...
Kalusteet on ihan käsittämättömän hienot verrattuna jalkapuoliin edeltäjiinsä.

Jaksettiin kuitenkin ottaa taas jalat alle ja käyskenneltiin keskustaan Dona Barcaan douradalounaalle. Lisukkeeksi tuli valkosipulipottuja ja paikallista tomaattisalaattia (Safarissa on miusta parempi, mutta hyvä tuollakin). Kuppila on niitä, missä asiakas valitsee ite kalansa ja meijänhän piti saada yli kilon painoinen hirviö, joka kyllä tuli ihan kunnialla syödyksi, oli nimittäin grillaaja hyvin hallinnut taiteensa, kypsyysaste oli kohillaan. Takaisin päin palaillessa käytiin keskusta-aukiolla kaffella, sattumoisin ilmeisesti saman omistajan kojulla kuin oli syömäpaikkakii…

Saatiin laskun lisäksi lahjaksi kassi, jolle tuli kyllä ihan kivasti hintaa, kala nimittäin makso melkein neljäkymppiä.
Kaikki muu on tietty aika edukasta, mutta silti.

Tänään käväistiin kauppakeskus Aquassa toteamassa, että joulu on tulossa, oli ekat koristeen pantu paikoilleen. Ilma oli kiva kävellä, vähän tuli liian hiki, mutta ihan ok. Syy visiittiin oli yritys käydä Primarkissa ostamassa vähän vaatetta, mutta tällä kertaa ei kyllä tärpänny. Mentiin lohdutukseksi lähellä olevaan Churrascaria Das Cardosas -nimiseen paikallisten suosimaan syöttölään, jossa edellisellä käyntikerralla viime talvena syötiin sikaa, mutta nyt olimma viisaampia ja tilattiin paikan kuuluisaa grillattua kanaa (siis grillikanaa tiistaina ja torstaina, ei oo paljon vaihtelua meijän ruokavaliossa, ei). Jos kana on aina yhtä ihanaista (maravilhoso), ymmärtää kyllä, miksi mesta on suosittu. Oli nimittäin todella mehukasta mutta kypsää ja piri-piriä oli just sopivasti. Lisukesalaattikin oli hyvää, eikä siinä ollut yhtään porkkanaraastetta – kolme kertaa ravintolassa saman viikon aikana eikä yhtään porkkanaraastetta – JAHUU! (paitsi tolla toisella Safarissa…) Grillipaikan edessä on 35:n pysäkki, hypättiin sen kyytiin ja ajeltiin käväisemään rantsussa La Giocondassa kahvilla ja grappalla. Ja vasta on torstai, mitähän viikon loput päivät tuo tullessaan paitsi lauantaina matsin Chelsea–Liverpool. Peli tulee niin aikaisin, että Artur  saattaa olla vielä untenmailla, joten saatetaan joutua On the Rocksiin, saa nähä.

Salada à Algarvia

2                           kypsää tomaattia

½                          tuore kurkku

½                          punainen tai vihreä paprika (tai neljännes kumpaakin)

1                           mieto sipuli (tai puolikas, jos on iso)

                             suolaa

                             oliiviöljyä ja viinietikkaa

                             kuivattua oreganoa

Ainekset paloitellaan pieniksi kuutioiksi (sentti kertaa sentti), sekoitetaan keskenää ja lisätään suolaa, öljyä ja etikkaa maun mukaan, päälle kuivattua oreganoa. On namia.

Money talks, bulshit walks

Eli rahalla saa ja hevosella pääsee... Työttömän suomalaisen on täällä suht halpa elellä, siitä on tullut mainittua aiemminkin. Armaani kävi ostamassa Primarkista kolme t-paitaa, jotka ei todellakaan olleen mitään Armaneja, mutta hinta-laatusuhteeltaan taatusti parempaa kamaa. Kunnollista trikoota ja kunnollisesti kasaan ommeltuja, hinta tsipaleelta kaheksan euroo. Paidat oli tehty Bangladeshissa, mikä tietysti herättää ajatuksia rättien eettisyydestä. Pari vuotta takaperinhän siellä rojahti alas rakennus, jossa oli monenkin eri länsimaisen merkin tuotantoa, myös Primarkin (Irlantilainen monessa Euroopan maassa toimiva ketju). Sen jälkeen on luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista ja tehty myös laillisesti sitovia sopimuksia olojen parantamisesta ja osittain olot kai onkin parantuneet. Ja toisaalta, jos ei olis niitä yrityksiä työllistämässä, olisko siellä mitään…

Varhaisvanhus latas vähän asennetta peliin, tolta luuvalo kuulemma tuntuu...

Suomessahan on kai edelleen riita käynnissä, miten tuotteiden yksikkökustannuksia voitais alentaa työntekijää kurmoottamalla. EK:n ja hallituksen jääräpäinen ajatus siitä, että työajan lisääminen tiputtais kustannuksia on aika yksisilmäinen (joka silmä ilmiselvästi sijaitsee pakaralihasten välissä) ja jättää huomiotta tehokkaammat toimet. Yksikköhinnoista puheenollen, miten hitossa täällä voidaan myydä ihan kelvollista viiniä niin halvalla. Jos ihan kunnollisen juotavan pullollisen viiniä saa hinnalla 1,25 tai jotain, miten siitä saa kukaan mitenkään omiaan takaisin millään tuotantomäärillä. Viinitila ja sen ylläpito (siis pelkät tilukset), rypäleiden korjuu, tilat joissa murskataan rypäleet, käytetään ja pullotetaan viini ja kaikki ne ihmiset. Kypsytystähän näissä ei tietysti ole, joten varsinaisia viinikellareita ei tarvita. Mutta miten määräytyy pullojen valmistus- yms. kustannukset, korkkien valmistaminen, kaikki logistiikka… Sitten lopulta juomat on vielä saatava kauppaan (kaikki sen kiinteät kulut) ja vielä myydyksi… eihän tuosta kenellekään jää edes senttejä per pullo, jotain osia vaan. Mutta tyytyväisenä juo hän… Varsinkin, jos Continentessa on tarjousviikot ja normaalisti kympin (9,99) maksavan viinin saa kortilla alennushintaan 2,99 – niitähän on rahdattava kämpille kuorma-autolla, ihan Sulo Vilén -tyyliin, kun kerran halvalla saa! Tietyt hinnat on muuten viimeiset pari vuotta pysytelleet samoina, pari espressokokosta kupillista saa edelleen eurolla ja 30 sentillä, pieni olut maksaa euron ja iso kaksi, myös viinilasillisen hinta on pysyny eurossa.

Sarjassamme kärpäsenkakkaotokset.
Ottaisitko vastaan tämän työn; jos tarjottaisiin?
Kaksi jätkää tarkistaa Jardins da Rochan seinäpinnoituksen kuntoa, ilmeisesti remppa tulossa.
Tää on  se rakennus, jossa viime talven myrskyn aikana 25. kerros oli ollut aika pelottava asuinpaikka.

Paljon on kälisty siitä, onko globalisaatio itsestään saatanasta vai voisko siitä olla jotain etujakin. Mie olen globalisaation kannattaja, koska ajan myötä uskon sen tasa-arvoistavan maailmaa, koska tieto lisääntyy ja ilmeisesti ihmisellä on tutkitusti tarve parantaa asioita, tehdä hyvää toisille (http://yle.fi/uutiset/uusi_tutkimus_todistaa_ihmisilla_on_synnynnainen_tarve_tehda_hyvaa/8351121). Kosmoksessa entropia (eli epäjärjestys) lisääntyy eli näin maallikkotulkintaisesti tasalaatuisuus kasvaa ja ehkä globalisaatio on sen ilmenemistä tässä inhimillisessä mittakaavassa. Lopulta ehkä ollaan kaikki samanarvoisia toistemme kanssa, mikä tuskin kuitenkaan merkitsee yksilöllisyyden katoamista.

Olemma taas harrastaneet enämpi scifipainoitteisia lukemistoja, mikä tietysti aikaan saa sen, että tätä maapallukkaa tulee jotenkin ajatuksen tasolla katseltua ulkopuolelta, kokonaisuutena. Asimovin säätiöt ja robottirompsut, Lessingin Shikasta sekä Reynoldsin avaruusoopperoiksi kutsutut tiiliskivet, joita onneksi saa myös pokkareina – niiden ja muidenkin vastaavien lukemisen jälkeen on niin ihmeellistä palata tähän todellisuuteen, jossa kaiken maailman pullistelevat Putinit (onko ne alkaneet palsamoida sitä jo elävänä, ulkonäkö viittais vähän siihen) kaltaisineen touhuaa järjettömyyksiään. Miten on mahdollista, että joittenkin idioottien valtapelit voi oikeuttaa sen, että nuoret miehet ja naiset tappaavat toisiaan ja itseään eikä kukaan muka voi sille mitään? Pakenen takaisin maailmaan vuonna 2100-jotain…

Luontoilmiöitä

Parina illansuuna on jostain takavasemmalta (parvekkeelta katsottuna siis) noussut aika hauska sumuilmiö. Taivas on ihan kirkas, mutta koko kylä on usvavaipan hellässä huomassa. Istuin auringonlaskun aikaan parvekkeella neuloskelemassa ja oli lysti katsoa, kun illan pimetessä sumun sekaan alkoi hissuksiin ilmestyä varovaisia valopisteitä, eikä sieltä sitten muuta näkynytkään. Normaalisti kaupungin valmistautumista yöhön voi katella monen kilometrin päähän, tiet talojen välissä erottuu autojen tekemistä valonauhoista.

Sieltä se tulee, vähän on käyny rannan kautta kieppasemassa

Normaalisti tuon keskivaiheilla olevan sumublokin tilalla näkyy kaupunkia
aina Alvoriin ja ties vaikka Lagosiinkin asti, nyt sitten ei

Yhtenä päivänä Continentesta palatessa käytiin juomassa kaffet (Duas bicas, por favor – ja taas myyjä ystävällisesti auttoi lausunnassa) lintupuistossa, joka on kyllä virallisesti nuorisopuisto (parque da juventude). Riikinkukot, kanat ja jotkut ankansukuisetkin oli lisääntyneet, tipusia oli siellä sun täällä. Tästä voisi äkkiä päätellä, että taitaavat poikia pari kertaa vuoteen, mutta en mene vannomaan… Lammikostakin oli levät hävinny ja voi katsella erilaisia kaloja touhuilemassa omiaan. Jopa kilpikonnat oli harvinaisen touhukkaita, ei tarvinnu epäillä ovatko muovista vai enämpi orgaanisista aineista väsättyjä, kun kiipeilivät saarelleen ja sukeltelivat siitä takaisin uimasilleen.

Parque da juventude, kanat on jättäneet nuorison johonkin jemmaan tai sit on haukka hyökänny....

Tällaiselle urbaanille sielullekin kaupungissa esiintyvä luonto sattuu oikein hyvin eikä aiheuta ahistusta. Tänne lähtiessä Helsinki-Vantaalla meinas sitten pää oli räjähtää ihan totaalisesti, kun kusiputkaan oli joku tanan valopää keksinyt panna kuulumaan nauhoitettua linnun (peippo?) liverrystä! Pytyllä istuessa oli koko ajan tunne, että pitää päästää tirppiparka putkasta vapauteen eikä istunto ollut ollenskaan miellyttävä tapahtuma, ei.

Partsilla päivystäessä kuuluu autojen, mopojen, hälytysajoneuvojen (joilla on tosi hauska muriseva varotusääni risteyksiin tullessa) ja tietysti jutustelevien ihmisten ääniä. Lokit ja varpuset pitää omaa meteliään ja välillä ohi lentelee kyyhkysiä ja jokunen haukkakii silloin tällöin. Tunti puoltoista ennen auringonlaskua lokit siirtyy merelle ja varpuset alkaa kerääntyä yöpuihinsa. Suomessahan ne jäljellä olevat lintuparat majailee matalissa pensasaidoissa, täällä puissa, joihin mahtuu muutama tipunen enemmän. Albufeirassa jokunen vuosi sitten katottiin hotellia vastapäätä olleen useampikerroksisen rakennuksen korkeuvelle kasvaneen, muutama metriä leveän puun ja köynnöskasvin yhdistelmän täyttymistä varpuslintusilla. Jokaisessa turvaan suunnanneessa parvessa oli pari kymmentä lintua ja niitä parvia riitti niin, että 5000 lentäjän jälkeen ei enää jaksettu laskea, mutta parvia vaan tuli ja tuli… Täällä samassa puussa majailee varmaan satakunta, mutta pirusti niistä mellakkaa piisaa kun etsiivät hierarkian mukaista mestaa unia varten.

Viime viikonlopuksi tänne oli ennusteltu ukkosia, mutta mihin lie hävinneet. Lauantaista lähtien on saatu kuitenkin sadetta, käytettiin jopa pirssiä mennen tullen pelinkatsomisreissulla. Siihen kyllä vaikutti isosti myös se, että luuvalo on päättänyt sitkeästi kirkastuttaa elämäämme edelleen… Pakko oli silti mennä pelejä kattomaan, olihan Liverpoolilla eka pelinsä Kloppin valmentamana ja Man Unitedilla edellisen pelin jälkeen vain paljon voitettavaa. Poolin peli (0–0 Spursia vastaan)  katseltiin On the Rocksissa, Unitedin (3–0 voitto Evertonista, JEE!) eka puolisko Ireland´s Eyessä (siellä jaettiin puokkiin myös club sandwich, josta ei todellakaan ole jälkipolville muisteltavaa, eipä meillä tietysti niitä jälkipolvia olekaan, kihtipolvia vaan) ja toinen sitten vihdoin Bacchuksessa, kun Arturkin oli jaksanut herätä. Oli taas valvonut viiteen asti aamuyöllä, joten baarin avaaminen vähän venähti. PR-koira Nina oli jo passissa miun vakiopaikan vieressä, joten rapsutteluksihan se sitten meni. Tuo irkkupubi muuten on aiemmin ollut kiinni talvikauden kunniaksi, nyt sitten auki ja selvisi, että se on jotenkin naimisissa naapurin On the Rocks -juottolan kanssa, näkyi sama jeppe heiluvan kummankin baaritiskin takana vuoron perään. Talvikausi on kai alkamassa, meillä oli vielä viime viikolla lähikauppakin, mutta nyt se on pannut lapun luukulle lomakauden (!) ajaksi, tarkoittaa tästä jonnekin huhtikuulle. Talvikausi tarkoittanee myös sitä, että sateitten myötä maailma vihertyy, kauppareissulle sattuva hevoslaidunkin on alkanu työntää uutta versoa. Toisaalta, tuulinen ja sateinen sää on alkanut antaa kyytiä puitten lehdille, kohta varmaan ilmestyy kaduille taas lehtipuhaltimen ja lakasukoneen metelöivät kaksikot niitä lehtiä pois putsaamaan.

Nyt ei mee hyvin, nyt menee huonosti

Ei tää nyt ihan noin dramaattista ole, mut melkein. Kun on lentusta päästy, kärsitään vaihteeksi kihdistä. Siis hää kärsii kihdistä ja mie kärsin siitä, että hällä on kihti. Ennen tänne lähtöä alko vaivan estolääkitys, mutta liekö enemmän haitaksi kuin hyödyksi, kun ilman mitään tautia lietsovia tapoja (paitsi, et Lusanan kalasoppaa kyllä epäillään…) oikee polvi on k-18-kamaa. Ja kun polvi on pipi, ei sit paljon maailmaa katella.

Yhtenä päivänä vietin A-luokan laatuaikaa kävelemällä issekseni keskustaan. Kävin EMARPin näyttelytilassa tsekkaamassa yhden valokuvanäyttelyn (exposição de fotografia) ja kiinan kaupassa ostamassa kolme kerää akryylilankaa, jonka avulla voi harrastaa meditatiivista rauhoittumista – on tarpeeseen, luulen ma. EMARP on muuten paikallinen tekninen virasto, vastaa vedestä ja jätteistä ja ties mistä. Näyttelytila on kulmaus viraston sisääntuloaulassa, ei sen kummempi, mutta näyttelyistä tiedottaminen julisteineen on ihan totista touhua. Ko. näyttely ei meiksissä kummempia väristyksiä aiheuttanut, mutta silti oli kiva käydä.

Kyllä on juoma valittava neulomuksen väriin sointuvaksi, ei tule muuten mistään mitään...

Yhtenä toisena päivänä sitten ei mikään mennykään ihan niin kuin olis Virransaaressa voinunna kuvitella. Polven turvotuksesta huolimatta lähdettiin käymään kauppakeskus Aquassa käyttäen bussia nro 35 (aka eläkeläis-express). Ensin siis runoilijan koulun (Escola Secundária Poeta António Aleixo) pysäkille ja siitä sitten dösan kyytiin. Vaan myö maalaisethan ei tajuttu, että just samaan aikaan koulupäivä päättyi ja kaik teinikiihkon vallassa olevat lapsukaisetkii halus kans bussiin… Eka kun tuli, oli jo valmiiksi täynnä eläkeläisiä ja mukaan mahtu vaan viisi (cinco), joten päästettiin pennut kotiin ja harrastuksiin ja ootettiin seuraavaa. Sillä sitten shoppaussentteriin, jossa olis voinu ottaa jotain pientä syötävääkin, mutta eihän siellä oikeesti oo kuin epämääräisiä mättöpaikkoja, nälkäiseks jäätiin. Saksalaista sauerkrautia löydettiin kuitenkin Jumbosta (sitä oltiin vähän niin kuin etsimässäkin) ja viereisen Retail Centerin sporttikaupasta alta kolmen euron jumppa-alusta, että saa edes selän piettyä kondiksessa kun alaraajat bragaa.

Kihtiä on muuten nyt sitten hoidettu niin länsimaisen, suomalaisen kuin kiinalaisenkin perinteisen lääketieteen mukaisesti. Länsimaiseen liittyy se estolääkitys (joka ei siis ainakaan vielä ole mitään estänyt, mutta käyttöaika on ollut vähäinen) ja tulehduskipulääkitys (joka ei siis sekään ainakaan vielä ole auttanut, aiemmin on jeesannu), suomalaiseen perunankeitinvesi (ei auttanut) ja kiinalaiseen merisuolahauteet. Perunankeitinveden pitäisi auttaa, koska siinä on ”potassiumia”, mikä kuulostaa ihanan alkemistiselta (lähteenä kihtikeskustelupalstat netissä). Kun tilalle vaihtaa kaliumin, ei oo enää ollenkaan niin jänskää, eihän, mutta kaliumpitoisia ruokia siis oikeesti suositellaan kihtiläisille. Merisuolahauteet juolahti mieleen jostain yhdeksänkymmentäluvun hämäristä, käväisin silloin parilla shiatsu-kurssilla, joilla väitettiin niiden auttavan tulehduksiin. Netissä niitä näkyyvät suosittelevan myös erilaiset nivelten niksauttajat, perinteiset ja nykyaikaisemmatkin. Hauteet ja/tai aika näyttäiskin nyt auttavan. Lopullista paranemista odotellessa…

Toivottavasti ukosta polvi paranee

Kohtalokasta menoa

Viime perjantai sujui melkein kuin suunniteltiin, käytiin rantsussa ja syötiin lounasta Bar Miradourossa. Oli ihan älyttömän hyvä salaatti, jossa oli rucolaa, omenaa, tosi tuoreita saksanpähkinöitä, täällä suosittua tuorejuustoa ja tomaattia – eikä yhtään raastettua porkkanaa! Ilman porkkanaraastetta täällä ei yleensä salaatista nimittäin selvitä… Ihan täysipainoista turismia ei jaksettu harjoittaa, oli vielä taksikuskin taudista vetelä ja vähän sekavakin olo.

Iltaan mennessä kuitenkin olo tolkkuuntui niin paljon, että kerättiin itsemme kasaan ja lähettiin kylälle viettämään perjantai-iltaa, ihan totta! Yleensähän myö ei paljon kylillä iltaisin marhata, mutta nyt siis yllätimme itsemme ja painuimme Lusanaan Fado-iltaan. Laulajatar, Sara Conçalves, oli meistä ihan älyttömän hyvä. Kokoa naisessa oli kuin piccolohuilussa mutta ääntä kuin kokonaisessa puhallinsektiossa. Eikä ne kitaroiden (portugalilainen ja akustinen) soittajatkaan olleet paskemmasta päästä. Eihän siitä musiikista sinänsä paljon ymmärtänyt, mutta kovasti tuntui olevan asiaa sydämestä (coração), yöstä (noite) ja muusta kaihoisasta hyvin tunteellisesti esitettynä, mutta myös ilosta (alegria). Välillä tuli muistumia Piafin chansoneihin. Ilmeisesti Saran tapa esittää fadoa on moderni, näin ymmärsin kun yritin hänestä netistä vähän tietoja katsastella. YouTubesta muuten löytyy hänen nimellä hakemalla muutama eksemplaari.

Ilta oli hieno, ruoka kelvollista, viini erinomaista (ja sikakallista, 19 € / pullo), mutta ei tietenkään täydellinen. Viereiseen pöytään tuli neljä fellow countrymen, kaks miestä ja kaks naista, jotka olis pilannu varmaan minkä vaan illan. Toinen miehistä oli omasta mielestään kovakin fadon asiantuntija ja sitä asiantuntemusta piti tietysti esitellä juuri silloin, kun esiintyjät esiintyi. Sen lisäksi äijät kävi mitä lie talvisotaa koko ajan (ikä ei kyllä riittäny siihen, että olis ollu omakohtasta tietoa aiheesta) ja akat kälätteli mitä kälätteli ja porukat ilkes olla närkästyneitä, kun muu yleisö hyssytteli heitä hiljaseksi, yksi yleisön jäsen jopa huuteli rispektin perään ja ihan aiheesta.

Lusanan FB:stä napattu illan mainos
(https://www.facebook.com/RestauranteLusana)

Laulajatar Sara aivan vasemmassa laidassa ylhäällä,
silmät kiiluen...
Etummaisena vasemmalla taas kiiluu tuon ukon kaali, miusta näkyy vasen käpälä alhaalla oikealla eli ihan parhaat puolemme on päässeet kuvaan.
(tämä kuva myös Lusanan sivuilta)

Lähdettiin kämpille ennen kuin ilta oli muilta kokonaan ohi, viimeset yleisöt tuli sisään, kun myö siirryttiin taksiin (kyyti makso 6,50 €). Seuraava päivä olikin sitten jotakin ihan muuta. Maailma oli harmaa ja olemukset myös. Ei, kyse ei ollu krapulasta vaan siitä, että taksikuskin tauti otti uudet kierrokset (olisko ollu taksikyydin syytä) ja yö meni miulla kokonaan nukkumatta, olohuoneen sohvalla yskiessä ja telkkarin kanavia selatessa. Kanavapaikkoja on yheksänkymmentä, näkyviä kanavia kolmisenkymmentä, joten selatessa tulee koko ajan vastaan sama ohjelma tai sitten pelkkää lumisadetta… Onneksi joku lasten kanava näytti askarteluohjeita, mm. miten lasiseen hillopurkkiin rakennetaan keiju ja jotain taustahärpäkettä. Lopputulos oli hirvee, mutta aika kului… Olis voinut myös katsoa uusintana, kun Suomen nuoret toivot hävis Saksalaisten vastaaville jalkapallossa. Se kärsimys riitti kyllä suorana koettuna, suomalaiset alta 21:set näytti germaanien rinnalla enämpi alta 15-vuotiailta, olivat joka asiassa niin pal jälessä.

Maailman harmaus oli vaan hyvästä, täällä on ollu ilmeisen kuivaa, koska kaikki viimetalviset hevosten laitumet on täynnä kulottunutta heinää, ei vihreetä missään ennen eilisen koko päivää jatkunutta tihkusadetta. Tänään kauppareissulla nähtiin ruskeen seassa jo muutama yrittelevä vihree heinäkin ja pilveilevästä taivaasta päätellen vettä saattais olla tulossa lisääkin. Koska olo oli mitä oli ja sää oli mitä oli, oli ihan kiva töllöttää telkkarista snookeria ja hääpuvun valintaa, joista jälkimmäinen on aika absurdia puuhaa, mutta kun ei itte tartte osallistua, niin yllättävän viihdyttävää!

Tänään oli sitten taas perfect portuguese housewife -päivän vuoro ja ostin kaupasta ISON kimpun nauriin naatteja. Lehdet ryöppäsin ja varsista keitin soppapohjalientä. Lehdistä osa päätyy keitettyjen pottujen kanssa muhennokseksi lohimedaljonkien kupeeseen ja loput niin kuin liemikin pakkaseen odottamaan tulevaa tarvetta. Nyt voikin sitten taas hyvällä omalla tunnolla loppu päivän keskittyä snookeriin ja jalikseen, tulossa EM-karsinta peli Serbia–Portugali.

Nauriin naatteja suoraan Continentesta.

Siivotut naatit, lehdistä tuli koko allas täyteen.

Vasemmalla liemipohja ja oikealla ryöpätyt naatit oottamassa jatkokäsittelyä.

Kotiutumista, kotoilua ja kotoutumista

Taksikuskin tauti on alkanut hellittää, mutta voimat on olleet vielä vähissä. Mitäpä sitä toisaalta kaiken aikaa pitäisi johonkin olla löyhöttämässäkään. Telkkarista on jonkin verran uutisia tarkattu, mutta eihän myö niistä paljon ymmärretä. Vaalit oli kuitenkin ja hallitusta muodostetaan, toivottavasti näillä on parempi dsägä siinä kuin suomalaisilla. Maan tilannehan on osittain toinen. Pakolaisista ei ole täällä oikeastaan tietoakaan, alta viisi tuhatta on tulossa niitä EUssa sovittuja siirrokkeja ja katolinen kirkko on ilmoittanut olevansa valmis ottamaan siihen päälle viisitoista tuhatta. Ongelmana on enämpi portugalilaisten muutto pois kuin muiden tuleminen sisään. Yhden uutisen mukaan vuosina 2012, 2013 ja 2014 on lähtenyt yli sata tuhatta pois ja jossain muualla tietoon lisättiin, että ainoa syy tahdin hiipumiseen on se, että ei oo enää kynnelle kykeneviä lähtijöitä…

Asunto alkaa olla kodinoloinen, kun vihdoin melkein kaikki tavarat on löytäneet paikkansa ja yksi kukkaraasukin on hommattu tapettavaksi. Kotoilin kohtuudella, kun väänsin kartongista pikkutavaroille säilytyslootia ja sen kukkapurkin ympärille hameen koristukseksi. Hetken aikaa tuli telkkarista tsiigattua sairaalloisista hamstraajista tehtyä ohjelmaa. Siinä oli siivottomat sisarukset, kaksoset, joiden koti ei ollut mikään täpötäynnä keräilyvimmaisen tavaraa ollut varasto vaan ihan rehellinen hiiriä, rottia ja kissoja vilisevä kaatis. Jos ne varastoasumuksetkin miuta hämmästyttää, tuo oli ihan suoraan helvetistä. Naiset oli tietysti jotenkin mielenterveysongelmaisia, mutta silti! Miun mieli toisaalta alkaa brakata, jos ei kamat ole oikeilla paikoillaan, että kukin tyylillään.

Flamingonkukka  yksi ikiaikaisista lemppareista, joka aina kuitenkin jotenkin kuolee... 

Tuossa taannoin tunsin itteni oikein kunnolliseksi portugalilaiseksi kodinhengettäreksi, kun päräytin kattilallisen sosekeittoa pakkaseen sopa do dian pohjiksi. Yhdet lounassopat jo siihen tuunattiin, vähän krassia, tuoretta oreganoa ja muutama siivu paistettua chorizoa. Hyvä tuli! Kannatti siis raahata taikasauva (varinha mágica = taikasauva, mutta ihan loogisesti myös sauvasekoitin) matkaan. Ruumakassin täytteenä ollut matkasilitysrautakin on ollu käytössä, tällä pyykinpesutahdilla ei kovin yllättävää sinänsä. Continentesta ostettiin keittiön työtasolle sopiva froteepyyhe silitysalustaksi, ihan hyvin on toiminunna.

Sopankeiton lisäksi kotoutumisosastolle voidaan kai laskea hitaasti ja työläästi käyvä kielen oppiminen. Jostain syystä laskun loppusumma 14,80 € vainosi meitä moneen otteeseen, mutta toisaalta catorze e oitenta ei kuulosta enää niin oudolta korvaan. Tuo miehenpuoli on osoittautunut aika sitkeäksi, yrittää puhua paikallista aina kuin mahollista, etenkin halunsa maksaa lasku aiheuttaa aina lieviä suosionosoituksia, koska onhan se nyt kiva, että asiakkaat haluaa maksaa (Eu quero pagar) eikä vaan tilaa laskua (Conta, por favor). Se osaa nykyisin Continenten leipäpalvelutiskilläkin pyytää siivutetun ei-yhtään-suomalaistyyppisen ruisleivän (pão centeio fatiado). Mie taas lipsun kaiken aikaa enkkuun – hyi miuta! Muuten, se leivän siivutuskone on ihan mahtava! Siis leivät on myynnissä kokonaisina limppuina ja halutessaan ne voi pyytää siivuttamaan. Miks ei Suomessa saa moista(kaan) palvelua?

Eilen katottiin ylpeänä telkusta, kun Portugali voitti Tanskan Portimãon oman pojan João Moutinhon maalilla. Samalla seurattiin Ylen Teksti-TV:n kautta Suomen pärjäämistä Romaniaa vastaan. Onneksi sitä peliä ei nähty, olis varmaan ottanut vielä rankemmin päähän se onneton lisäajan sössiminen, vaikka onhan se kai enämpi sääntö kuin poikkeus. Onneksi viikonloppu on fudisvapaa, saa vähän hengähtää. Toisaalta, Eurosport näyttää kyllä snookeria, mutta sehän ei aiheuta sellasia psyykkisiä vaurioita kuin tuo isommalla pallolla ja laveammalla vihreällä veralla pelattava peli.

Tänä aamuna (lue: aamupäivällä) parvekkeella käydessä tajusin, että myöhän ollaan siis lomakeitaassa, meri kimmeltää ei niin kovin kaukana horisontissa, aurinko paistaa liki pilvettömältä taivaalta ja tuuli on pohjoisesta, mutta ihan leppoisaa. Oma tauti on liki lusittu, viime yönä tuli nukuttua yhtä yskintätaukoa lukuun ottamatta pitkään ja hartaasti, tuo toinen on vielä vähän huonossa hapessa. Yritetään silti lähteä Praia da Rochalle maleksimaan, kattomaan turistien toilailua ja ehkä lounastamaankin. Samalla vois tsekata rantsun kupeessa olevan China Shopin, on tähän asti jäänyt pelkkään oven suussa käväisyyn, kun ostettiin sieltä yhden harvinaisehkon sateen sattuessa varjot. Ei hassumpi ajankuluttamissuunnitelma perjantaipäivälle, saa nähdä, kuinka toteutus toimii!

 Taksikuskin tauti ja muita sattumuksia

                                                                     

Heti kättelyssä saatiin lentsu, siis ihan kirjaimellisesti. Faron lentokentältä meidät hakenut herra tirskui ja niiskutti ja niinhän siinä sitten kävi, että taksikuskin tauti tarttui. Onneksi itämisaika oli muutaman päivän ja kerettiin hoidella asettumisasioita kuntoon.

Koti alkaa olla järjestyksessä. Samanlainen kämppä kuin viime talvena, pari ovea lähempänä hissiä, siinä tärkein ero. Tai melkein tärkein, tärkein taitaa kuitenskin olla se, että Irenen sijaan jaamme kämpän sisarensa kanssa, josta mie tykkään kyllä enemmän. Nimi on vielä vähän hakusessa, mutta eiköhän se ole Aida! Taas rampattiin pitkin kaupungin katuja ja haalittiin tavaraa, vaikka tällä kertaa tuotiin Suomestakin aika läjä, mm. OBH Nordican ihana uutuus, keraaminen parilapannu, joka on niin köykäinen, että viittii raahata matkassa.

 

Saanko esitellä: Aida!
Eikö hää näytäkin etiopialaiselta prinsessalta?

Ostoksia on yritetty vähän viime kerrasta järkeistää. Tässä kämpässä kylppärissä on pari lasihyllyä seinällä, joten sinne ei tarvinnu nyt mitään korisysteemiä järjestää. Keittiöstä taas puuttui vaikka mitä, on hommattu veitsiä ja raastinta ja erilaisia paistolastoja- ja pihtejä jne. Edellisen kerran älynväläys, että kovamuovisia lasten (ja miks’ei vanhempienkin tunareiden) kekkereihin tarkoitettuja laseja voi käyttää tuoreitten yrttien nesteytykseen ja ruuantähteiden säilytykseen ja naposteltavien tarjoomiseen ja vaikka mihin ja sitten pestä pesukoneessa ja ottaa taas uuteen käyttöön, säästää aika tuhottomasti rahaa, kun ei tartte ostella joka tarkotukseen erilaisia kippoja ja kuppeja. Henkareita ostettiin itse, kun Kiinan-kaupasta löytyi kymmenen satsi, joka mahtuu parin normihenkarin tilaan. Saattaavat lähteä täältä vaikka matkaan sitten aikanaan. Samasta paikasta ostettiin neljä imukuppikoukkua (joissa oli ohjeet tarrakoukkujen kiinnittämiseksi), joihin saatiin keittiön pyykeitä sun muita roikkumaan, hinta oli käsittämätön 90 senttiä / pari.

Maailman paras parila ja pari aika hyvää meriahvenaa.

Ekan ostosretken saalis.

Heti ekana päivänä käytiin vähän verestämässä vanhoja tuttavuuksia, Continentessa Mundo do Caféen Luis Figo -vahanukke halus tervehtiä meitä käsipäivää ja tarjos tervetuliaisiksi parit pastel de natat tsajujen ja sämpylöitten kyytipojaksi. Lusanassa lounaalla Susanan kanssa vaihdettiin poskisuukkoja, samoin Bacchuksessa Arturin kanssa, kun käytiin ottamassa vähän virkistävää nestettä kaiken tallustelun keskellä. Sinä päivänä nimittäin oli ihan järkyttävän kuuma. Bacchuksessa istuessa miulla valui hiki noroina joka pirun huokosesta, mitä ihmisestä löytyy ja varmaan sitä varten synty muutama ihan uusikin. Yksi vanha tuttu oli sellainen, että ei olis kyllä ollut väliksi tavata uudelleen, Kake nimittäin: viime kerralla vaihdatettiin rikkinäinen telkkarin kaukosäädin toimivaan ja olivat tietysti ratkaisseet ongelman vaihtamalla parin huoneen kapulat päittäin ja täältä nyt sitten löyty se alkuperäinen rikkinäinen…

Kaiken kohkaamisen jälkeen sitten uni maittoi, nukuttiin kumpikin ainakin kakstoista tuntia putkeen, mitä nyt välillä piti käydä eriön puolella. Tuo varhaisvanhus on aika hyvässä hapessa, mitä kävelemiseen tulee, tällaisella myöhäiskeski-ikäsellä, jonka nivelet on vauhdilla muuttumassa tunnistamattomiksi tukirankaelementeiksi, tekee välillä tiukkaa pysyä kyydissä.  Ihmeteltiin Praia da Rochan promenadia pitkin kävellessä, että pitäisi olla joku lomasesonki vielä, mutta missäs kaikki inehmot oikein on. Sitten tajuttiin mennä kurkkaamaan alas rannalle ja johan alkoi väkeä löytyä, siellähän ne normityypit on helteillä, tiätysti! Helteen takia yhden päivän päällä olleet vaatteet menee armotta koneeseen heti seuraavana päivänä. Ilmastointi huutaa päivisin melkein kaiken aikaa, yöllä ei olla pidetty päällä, makkari vaan on viilennetty ennen uinumaan menoa.

Siellä niitä on, auringonpalvojia - oma ihmislajinsa,

Artur esitteli keväällä huostaan annettujen bromelioiden tilannetta, eihän ne ihan parhaassa kuosissaan olleet, mutta elossa kumpikin ja poikineetkin olivat. Vähän alkaa ikä painaa itse baarinpitäjääkin, mutta kun sunnuntaina käytiin katsomassa parit pelit (ois voineet jäädä väliin, Pool sai nippanappa tasurin Evertonin kanssa, mut United otti kunnolla turpaansa Arsenalilta), ihan hää jaksoi kuppilassaan touhuta ja asiakkaatkin tuli enimmäkseen palveltua. PR-koira Ninakin kävi rapsututtamassa itseään, mikä oli ihan kiva juttu.

DIY Adult Coloring Book
Tätä se tauti teettää, kun ei oikein jaksa kylällä kuljeksia....

Hullut päivät

On ollu aika haipakkaa viimeiset päivät tai oikeemmin viikot. Kotosalla vietettiin MAD Weekiä eli Mikkeli Art & Design -viikkoa. Marhasin siis minäkin näyttelytapahtumasta toiseen, välillä oli mielenkiintoista, välillä hämmästyttävää ja silloin tällöin ihan elähdyttävää. Vileekin on rempan jälkeen avannut ovensa ja näyttelykiertueen päätteeksi nautittu parsakaalisoppa sienilisukkeineen oli ihan kohillaan ja leipähän siellä on aina herkkua, vaikka onkin närästäväistä tavaraa.

Jo ennen MADia lupilaiset kävi tekemässä tupatarkastuksen. Voi mahoton, kun meillä oli taas mukavaa. Logistisesti lupikokoukset alkaa olla vähän hankalia, kun enää kaksi asuu Lappeenrannassa ja kaks muuta on hajaantuneet Kouvolaan ja Mikkeliin, mutta kyllähän kaikki järjestelemällä hoituu. Kämppä meni tarkistuksesta läpi ja niin ilmeisesti tarjotut eväätkin, ainakaan tähteitä ei hirveesti jääny.

Tää tätien tapa tapailla on miusta aika hauska, välillä käydään kyldyyririennoissa, niin myös armoitettu lupimme ja välillä sitten vaan vejetään evästä ja juomaa niin että napa rutisee ja sivussa tulee sitten käsiteltyä niin hallituksen toilailut, pakolaisten surkea kohtalo ja kaikenlaiset enämpi henkilökohtaset kommervenkit. Kahviloissa ei kai oo ikinä tullu vastaan, että akat kokoontus sinne aamukahveille porukalla, kun taas joka kuppilassa on aina heti avaamisen jälkeen pöydällinen ukkoja jorisemassa. Eli siis tätien hengailut on hengeltään yksityisempiä ja ukkojen jutskailut julkisempia, tällaisen hypoteesin voisin esittää tän vähäisen empiirisen tutkimusaineiston nojalta.

Tätienergiaa Mikkelangeloitten tyyliin.
Mikkelangelot on ilmeisen aktiivinen harrastajataiteilijoiden yhteenliittymä.

Käytiin tuon siipankin kanssa harrastamassa kyldyyriä (me ja kaikki Mikkelin eläkeläismummot), oikein Sydneyssä asti tai siis Ritzissä, jossa näytettiin Sydneyn satamassa kuvattu Aida. Nimiroolin Latonia Moore oli enemmän kuin ihastuttava, hää oli oikeesti upea, mutta sankaritenori (Walter Fraccaro) oli aika köpsä. Lavasteet ja puvustus oli aika – hmm – outoja, välillä suorastaan huvittavia, mutta oopperan sisältöön verrattuna eivät oikein natsanneet, esimerkiksi Tom of Finland -kuvastosta pukimensa hakeneet vartiosolttupojat, etiopialaiset sotilaat kuin guerillat Che Guevara -katalogista ja egyptiläiset faaraoiden aikaiset upseerit epoletteineen ja remmeineen kuin doupatut I maailmansodan upseeri-wannabeet. Asiantuntevamman arvioinnin esityksestä voi käydä tsekkaamassa:

http://www.limelightmagazine.com.au/live-reviews/review-aida-handa-opera-sydney-harbour

Hullunhauska pakkausrupeamakin oli kaiken hulinan keskellä samalla käynnissä, taas vatuloitiin ja iteroitiin… Lopulta melkein huomaamatta tuli muutama päivä ennen matkaa suuri havahtuminen: etelä-Portugalissa on vielä lokakuussakin pirun kuuma ja eikun Eurokankaaseen tyykin ostoon! Lähtöä edeltävänä sunnuntaina väsäsin kiireellä (kaikki Ympyräkaupungin rättiopistossa opittu sai huutia, voi miuta syntistä…) pari vähän kevyempää yksinään pidettävää tunikasysteemiä, tähteistä sitten tietysti huivia, lisäksi lyhensin yhden vanhan käyttämättä jääneen pellavamekon puseromittaan.

Jossain välissä syntyi avo-anopin sormia lämmittämään ja ehkä myös ajankuluksi hypistelymuhvi.

Matkustuspäivän aamun valjetessa kaikki oli kuitenkin reilassa, tavarat kasseissa ja homma ns. hallussa. Matkustaminen oli matkustamista ja lopulta oltiin yösydännä vanhassa tutussa Oceano Atlânticossa respassa huonetta kinuamassa. ”Ystävämme” Sandra-myyntimanageri oli taas sössinyt, tällä kertaa meille luvattu huone oli varattu meijän käyttöön vasta seuraavasta yöstä alkaen (edellisellä kerralla meitä oli ooteltu jo päivää aiemmin), vaikka kuinka oli sähköpostilla aikatauluja selvitelty. Saatiin kuitenkin yösija ja seuraavana päivänä päästiin lopulta omaan kulloiseen kotiimme, jossa seuraavat puoli vuotta majaillaan. Kaupunkiin asettumisesta seuraavassa tarinassa…