Ihaa-ilmiö?

On maanantai ja melkein viikko vierähtänyt täällä talviasunnolla. Hirveetä haipakkaa on paneltu ees sun taas, että on saatu koti siihen kuntoon, että voi ottaa välillä taas vähän relammin.

Sieltä se vinniltä löytyi, omaisuus...

Alkaa olla koti järjestyksessä.
Huomaa tv:n vieressä oikealla flamingonkukka (taas kerran),
jonka ruukunsuojus on tehty kartongista, kangasnauhasta ja tekokristalleista (taas kerran).

Portugaliin palatessamme oli liput nostettu ja taas pudotettu puolitankoon ja kolmen päivän suruaika julistettu. Maastopaloissa on kesän aikana kuollut yli sata ihmistä, joten mitenkään riemukkaat tunnelmat noin niin kuin valtakunnallisesti eivät todellakaan vallitse. Sisäministeri jätti pestinsä, koska pelastustoimet eivät menneet niin kuin olisi pitänyt. Kummallisen (ja kamalan, jos väitteet on totta) koko jutusta tekee se, että on alkanut kuulua tarinaa siitä, että näitä paloja olis sytytelty tahallaan ja järjestelmällisesti niin, että tuulet on tehneet niistä mahdollisimman tuhoisia. Asiaan suoranaisesti liittymättä, saattaa olla seuraavakin ministeri jo lähellä lähtöä. Kyseessä on meriasioista vastaava ja syynä poukkoilu sen kanssa, saako ensi vuonna sardiineja kalastaa (kalastajat tietysti tahtoo) vai ei (tutkijoiden mielipide), jäämme jännittyneinä odottamaan…

Oikeustalon suruliputus keskustassa.

Algarvessakaan ei kuulemma ole satanut sitten sen jälkeen, kun myö täällä viimeeksi keväällä oltiin ja kuinka ollakaan, heti saapumisemme jälkeen ensimmäisenä yönä sitten taas satoi ja vielä sen jälkeenkin… Olo alkaa olla kuin Disneyn Puh-piirrettyjen Ihaa-aasilla, ilmeisesti vedetään mukanamme ihka omaa pikkuruista sadealuetta. Mikkelissäkin tuli vettä ihan riittämiin pitkin kesää, mutta se nyt taisi päteä laajemmaltikin. Täkäläiset on kaikki kuivuudesta huolimatta olleet ihan täpinöissään, kun on ollunna niin hyvä kesä ja jatkunut pitkälle syksyyn. Enemmän täällä kyllä on tainnu ollakin turisteja tähän aikaan, kuin mitä on aiempina vuosina nähty. Arturilassakin on ollu sellaista häslinkiä, ettei kuunaan. Eka iltana käytiin syömässä ja katsomassa peliä, toisena juomassa teetä ja katsomassa peliä ja kumpanakin iltana oli jo vähän epämukava olo, kun siellä oli niin paljon ihmisiä ja meteliä…

Väkimäärää lukuun ottamatta on ollu kotoisaa. Hotellisiivoojaa myöten on kaikki vähänkin tutut halattu ja suukoteltu ja muutenkin solahdettu taas vanhoihin meininkeihin. Tokyossa on käyty sushilla, Mundo do Caféssa aamiaisella, Sergion kuppilassa välipalalla sekä pitsalla ja A Cozinhasta haettu kanaa. Continentessa, kiinankaupassa, Aquassa ja kauppahallissa on shopattu. Sen verran on keksitty jotain uutta, että perjantaina käytiin lounastamassa ravintolassa O Viriato, joka on yksi lähikuppiloista, mutta jossa ei olla koskaan ennen käyty. Olis kyllä kannattanu! Syötiin päivän menu (à 10 €): salaatti (vaihtoehtona olis ollu soppa), grillatut meriahvenet lisukkeinaan keitetyt ja sen jälkeen valkosipulin kanssa paistetut potut ja haudutettua kaalia sekä valkoviiniä, jälkkäriksi hedelmäsalaattia ja lopuksi kaffet. Kala ja potut oli säädyttömän hyviä, kaali ei niinkään, mutta kaikki muu kuitenkin ihan kelpo evästä. Viriato on muuten ollu joku ennen ajanlaskumme alkua touhunnut lusitaanien heimopäällikkö, joka on jähissy roomalaisten kanssa.

Mundo do Cafén tervetuliastortut, osa I (Continentessa).
Osa II oli Aquassa, jossa omistaja on laajentanut vanhaa kiskaa ja
sielläkin käytiin yhdet sämpylät vetämässä ja taas saatiin tortutkin.

PR-koira Nina alkaa olla jo tosi vanha ja väsynyt,
mutta vielä hää jaksaa rapsutuksia kerjätä.

Kotonakin on jo parina päivänä kokattu, kun vihdoin saatiin ruokakomeroon perustarpeet kasaan. Tänään käytiin keväällä avatusta enkkujen Iceland-kaupasta (https://www.iceland.co.uk/) hakemassa Chef Wotkins –tyyliin leikatut possunkyljykset (ennen aikaan niitä käytiin ostamassa Lappeenrannan Prismasta) ja huomiseksi jotain lampaanlätkyröitä. Possu oli ainakin sikahyvää, joten ehkä sinne suunnataan toistekin. Nyt laulaa sekä pyykki- että tiskikone, joista jälkimmäinenkin toimii sähköllä eikä ruisleivällä kuten Mikkelissä, ite voi siis alkaa vetää lonkkaa ja suunnitella uusia seikkailuja.

Balttia-rallaa ja muita rälläyksiä

Ei ole kovin kesäistä ollut tämä Suomessa oleilu, entistä enemmän muistuttaa Portugalin talvi Suomen suvea… Kaikenlaista on silti tullut touhuttua ja toisaalta oltua touhuamatta, niin kavereitten kanssa kuin issekseen. Armaasta tuli koko-orpo, eli oli hautajaiset, piti kirjoittaa peruja ja muutenkin selvitellä jälkeenjääneitä papereita ja tavaroita. Siskonsa teki ison urakan, jonka mie olisin kuitannut hommaamalla paikalle jätelavan tai kierrätyskeskuksen auton: olkaa hyvät, viekää! Urakoinnin ansiosta joitakin asioita tuli pelastettua meillekin, myös isompaa eli tuoleja ja yksi sänkykin eli nyt meillä on kalustettu vierashuone, jonka sisko ja sen mies kävivät kesän lopuksi testaamassa. Ihan taisi tarkoituksessaan toimia.

Sohva vois tietysti olla vähän mukavampikin,
mutta kun siinä nyt vaan on vanha sivustavedettävä ja
kaksi Jyskistä ostettua itse päällystettyä patjaa...
Sohvan yläpuolella sitten taas on korvaamatonta taidetta:
neljä vanhaa kehystä, joihin on lätkäisty kierrätykseen menneistä taidekirjoista
otettuja satunnaisia kuvia (väri oli ratkaiseva tekijä) ja niiden päälle mustasta langasta
virkattu kuvio, jokaisessa sama - pop art?

Siskon kanssa harrastettiin kyldyyririentojakin, Hesassa käytiin kolmessa eri näyttelytilassa katsomassa useampaa näyttelyä ja asuntomessutkin koluttiin läpi. Pääkaupungin Rulla-ravintolan lounas ilahdutti molempia eikä Kampin kiinalainenkaan ollut hattumpi ollenskaan.

Kultturellia oli myös parilla lähiseutujen maakuntamatkoilla, jotka tehtiin, kun oltiin tilapäisesti autollisia. Käytiin Juvallla nauttimassa iltapäiväteet TeaHouse of Wehmais -nimisessä viritelmässä (http://www.teahouse.fi/) ja Varkaudessa Mekaanisen musiikin museossa (http://mekaanisenmusiikinmuseo.fi), joka vasta hervoton paikka olikin – suosittelen!

Baltian retkeily oli männä suvena niin lystiä, että otettiin uusiksi. Nyt oli neljä matkalaista ja vähän parempi suunnitelma. Ostettiin etukäteen niin meno- kuin tulotiketitikin eli säästettiin ihan kiva summa rahaa ja aikataulu toi sitten jotain ryhtiä menemiseen. Kun oli päästy Tallinnaan, se jätettiin taas heti taa ja suihkaistiin Pärnuun. Viimekesäisestä ihmispaljoudesta ei ollut mitään merkkejä, joten päädyttiin yöpymään hiljaisessa ja viehättävässä pikkukaupungissa, jonka jokainen kadulla kulkija puhui suomea. Hotellikin (Hotel Victoria) oli viehättävä, mutta ei kyllä mitenkään erityisemmin viihtyisä. Jopa tällaiselle kääpiökokoiselle tilat oli vähän ahtaat, mutta onneksi aamiaisen kuohuviinitarjoilu vähän kompensoi. Kaupungissa oli ihan mielenkiintoinen nykytaiteen näyttely ja sinne mennessä tuli matkalta hommattua vielä jättiläiskokoa oleva kassi, sopii hyvin kääpiökokoiselle kantajalleen, ainakin väritykseltään ja ainahan sitä voi käyttää makuupussina…

Matka jatkui Riikaan (Ibis Riga Centre Hotel), jossa oltiin pari yötä. Edelleenkään se ei ole miun lempikyliä, mutta kyllä sielläkin saa aikansa kulumaan, ei siinä mitä. Vanhaa kaupunkia koluttiin ja koska satoi, oli helppo ottaa respan tilaama taksi ja mennä taas kerran Lidon temppumaahan, jossa saa mahansa varmasti kohtuuhinnalla täyteen. Pois sieltä ei meinattu päästä, mutta lopulta kuitenkin tuli armelias taksi pelastukseksi. Koska kenkään meistä ei ollut käyny Jurmalassa, mentiin sitten seuraavaksi sinne. Pitsihuviloita, turisteille suunnattu kävelykatu ja siinähän ne sitten oli tärkeimmät. Hotelliksi valikoitui (toinen mihin yritettiin ja eka minne mahduttiin) Ayurveda Palace Jurmala. Paikka yritti olla venäläisille suunnattu terveystalo, jossa ei saanut nauttia lihaa, nikotiinia eikä alkoholia. Jälkimmäiset ei haitannu, aamiainen vähän epäilytti, mutta ihan hyvä se oli, vaikkakin vähän outo. Kasvislasagnea ja -pitsaa, erilaisia jyväjuttuja, joista osa oli tunnistettavissa puuroksi, ja syrnikeitä tai muuten vaan lettuja… Velj-venäläinen näistäkin eväistä paistoi läpi, ainakin miusta.

Jurmalasta matkasimma Valmieraan, joka oli vähän vastaava jokerimesta kuin viimekesäinen Viljandi. Nyt vaan oli parempi onni arvonnassa. Kaupunki itsessään oli pieni ja söpö ja sen vanha kaupunki oli vielä pienempi ja söpömpi, mutta onnekasta oli retken paras hotelli (Wolmar) ja paras ravintola (Rātes Vārti) eikä tarvinnu ees lottovoittoa niistä nauttiakseen.  Lisäksi tavattiin hotellin vielä nuorukaisiässä ollut harmaapapukaija, jolla oli aina kovasti asiaa yksin ollessaan, mutta heti kun yritti hänen kanssaan mennä haastelemaan, aloitti tipu mykkäkoulun. Tämä päti myös muihin yrittäjiin eikä vain minuun. Arturin baarissa Portimãossa sikäläisellä papukaijalinnullahan riittää yleensä juttua kaikille muille paitsi miulle.

Matkan loppuosa aloitettiin taas Tarttossa (tuttu hotelli Art Hotel Pallas, kaksi yötä). Hauska juttu, että kun viime kesänä käytiin siellä, ajattelin, ettei tänne nyt ihan ehkä heti – ehkei konsanaan enää palajaisi ja kuinkas sitten kävikään! Edellisellä käynnillä oli rallihässäkät, nyt päädyttiin keskelle Hansapäiviä eli väkeä oli vielä enemmän ja myyntikojuja tuhottomasti. Silti vietiin taaskin rahamme enimmäkseen Pahojen poikien -nimikkokuppilaan, koska siellä on hyvä hinta-laatusuhde eväissä ja juomissa. Mie söin retken ainoat pelmenit, joita kaiken aikaa kaipasin. En kylläkään ihan sellaisina kuin olisin kuvitellut, nää oli nimittäin (uppo?)paistettuja ja tarjottiin dippisoosin kanssa. Hyviä olivat, kyllä! Samassa paikassa myöhemmin jaettiin keskenämme paistettuja ruisleipätikkuja tarjottuna raa’an valkosipulin ja soosin kera sekä kanapuikkoja (vrt. kalapuikot, mutta parempia) myös soosilla. Kävimme myös Pierren kuppilassa, jossa juotiin ensin pullo kuohuvaa pitkän ja hartaan odottelun jälkeen, mutta koska lopulta tarjoilijaneito oli niin lysti, ei voinut ees olla ärtsy ja odotellessaanhan voi käydä yhdestä häröimmistä eriöistä ikuna. Pienen kävelyn jälkeen päätettiin myös ruokailla ko. ravitsemusliikkeessä ja ainakin mie olin ihan tyytyväinen, muista en oo ihan varma…

Pierren miesten vessa. Naisten vessassa oli samaa tyyliä,
mutta vaikka väritys oli tätä samaa puna-mustaa niin kuvitus oli enämpi 50 shades of grey.
Lisätietoja ja paljon kuvia tästä retkestä hiukan vinksahtaneitten
lasien läpi nähtynä osoitteessa http://villupee.blogspot.fi/.

Koska olimme päätyneet vanhoille jäljille, niillä jatkettiin. Taukokaffet juotiin samassa Paiden konditoriassa kuin viime vuonnakin ja Tallinnan satamakaan ei ollu vaihtanut paikkaa. Matka pohjoiseen sujui Mariellalla ja myö tuon ukkokullan kanssa menimme puhvettipöytään täyttämään maarumme, jotta jaksaisimma raskaan matkan kohti kulloista kotia. Buffet oli oikeesti hyvä. Piste. Varsinkin lampaan tartar, mutta muutenkin, esimerkiksi siianmätiä tuli syötyä varmaan puolella aterian hinnasta – tai no ei ihan, mutta likelle! Matkalla shoppailtiin kassin lisäksi miehelle paitoja ja miulle pellavalankoja ja tietysti jonkin verran juomia, tärkeimpinä Tartton markkinoiden kirsikkasiideri (maultaan vrt. kriek) ja laivan Underbergit, joita aina silloin tällöin rasitettu massu kaipaa.

Massua rasittaa tietysti ylensyöminen, jota yritämme olla harrastamatta. Kerrankin käytiin täkäläisessä kulttuuritalo Tempossa syömässä kevyet ruuat, jotka olivat hyvin yritetyt. Mie söin viiriäissalaatin kuskussalaatilla  (lautasella paistettu viiriäinen ja balsamicosiirappia, salaatti eri astiassa, kuskusit osittain klimppisoppaan sopivina) ja tuo toinen kasvis-halloumivartaan salaatilla. Yritys oli siis hyvä, mutta vähän jäi vajaaksi, harmi, tuskin mennään ihan heti toiste. Uusi Sakura Sushi on vihdoin päästäny meidät jatkuvasta japskievään puutteesta, siellä on käyty kai kerran viikossa avaamisen jälkeen. Sushien hinta-laatusuhde on oikein kohdillaan ja viheriäiseen teehen tulee himo.

Kesän aikana tuli vihdoin myös hoidettua yksi monivuotinen tavoite alta pois. Lupin nuorisojaos teki nimittäin erittäin onnistuneen konserttimatkan Kaisafestiin. Niin uskomatonta kuin voi ollakin, kaikki siinä reissussa osu kohilleen: oli hyvä hotelli (Albert), hyvät ravintolat (Kampin Pippuri ja Pizzeria Via Tribunali), sää oli kuin ihan eri kesältä ja sitten itse varsinainen kohokohta eli Red Hot Chili Peppers toimi kuin tauti ja päästiin sitä ihmettä seuraamaan ihan liki lavan edestä. Soitanto oli melkein kuin silloin nuorena, mutta oli siinä nyt jo kyllä AOR-vivahde. Adult Oriented Rock oli hirviä kirosana joskus taannoin 80-luvulla mutta ikä tehnee tehtävänsä. Bändistäkin 3/4 on meikäläisen iässä ja niin taisi olla yleisöstäkin, mutta silti ei paha!

Nyt on taas aika kääntää nokat kohti talviresidenssiä, sitä ennen on ollut runsaasti kesäresidenssin siivoilua ja järjestelyä, mukaan otettavien tavaroitten hankintaa ja pakkaamista (ja purkamista ja pakkaamista) ja pitihän se päättää vielä sekin, onko järkevää männä Mikkelistä junalla vai ottoo onnikka, jälkimmäinen sitten valittiin. Joka tapauksessa on kiva tietää, että meitä vähän jo Portimãossa ootellaan, saatiin Bereniceltä ennakoivat tervetulotoivotukset, tapaamista ootellessa – ate logo!

Pakettiratkaisuja

Osa täällä aikaansa viettävistä hommaa joka kerta uuden kämpän, mutta iso osa majailee meidän tapaan aina samassa osoitteessa. Meillä se on laiskuus- ja mukavuuskysymys. Ei tartte alkaa aina alusta ja roippeet on sopeutuneet näihin puitteisiin. Mahollisimman vähillä kamoilla yritetään selvitä ja silti tuntuu rojua kertyvän. Belgit kertoi jostain täkäläisestä naapuristaan, että siinä huushollissa oli pakaaseja jo kämppä puolillaan ja heilläkin on nykyisin kolme matkalaukkua ja yksi kauppakärry siihen päälle – ja hyö on täällä aina vaan sen kolme kuukautta…

Kierrätyskeskus.
Makuuhuoneessa on ollut paikka, johon on lajiteltu paperit,
pahvit ja muovipullot ja likapyykkikorillekin löytyi siitä tilaa.

Makuuhuoneessa on yksi laatikko varattuna liinavaatteille.
Siihen mahtuu just yhdet lakanat ja kylpyhuoneessa käytettävät pyyhkeet sekä läjä astia- ja käsipyyhkeitä.

Kun meni sisko, tuli taas helevetillinen sade, mutta vaan päiväksi. Suomeen lähtövalmistelut on tehty oikein kauniissa kevätsäässä.  Sisko oli muuten bongattu Bacchuksessa, hänen sitä tietämättään. Skotit Helen ja varsinkin valkkarista tykkäävä Stan olivat tunnistaneet vuosi sitten baarissa käyneen sisaren ja kysyneet häneltä, kuuluuko sille toiselle siskolle hyvää. Vastaus oli ollut kyllä. Pari päivää myöhemmin heille selvisi, ettei sisar todellakaan ollut seikkaillut itsekseen, vaan että oli ollut joku ihan vieras inehmo. Hyö oli siis tavanneeet siskon viime keväänä, tiesivät, että on taas tulossa, ja tehneet hiukka väärät johtopäätökset. Kun vietettiin adeus-iltaa baarissa Stan vinkkas, että tuolla se ”sisko” nyt tuli. Pakko oli käydä tervehtimässä. Ko. naisella ei siis ole siskoa ollenkaan eikä varsinkaan suomalaista, mutta oli silti iloisesti vastannut, että sisteri voi oikein hyvin! Nyt sitten todettiin olevamme jonkinlaisia siskoja keskenämme, mutta ei siinä silti nimiä vaihdettu.

Pari vuotta sitten tavattiin yksi finski-idiootti, jonka kanssa meni hermot. Sama Suomesta maailmalle ponkaissut ääliö on täällä taas ja pari kertaa on hänet tavattukin ja miekin olen enimmäkseen pitänyt suukin supussa. Yhden toisen suomalaisen kanssa päädyttiin sitten tyypin kanssa tilanteeseen, että me poistuimme ja hän jäi. Jälkikäteen jäljelle jäänytkin oli äimistyksissään, että tuollaisiakin vielä on. Jäljelle jäänyt on se tyyppi, joka kerto meille Duolingosta. Se on markkinoitu jo siskolle (espanjaa, blääh) sekä skotti-melkein-siskon-kaima-Helenille. Sillä hankittu kielitaito oikeesti toimi, kun tavattiin baarissa toinenkin skottipari, jota on ennenkin nähty, mutta jota ei oo aiemmin haastatettu. Baarin entinen kokki Madelene oli Primark-näkemisen jälkeen sopinu heijän kanssa tärät kuppilaan ja tullut paikalle parin lapsenlapsen kanssa (netas). Maddehan on siis ollut paikassa töissä aikojen alussa ja tuntee kaikki ja kaikki hänestä tykkää, mutta kommunikointi on tökkinyt. Pyytämättä ja yllättäen myökin oltiin paikalla ja meikäläisen vähäinen kielitaito oli avuksi. Ekaksi hyö yritti enkuksi ja sitten M. kääntyi miun puoleen ja sanoi tarvittavan sanan portugaliksi ja mie sitten tulkitsin sen enkuksi ja sehän ihan toimi!

Madelene vasemmalla, pikkuneiti on tyttärentyttärensä, oikein topakka tyttö olikin!

Siitä rohkaistuneena ostin Continenten yhteydessä olevasta Bertrand Livrariosta täkäläistä puhuen (eu Jane, você Tarzan) portugalin kielisen kirjan (O Livreiro de Paris, suomeksi Pieni kirjapuoti Pariisissa), joka on olemassa itsellä Suomessa. Tai oikeestaan se on lupilla, mutta luulen saavani siihen taas jossain vaiheessa lukuoikeuden. Ehkä niitä vuoronperää lujeskelemalla jotain oppis lisääkin. Madelene muuten selvitti miulle yhden jutun, joka on hämmentänyt. Avô on isoisä ja avó on isoäiti. Mie oon ihmetellyt, miksi sana pitää miehelle kirjoittaa eri tavalla kuin naiselle, kun ne kuitenkin lausutaan samalla tavalla. Ei muuten lausutakaan! Ukki on avO ja mummi avU tai sinne päin, joka tapauksessa kun M. ne lausui, niissä oli ihan selkeä ero.

Berenicen kanssa oli ekat kunnon treffit Contintentessa, käytiin aamiaisella ja hää oikein maltto istua melkein puoli tuntia. Myöhemmin sitten otettiin lähtöhalit (kun ne aina alkaa käpälöidä, sanoo tuo mies) baarissa, missä halattiin kaikki mahdolliset muutkin. Halailuhässäkät on liikuttavia, ne on oikeesti tosi rehellisiä. Olemme nauttineet seurastanne ja tulemme siitä taas nauttimaan, mutta kiva pitää breikkiä välillä! Kaikki tunnistaa lähtemisen tuskan ja toisaalta kotiin paluun ilon. Ennen käpälöinnin alkua Helen tilasi itelleen teetä Silvialta, joka toimitti tilauksen. H. sekoitti kuppiin teetä ja maitoa, otti huikan ja palautti tilauksen reklamoiden, että yritätkö miut myrkyttää, täähän on Earl Grayta! Silvia oli vaan ottanut paketin kaapista sen kummemmin sitä tutkimatta, EG on nimittäin ilmestynyt sinne meidän toivomuksesta. Sitä on usseempikin kupillinen nautittu päiväpelien kyytipojaksi....

Hiljalleen viimeisen viikon aikana siirryttiin kotiruokinnasta ulkoruokintaan, sitä mukaa kuin jääkaappi ja pakastin tyhjeni. Aika onnistuneesti meni, viimeiseen ite tehtyyn salaattiin sain upotettua melkein kaiken, mitä oli vielä kaapeissa: pennepastaa, tonnikalaa, keitettyjä kananmunia, kevätsipulia, tuoretta minttua, pussillinen salaattisekoitusta, vadelmaviinietikkaa ja laatuoliiviöljyä.

Viimeinen ehtoollinen tai oikeemmin luntsi omista tarpeista, oli muuten hyvää!

Nyt on kamat pakattu ja viety varastoitavaksi, vielä mennään Sergion baariin syömään soppaa ja juomaan kaffet ja sitten tullaan takaisin kävelemään ympyrää ja oottamaan taksin tuloa. Huomenna ollaan toivottavasti aamupäivästä Mikkelissä ja parin päivän päästä tuskin muistetaan täällä olleemmekaan...

Pakolaiskassit lisääntyy, viime vuonna niitä oli yksi ja nyt jo kaksi...

 

Primavera muka!

20. päivä maanantaina alkoi muka kevät ja sisko ja sen mies tuli viikoksi patsastelemaan meidän seuraksi. Meinasivat kyllä jäädä Faron lentokentälle, kun tilattua kuljetusta ei näkynyt, ei kuulunut. Kun kävin asiaa respassa tiedustelemassa, selvisi, että kyyti oli tilattu tiistaille. No, oikea aika välitettiin palveluntarjoajalle ja siskolle tieto, että puolen tunnin päästä. Unohdin mainita, että Portugalissa puoli tuntia = 45 min, joten puolen tunnin päästä tuli taas soitto, ettei näy, ei kuulu. No, siitä vartin päästä sitten oli pirssi paikalla ja matkalaiset sai jatkettua matkaa. Toinenkin kömmähdys pääsi käymään, kun sisko pesi pyykkiä ja koneen luukku olikin rikki eikä suostunu luovuttamaan saaliistaan. Taas respaan, mutta koska oli sen verran myöhä, asentaja oli jo häipynyt. Tilaus tehtiin seuraavalle päivälle ja pyykit saatiin narulle ja kone kuntoon.

Yhtenä päivänä mentiin junalla Lagosiin viemään Suomesta rahdatut kirjat myyntiin. Oli muuten laitimmainen kerta, että tänne mitään paperitavaraa siinä määrin kuskaan. Olin hyvässä uskossa ostanut koko Katherine Pancolin trilogian (Krokotiilin keltaiset silmät, Kilpikonnien hidas valssi, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin), koska sen eka osaa aikanaan työpaikan akat taukotuvassa kovasti ylistivät ja olihan siinä painoon nähden paljon sanoja luettavaksi ja sivuja käänneltäväksi. Vikatikki, paha sellainen. Mie inhosin jo eka osaa, jota en aiemmin ollu kirjastosta lainannu, koska jo takakansiteksti aiheutti epäilyksiä. Kaks seuraavaa osaa aiheutti suorastaan pahoinvointia. Jos en olis niitä omalla rahalla ostanu ja tänne kantanu, lukematta olisin jättäny. Olis pitänyt omaan intuitioonsa luottaa… En oikein osaa sanoa, miksi ne niin aiheutti närästystä. Ehkä sen takia, että kirjailija ei osannu päättää, kirjoittaako asiallisen romaanin akateemisen naisen elämästä, puhtaan chic lit -pläjäyksen, fantasiaromaanin vai minkä lie. Mutta jos kirjaa lukiessaan ei voi uskoa siihen, mitä siinä kerrotaan tapahtuvaksi, ei auta mikään. Tässä tapauksessa Lissu-kuningattaren avioton henkivartijatytär oli se vihonviimeinen pisara. Siks toisekseen, kirjassa pitää olla ainakin yksi tyyppi, josta voi pitää, että sitä jaksaa tavata ja näistä opuksista sekin puuttui.

Praça Gil Eanes Lagosissa.
Takimmainen on oikea patsas, etummainen vaan fuskas.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (Jojo Moyes, jonka pelkkä nimi sai siirapin valumaan selkäpiitä pitkin) sitten taas yllätti positiivisesti, sitä kirjaa luki ihan mielikseen. Se oli hyvin kirjoitettu (niin kyllä KP:nkin kirjat) ja tarinakin oli itsessään uskottava, ihan loppua lukuun ottamatta – sieltä se siirappi sitten alkoi pisaroida. Kesällä Suomessa luin J. K. Rowlingin aikuiskirjan Paikka vapaana. Sekin oli hyvin kirjoitettu, mutta joka ikinen hahmo oli niin vastenmielinen tapaus, ettei siitäkään paljon iloa herunu, jos ei kyllä sitä siirappiakaan.

Täältä ostin yhden enkunkielisen niteen A Small Death in Lisbon (Robert Wilson), siksi tietysti, että se sijoittui ainakin osaksi Portugaliin. Enhän mie nirppanokka siitäkään paljon perustanu, asian olis varmaan voinu esittää tuhlaamatta niin paljon paperia. Viimeiseksi lukunautinnoksi säästin Tarquin Hallin Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus -dekkarin. Kyl se vaan maar on niin, että yksinkertainen on parasta. Ei mitään muita odotuksia, kuin suhteellisen uskottava tarina sujuvasti kerrottuna riittävän sympaattisen päähenkilön kera ilman ylimääräisiä yrittämisiä ja se on sit siinä! Sain opuksista vaihdossa kaksi enkunkielistä kirjaa oottamaan ensi syksyä, ettei tartte heti alkaa mitään lukemista metsästää ja ehkä miekin lopulta siirryn miehen perässä naatiskelemaan Project Gutenbergin antimista.

Roskakasa!

Lomalaispariskunnan kanssa käytiin Lagosissa myös museossa ja parissa taidenäyttelyssä. Portimãonkin museoon tutustuttiin. Joka välissä joka tapauksessa syötiin ja juotiin, että jaksettiin. Perjantai-iltana istuttiin siskon miehen kanssa baarissa iltaviinillä ja katottiin ikkunasta, että hotelliin kaartaa bussilasteittain uusia tulijoita. Iso osa siitä espanjalaissakista päätyi myös kuppilaan ja myö kämmenet hikoillen seurattiin, riittääkö Sergiolla olutta kaikille. Onneksi heille riitti yksi kierros, toinen ois voinut osoittautua hankalaksi. Lauantaina pistäydyttiin lasillisilla kahdestaan, kun lomalaisten turnauskestävyys oli loppunu, silloinkin osa spanskiryhmästä oli olusilla. Lähtiessään halusivat mukaan juotavaa ja taas todettiin, ettei todellakaan Suomessa olla. Sergio esitteli viinejään ja kun oikea pullo löytyi, hää sen avasi ja yhdessä totesivat sen juomakelpoiseksi, lisäksi mukaan Continenten muovikassiin lähti jokunen olut. Ilmat ei lomailua kummemmin suosineet, mutta sellasta se nyt vaan on tänä talvikautena ollut. Tänä aamuna saateltiin lomalaiset kotimatkalle ja palattiin normiarkeen. Lounaan jälkeen käväistiin yläbaarissa kahvilla ja yritin tilata myös kaunista ilmaa. Tilaus sai ymmärrystä, mutta ei sitä kuitenkaan toteutettu.

Kaunis kevätpäivä Portimãossa.
Istuttiin kahvilla ja mietittiin, että lähetäänkö takaisin kämpille vai aletaanko tyhjentämään baaria.
Baari sai jäähä rauhaan, urheasti suunnistettiin kotia kohti.

Ajanvietettä

Kevätkin on taas välillä keikahdellut. On päästy kuleksimaan niin kylällä kuin rannassa, ilman että on koko ajan tarvinnut taistella sadetta ja tuulta vastaan. Tilalle on kyllä tullut taas Saharan hiekkaa, koska hyvä sää tulee idästä ja sieltä tulee myös santa.

Torstai-iltana Bacchuksessa seurattiin MAUn edesottamuksia tutulla kokoonpanolla – paitsi, että uusiseelantilainen oli jostain syystä jäänyt tulematta. Viiksi-Vallumme Leo päätti kuitenkin vetää myös hänen roolinsa. Sitä touhua katellessa ja sille nauraessa meinasi jäähä peli sivuseikaksi, mikä ei kyllä juur haitannu, oli se taas sellaista sähläämistä kentällä, vaikka voitto tulikin.

Perjantai ja lauantai oli vaihteeksi pelivapaita päiviä. Perjantaina kipaistiin keskustaan, missä sattui hauska episodi. Oltiin suunnistamassa kohti kauppahallia, kun matkanvarrella olleen koulun julmetun korkean aidan yli pompsahti pallo meidän eteen kadulle. Tuo armas avulias-aatu alkoi sitten palauttamaan palloa takaisin ja eihän se nyt ihan ekalla eikä ihan tokallakaan kerralla onnistunu. Siellä se sitten sinkoili pallon perässä autojen välissä ja sattuihan paikalle poliisitkin. Mie olin ihan varma, että hyö pysäyttävät auton ja alkavat sättiä säheltämisestä, mutta hyöpäs tajusivatkin, mitä oli kyse ja näyttivät vaan ok-merkkiä ohi mennessään. Pallokin lopulta palautui takaisin naperoille, jotka huuteli Senhorille obrigadoja perään.

Sanoin kuvaajalle, että kohta siuta syytetään liiallisesta mielenkiinnosta lapsihenkilöitä kohtaan,
kun hää halus ottaa koulusta kuvan.
Kohta sitten saatiin pyytämättä ja yllättäen pallo suoraan nenun eteen.

Kauppahallista yritettiin löytää nesperoita, mutta eivät vielä ilmeisesti oo sesongissa. Puissa niitä jo näkyy, mutta osa on vielä ihan raakoja, osa on kyllä kokemattoman silmiin vaikuttanu kypsiltä, mutta ei silti tärpänny.

Appelsiinipuissa on vielä edellisen satokauden hetelmät, kun jo uutta kukkaa pukkaa,
mutta ei se silti auta nerperan puutteeseen.

Tarkoitus oli ottaa jotain pientä välipalaakin ja sitten kävi tietysti vanhanaikaset. Kulettiin Teresinhan ohi ja liitutaululla luki Ensopado de Cabrita. Koska Continenten soppabaarin Ensopado de Pedra on papusoppaa, aattelin, että tuo on sitten vuohenlihasta tehty keitto. Ei ollut, oli muhennos (niin se Google-kääntäjän mukaan muuten onkin), josta saatiin rahtarin annokset pottua, lihaa ja niiden alle piilotettuja leipäsiivuja. Eväs oli yksi parhaista ikinä täällä syödyistä! Mitään vihertävää ei tietysti saatu, naapuripöydästä olis kyllä voitu käydä kähveltämässä. Jättivät taas omien annoksiensa ”koristeet” koskematta.

Sanattomaksi jättänyt herkku lautasella.

Ähkystä huolimatta jaksettiin vielä käydä Manulassa katsomassa yhden näyttelyn viimeistä päivää, mutta kas, se olikin jo purettu. Eipä tuo haitannu, katottiin sitten sitä, mitä tarjolla oli. Alda Henrique oli tehnyt ihan mielenkiintoisia töitä, joita on käytetty myös videossa: https://www.youtube.com/watch?v=B9GAMOBLgho&feature=share

Miun lemppari näistä töistä

Lauantaina piti lähteä yön selkään, kun konsertti alkoi vasta klo 21.30. Kysseessä oli osa 1º Festival Internacional de Piano do Algarve -sarjaa, myö muut keikat on jätetty väliin. Ensin siis Orquestra Filarmónica Portuguesa (uusi juttu, vasta vuoden vanha pikkuinen, mutta tällä arviointikyvyllä oikein pätevä) kera venäläisen pianistin Alexey Sychevin esitti tsipaleen Konsertto pianolle

ja orkesterille nro 3 d-molli op. 30 (Concerto n.º 3 para piano e orquestra, Op. 30) Sergei Rahmaninovilta ja väliajan jälkeen itsekseen Sinfonia nro 5 e-molli op. 64 -naatinnan (Sinfonia n.º 5, Op.64) Pjotr Tšaikovskilta (täkäläisittäin S. Rachmaninoff ja P. Tchaikovsky). Edellisestä luonnehdinnasta voi päätellä, että jälkimmäinen oli enempi miun mieleen, vaikka SR käyttääkin liikaa nuotteja ja PT sitten taas ei.  Pianisti oli toki hyvä, mutta kun piano ei vaan oo miun mieleen. Se on jotenkin hyökkäävä soitin ja Chopin varsinkin on tehnyt paljon kappaleita, joitten kuunteleminen synnyttää halun lahdata lähimmän vieressäolijan. Silti, elähdyttävää oli kaikkiaan, mutta kotiin paluu vasta puolen yön aikaan ei sovi miun vartalolle. Ihmiseksi, joka tykkää valvoa pitkään, miusta on tosi kökköä tulla kotiin myöhään. Ota tästä taas sitten selvä…

Sunnuntaina vedettiin sitten jalista Bacchuksessa pitkän kaavan mukaan (Middlesbrough 1 – MAU 3, Tottenham 2 – Southampton 1, Manchester City 1 – Liverpool 1) eli kolme peliä putkeen kera lounaan ja päivällisen. Siinä sivussa juteltiin yhden enkkupariskunnan kanssa, joka oli tullu muutaman päivän lomalle. Hyö tuntuu matkustelevan aika paljon, joten huomenna saapuvat sisko ja sen mies saa pätevät juttukumppanit, jos vielä törmätään. Joka tapauksessa heilläkin oli se tilanne, että ukko oli vielä työelämässä ja eukko miun tapaan työttömänä – mukava välillä tavata kohtalotovereita. Miulle olisi pitänyt TE-toimiston soittaa 15.3., mutta ovat taas siirtäneet soiton jonnekin syyskuulle. Mitä lie laki sanoo asiasta, mut ko ministerikin on huonossa hapessa – no, en valita ja ministeriäkin ymmärrän.

Kilpavarustelua

Lähialueen ravintolakisa on saanut ihan uusia kierroksia. Alabaarissa tehdään kaiken aikaa jotain remppaa ja ruokalistauudistusta, myö ei olla siellä kyllä tänä vuonna käyty. Yksi suomalainen kerto, että kyllähän sieltä ruokaa saa, mutta kun sama immeinen siivoaa vessat, pöydät ja tekee ruuat eikä missään välissä pese käsiään, joilla ilman hanskoja heittelee täytteet pitsapohjan päälle, ei hirveesti houkutakaan. Sen lisäksi siellä heiluu Carlos, jota ei oikein jaksa ja omistaja, joka jostain syystä aiheuttaa vähän kylmää tunnetta selkäpiihin.

Naapuritalossa ollut Luna Sol (Kuu Aurinko) on ollut enimmäkseen kiinni, mutta on nyt avautunut ja saavuttanut suuren suosion. Kaikki pomotason tyypit on siirtyneet Yläbaarista sinne pitämään pitkiä lounaita… Lounastauon saa tosiaan venymään, käytiin myökin siellä kerran kokeilemassa. Lounaalla on tarjolla kolme menukokonaisuutta, hinnat 8,50–10,50. Kokonaisuuteen kuuluu aina alkupalaleivät, -oliivit ja -porkkanat, juoma (viiniä tulee 2,5 dl / nenu, mie kyllä join vaan pienen oluen), pääruoka (riittää koko pienelle perheelle), jälkiruoka ja kahvi. Herää kysymys, miten on noilla hinnoilla mahollista… Tuo kalansyöjä söi robalo- eli meriahvenannoksen. Mie otin Moamba de Galinhan eli angolalaisen kanapadan, jonka lisukkeeksi tuli maissi- ja kassavapuuroa. Jälkimmäinen oli aika mielenkiintoista tahdasta, mutta olisi sitä soosin kanssa syöny, jos olis jaksanut. Olis pitänyt ymmärtää pyytää vaan puolikas annos, mutta kun ei tajunnu. Sinä päivänä ei sitten paljon muuta tarvinnu syödäkään, vaikka lautanen jäi sen näköiseksi, että hyvä kun oli ruokaa maistettu!

Naapurikuppilan aukeaminen on saanut vipinää myös Sergioon. Yläbaarista saa nykyisin päivän keiton, joka ei kanssa paljon maksa, mutta massu tulee hyvin täyteen. Tänään ostettiin Continenten aulasta Mirandelan kojusta kypsää vuoristolaisjuustoa ja vedettiin sitä leivän kanssa lounaaksi. Sen jälkeen päiväkahvit Sergiolla, joka kerto, että nyt olis tarjossa sopa da pedraa eli kivisoppaa. Kivet on tässä tapauksessa papuja ja ainakin Continenten soppakuppilassa heidän ensopado da pedra on ollu ihan älyttömän hyvää, miun lempisoppa ehottomasti. Vähän  harmitti, sillä aiemmin on saanu vaan perussosekeittoa. Yhtenä päivänä päätettiin lähteä viemään ylimääräisiä rätei ja lumpui vaatteitten keräykseen. Kun astuttiin ovesta ulos, alkoi tihuttamaan ja sitä jatkui pitkin matkaa. Matka pitkitty, koska se keräyslaatikko, jota kohti suunnistettiin oli mystisesti kadonnu. Onneksi tiedettiin, missä on punaisen ristin kirppari, joten sinne siis – ja sade jatkui ja jatkui, kunnes mentiin sopalle ja sade päättyi. Siinä välissä ukolta hävis rannekellosta lasi, joka onneksi löytyi baarin vessan käsienpesualtaasta ennen syömistä, oli jäänyt ässän tavoin hihaan piiloon.

Juustoherkkua ja herkkuleipää.

Miulla muuten yhtenä sadepäivänä – joita on ollut ihan riittävästi – tippui sateenvarjon kanssa sählätessä yksi korvis, josta nappiosa löytyi, mutta lukko-osa ei. Continentessa menin suoraan korukauppaan ja ostin uuden. Kahvilassa istuessa silmä sattui lattialla kiiltelevään lukkoon, oli sekin ilmeisesti jossain kauluksen mutkassa ollut jemmassa koko ajan ja siihen sitten päätynyt. Onneksi huomasin ennen kuin harjan kanssa lähestyny siivooja kerkesi siirtää sen parempaan talteen. On varalukko nyt, saattaa tulla tarpeeseen.

Ei ole siis säät paljon ulkoilemaan houkutelleet, joten on ollu aikaa linkuttaa ja tehdä neulomuksia. Kun tein Tokyon Rockylle huivia, siitä irtosi omanlaistaan lystiä. Eivät olleet ennen viidellä puikolla neulontaa nähneet. Arturin vaimo Silviakin innostui tulemaan juttelemaan, vaikka hää meitä yleensä vähän arasteleekin ja vähäinen kielitaito oli taas kummasti avuksi. Pysty juttelemaan tekeleen väristä (O cor é muito bonito) ja siitä, että pitää jotain ajankulukseen tehdä (Eu preciso ter um passatempo). Ei siis paljon mitään, mutta hiton paljon enemmän kuin muutama kuukausi sitten!

Tokyossa jostain syystä asiakkaat innostu piirtelemään tilauslappusille uuden vuoden tienoossa ja
miekin sutaisin jotain paperille.
Joku oli sitten keksiny kerätä kaikki tekeleet yhteen ja panna ne seinälle näytille. 

Liekitystä Tokyossa
Tätä kuvaa on tuo kuvausvastaava metsästäny koko talven....

Toinen useammalla puikolla väännetty putkilo.
Tämä meni Yläbaarissa käyvälle nauravaiselle naiselle, josta en sen enempää tiedä,
kuin että mies ystävät vaihtuu tiuhaan ja pinkki on hänen värinsä.
Tein aika hauskan kokeilun, yritin tehdä samanlaisen kukan kuvioneuleella ja virkkaamalla.
Neulotut on tehty vaalealla ja virkatut tummemmalla langalla.

Koska Silvia niin tykästyi Rockyn huivin väriin, tein sitten tähdelangoista (joita piti tietysti täydentää, eli kierre jatkui) jonkinlaisen pontson tapaisen. Annoin sen Arturille vaimolle vietäväksi. Seuraavan kerran kun mentiin baariin, saatiin pyytämättä ja yllättäen vastalahjaksi matkamuistot, miulle tuli kello ja ukolle minipullo portviiniä. Sitä seuraavalla kerralla Silvia pyrähti itsekin paikalle ja oli kuin tuulispää halauksineen ja suukkoineen ja selityksineen. Naapurikin oli ollu niin ihastunu ja kun hän pukeutuu valkoiseen puseroon ja pöksyihin, kyllä on hieno ja… suurin osa pulputuksesta meni ohi, mutta ilmeisen mieleinen lahja se sit kai oli ollu.

Silvian pontso.
Alahelmassa on kolmionmuotoisia kukkakuvioita,
joiden piti mennä aluksi ihan johonkin muuhun tarkoitukseen, mutta siitä tuli ihan susi!

Kello ja pullo.
Kello käy valitettavasti niin kovaäänisesti, että siitä tulee Suomeen parvekekello.

Naistenpäivänä saatiin gerbera kauppahallin ostosten kaupanpäällisiksi.

Vihonviimeiset langantähteet.
Tein ensin säärystimet ihan fiilistelemällä ja
sitten väsäsin lopuista langoista suurin piirtein samassa järjestyksessä yhden kerän,
josta neuloin kaulurin/hupun.
Näille pitäisi vielä keksiä sopiva uhri saajaksi, ehkä Benfica-kannattajan tytär saattais tykätä...

Kun alettiin linkuttaa, ihmeteltiin, miksi se tuntui keskittyvän vähän outoihin sanoihin. Oli paljon tuomareita, vankiloita ja tuomioistuimia ja valehteleminenkin tuli tutuksi. Toisaalta, nyt kun osaa lukea enemmän lehtiä ja katsella uutisia, niitä sanojahan siellä näkee ja kuulee. Vasta oli joku ministeri, joka selitteli, ettei varmasti mitään ollu valehdellut. Sikäli kuin ymmärsin, ei kuitenkaan puhunut vaihtoehtoisesta totuudesta eikä myöskään väittänyt puhuneensa niin totta kuin osaa… Jokaiseen tavallista ihmistä koskevaan uutiseen muuten liittyy yleensä aina silminnäkijänä naapuri (vizinho) ja uhri on vanhus (idoso) ja yleensä mukana kuvioissa on myös vanhuksen veljenpoika (sobrinho).

Harvoina aurinkoisina päivinä on heti lähdetty kartsalle ja ihasteltu heräilevää kevättä. Myö on tietysti käyty rantsussa ja keskustassa tasapuolisesti. Keskustassa on ravintola Maria do Mar, jota on kateltu sillä silmällä kaikki nämä vuodet, mutta vasta nyt astuttiin sisään ja kyllä kannatti! Ensimmäinen mielikuva ravintolasta, joka tarjoaa pelkästään säilykkeitä, on vähän epäilyttävä. Todellisuudessa bruschettat, joiden päällä oli tuoretta tomaattia ja kalaa tölkistä oli ihan hurjan hyviä, lisukkeena oli yhtä parhaista täällä saaduista salaateista. Hintakaan ei taaskaan huimannu ja neljänneslitra valkoviiniä makso hurjat kaksi ja puoli euroa.

Unikkopelto ilman yhtään häiritsevää keltaista kukkaa - jee!

Tuttuakin tutumpi näkymä Outrosta, silti tänä vuonna kovin harvinainen.

Säilykeherkku, olkaa hyvä!

Kissojen kevätriemua yritetään ilmeisesti rajoittaa,
koska taas on varattu rahaa niitten sterilointiin.
Portimonensen stadionin kupeessa on ollut aina paljon kissoja ja niille ruokintapaikka.
Nyt se on sitten valjastettu kannan harvennukseen.

Huimaamisesta puheen ollen, tänään tuuli taas niin kovaa, että miuta alkoi keikuttaa samalla tavalla, kuin olis ollu laivalla tai pitkään junassa – hiiuli hei vaan! Yksi suomalaistuttava on mennyt ihan sekaisin golfista, ei oo tainnut kelit häntä paljon suosia. Ensi talveksi ovat vaimoineen varanneet kämpän rantsusta ja siellä on kuulemma tiedossa yksinkertaiset ikkunat ilman mitään tiivisteitä puhumattakaan metallikaihtimista. Saa nährä, jos säät on samanmoiset kuin tänä talvena, tuleeko heistä yksi tähän hotelliin paluumuuttaneista pareista. Kesäksi sai kuitenkin Yläbaarin asiakkailta kyselemällä autolleen tallipaikan, koska ei voinu sitä tänne alakertaan jättää, kun ei ole tarkoitusta takaisin tulla.

Ruisleipänaksuja.
Ruisleipää on pitäny vähän tuunata, että tulee syödyksi ja silti sitä on jääny pakkaseen kuleksimaan.
Annettiin golfarille yksi nyytti ja kovasti kertoi olleensa voileipään tyytyväinen.

Linkutusta

Joka päivä, yleensä tunti tai pari. Niin olemma me alkaneet kieliopintoja ahkeroida, Duolingoa käytellä. Pisin sessio miulla oli viis tuntia, sen jälkeen oli muuten aika väsy olo sekä päässä että kropassa. Linkutuksesta on oikeesti apua portugalin oppimisessa, vaikka siellä onkin jonkin verran sanoja brassikielestä eikä tästä alkuperäisestä, mm. niinkin tavallinen sana kuin kuppi vähän sotkee tällaista aloittelijaa. Täkäläisittäin se on a chavena, brasseiksi a xicara. Kuitenkin pärjättiin yllättävän hyvin yhden täkäläisen, jota olemma maalariksi arvelleet, kanssa. Hää istui Yläbaarissa pitsaa vetämässä, kun käytiin siellä lasillisilla. Muita asiakkaita ei ollut ja hää alkoi näyttää kännykästään kuvia maatilastaan, jolla kasvaa siipikarjaa (ainakin kanoja ja ankkoja) sekä possuja. Kun hälle selvisi, että myö ollaan finskejä, pääsin pyytämättä ja yllättäen puhelinkeskusteluun (onneksi sentään enkuksi) poikansa kanssa. Tää oli joskus ollut kuukauden verran talvisessa Lahdessa touhuamassa jotain, ei oikein selvinnyt mitä. Hyvin kuitenkin toisiamme isukin kanssa ymmärrettiin, kun tyydyttiin vaan vaihtamaan sanoja eikä lauseita. Poika sitten taas tuli kerran ihan lihassa baariin ja isänsä intoili, että tässä on nyt ne finskit. Jälkikasvun ilmeestä ja käytöksestä näki, että ei vois niin kun vähempää ja fatsi, sä oot sitten taas niin nolo…

Duolingo on jaettu suht samankokoisiin palikoihin eri aihealueittain.
Oranssit on ok, muun värisissä on jotain puutteita.
Joka päivä kymmenkunta oranssia palautuu muun väriseksi, silloin pitää alkaa kerrata...

Kuinka hedelmällistä kielen pyörittely nettisovelluksella sitten lopulta on, jää nähtäväksi. Meinaan, että vaikka siitä paljon varmaan oppiikin, jos kaiken saa päässä pysymään, aina jää jäljelle väärin ymmärtämisen mahdollisuus eikä ees ihan pieni. Yksi mukava juttu on diminutiivi eli se kiva tapa pehmennellä kaikkea. A conta = lasku -> a continha = laskunen; Ronaldo -> Ronaldinho; fresca = tuore -> frescinha (josta väkisin kyyniselle suomalaiselle tulee mieleen tuoreehko…); jopa obrigado = kiitos -> obridadinho! No, ainakin yksi sana on opittu kunnolla, sitä jauhettiin alussa joka välissä. Kyseessä on a abacaxi = ananas, valitettavasti sekin on kyllä enempi brassikieltä.

Rahalla sais ja hevosella pääsis!
On tullu katkos opintoihin, mutta ei maksais paljon huijata itteään, että tässä mitään oo laiskoteltu.
Duolingoon liittyy myös nykyaikainen some-meininki,
eli jos on liittyny johonkin yhteisöön,jossa menestymisestä kilpaillaan keskenään, vois niitä muita hämätä samalla...

Kannustavaa mainontaa.

Neuroottisena, lievästi pakko-oireisena insinöörinä olen kuitenkin yrittänyt olla järjestelmällinen ja tein Excel-taulukon appsissa esiintyneistä preesensissä olevista verbeistä. Jokaiselle persoonapronominille oma sarakkeensa, vaikka osan olisi voinut yhdistääkin, koska verbi taipuu samoin – mutta se lievä ocd aiheuttaa joskus hulluja juttuja ja lisää duunia. Nyttemmin taulukkoon on tullut lisää rivejä, verbeillä kun nyt sattuu olemaan muitakin aikamuotoja.

Teonsanoja pukkaa.
Viimeisimmän laskennan mukaan niitä on kerääntyny taulukkoon 227.
Päähän on jäänyt ehkä 10...

Mie olen nyt tahkonnut koko oppimäärän läpi, mutta kerratahan voi aina maaliman tappiin asti. Koska opiskelukieli on enkku, osa jutuista on pysynyt hyvinkin hämärinä. Enkussahan ”you” tarkottaa moninaisia erilaisia henkilöitten ilmenemisiä. Portugalissa ”tu” on tuttavallinen sinä, jota käytetään lapsista ja läheisistä perheenjäsenistä, ”você” on virallisempi sinä, lähellä teitittelyä, mutta ei kuitenkaan. Sitten on vielä ”vocês” eli monikon toinen. Ja kun enkun lauseessa you tekee jotakin, se saattaa siellä portugalilaisessa lauseessa olla mikä hyvänsä noista kolmesta ja jokaisen kolmen verbit eri aikamuotoineen taipuu eritavoin ja asiaa tuntemattoman on ihan mahotonta yrittää löytää sieltä joku logiikka, jota voisi pitää oppimisen pohjana. Tästä johtuu, ettei tuo yllä mainittu taulukko oo juuri edistyny… No, kesällä on käytössä kielioppipainotteinen oppikirja sekä enkku-porttukaalisanakirja, aikanaan Madeiralta mukaan raahattu. Tänne sitä ei ole viittinyt mukanaan kantaa, koska se veisi käsimatkatavaroitten sallitusta painosta itekseen ison osan.

Käyttöliittymä on helppo ja toimiva, paitsi että miun sormet ei oo kosketusnäyttöyhteensopivat.

Duolingossa pääsee muuten etenemään, vaikkei mistään mitään ymmärtäiskään. Englannin ja portugalin kielten sanat on isolta osaltaan samaa juurta, joten vaikkei tietäis sanan merkitystä kummallakaan kielellä, oikeiden sanaparien löytäminen on ns. lasten leikkiä. Sovellushan on tehty jonniinmoiseksi peliksi, eli leikiten edetään. Toisaalta se pelinomaisuus auttaa ja toisaalta ärsyttää.

Ei oo vaikeeta arvata, eihän?

Välillä näyttöön pölähtää tällaisia viestejä, joitten merkitys on jäänyt täysin hämäräksi!

Liekö tuosta ocd:stä johtuvaa vai mistä, mutta tietyt rutiinit vaan aina jymähtää. Mundo do Caféssa tilaus on aina sama (O mesmo kysyy kyyppari ja Sim, o mesmo me vastataan, jos muistetaan mitä kysymys tarkoittaa) ja Arturkin tietää, että viikonlopun päiväpelit mennään menulla duas tostas mistas (kaksi juusto-kinkkupaahtoleipää), dois chas pretos (kaksi mustaa teetä, nykyisin saahaan earl grayta), uma omelete com quejo (yksi juustomunakas) e uma pequena garrafa de água (pieni pullo vettä) fresca (kylmä) sem gas (ilman kuplia). 

Myös Tokyossa tiedetään meidän tavat, kerrankin tuli inkivääriä lisäastiallinen jo het kättelyssä.