Kulttuuririentoja ja muuta ajankulua

Männä torstaina istuin aamiaisen jälkeen partsilla neulomassa ja katselin kaukaisuuteen merelle – ja aattelin, että ehkä Bar Miradouron terassilla olis kuitenskin kivempaa ja veden äänetkin kuultavissa. Otettiin jalat alle ja käpsittiin rantsuun ja tilattiin juotavaa. Mie halusin kerrankin lasillisen kylmää valkkaria. Se on yleensä vähän riskibisnestä, punkut on liki main aina juotavia, mutta valkoset voi syövyttää kiilteet hampaista. Tällä kertaa viini oli oikein hyvää ja sitä ja galãota ootellessa nähtiin eka kertaa delfiiniparvi ihan rannan lähellä. Elikoita oli varmaan puolisen tusinaa, ei siis montaakaan, mutta ihan hauskaa niitten hyppelyä oli seurata. Video saattaa löytyä osoitteesta http://1drv.ms/1MZTNPV ja delfiinit siitä ison kiven oikealta puoleta.

Illalla harrastettiin sitten oikein kunnon kyldyyriä, käytiin nimittäin Santa Casa da Misericórdia de Portimãossa kuuntelemassa Etelän klassisen orkesterin (Orquestra Clásica do Sul, http://www.ocs.pt/pt/home) puhallinsoitinosaston kamarikonserttia. Itse sali (Pavilhão Multiusos ”Provedor João Tavares” eli tuon tunistamattoman Jussin mukaan nimetty monikäyttöpaviljonki, missä paviljonki taitaa tällä kertaa tarkoittaa jonkinlaista lippusalia) oli aika tylsä tila, mutta eihän sinne seiniä ihailemaan oltukaan menty. Rakennuskompleksi kokonaisuudessaan on tarkoitettu erilaisiin sote-toimintoihin, on sairaalaa ja silleen ja kattojärjestö on tietty katolisen kirkon kanssa naimisissa. Ennen konserttia oli luovasti viininmaistatusta, eli kaikille läsnäolijoille tarjottiin maisteluannos (2 dl) Quinta dos Vales -viinitarhan Primeira Selecçãon punaista. Viini oli oikein hyvää, tsekkasin saman vuosikerran putelin Continentessa, siellä sitä myytiin vajaalla 8 eurolla, eli keskihintaista täkäläisittäin ja saatan sitä ruuan lisukkeeksi joskus ostaakin, kunhan viini on taas osa kummankin ravitsemusta. Tila sijaitsee naapurikaupungissamme Lagoassa, joka on vastikään valittu vuoden 2016 viinikaupungiksi (Cidade do Vinho 2016) AMPV:n (Associação de Municípios Portugueses do Vinho) toimesta. http://www.quintadosvales.eu/

Konserttiin oli varattu paikkoja viidellekymmenelle ja paikalla oli vajaa kolmekymmentä. Kun lipun hinta oli viis euroa, tuotto ei tainnut olla kovin kummonen. Ohjelmisto koostui meille tuntemattomien säveltäjien tuotoksista, mutta eipä tuo haitannu, kivaa oli kuunnella. Säveltäjät oli Georges Auric (Trio para Oboé, Clarinete e Fagote), Malcolm Arnold (Quinteto de sopros, Op. 2) ja Paul Hindemith (Septeto para sopros). Tuntemattomuudesta huolimatta sävellyksissä oli jotain tuttua ja googletuksen jälkeen selvisikin, että kaksi ekaa tyyppiä on tehny paljon elokuvamusiikkia, taas sivistyin lisää! Kamariorkesteri koostui huilusta, oboesta, kahdesta klarinetista, joista toinen oli joku bassoversio, fagotista, käyrätorvesta ja trumpetista. Kyseessä on konserttisarja, eka on ollut viime toukokuussa, lokakuussa olis ollu tarjolla mm. Sibeliusta, ja seuraava on tammikuussa, silloin kokoonpanossa on enämpi viuluja.

Kaunis konserttiesite

Perjantain valjetessa luuvalo valaisi taas sen verran kirkkaasti, että päädyttiin tutustumaan HPA:n (Hospital Particular do Algarve) Alvorin laitoksen toimintaan. Oikein oli asiakasystävällistä ja tehokasta, yksityissairaala näetsen. Pari tuntia ja ukko oli tutkittu, röntgenkuvat otettu ja tarkistettu ja reseptit kourassa, hintaa lystille kertyi ysi ysi. Kaikki siirtymät hoitu opastetusti, mikä oli tosi hyvä juttu, muuten oltais varmaan vieläkin harhailemassa pitkin käytäviä. Nyt on ilmeisesti vihdoin lääkitys kohdillaan (annosteluohjeistus poikkeaa Suomesta saadusta, mikä ilmeisesti on ollut koko tämän paskajutun alku ja juuri), koska kumpikin polvi alkaa olla lähellä normaalia ja äijä kirmaa kuin nuori orhi, mikä voi tietysti johtua siitä lääkityksestä - katsotaan, mikä on tilanne kuurin päätyttyä!

Viikonloppuna kyldyyririennot jatku, kun käytiin Lionsklubin järjestämillä antiikki- ja keräilymessuilla (Feira Antiqua, Antiguidades e Velharias) Hotelli Jupiterissa. Myö onnistuttiin pyrkimään kohteeseen tietysti juuri silloin, kun sali oli suljettuna lounasajaksi (fechado para almoço), mistä ei oltu tietenkään missään varoitettu. Eihän toki, kaikki esitteet ja ulkopuolen mainokset kertoi messujen olevan sunnuntaina auki klo 10–17 ja myö revittiin kahvaa kahden aikoihin… Messuista ei paljon mieleen jääny, mutta jos keräilis postimerkkejä tai rahoja, siellä olis varmaankin ollu kiinnostavia juttuja. Tuo kellofriikki bongas kyllä yhden mielenkiintoisen rannekellon, mutta ei sitten viittiny ruveta siihen tarkemmin tutustumaan. Antiikin ja keräilytavaroitten lisäksi tarjolla oli myös sisustustaidetta, vaikka taiteilija olis varmaan tuosta luonnehdinnasta loukkaantunu, mutta kun ei niitä maalauksia oikein taiteeksikaan osannu arvioida. Messujen antia enemmän ilahdutti hotellin edustalle rakennettu holvi, jossa on eri hauska akustiikka. Kun seisoo juuri kuvun keskellä puhumassa, ääni kasvaa ihan uskomattomiin mittoihin.

Ennen ja jälkeen messujen oltiin Bacchuksessa peliä katsomassa, normimenoa siis siltä osin. Artur otti jossain vaiheessa lounasta ja oli hauskaa seurata, kun tällä kertaa oli papukaija ruokakaverina. Siinä se istui isäntäänsä vastapäätä tuolin selkänojalla ja söi tarjottuja keitettyjä juurespaloja. Muuta ohjelmaa tarjosi kärähtänyt jakorasia. Baariin levisi hevosen haju, mitä äimisteltiin ja sitten se olikin palaneen muovin käryä. Ilmeisesti ei ollut kovin tarpeellinen rasia, kun yksikään sähkövehje ei lopettanut toimintaansa eikä myöskään sulakkeet sipannu. Joulukauden avautumisen kunniaksi pystytetyn kuusen valoshow olis ainakin voinut loppua siihen paikkaan! 

Ei-niin-kaunis joulukuusi
Välkehdintää elävänä tarjolla osoitteessa http://1drv.ms/1MZTNPV

Kihtikohtauksia

Kihdissä sinänsä ei ole tietenkään mitään hauskaa, mutta luuvalo on aiheuttanu pari hassua sattumusta tai siis se, että ihmiset on siitä saaneet tietää. Ihan on ollut suorastaan älytöntä eli täkäläisittäin tilanne on ollu loucura (tuon kampurajalan uus lempisana). Oltiin taas tietysti Arturin baarissa ja vietettiin päivää pitemmän kaavan mukaan eli jäätiin kerrankin syömään. Tällä kertaa kokkina oli Kop & Tapas -paikasta tuttu nainen (tekee siis töitä ainakin kahdessa paikassa), jonka kanssa oli siellä käyty keskustelua taudista (engl. gout, port. gota). Oltiin käyty siellä kerran ennenkin ja silloin otettu kumpikin lasilliset viiniä. Toisella kertaa viiniä tuli vaan miulle ja nainen kysymään, että onkos herra pipi, kun ei viini maistu. Siinä sitten selitettiin, miksi ei prosenttijuomat kelpaa ja haasteltiin muutakin. Artturilassa hää bongas meijät ja kehuttiin keitoksiaan ja haasteltiin lisää. Kun alettiin lähteä pois, Artur halus tarjota laskun kyytipojaksi drinkin (aguardente bagaceiraa, portugalilainen versio grappasta), jonka mie tietysti huolin ja kihtipolvi tietenkään ei. Kihdistä ei mainittu siinä mitään, ihan vaan että on lääkitykset päällä, nyt ei voi ottaa ja taksikin pitää tilata, kun ei koipi oikein kestä kävelyä. Taksia ootellessa isäntä höyrää perään varsiselleripuketti kädessä, oli kokki selvittäny, mikä polvessa tarkkaan ottaen on vikana ja selleri kuulemma auttaa.

Arturin lääkekaapista

Seuraavana päivänä mentiin taas kattomaan peliä ja silloin selvisi varsisellerin tarjoomisen tausta. Artur on vuonna 1976 ostanu alkujaan saksalaisen luonnonlääkinnän oppaan, jota ulkonäöstä päätellen on tarkasti tutkittu. Harras olo tuli, suorastaan kuin joulukuvaelmaan oltais päädytty, kun myö, koira + Norski ja Kamukki (siis kamerunilainen) istuttiin Arturin (ja telkkarin) ympärillä ja ootettiin, mitä suurta viisautta hää sieltä kirjastaan meille tavailee. Olihan se varsinainen kohtaus, mutta on se jotenkin niin herkkää, miten asiat on alkanu pyöriä yhden polven ympärillä ja kaikki on huolissaan ja haluaa auttaa. Norskillakin oli neuvonsa, olkoonkin että enempi koululääketieteen puolelta eli kehui omaa reseptilääkitystään. Tauti joka tapauksessa voi edelleen hyvin, voi kun siitä jo päästäis eroon!

Maakuntamatkailua

Tehtiin siivoojia pakoillaksemme päiväretki Faroon. Käveleskeltiin auringon noustessa juna-asemalle ja ostettiin meno-paluuliput paikallisjunaan. Juna kolkutteli aluksi aika rauhallisesti etiäpäin, mutta sitten se vähän villiinty ja paineltiin aika haipakkaa asemanvälejä ja pilli raikas! Ja taas voi alkaa käyttää sanontaa, että toimii kuin junan vessa, kylä-kyllä! Oli niin nostalgista käyvä lorottelemassa suoraan raiteille...

Tunnelmapalavideoita junasta ja Faron juna-aseman edustan kuppilasta: http://1drv.ms/1MZTNPV

Algarve

Paikallisjunamatkahan kulkee siis pitkin Portugalin etelärannikkoa Algarvessa. Myö lähetiin Portimãosta ja ajettiin Lagoan, Silvesin, Albufeiran ja Loulén kautta Faroon, joka on alueen hallinnollinen keskus. Junan ikkunasta kuvatussa videon pätkässä ollaan tulossa Faron suunnasta Loulén asemalle. Koko matkan ajan ikkunasta näkyy jonkinlaista asutusta ja tietysti maatiloja, joilla kasvatetaan etenkin sitruksia, mutta nykyisin taas myös viiniä. Myös lehmiä (ja lehmähaikaroita), vuohia ja lampaita havaittiin. Suuntaansa reissu kesti puolisentoista tuntia.

Farossa suunnattiin kaupunginmuseoon, joka on pykätty 1500-luvulla rakennettuun luostariin. Siellä on näytillä sulassa sovussa arkeologiaa, uskonnollisia maalauksia 1500–1700-luvuilta ja nykytaidetta. Näyttelyt käytiin tietysti katsomassa, arkeologia eikä vanha taide oikein napanneet, mutta nykytaiteen näyttelystä tykkäsin. Esillä oli Ana Vieira Ribeiron näyttely Toistoa (A Repetição), ajan kulumisen, sen kokemisen ja tapahtumien toistumisen tematiikkaan liittyviä maalauksia. Taiteilijan nettisivuilta voi käydä tutustumassa töihin: http://ana.vieiraribeiro.net/en/projects.

Museon naapuritalon seinän mielevä hidalgo.
Sais meijän jäykkishovimestari Pirlo vähän ottaa mallia.

Luostariarkkitehtuuria

Varsinainen syy käyntiin oli Recital de Guitarra Portuguesa eli portugalilaista kitaraa esitellyt puolituntinen. Kitarataiteilija ja säveltäjä João Cuña kertoili fadosta ja kitarasta ja soitti väliin aina jonkun biisin. Niin kuin niin monessa muussakin asiassa, tässäkin on kaksi eri koulukuntaa, lissabonilainen ja coimbralainen. Lissabonin fado on alkujaan katujen ja kapakoiden musiikkia ja naisilla on ollut vahva panos sen kehittymiseen, Coimbrassa se oli yliopiston väen omaa musiikkia. Jälkimmäiseen kuuluu mm. se, että naiset ei saa siihen puuttua eikä esityksissä muutenkaan suvaita mitään rahvaanomaisuuksia kuten aplodeerauksia, kiitokset annetaan kevyin nyökytyksin. Meijän kanssa esitystä oli seuraamassa kolme italialaista ja kaksi espanjalaista. Kun João oli esitellyt noita tyylieroja ja sanoi sitten esittävänsä coimbralaisen fadon, kaikki kuunteli hartaasti ja yhtä hartaasti myös kiitettiin esityksestä ilman taputuksia parilla arvostavalla niskan nytkäytyksellä – että miuta nauratti, miten täysin ilman mitään yhteistä sopimusta kaikilla riitti huumoria ja pokka piti! Paitsi taitelijalla, hää oli hetken ihan hämääntyny, ennen kuin tajusi, mistä oli kyse. Ilmeisesti muissa esityksissä moista ei ollu tapahtunu. Kaiken kaikkiaan esitys kaikessa lyhykäisyydessään oli hyvin jäsennelty ja toteutettu, visuaalinen puolikin oli oikein mallikas. Lisää kitarasta ja fadosta ja mm. esityksen loppuhuipennus eli João Cuña soittamassa itse itseään säestäen videolla: https://www.facebook.com/RecitaldeGuitarraPortuguesa/

Fadosta selvittyä käytiin vielä yhdessä toisessa kaupungin taidemuseossa nimeltään Galleria Juna eli Galeria Trem. Siellä oli jonkun tyypin tekeleitä (sorry ilmaisu, mutta niin se vaan oli), yksi seinä oli täynnään ei-niin-kovin-hyviä piirroksia kalanpäästä… Sitten käyskentelyä Faron vanhan kaupungin kävelykaduilla ja lounassämpylät Sporting Clube Farensesin kannatuskahvilassa ennen paluuta. Kahvilan työntekijät olis kaikki olleet Suomessa jo vuosia eläkkeellä ja palvelualttius olis tehny ennenvanhasen Elannon henkilökunnan ylpeeks. Junan lähtöä ooteltiin asemaa vastapäätä olleessa kahvilassa ja siellä tajusin, että yksi olennainen osa paikallista kahvilakulttuuria on telkkari, jossa silloin kun ei näytetä jalkapalloa näkyy Odisseia-niminen kanava, joka pukkaa ulos mm. luontodokumentteja. Jokainen paikallinen kuppilanpitäjä olis varmaan kova luu jossain nykyajan Tupla tai kuitti -ohjelmassa, jos pitäis tietää jotain Amazonin sademetsäalueen florasta ja faunasta.

Nää Farensen kannattajat henkilökunta oli unohtanu vessan viereiseen nurkkaan jo ties milloin....

Junailun päätyttyä ajateltiin mennä syömään, mutta ajoitus oli totuttuun tapaan pielessä ja päädyttiin sitten yhteen kuppilaan Englantilaisen talon (Casa Inglesa) kupeessa. Sinänsä ihan loogista jatkumoa, talossa on nimittäin Portimonense Sporting Cluben toimitilat. Paikka oli just aukeamassa ja palvelu oli farolaishenkistä eikä ruokakaan paljon hurraahuutoja aiheuttanu. Lohdutukseksi hypättiin kolmevitosen viimeiseen vuoroon ja köryteltiin Artturilaan juomaan jälkkärikahvit ja brändit. Isäntä vähän ihmetteli, että kuis myö nyt niin myöhään ilmestyttiin paikalle. Hänellä oli nyt muitakin asiakkaita palveltavaksi, aika moni otti jotain evästäkin ja jos oltais oltu fiksuja, niinhän myökin oltais varmaan tehty. Pois lähtiessä äimisteltiin sitä, miten hiljasta joka paikassa muualla oli.

Nykyaikaisen tietojohtamisen asiantuntijan parhaat matkustamisen apuvälineet, kuka mitään älyvärkkejä kaipaa, kysyy hän!

Hengailua siellä sun täällä, enimmäkseen siellä

Kaikki maholliset Valioliiga-matsit katotaan Bacchuksessa eli meijän kotokielessä Arturin baarissa. Pelit tulee meijän kannalta otolliseen aikaan eli keskipäivästä eteenpäin. Jos eka peli on jo 12.45, on oikeesti aika ylläri, että Artturi on kuppilansa avannu, yleensä kolmen aikaan alkava peli on todennäkösemmin eka siellä nähtävä ottelu. Jos Bar Bacchus ei ole auki, kuletaan sitten muualle.

Jos Artur on yritystään availemassa, asiat sujuu yleensä aika saman kaavan mukaan. Myö tullaan mestaan melkein aina ekoina asiakkaina ja tilauksen tekemisen jälkeen kuullaan, että ei kai se haittaa, että kahvikone (josta saa myös teeveden) kestää kymmenen minuuttia lämmetä. Juu, ei haittaa. Sitten tuo mies saa yleensä ystävällisen pyynnön Come, my friend, mikä tarkoittaa, että tuus jeesaan, terassin telkkari pitää nostaa kannattimilleen. Silloin samalla voidaan haastella kaikkia tyhjänpäiväsyyksiä. 31.10. huomasin olevan meijän kalenterissa Artturin nimipäivän ja ennen matsia Chelsea–Liverpool (Mourinho 1 – Klopp 3) mie häntä asiasta valistin ja nimpparin johdosta onnittelin. Täkäläisittäin nimiä ei kai samoin juhlistella, jos oikein ymmärsin, mutta Artur oli ihan otettu, kun onnittelin suomalaisen päivän kunniaksi.

Päivän siinä hissuksiin edetessä papukaija pitää omaa meteliään ja sitä sit siirrellään paikasta toiseen, että mieluisa paikka löytyy. Joskus sitä suihkutellaan puhistusaineella, joka kerta kuitenkii siemenpussit kaivetaan esiin, osaan tiputellaan vitamiinit ja eväät pannan terassin lintuorren ruokatasanteelle. Samaa ravitsevaa muonaa käy syömässä myös turkinkyyhkyt ja muutkin vähemmän kesyt lentäjät, joilla on oma ruokintapaikkansa kasvien katveessa. Ilmeisesti sinisiiven hoito on hyvää, koska kaikki siipisulat ja muutkin höyhenet on edelleen omistajassaan kiinni ja oivassa kunnossa.

Kaiken linnunhoidon ohessa Artur on jollain tavalla hoitanu myös asiakkaitaan, jos niitä sattuu olemaan. Usein avaamisaikaan myö ollaan ainuita. Kun meille on löytyny telkasta mieleinen matsi ja juotavat on nenun eessä, hää voi sit taas keskittyä tekstaamaan mainoksia seuraavien päivien peleistä tai kastelemaan terassin kukkia ja yrttimaata (mojiton ja muitten drinksujen mintut siis tulee tosi tuoreena suoraan penkistä) tai siivoilemaan tai juomaan kahvia ja lukemaan päivän uutisia tai jotain… Jossain vaiheessa rouva saattaa käydä pistäytymässä ja sit taas ootellaan. Jos taas käy niin, että Artur on asioillaan ja rouva on avaamassa, mikään ei oikein hoidu. Hää ei osaa enkkua kunnolla eikä osaa käyttää monimutkaista telkkareitten hallintalaitteistoja ja lisäksi hää on vielä vähän aransorttinenkin. Tilaukset menee läpi miten sattuu, jos haluaa muutakin kuin olutta (jonka laskeminen sekin on yleensä aika vaahtosta touhua) ja pelien näkyminen on ihan tuurissaan. Sitten kun omistaja itse höyrää paikalle, alkaa hommat taas pelittää, lukuisten anteeksipyytelyiden kera.

Sillä aikaa, kun myö katellaan pelejä, syödään tousteja (kylän parhaat, hyvä tuore leipä ja voita kinkun ja juuston lisäksi), juodaan teetä, olutta/viiniä ja rapsutellaan koiraa, Artur pikku hiljaa sytyttelee valoja ja touhuilee edelleen mitä touhuilee. Koira on aina ollu aika untelo, mutta nykysin välillä ihan pihalla, myö epäillään dementiaa, samalla tavalla tuntuu olevan elossa, muttei älyssä kuin muistisairaat ihmisetkii.

Baarissa on aika usein paikallisia pyörijöitä, jotka saattaa hoidella jotain hanttihommia, vaikka kipaista ostamassa päivän lehdet, vastaavia notkujia tuntuu olevan muissakin kuppiloissa. Algarve-kahvilassa on yksi tyyppi, jonka tehtäviin kuulu viime talvena juoda viinilaatikoitten pohjat suoraan pussista suuhun, nykyisin tarjolla on vaan pullotavaraa, joten tuota palvelusta ei enää tarvita…

Meijän nautintoaineet on siis vanhastaan olleet kahvi (+ brandy), tee, olut tai viini. Nyt kun miesraasulla on tuo luuvalo vaivana, erilaiset drinkit on hällä ilmestyneet listalle, kun ei voi olutta ottaa. Arturin baarissa ei tartte olla huolissaan, onko drinkit kunnollisia, kyllä nimittäin ovat. Mie olen osallistunu sangrian juontiin, hedelmät ja marjat puhumattakaan siitä ite kasvatetusta mintusta oli just kohillaan ja appelsiinimehukaan ei tainnu tulla purkista.

Taidokasta markkinointia ja kaunista tekstausta.
Vasemmalla näytettävät ottelut ja oikealla luettelo tarjolla olevista drinksuista.

Kun myö sitten vuorollaan ruvetaan tekemään lähtöä, alkaa varmaankin baarin se oikea elämä. Kokki ilmestyy miehensä kuskaamana paikalle joskus viiden jälkeen ja sillon katetaan osa kuppilasta eli ruokasali, jossa on viisi neljän hengen pöytää, päivällissyöjiä varten. Jos kokki on tullu paikalle jo ennemmin, hää hoitaa myös osan asiakaspalvelusta. Hänen kanssaan myö ei oikein olla väleissä, mistä lie johtuu. Oisko se, että myö ei rupatella pieniä enkuks (siitä hää tuntuu tykkäävän) vaan yritetään ihan portugaliks jotain saaha ilmaistua tai mikä lie…

Meijän käyntien perusteella kuppila on viimeistä armoniskua vailla, mutta kai se elää ilta- ja yömyynnillä, koska edelleen porskuttaa ja yläterassin istuinryhmätkii näyttää viimekerrasta uusiutuneen. Kai se joskus pitäis keikauttaa päivänsä ympäri ja mennä Artturilaan vasta kaheksan aikaan illalla ja kattoa, mitä se paikallinen yöelämä pitää sisällään.

Vanhoista tutuista kamerunilainen on jo pari kertaa tavattu ja Norskikii on ilmestyny huudeille. Sano palanneensa kaksi kertaa, Norwegianin kone oli tullut alas ja noussut takaisin ilmaan ja tullu sitten taas alas. Oli kuulemma säikäyttäny oikein kunnolla. Hää oli jättäny asuntoautonsa tänne jemikseen kesäksi, puoli vuotta oli maksanu kolmisensataa. Auton kulettaminen Norjaan maksais hänen mukaan tonnin suuntaansa, siksi tämmönen ratkaisu ja onhan se toki helpompaakin.

Sitten kun illan pimetessä palaillaan kämpille, kumiviikunoissa yöpyvät varpuset ja ruohopuskissa kosiskelevat kaskaat pitää ihan hemmetinmoista meteliä ja yhdellä kadunpätkällä jotkut älyttömät älyvalot syttyy ja sammuu ihan randomisti, mutta kuitenkin niin, että ovat just jalankulkijoitten käydessä kohdalle sammuksissa ja räpsähtäävät palamaan kymmenen askelta selän takana.

Yöelämääkin yritettiin mennä viettämään yhtenä lauantaina, kun brassibaarissa piti olla klo 22 alkaen Edu Moraesin keikka, häneltähän myö ostettiin viime talvena oikein äänitekin. No, kymmeneltä paikassa oli täsmälleen yksi tarjoilija, ei yleisöä, ei esiintyjää. Otettiin presuntoa ja viinilasilliset ja ihmeteltiin, että olikohan myö nyt ymmärretty mainosjulistetta ihan oikein. Ilmeisesti oltiin, mutta kulttuuriero tuli taas vastaan. Jos ilmoitetaan, että joku juttu alkaa kymmeneltä, se tarkoittanee sitä, että yleisö alkaa tulla paikalle puolisen tuntia siitä. Itse esiintyjän saapumisajasta ei ole havaintoa, koska paettiin paikalta vähän yhdentoista jälkeen, mutta silloin oli sentään jo juhlamielistä kansaa kuppilassa…

Paremmin onnistuttiin taannoin yhtenä sunnuntaina, käytiin ensin Arturilassa juomassa puoli litraa sangriaa ja yritettiin innostua siitä, kun formulakisassa viiden parhaan joukossa oli 2,5 suomalaista. Istuttiin kerrankin ulkona ja laulajaleidi kävi lurauttamassa meille – tai oikeemmin miulle, hää esiintyy aina seurueen naisille – bravuurinsa Que sera, sera, minkä jälkeen hää muistaa aina mainita, miten suuri artisti Doris Day oli. Aika artisti on täti ittekin, kyllä häntä kestää kuunnella.

Fadoakin osaava laulajaleidi, joka oli saanu yläleukaan uudet tekarit sitten viime näkemän, ei ees meinattu tunnistaa!

Siitä sitten kun palailtiin, brassibaarissa hippalot olikin käynnissä jo alkuillasta. Bändi skulas jotain afrikkalaistaustasta ja pikkuhiprakkainen grillimestari duunas evästä (terkkuja Sami Yaffalle, jonka Sound Tracker on ainoo Suomesta katottu ohjelma). Oli tosi kiva tunnelma ja ruoka oli hyvää ja halpaa ja sitten tietysti taivas romahti. Joku saatanan härmäläinen känniääliö tuli siihen avautumaan ja pakko oli paeta oman kodin rauhaan. Että ottaa päähän vieläkin! 

Soittajat sisällä, myö jäätiin ulkoruokintaan.

Grillausta sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Siitä huolimatta näyttää hämäävän hiljaiselta, oikeesti väkeä oli paikalla paljon, nää juoksentelijat ei olleet sunkaan ees ainoat tai saati vanhimmat muksut.

Yksi satsi valmiina tarjoiltavaksi.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan oli grillattu possu hyvää!

Uusi kuu ja vanhat miehet.

Varpusten ja kaskaiden metelöintiä ja brassibaarin bändin soittoa on muutamassa videon pätkässä täällä.

Martinpäivän viettoa

Ollaan käyty Pyhän Martin markkinoilla (Feira de São Martinho) ja tehty osuvasti keskiviikkona 11.11. eli täkäläisenä Martinpäivänä viinitarharetki: No dia de São Martinho, vai à adega e prova o vinho eli Pyhän Martin päivänä mene kellariin ja maista viiniä, sanoo vanha sanonta. Oli sen verran rankka reissu, ettei illalla jaksettu enää mennä kylälle kaikille avoimeen tapahtumaan, jossa olis ollut tarjolla toista ajankohdan perinneherkkua eli paahdettuja kastanjoita.

Markkinat oli meijän kannalta ihan yhtä tyhjän kanssa, siellä oli kyllä pilvin pimein kenkä- ja vaatekauppiaita ja seassa muutama maataloustuotteita tai ruuanlaittovälineitä myyvä koju, mutta eihän myö mitään oikeesti tarvita, joten ei myö mitään ostettukaan. Mentiin taas sellaiseen aikaan, ettei siellä ketään muita asiakkaita ollu eikä myöskään ruokakojuistakaan ollu auki kuin pari. Syötiin kuitenkin sämpylät (bifanat, joissa oli sisällä possunlihaa), ettei ihan hukka reissu tullu. Illalla siellä olis varmaan ollu ihan toisenlainen meno, kun kaikki tivolilaitteet olis olleet toiminnassa ja lapsiperheet ja nuorisolaumat olis kansoittanu paikan. Kyseessä on kuitenkin kaupungin merkkitapahtumasta.

Viinitarharetki alkoi siitä, että joku aika takaperin oven ali tuikattiin perinteinen, vähän harrastelijamainen, paperinen esite retkistä. Miehän silti vähän kiinnostuin ja selvittelin asiaa enemmän yrityksen, Algarve Wine Toursin, nettisivuilta (http://www.algarwinexperiences.com/). Kiinnostuin sitten vähän lisää ja buukkasin meille opastetun kierroksen kahdella viinitilalla ja päälle lounaan. Viinitiloista toinen vaihtu, koska alkuperäisen ohjelman mukainen oli tietysti fechado para ferias. Sovitusti kuitenkii keskiviikkoaamuna klo 9.30 ilmeistyi hotellillemme yrityksen omistaja ja ainukainen työntekijä Fábio Moreira ja hypättiin hänen autonsa kyytiin. Siinä vaiheessa selvisi, että yhden asian, eli oppaan ulkonäön suhteen, firman sivut oli olleet vähän liian lupaavat, mutta jos muu toimii, sen voi antaa kyllä anteeksi. Ja, toisaalta, kaikki kunnia pätevälle valokuvaajalle. Fábio on noin kolmekymppinen puolivuotiaan tyttären isä ja päätynyt viinioppaaksi appensa kautta. Alkujaan nuorimies on koulutukseltaan journalisti ja niitä hommia tehnytkin, mutta jääny sitten työttömäksi ja päässyt hanttihommiin appelaan (joka sattumoisin oli se lomaileva tila ja siksi siellä ei nyt käyty). Viininkasvatus ei kuitenkaan ollu ollu hänen hommaansa, vaikka viinit ja viinitietous kyllä ja fiksu appi oli ehdottanu tätä nykyistä bisnestä. Yritys on vielä ihan alkutekijöissään, perustettu vasta viime kesänä, mutta toivottavasti menestyy. Fábion kanssa oli helppo tulla juttuun ja kaikki autossa istutut välimatkat ja lounaskii kälistiin vähän viineistäkin, mutta enimmäkseen ihan kaikesta muusta. Mm. siitä, että hää ei ymmärrä tätä algarvelaisten ns. talven tuskailua, kun ite on alkujaan pohjois-Portugalista, missä talvi, pakkanen ja lumi ei oo mitään tarinaa vaan ihan oikeita tapahtumia. Toisaalta, siksi palo etelään on hälläkin ilmi selvä.

Algarven viinin viljelystä opittiin, että kuten niin monen muunkin tuotannonalan, turismi on nielassu monta tilaa hotellien alle. Alkujaan viininviljely oli opittu ammoisilta isänniltä arabeilta ja sitä taitoa täällä sitten harjoitettiin ennen kuin kaikki uhrattiin meidän joutilaitten hyväosaisten huvittamiselle. Alkuaan viiniä viljeltiin täällä alangolla, nyt enimmäkseen vuoristossa – kyse on siis koko ajan Algarvesta. Alentejo on iso viinialue ja siellä on ihan omat jutut, puhumattakaan jostain Dourosta. Täällä viininviljely on omalla tavallaan keksitty uudestaan ja on keskitytty nimenomaan käsityöläis- tai artesaaniviineihin, joiden tuotantomäärät on pieniä ja laadussa pyritään korkealle.

Ensimmäinen visiteerattu tila oli nimeltään – yllätys, yllätys – Viinitila eli Quinta da Vinha (http://josemanuelcabrita.wix.com/quintadavinha). Omistajien sukunimi on Cabrita (joka tarkoittanee kiliä, joku vuohi kuitenkin) ja sen nimistä on myös tuotettu viini. Alkujaan tila on ollu hedelmäfarmi, mutta nykysukupolven isoisä on alkanut kokeilla viinillä, poikansa on jatkanu ja nyt se on tilan päätuote. Viinintuotanto ja tilat on viimesen päälle modernisoitu ja kylkeen on rakennettu uusi hieno vielä keskeneräinen lounge, jossa voi järjestää pieniä tilaisuuksia ja maistattaa viiniä tapaksien kanssa. Tapahtumatilasta on karsittu pois kaikki perinteinen ja ainakii miun silmää se miellytti, oli design sen verran skandinaavista. Kunhan kaikki on valmista, olis kiva käydä tsekkaamassa, vieläkö koruttomuus on vallalla vai onko krumeluurit saaneet sijansa. Viininmaistatus oli kaikkea muuta kuin kankea tilaisuus ja perheen tytär Andréa (nimi oikein, kirjoitustapa välttämättä ei) oli tosi mukava emäntä ja yritti maistattamisen sijaan enämpi juottaa meille viinejään, piettiin kyllä puolemme, niin vaikeeta kuin sitä onkin uskoa. Hyviä olivat ja ostettiin pari pulloa peruspunkkua ja yksi reservaa mukaankin.

Täällä Andreá yritti juottaa meitä aamupäiväkänniin, mutta ei onnistunu.

Sitten siirryttiin alkuperäiseen ohjelmaan ja ajeltiin Ranskalaisen tilalle (Quinta do Francês, http://www.quintadofrances.com/). Omistaja on Ranskan italialainen, joka on nainu portugalilaisen naisen, kv-touhua siis. Siellä Fábio kertoili meille viiniköynnöksien hoidosta. En ollu tienny, että niistä talvehtii vain runko-osa. Kaikki oksat leikataan syksyllä pois niin, että jätetään jäljelle vain ari kohtaa per oksanhaara, joista keväällä lähtee uusi kasvu alkuun. Keväällä kaikki käydään uudelleen läpi ja napsitaan ylimääräiset versot irti. Siitä sitten alkaa lehtien kasvu (ja taas tsekataan ja pätkitään tarvittaessa) ja lopulta saadaan rypäleitäkii, joita näillä artesaanifarmeilla tietysti vahdataan ihan tosissaan. Parissa kolmessa kuukaudessa punaiset on siinä vaiheessa, että ne kerätään puristettaviksi, valkoiset saa kuulemma köllötellä Algarven auringossa muutaman viikon pitempään. Seuraavaksi kateltiin taas tuotantotiloja (moterneja, kyllä, tilahan ei oo ollu olemassakaan kuin vajaa 15 vuotta) ja maisteltiin. Tällä kertaa maistelu oli huomattavasti pidättyväisempää ja kalsampaa touhua. Tila issessään on lyhykäisestä olemassaolostaan huolimatta jo merkittävä ja palkittu viinintekijä, siksi kai kaikki oli jotenkin tehokkaampaa eikä niin kotoista ollenkaan. Osa viineistä eli valkoiset tuotetaan muiden kasvattamista rypäleistä, mutta sitä ei hirveesti mainosteta. Täältä mukaan lähti yksi pullollinen valkoista reservaa, joka oli retken maistetuista viineistä miusta parasta. Olis voitu ottaa matkaan myös peruspunaista, joka olis ollu aika hyvää ite paistettujen oreganolla maustettujen sardiinien kanssa, mutta jotekin se vaan jäi.

Täällä sitä kasvaa, Algarven viinin raaka-ainetta.

Meijän uusi viinikellari tai sit ei.
Läjissä pulloja, joista tuottaja toivottavasti tietää, mitä niissä on,
koska näistä ei vieras kyllä mitenkään osais tietää, minkä etiketin näihin lätkäsis.

Pienen sightseeing-mutkan jälkeen (joskus täällä on vaan pakko ajella pari kilsaa, että pääsee kääntymään sinne, mihin on menossa) päästiin lounaalle O Maximino -nimiseen perinteiseen Monchique vuorten rinteellä sijaitsevaan grilliraflaan (https://www.facebook.com/Restaurante-Maximino-311697052330154/). Lounaalle ryhdyttäessä Fábio kysyi, halutaanko syödä keskenään vai voiko hää liittyä seuraan. Meistä hänen seura oli tietysti lähtökohtasesti itsestäänselvyys, mutta ilmeisesti yleensä ei. Ehkä tietysti, jos tilanne olis tullu vastaan 25 vuotta sitten, mutta silti... Syötiin kanaa (hää) ja viiriäisiä (mie) grillattuna. Viiriäiset oli oikein hyviä, eikä kanassakaan mitään vikaa ollut. Lisukkeeksi tuli ranskalaisia, mutta perunalastumuodossa. Ne oli parhaita ranskalaisia/lastuja aikoihin ellei ikuna. Mitään vihreetä annokseen ei kuulunu, jos ei alkupalojen oliiveja lasketa. Alkupalaleipä oli muuten älyttömän hyvää ihan millä mittarilla hyvänsä, mutta etenkin täkäläisittäin, se oli nimittäin tehty hapanjuureen. Sen päälle tarjottiin jotain mysteerilevitettä, jonka epäilen olleen grillilihoista valunutta talteen otettua rasvaa jäähtyneenä. Oli yllättävän hyvää, mutta kyllä siitä suurin osa jäi kuppiin koskemattomana. Täältä ostettiin mukaan vähän presunto do Monchiqueta, hinta 22 egee/kilo eli Suomessa irtomyytäviin serranoihin yms. verrattuna melko halpaa eikä laatukaan ole hassumpaa.

Että oli hyviä lastuja ja jokaiselle syöjälle oma satsi, ettei päässy annoskateus yllättämään.

Noi kattokoristeeti olis ihan kivoja itelläkin, mutta ehkä on parempi, että ne on ammattilaisen hallussa.
Put your hands to gether, may I present: Presunto de Monchique OPAA!

Kun jäi ne paahdetut kastanjat syömättä, tilalle saatiin pari saksanpähkinää (tai mie, hää ei, kun anafylaktinen reaktio on uhkana), kun äsken käytiin lähibaarissa ja siellä yksi asiakas jakeli pähkinöitä pussista. Olivat tosi tuoreita, ei tarvittu mitään pähkinänsärkijöitä, kun ne meni palasiksi ihan käsissä. Paitsi tietysti miulta, mutta jakelija ystävällisesti avitti, ja yhdeltä vakityypiltä, joka otti tuolin selkänojan avukseen (tähän ehkä apinakin pystyy, muutama varislintu ainakin, mutta silti ihan luova ratkaisu), joka tapauksessa olivat hyviä ja oli kiva olla edes yhdeltä promillelta osa porukkaa.

Koskas täällä syödään?

”Cuando se come aquí?” kyseli muinoin Meksikossa Averell Dalton yhdessä Lucky Luke -saagassa, ja ihan hyvä kysymys, mutta meidän kannalta vähän väärä kieli. Tai siis oikeestihan Averellin kysymys kuului aluksi ”kuakomekiki” ja siitä päästään kyllä ihan Portugaliin, missä tuntuu olevan tusina tapaa sanoa asia oikein ja toiset tusina tapaa sanoa se likimain samoin, mutta ihan väärin ja myö vääränkieliset osataan tietty vaan noi viimeksi mainitut. En oo varma, mutta epäilen sen johtuvan siitä, että kuuleminen tai oikeestaan kuullun ymmärtäminen on ennakointia eli arvaat jo monen sanan päähän, mitä se toinen alkaa siulle selittää. Sit kun siihen tuleekin joku pieni nikotus väliin, ei ymmärräkään enää mitään.

Sellaista kehittymistä on kuitenskin tapahtunu, että kun uuteen tai harvemmin käytyyn kuppilaan mennessä tervehtii portugaliksi alkaa intonaatio ilmeisesti olla kohdillaan. Vastaus nimittäin tulee yleensä samalla kielellä ja siihen perään hirvee tykitys liittyen asiakkaan mahdollisiin tarpeisiin ja sitähän ei myö vielä ymmärretä ollenkaan. Oonkin päättäny, että seuraavaksi pitää opetella sanomaan että Puhuhan sie vähän hittaammin, ooppa kiltti, ko mie en noin nopiaa puhetta ymmärrä. Googlen kääntäjä, sanakirja.org ja pari muuta lähdettä on jatkuvassa käytössä, eikä ykskään niistä osaa muuttaa suomenkielistä lausetta portugaliseks eikä aina ees yksittäistä sanaa niin, että sillä sais ilmaistua halutun asian. Todennäköisesti siis tuo em. lauseen päättäväinen opiskelu on ihan yhtä tyhjän kanssa, koska se ei kuitenkaan tarkoittas sitä, mikä on yritys. Onneksi ees snookerin kattominen on oivaa numeroharjotusta, hyvä tekosyy köllöttää maha pystyssä sohvalla, oppimistapahtumahan tässä on menossa eikä mitään vetelehtimistä!

Paikallista The Voicea on alettu seurata, ihan mukava sunnuntai-illan viihdyke. Laulajat on olleet hyviä, mistä on tullut mieleen se, että on nää kykykilpailut sitten ensimmäisten iidoleitten jälkeen muuttuneet aika tavalla. Silloinhan alkuvaiheessa näytettiin vaan niitä kyykytettäviä surkimuksia ja naurettiin päälle. Nykyisin kaikki töllöön asti päässeet on jo ihan varteenotettavia tyyppejä. Tästä viihdepläjäyksestä on kuitenkin tarttunut päähän taas uusi sana: Parabéns! eli Onneksi olkoon! Myös amerikkalaisten talenttikisaa on katseltu, siitä on tekstityksistä jäänyt päähän Boa sorte eli Onnea. Katsojia houkutellaan pysymään kanavalla maistiaisilla (taas on ruoka mielessä): Já a seguir… (heti seuraavaksi…). Volto já tarkoittaisi, että palaan pian, sitä tunnutaan käytettävän liikkeitten ovissa tarkoittamaan ihan oikeesti, että pian tullaan taas tai sitten, että saatetaanha myö tulla joskus takasin tai saatetaahan myö olla tulemattakii…

Volto já
Hotellimme ala-aulassa on tällanen rihkamakauppa, joka oli viime kuussa melkein joka päivä aukikii.
Nyt on oveen ilmestynyt tuo kyltti pian palaamisesta, ollut siinä marraskuun alusta alkaen ja palaaminen on ehkä odotettavissa joulukuussa, kun joululomalaiset kansoittaa hotellin....

Joka tapauksessa meijän kielen harjoittelu liittyy suurelta osin syömiseen. Kaikki kosketukset puhuttuun kieleen nimittäin tulee joko kaupan tai kuppilan kassalla. Mundo do Caféen jeppe on ottanut oikein asiakseen pitää meistä huolta ja opastaa kielen kanssa, kun kauppaa tehään. Muu huolenpito tarkoittaa sitä, että jos on lentsu, pitää siitä tarjota lohdutukseksi parit pastel de natat ja sit kun siitä taudista on parannuttu, pitää taas sen kunniaks tarjota parit pastelit. Siinä sivussa sitten tulee harjoitettua kieltä. Todo bem? (Kaikki hyvin?) kysästään aluksi, eikä sille sen kummempaa vastausta ootella: Todo, obrigada riittää hyvin. Lisäksi on nyt opittu, että jos on ollut jotain häikkää, kuten lentsu, voi kohteliaasti kysäistä Está melhor? eli Onko nyt olo parempi? Lisäksi sitten opetellaan hintoja, yleensä meijän lasku tuossa pastelariassa on 6,40 eli seis e quarenta (jonka voi lausua kuarenta, kirenta, kerenta...) Jos mennään tarjouskaffelle ja pasteleille, ne maksaa 1,30 (um e trinta) kipale eli 2,60 (dois e sessenta). Ja jos jeppe huomaa, että kielestä on jotain uutta tarttunut päähän, taas saadaan sen kunniaks pastelit… Piirakset on herkkua, vaikka en mie niitä ekaksi aamulla hirveen innolla syökään. Sen verran innoittavia kuitenkin, että suomalainen artisti Aino Venna on tehnyt oikein laulun Natas e manteiga (Kermaa ja voita) niiden reseptiä mukaillen, aika hieno video löytyy YouTubesta (https://www.youtube.com/watch?v=ikFqrGFOKH0 ) ja suomenkielinen resepti Iltasanomista (http://www.iltasanomat.fi/ruokala/resepti/art-1446540603785.html).

Kun viime talvena saatiin uuni käyttöön, alkoi tietysti leivinpaperin metsästys ja miulla meni valehtelematta kolme päivää, kun erilaisten yritä ja erehdy -käännöksien kautta päädyin siihen, että kyseessä on papel vegetal = kasvispaperi. Näistä keittiöpapereista myös tuorekelmu (película aderente = tarttuva kalvo) oli vähän hankala hahmottaa. Alumiinifolio (folha de alumínio) on helppo ja pakastepussitkin (sacos de congelação) pysty päättelemään. Vessapaperi on tietysti papel higiénico ja talouspaperi rolos de cozinha eli keittörulla.

Papereita poikineen

Yleisesti ottaen jokainen, joka huomaa, että myö oikeesti yritetään jotain oppia, yrittää vilpittömästi auttaa. Jaksaavat kuunnella meijän sönkötystä ja korjaavat lausumista tarvittaessa. Taustalla leijuu ajatus lapsukaisista, joitten opastaminen on jokaisen lusitaanin pyhä velvollisuus tai ainakin siltä välillä tuntuu. Nää tyypit yleensä osaa myös enkkua ja keskustelut ja ostokset saahaan jotenkin aina toivottuun tulokseen. Toisaalta on taas ne, jotka osaa vaan portugalia ja joitten naamalta paistaa ilmeinen tuska, että taas ne tollot tulee ja että miten tässä pärjätään. Niistäkin on kyllä osa sellasia, että vilpitön yritys ymmärtää voittaa kaiken edeltävän vitutuksen ja lopulta sulassa yhteisymmärtämättömyydessä hoetaan obrigadaa ja hymyillään korvasta korvaan.

Lukusanan kaksi (dois/duas) kanssa on vähän (lue: ihan hirveesti) ongelmaa ollu… Artur muistaa aina selittää, että dois copos do vinho tinto, koska copo eli lasi on maskuliini ja duas canecas, koska caneca eli tuoppi on feminiini. Sama juttu, jos pyytää vaan dois tintos tai duas cervejas, eka maskuliini ja toka feminiini. Asia on oikeesti tärkee, koska jos meet Continenten kalatiskille ja käytät väärää muotoa, eivät hyö myyjät meinaa ymmärtää eli dois douradas ja saat vastaukseksi silmien pyörittelyä, mutta duas douradas ja kalat on kohta kassissa. Myös lukusana yksi taipuu (um tai uma), muut onneksi ei (paitsi satasest, mut niistä myö ei välitetä)! Vielä, kun joku selittäs, miksi iso tuoppi on caneca, mutta puolikas ei oo suinkaan meio – sorry, tietysti meiA caneca vaan imperial…

Lähikahvilassa (Coffee Shop Algarve) käydään joskus kanssa kattomassa jalista, yleensä paikallisten pelejä mestareitten liigassa. Siellä kuuluu aina välillä huudahdus OPA!, kun kannustettava joukkue on tehny jotain kannustettavaa. Samaa käyttää yksi tyyppi myös Voice-tuomareista. Oon tulkinnu sen niin, että se on vähän sama kuin Ei paha, ei paha! Eli siis vähän yllättävä kehumisen aihe, vaan tulkinta voipi olla ihan väärä eikä OPA!-huutelun arvoinen ollenkaan. Myös EPA! on käytetty hihkasu, se on sit kai vähän kuin Eikä! Leffakäännöksistä on sit vielä löytyny Fixe = Cool ja Bolas = Voi kilin kellit. Miksihän muuten kansa, jolla on oikeeta vanhaa sivistystä ja silleen, ei oo antanu jalkapallolle omankielistään nimeä vaan puhuu futebolista (lausutaan melkein kuin enkkujen football)? Bola de pé olis paljon kivempi, miusta ainakin! Oli muuten hauska toivotella lähikahvilan omistajalle Boa sortea, kun hää jännäs Porton ja jonkun muun joukkueen peliä yksi ilta, kun vaan pistäydyttiin eikä ite jääty kattomaan pelin lopputulosta. Vastauksena oli hilpeä harvahampainen hymy ja kiitokset.

Tää porukka ei paljon opaata huudellu, oli hiljainen ilta kahvila Algarvessa.
Oikealla selin oleva rouvashenkilö on kai alkujaan ranskalainen ja ilmeisesti maalta kotoisin, ainakin ilmeet, kun on ihmetelly miun käsityötä, on kuin sillä kuululla lehmällä uuden aidan kanssa!

Alun kysymys saattais – huom. saattais – muuten ehkä täkäläisittäin kuulua seuraavasti: Quando comido aqui?

Uutisia – Notícias

Myrskyn jälkeen on poutasää – taitaa kuulua joku imelä iskelmä. No, ihan kiva tietysti, et sää selkiää, mut jälet saattaa olla silti aika ikävät. Marraskuun eka päivänä Algarveen tuli kymmenen tunnin aikana yhen kuukauden verran vettä. Meille ei käyny kuinkaan, Portimãon alueella meni muutama tie poikki ja silleen, mut Albufeira ja siellä varsinkin vanha keskusta otti kuokkaan oikein kunnolla. Vettä sato taivaalta, valumavettä tuli ylhäältä ja nousuvesi toi vielä oman lisänsä, enimmillään vettä oli parisen metriä paikoissa, joissa sitä ei olis pitäny olla ollenkaan. TV-uutiset on näyttäny videoita (netistä niitä löytyy lisää, esim. kotimaiselta MTV:ltä), joissa ruskee vesi velloo pitkin teitä, tavaraa laskettelee mukana ja autoista näkyy vaan katot. Oma lukunsa on kaikki ne vanhan keskustan turistikaupat, joitten kamat on kaikki vyötärön korkeuvesta alaspäin entisiä. Keskustassa oli turistirihkamaa myyviä kojuja, joitten omistajista yksi nainen vaan tuumasi, että sinne se meni, koko elanto veden mukana mereen, mitään ei oo enää jäljellä .Valumavesi toi mukanaan alueen kauniin tiilenpunaista maa-ainesta, mikä on särkyneiden rakenteitten lisäksi oikein kunnon riesa mm. autotalleissa. Vedestä on parin päivän aikana aika hyvin päästy eroon, mutta muta onkin sitten oma juttunsa. Tulvinta on aiheuttanu myös sen, että jonkin verran on väkeä kodittomana, mut kunta on luvannu heistä huolehtia. Pienempi riesa on se, että Pêran hiekkaveistosfestarit on pitänyt tilapäisesti sulkea, kun veistoksia joudutaan korjaamaan. Onnekasta on se, että hässäkästä koitui kai vaan yksi ruumis, yksi papparainen oli ottanut Smartinsa ja lähtenyt lähikauppaan ja päätynyt uppeluksiin. Madeirallahan viitisen vuotta sitten vastaavat tulvavirrat ja mutavyöryt jätti jälkeensä nelisenkymmentä vainajaa. Nyt kun on saatu kuvia alueesta veden jälkeen, täytyy myöntää, että mitä kummallisimpiin paikkoihin päätyneet autonraadot on aika hupaisa näky vakavia puhuvien toimittajien taustalla…

Yleisesti ottaen on yritetty jotenkin pysyä kartalla tämän maan asioista. Katottu tietysti noita erilaisia aamun uutislähetyksiä, joitten alalaidassa pyörivien tekstien perässä roikutaan ja arvotaan, että mitähän se tuokin sitten oikeesti tarkottaa ja välillä baarissa selailtu Correio da Manhãa (CM). Onneksi on olemassa ainakin pari netin englanninkielistä uutissivustoa (www.theportugalnews.com, http://portugalresident.com/), jotka keskittyy tän maailmankolkan asioihin, brittinäkökulmasta tietty, mutta silti. Niitä on tässä käytetty lähteenä, jos ei ole toisin mainittu. Tavattiin ohi mennen pari suomalaista, joille tokaisin, että ei oo teitä tulvavesi vieny. Olivat ihan pihalla siitä, että on eletty punaisen myrskyvaroituksen alla… Miten voi olla, että ei siis yhtään tiedetä siitä, mitä ympärillä tapahtuu?

Mitäpä viime viikkoina ennen vedenpaisumusta sitten on tapahtunu? Oli vaalit ja uusi hallitus on saatu nimitetyksi. Täällä pääministeristä päättää presidentti, joka on vielä ensi vuoteen herra nimeltä Cavaco Silva (toista ja viimeistä kauttaan pressana, entinen pisimpään vallassa ollu diktatuurin jälkeinen pm). Telkkarissa jokainen paikallinen uutiskanava näytti hänen ilmoituksensa suorana ja heti saman tien alkoi spekulointi siitä, että kohta se uusi hallitus sitten kaatuu ja saahaan uudet vaalit. Kyseessä on nimittäin vähemmistöhallitus, jollaset ei oo kertaakaan pysyneet koko vaalikautta pystyssä. Pääministerikin on sama vanha entinen Pedro Passos Coelho eli kovin suurta muutosta tuskin valtakunnan politiikkaan on tulossa. Ovat hyvää pataa EU:n kanssa ja yrittäävät kovasti pitä talouden siinä kunnossa, että rahoittajat on tyytyväisiä. Kansa tietysti kärsii, mutta silti äänestivät tyypit uudelleen valtaan (taas yksi yhteneväisyys suomalaisiin). Yksi uusista ministeriöistä on hallinnonuudistusministeriö eli hallintohimmeleitä halutaan täälläkin purkaa ja norminpurkutalkoot on ilmeisesti suunnitelmissa. Sinänsä politiikasta mitään ymmärtämättömänä on hauskaa, että kaikki täkäläiset puolueet on nimetty vasemmistolaisittain. Sosialidemokraattinen puolue eli Partido Social Democrata PSD, jonka pj tää jatkava pm on, on oikeesti politiikaltaan keskusta-oikeistolainen. Ilmeisesti 1974 asti vallassa ollut oikeistodiktatuuri aiheuttaa edelleen sen, että kukaan ei halua virallisesti ilmoittautua oikeistolaiseksi vaikka aatteellisesti sitä oliskin.

Täällä on kärsitty kovasti taloustaantumasta ja portugalilaiset lapsiperheet on ottaneet takkiinsa viime vuosien eurooppalaisesta talouspolitiikasta kaikkein eniten, puolet perheistä täällä elää alta tonnilla kuussa ja ruuasta ja lääkkeistä säästetään, että selvitään ja velat jää maksamati. Muuttoliike täältä poieshan onkin viime vuodet ollut sen satatuhatta vuoteen ja portugalilaisia asuu EU-maista kaikkein eniten muualla kuin kotomaassaan. Ja se täkäläinen, välimerellinen (vaik Välimeri on tuolla jossain ja Atlantti täällä) ruokavaliokii voi olla hyväks ihmiselle mutta ympäristölle paha, kun suurin osa syödyistä kaloista ei oo kestävää kehitystä nähnykkään eli ei menny putkeen sekään… Tuon Madeiran katastrofin aikaisen entisen pääministerin José Sócratesin ympärillä vellova korruptio-oikeudenkäynti voi kai sentään edelleen hyvin. Televisiossa Kennedyn mennen tullen hurmaamisessa päihittävä poliittinen kestomakkara (ei siis mikään broileri) on päässyt pois tutkintavankeudesta ja kotiarestista, mutta jutulle itselleen ei loppua näy.

Onkos sitten mitään positiivista nähtävissä? Huumepolitiikka on ilmeisen onnistunutta (http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015060819825957_ul.shtml), koska Euroopan huumeraportin mukaan ainakin huumekuolemat on harvinaistunu. Lisäksi Maailmanpankki on listannu Portugalin bisneksentekomaana sijalle 23, Suomihan on tietysti päheesti kymmenentenä, mutta jos kaikkiaan maita lujettelossa on 189, ei paha. Jaliksessahan sijoitukset on sit just toisinpäin, Portugali meni EM-kisoihin liki puhtaasti ja jotkut Huuhkajat jäi härmäläisiin talousmetsiin harhailemaan. Ja maailman ainakin Euroopassa pelaavista paras on Real Madridin CR7 ja valmentavista viihdyttävin Chelsean JM. Uutisista sitten taas, ainakin CM muisti kertoa, että Ronaldon nimikaima poika on jälleen saateltu kouluun Espanjassa, jossa opetaan spanskiksi ja enkuksi – isukkihan palaa päättämään uransa Englannissa, jos kaikkiin juoruihin on uskomista. Cristiano on taas ehdolla viime vuoden parhaaksi, niin ja setä José Mourinho kans – jälkimmäistä ei kyllä ihan heti arvais, kun nykymenoa kattelee.

Pakollinen uutisten loppukevennys: käytiin tiistaipäivän kunniaksi lounastamassa Mistral-nimisessä ravintolassa rantsun kupeessa (piti käydä tarkistamassa mahdolliset myrskytuhot, joita ei onneksi ollu). Otettiin päivän annokset. Ne oli ihan järkyttävän täyttävät lautaselliset sian kylkiluita ja migas-nimisiä knöödeleitä. Annos on Aletejon perinneherkku, jonka hiilihydraattipommeihin käytetään päivän vanhaa leipää, mikä on tietysti järkevää, ettei mene pullat hukkaan. Vaan että oli raskasta evästä, voi hyvä tavaton! Ja suolasta, annoksen ainoo vihanneskin oli alkupalaoliivit, meni litra vettä alas ilman, että tuntu missään. Onneksi kotona oli pelastus. Päivälliseksi syötiinkin sitten vain ja ainoastaan hedelmäsalaattia!

Houkutteleva mainos vasemmalla, yläoikealla totuus...
Loppukevennys alaoikealla ja että tuli tarpeeseen!