Joulu täynnä on kinkkua, kylkeä, potkaa...

Ainahan miun mieli pyörii ruuan ympärillä, mutta ei se ihan syytön ole tuon toinenkaan. Ollaan siis Portimãossa käyty ulkoruokinnassa milloin missäkin ja toisaalta einehditty ihan kotimurkinallakin, kun vaan on saatu kunnon tarpeita käsiimme.

Naapurin brassibaari (nimi on muuten Boteco Chic, vihdoin on painunut tieto kaaliin) tarjoaa ihan oikeita ruoka-annoksia, mutta myös pikkunaposteltavia, joita ovat esimerkiksi Kibbeh ja Coxinha de Galinha. Lähi-idästä kotoisin olevat kibbehit on pippurisia jauhelihapalleroita, joissa on korppujauhojen tilalla bulguria ja sisään piilotettu juustopala. Nuo toiset taas on kanasta tehtyjä uppopaistettua pullia, niitten alkukoti taitaa olla Brasiliassa. Sunnuntaisin järjestettävissä grillibileissä pääosassa oli ainakin sen ainuan kerran, kun osallistuttiin, possu. Toisen kerran kun yritettiin, grillaus oli peruttu kovan tuulen takia, mutta tilalla oli uppopaistettua possunkylkee naksupaloina – saattans, että oli hyvää ja taatusti epäterveellistä!

Vasemmalla kanaköntti, oikealla kibbeh

Brassibaari tarjoilee myös presuntoa, ilmakuivattua kinkkua lähivuorilta Monchiquesta. Continenten aulassa oli marraskuussa muutamana päivänä isokokoinen, tanakka nuorimies pohjoisesta, Mirandelasta, myymässä erilaisia maataloustuotteita, kinkkuja, oliiveja, juustoja ja chorizoja.  Myö ostettiin häneltä oikein kunnon köntti sikäläistä presuntoa, vähän juustoo, oliiveja ja yksi makkaranlenkura. Kaikkiaan saatiin törsättyä vissiin parikymppiä, se iso kinkkupala makso viistoista euroo ja sitä piisas aika pitkään. Ja hyvää oli sekin, onneksi olin älynny tuoda Suomesta oivaillisen ilmakuivatunkinkunleikkuuveitsen (hitto, miusta on hauska värkätä noita uusia yhdyssanoja joskus eli aina kuin mahdollista!)

Migasia eli eilisestä leivästä tehtyä lisuketta on nyt syöty parissa paikassa. Mistralin migaseista näkee painajaisia vieläkin, O Mata Porcosin versio sen sijaan oli namia. Leipätahnaan oli lisätty vähän kärtsättyjä chorizopaloja ja siitä oli paistettu inhimillisen kokoinen lettunen possujen kylkeen (tilattiinkin kyllä puolikkaat annokset, täällä on aika yleistä, että päivän ruoan eli prato do dian saa joko kokonaisena tai puolikkaana eli meio dose), suolaakaan ei ollu järjetöntä määrää. Leipää ihtenään olis tarjolla aina ruuan kanssa, joskus otetaan, mutta aika usein ei. Pikkunälkään tietysti erilaiset bifanat eli sianlihalla täytetyt sämpylät on onnen omiaan ja välillä ei voi vastustaa valkosipulileipää (pão com alho), ei varsinkaan O Farolissa. O Barãon juustopäällysteinen valkosipulileipä on sitten jo ihan puhasta syntiä, se.

Koska ravintolaruokien yhteyvessä ei hirveesti tuoretta vihreetä oo tarjolla, sitä mätetään sitten kotosalla.
Kuvassa yksi salaatin kerä siivottuna ja jaettuna kahteen kolmen litran pakastepussiin.
Tapa on todettu parhaaksi salaatin säilyvyyden kannalta, ei edes meille uppoo moinen määrä kerralla!

Pari tapaspaikkaakin on Lusanan lisäksi bongattu. Lusana on ollu pitkään fechado para ferias, mitä myö on ihmetelty. Loman syy selvisi lopulta yhdellä Continente-käynnillä, kun nähtiin Susanaa ja hää kertoi olevansa erittäin pahoinvoivasti raskaana (kolmas tulossa), jos tokenee, aukaseevat tammikuussa. Kop & Tapas on varsinaisesti viini- ja herkkukauppa, mutta sieltä saa myös pieniä (suhteellinen käsite) annoksia, joista Muxama de atum eli kuivattu tonnikala on ihan älyttömän hyvää. Se tarjotaan tuoreen valkosipulisilpun ja hyvän neitsytoliiviöljyn kanssa samaan tapaan kuin carpaccio, ohuen ohueksi leikattuna siis. Paikan mustasilmäpapu-tonnikalasalaattikin oli oivaa. Sitä vaan saatiin ootella, kun ei sattunu olemaan kaapissa tomaatteja ja omistaja läksi niitä jostain etsimään, sillä aikaa kokki kävi meijän kanssa rupattelemassa, mutta hyväähän jaksaakin oottaa vai miten se vanha sanonta sanoo. Siellä on muuten sellainen systeemi, että voi valita minkä vaan pullon kaupan hyllystä halutessaan ruuan lisäksi juomaa. Viinin hintaan tulee 2,5 euron tarjoilulisä, mikä ei todellakaan ole paljon. Siis oikeita laatuviinejä pullo pyöreesti kympillä ravintolassa, ei paha miusta. Laseittainkin on kyllä ihan hyvä valikoima tarjolla.

Kop & Tapasin kokki on ollut tekemässä ruokaa myös Arturilassa ja taannoin jaliksenkatselukäynnillä sitten selvis, että hää on isännän tytär – pienet on piirit täälläkin. Tytär on tosi mukava ihminen, joka yrittää puhua meille mahdollisimman paljon portuguêsea, mistä ollaan iloisia, mutta mikä toisaalta aiheuttaa meille jatkuvaa pään kivistystä ja lisää ennenaikaista harmaantumista…

Toinen uusista tapastelumestoista (tapas on muuten paikallisella kielellä petiscos eli välipalat, mutta käyttäävät silti tota spanskisanaa paljon) on Tapa Latina, sieltä saa ihan älyttömän hyviä piiraita. Kana-pinaattipiirakka ja tonnikalapiiras esmes oli ihan uskomattoman maukkaita ja köykäsiä, vaikka ne oli voitaikinaan paistetukin, munamaidosta ne onneksi ei olleet ikinä kuulleetkaan. Muitakin hyviä paloja sieltä saa, myös presuntoa tietysti, heillä Alentejosta. Jälkkäriksi voi ottaa yhden version paikallisesta viikuna-mantelisysteemistä, heijän versiossaan viikunat ja mantelit on jauhettu, mukaan on lisätty suklaata ja brandyä tai jotain muuta viinasta ja sitten pyöräytetty siitä pingispallon kokoinen makupala, joka on just oikee määrä aterian loppuun (jälkiruoka = sobremesa). Ikävä vaan, että Tapa Latinan eväissä on piilosuolaa ilmeisesti ihan järkyttävät määrät, koska myö kumpikin ollaan kuin keitaalle päästetyt kamelit siellä käytyämme. Tästä raflasta vinkkasi meille viiniretkioppaamme Fábio, joka kehui myös yhtä bachalauun keskittynyttä paikkaa. Ehkä se on lopulta sielläkin pakko käydä ja eka kapakala heittää huiviin, koska ainakin toinen vinkeistä osui nappiin.

Casa da Rochassa rantsussa käytiin syömässä ensimmäistä kertaa. Mie oon kiertäny sitä kuin kissa kuumaa puuroa, koska niillä on rannan halvin kolmen ruokalajin menu (8,50 tms.) ja se ei yleensä hyvää kerro. Sen lisäksi ite rakennus on oikee turistiesitteen unelma, kaunis ja kauniilla paikalla. Silti viime talvena olin jo, että mennään, mutta silloin se oli fechado para ferias. Nyt oli auki ja olikin hyvä paikka käydä. Rahaa paloi kyllä ihan eri tyyliin kuin muualla (emme siis ottaneet menuita), mutta enpä oo muualla lehmän kalliimpaa filettä syönykään, muriata oli ja lisukekasviksetkin oli napakoita eikä mitään koiranoksentamia. Sen lisäksi palvelu oli pelkkää häröilyä ja sehän on aina pelkkää plussaa! Jälkkärisuklaavaahto oli oikeeta moussea eikä mitään suklaalla värjättyä liivateklimppiä, kuten menu-rafloissa yleensä, ja sen lisukkeena tuli pari pientä leivonnaista ja kirsikkalikööriä, muito boas oli ne!

Presuntojen kunkku on mustan possun lihasta tehtyä, sitä ostettiin hallista peräti 100 g yhden illan herkuksi, hinta oli käsittämättömän halpa 4,70. Sen kanssa samalla tapastelulla syötiin kotiin Kop &  Tapasista ostettua kuivattua tonnikalaa ja Continentesta löytynyttä kypsytettyä lampaanmaitojuustoa, joka muistuttaa Manchegoa. Sitä syödään nykyisin leivänpäällisenä, tapaksena ja jälkkärinä kera hunajasta ja (sitruuna)timjamista tehdyn dipin ja paahdettujen manteleitten.

Omat petiscot, vasemmalla edessä kuivattua tonnikalaa Kop & Tapasin tyyliin,
oikealla mustan possun presuntoa.
Lisäksi sämpylää, oliiveja, juustoo ja rucolasalaattia ja tietysti juotavaa,
viiniretkeltä Quinta do Frances -tilalta ostettua valkoviintä. 

Kakkujen kunkku on sitten kai Bolo Rei (kuningaskakku), jolla on myös feminiini vastine Bolo Rainha (kuningatarkakku siis). Jälkimmäistä ei olla syöty ja edellistäkin vaan siksi, että Mundo do Cafén tyyppi halus vaihteeksi esitellä meille perinteistä jouluherkkua. Ihan hyvää se oli, ei liian imelää ja maku oli kevyen appelsiininen. Päällä koristeena olleet säilykehetelmät vaan aiheutti hiukka väristyksiä – säilykekirsikoita ja silleen... Kuningatarkakku on koristettu manteleilla, se ehkä saattais sit olla enempi miun makuun, sitä sit vois varmaan testata ensi jouluna.

Kuningaskakkua yhdenhengen versiona, mutta riitti hyvin meille kahdelle.

Kotona on syöty paljon samoja eväitä kuin aiemminkin täällä ollessa, esimerkiksi kania, jota on ravintoloista löytyny vaan lounasaikaan. Yhden kerran testasin sitä Gardosasin kanapaikassa, missä se oli ensin leivitetty ja ruskistettu ja sitten kypsytetty loppuun tolkuttoman sipulimäärän kanssa valkoviinissä. Oikein hyvää oli itse kani, mutta enimmät sipulit söi herra vastapäätä. Viime kesänä Suomessa torilta ja jopa kauppojen vihannesosastoilta sai hyviä hunajanauriita ja retiisejä käyttökelpoisine naatteineen, mikä miusta on aiemmin ollu tosi harvinaista. Täällä naatit on arvossaan ja niistä onkin tosi kiva tehä ruokaa tai ruuan lisuketta. Kauppahallista sai viimeeksi tuoreita porkkanoita, joissa niissäkin oli aivan älyttömän fressit naatit, osaksi kauniin viininpunaiset. Niistä, retiisien naateista sekä jostain muusta vihreestä, oisko ollu pieni määrä pinaattia, ja keitetyistä perunoista tein muhennosta, johon lisäsin kolmenjuustonkermaa ja valkkaria. Tuli hyvää. Potaateista tuli tehtyä pitkästä aikaa myös vanhanaikaiset uuniperunat, joihin tungettiin täytteeksi haudutettuja possunposkia. Oli muuten hyvää sekin. Enkkujen jacket potatoes löytyy täältä melkein kuppilan kuin kuppilan listalta, ei vaan oo tullut testattua.

Välillä on sitten fiilistelty olemattomalla koti-ikävällä. Continentesta sai kerran pienen laatikollisen hapankorppuja eli Finn Crisps (Vaasan), enää niitä ei oo näkyny. Toin mukana omaa leipäjuurta kuivattuna ja Continenten Área Vivasta löysin vihdoin täysjyväruisjauhojakin leivän tekoon. Tuo ”elämänalue” sisältää kaikkee terveelliseksi luokiteltua superfoodia ja luomujuttuja, mikä kertonee rukiin merkityksestä täkäläisessä ruokavaliossa – ihmeainetta! Luomurukiit myydään 500 g:n pakkauksissa ja yhden kerran siellä itse pakkauksessakin oli elämää tai oli ainakin ollu seiteistä päätellen. Ollaan kuitenkin saatu hapanleipää sen verran kuin sitä on tehny mieli.  Jouluruoaksi aatonaatonaattona vihonviimeisen joululaulukonsertin jälkeen otettiin pakkasesta oottamassa ollut puolikas ruisleipä, päälle norjalaista lohta kraavattuna ja lisäksi keitettyä kananmunaa ja voita. Pääruuaksi syötiin kahden hengen muka-joulukinkku eli ite suolattu possunpotka, keitettyjä pottuja ja haudutettua hunajalla maustettua porkkanaa ja naurista. Juomana oli portugalilaista, halpaa espumante brutoa, jota käytiin ostamassa Kop & Tapasista konsertista kotiin mennessä. Ostoksien jälkeen pää oli ihan sekaisin portugalista, kiitos Arturin tyttären suulauden – Ajudar! Apua! Jälkkäriksi alentejolaista valkoista jälkiruokaviiniä (late harvest viognieria, tuottajana Terras d’Alter) ja ranskalaista Roquefortia kera persimonin.

Luomurukiista paistetut reissarit, harjoitteluahan tää oli, mutta kyllä ne syödyksi tuli.

Tokalla kertaa oli jo enempi meininkiä limpussa, eka pala on jo hävinny maistiaisiks parempiin (tai ainakin meijän) suihin.

Siinähän ne tärkeimmät joulunvietot sitten olikin, varsinainen joulu meni telkkua katellessa, sitä sun tätä syödessä (aattona lampaankyljyksiä, joulupäivänä sosekeittoo potkantähteillä) ja Suomen-lentoa ootellessa.

Mira Vaun remontin valmistumista ootellaan, tää kuva on otettu jo muutama viikko ennen joulua.
Suomeen lähtiessä hiekkakasat oli vajuneet, mutta kaikki sähkökaapelit oli kaivettu seinistä näkyville ja työt sisällä ihan vaiheessa, että voihan se olla, ettei tänä talvena enää tartte tuolla käydä...

Iloista joulua ja menestyksekästä uutta vuotta!

Ollaan joulun alku täällä ja tapaninpäivänä Suomeen, paluu 13.1.2016. Ihan älyttömän kiva välillä päästä puhumaan pelkkää suomea (alkaa pää olla ihan pehmeenä portugalin osaamattomuudesta) ja tapaamaan kavereita. Sitä odotellessa!

Tällanen on päänsisus liiallisen vieraan kielen annostuksen jälkeen....

Iloista joulua ja menestyksekästä uutta vuotta 2016!

A Casa (Con) Vida às Quintas-feiras eli talo on elossa torstaisin

Kyseinen talo on Casa Manuel Teixeira Gomes, kaupungin ylläpitämä taidetalo, jossa järjestetään näyttelyitä ja pienimuotoisia konsertteja, joihin kaikkiin on vapaa pääsy. Senhor Teixeira Gomes (1860–1941) on vähän kuin paikallinen Mannerheim. Jos on Mikkelissä liki joka kulmalla joku Marski-alkuinen putiikki tai pytinki, täällä on sitten tämän Manun mukaan nimettyjä instituutioita. Hääkin on ollut maansa presidentti (1923–1925), muistelmakirjailija ja kirjoittanut muutakin, maailmanmatkaaja ja kuollut ulkomailla.

Joulukuussa Manun talossa on torstaisin (ja muinakin päivinä) ollut erilaisia konsertteja ja muita esityksiä. Myö on käyty parissa torstain kuorokonsertissa (Grupo Coral Adágio, Grupo Canto Renascido) ja yhdessä perjantaisessa kitarakonsertissa, jossa Paulo Galvão soitteli – tai ei kyllä mitään soitellu, soitti ihan tosissaan ja hyvin soittikin klassista kitaraa (esitys oli nimeltään Recital de Guitarra Clássica).

Eka ja viimenen käytiin, keskimmäinen jäi kokematta...

Nuo torstaikonsertit on olleet kyllä ihan hulvattomia tilaisuuksia, karnevaalimeininkiä suorastaan. Esiintyjiä on ollu jotakuinkin saman verran kuin yleisöä, joka yleisö on ollu joko esiintyjien kavereita tai sukua (myö vissiin ainoot ulkopuoliset, yhtä miestä kyllä epäillään, oli nimittäin siellä kitaraakin kuuntelemassa, mutta on hää silti paikallinen) ja on tulla lampsinu paikalle vähän miten sattuu. Myös kuorolaisten esitykset on ollu vähän mitä sattuu, enemmän intoa kuin harjoiteltua taitoa ja yleisö on välillä joikhannu samalla innolla mukana. Eka kuoro oli kuitenkin paremmin kartalla ja heillä oli osittain oikeesti vaikee ohjelmistokin. Toka porukka taas laulo ihan silkasta laulamisen ilosta, sama kappale kaikilla, mut jokainen veti ihan oman mielensä mukaan. Ensin lavalla oli neljä naista ja kaksi miestä ja sähköurkusäestäjä ja välillä sitten puolet yleisöstä meille yllätykseksi muodostikin toisen kuoron ja se olikin sitten enemmän mölyämistä kuin musiikkia ennen kuin sit lopuksi jatkettiin alkuperäiskokoonpanolla, josta kyllä toinen mies oli ulkoistanu ittensä. Isommassa kokoonpanossa meille esiteltiin myös ennen tuntematon soitin sarronca eli ronca, jossa rummuntapaisen soittimen kalvon läpi on työnnetty joku vitsa, jota vedellään eestaas ja saahaan aikaiseksi sellainen kumma trump-trump-ääni (järkee siinä on ihan yhtä paljon kuin D. Trumpinkin ääntelyissä), mikä vaan lisäs meteliä mölyyn. Hauska se oli silti! Kummassakin kuorokonsertissa kovassa suosiossa oli kaunis kansansävelmäjoululaulu Natal de Elvas eli joulu Elvasissa. Siitä voi kuunnella lapsikuoroversiona osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=IRNhELKtMLs. Näistä konserteistahan myö ei tietenkään mitään välispiikkejä ymmärretty, mutta huumortyyppejä tuntuvat olleen kaikki puhujat, ainakin yleisö säännöllisesti hörähteli. Laulujen sisältökin jäi pimentoon, mutta joulukonserttien kyseessä ollen Jesse (o Jesus) aka Lapsi (o menino), Joose (o José) ja Maija (a Maria) aka Rouva (a Senhora) aka Neitsyt (a Virgem) oli kovasti tapetilla.

Kitarakonsertti olikin sitten jo jotain ihan muuta, harmi vaan, että sitä kuulemassa meitä oli vaan puolen tusinaa ihmistä. Artisti Paulo kuitenkin käyttäytyi kuin ammattilainen ainakin ja saatiin kuulla kaunista klassista kitarointia, teemana valssit ja masurkat. Varsinkin hänen oma sävellyksensä Aurora uppos minuun. Kitarataiteilijalla on omat nettisivut (http://paulogalvao.weebly.com/), jossa voi käydä kuuntelemassa paria näytettä ja Youtubestakin taitaa jotain löytyä.

Valssia ja masurkkaa, olkaa niin hyvät!

Eka konsertissa yksi laulajista oli niin lentsunen, että ei pystynyt laulamaan vaan tuli istumaan yleisöön ja pärskimään meijän eteen, tuloksena kuorolaulajantauti. Yritin sitten toisen konsertin aikana palauttaa saadun taudin sinne, mistä oli tullutkin – hyi miuta! Konserttien lisäksi on tutustuttu näyttelyihin. Reciclart oli Gabriel Nobre -nimisen puusepän tekemiä kierrätyspuutöitä, osa oikein kivojakin. Sitten oli näytillä posliinimaalausta, käsitöitä ja ilmavalokuvia Portimãosta. Aiemmin oli ollut joulukoristeaskartelutöitä ja toisaalta ihan oikee taidenäyttely, jossa oli kolmen taiteilijan maalauksia. Niistä Pascale Feyn työt oli miun mieleen kovastikin (http://artcatto.com/artists/pascale-c-fey/).

Toi potkulauta on niin kaunis, että jos olis tilaa, mikä ettei ihan vaan koristeeks olohuoneeseen...

Kaikenlaista on siis tarjolla ja näitä erilaisia rientoloita myö bongaillaan Continenten aulan ilmoituksista, osoitteesta visitalgarve.pt ja suoraan jo löydettyjen paikkojen nettisivuilta. Yksi vielä käymätön paikka on sekin kaupungin ylläpitämä, Casa das Artes, jossa pitäävät majaansa mm. tuo ekana mainittu kuoro, balettikoulu ja muutama taiteisiin ja/tai erilaisin tapahtumiin keskittyny yhdistys. Siellä järjestetään myös joitain esityksiä, mutta ei olla siis yhdessäkään käyty. Viime talvena olis ollu jotain kiinnostavaa, mutta silloin en vielä hahmottanu osoitetta ja käymättä jäi. Talon paikka löydettiinkin lopulta vahingossa, oli taas yksi SPP ja sillä kertaa ei menty kovin pitkälle. Hortoiltiin käymään Continenten vastapäätä tien toiselle puolelle Lidlissä (josta ei taaskaan löytyny mitään), Aldissa (eka kerta, mutta ei sieltäkään mitään löytyny), mutta näitten kahden naapureina majailevien germaanien välimaastosta sitten löytyi tuo taidetalo – ei ollu hukkareissu lopulta kuitenkaan.

Juhlitaan joulua teeaikaan

Tunnistatko luettelosta Jouluyö, juhlayön (helppo, yksi piste) tai Kulkuset (vaikee, 10 pistettä)?

Viimeisin, mutta ei todellakaan vähäisin Manulan joulukonserteista oli Grupo Coral de Portimãon tiistain (jouluaatonaatonaaton) joululahjakonsertti teeaikaan. Tää kuoro oli jo ihan ammattimainen, keski-ikä vaan oli lähempänä seittämääkymmentä, mikä väkisinkin vaikutti osaan laulajien äänistä, mutta välillä soi kyllä komeesti. Sovitukset oli aikas vakavia, tuo pakollinen Natal de Elvaskin oli enemmän virsi kuin iloinen jouluviisu. On muuten kumma juttu, että tuo tratitionaalinen veisu on niin vaikee, että yhdessäkään konsertissa kaikki soolot ei oo menny niin kuin pitäis. Youtubestakin löytyy yksi esitys, jossa mies (on muuten kai ollu tän vuoden Portugalin Voicessa kilpailijana, vähän funtsin, että mistä on tuttu) onnistuu, mutta naisparka sitten taas ei (https://www.youtube.com/watch?v=Mow3qASvKLQ). Laulun lisäksi saatiin kuulla runonlausujia (declamadores), mistä ei mitään ymmärretty, mutta jouluun nekin jutut taisi kaikki liittyä ja yksi lausujanainen oli sen verran taiteelleen omistautunu, että sitä keskitty seuraamaan ihan ummikkonakin.Konsertin päätyttyä tarjolla olis ollut teetä ja paakkelsia, mutta myö jätettiin väliin, niin kuin se yksi mieskin, joka meijän lisäksi on ollut joka esitystä seuraamassa – varmaan niissäkin, jotka myö jätettiin väliin.

Videoklippejä konserteista osoitteessa: http://1drv.ms/1MZTNPV

Monty Python -jakso, jota ei koskaan esitetty

1. kohtaus

Nainen ja mies heräävät. Päättävät aamiaisen jälkeen tehdä pitkästä aikaa pidemmän kävelylenkin, kun eivät kihti eikä flunssa enää pahemmin vaivaa. Kumpikin pukee ylleen lämpimästi päälle ja panee jalkaan kunnolliset kävelylenkkarit. Ennen kävelylle lähtöä he kertovat hotellin vastaanottovirkailijalle, että ovat vuodenvaihteessa pois parisen viikkoa, lähtö 26. joulukuuta. Virkailija on äimistynyt, koska yleensä kaikki (suomalaiset) ovat pois jo joulun.

Taas katsotaan maalaismaisemaa. Jos tarkkaan katsoo, myö humma on nähtävissä.
Alue sijoittuu meidän asumuksemme ja rannan hotellien väliin, vasemmalle suunnaten pääsee kirkolle.

2. kohtaus

Kävelyretki päättyy rantaan, jossa nautitaan nestettä ravintolan terassilla, toinen juo pienen oluen ja toinen mineraalivettä. Terassilla he vähentävät vähän vaatteitaan, koska talvipäivä on lämmin. Viereisissä pöydissä englantilaiset kanssahenkilöt ottavat aurinkoa sortseissa ja hihattomissa t-paidoissa. Ohi kulkee ihmisiä erilaisissa normaaleissa talvivarusteissa: nahkatakki, lämmittävä huivi ja nahkasaapikkaat tai hihaton t-paita, sortsit ja sandaalit.

3. kohtaus

Jalkapallonkatselubaari aukeaa. Omistaja asettaa papukaijan yhdelle lempipaikoistaan. Terassilla on hylätty kenkäpari, toinen kenkä lattialla ja toinen seinämällä. ”Hullu italialainen” oli ollut baarissa illalla, jäljelle olivat jääneet kengät, jotka omistaja heittää kaiteen yli jalkakäytävälle, aukaisee kuppilan ovet ja päästää asiakkaat sisään. Koira tulee rapsutettavaksi ja kaikki vaikuttaa hetken normaalilta. Omistaja kysyy, haluavatko asiakkaat katsoa ManU:n pelin. Kyllä, kiitos, jos se vain on mahdollista (ennen lähtöään katselupaikkaan pariskunta oli katsonut näytettävät pelit ja todennut, että ko. peli ei ole niiden joukossa). Omistaja ei löydä peliä tv-kanavilta ja alkaa syyttää Internetiä valehtelusta, koska hänen mukaansa siellä oli väitetty, että tietyltä kanavalta peli näkyy. Päädytään katsomaan Chelsean ensimmäistä peliä Tio Zén jälkeen (setä José meillä täällä Portugalissa). Samalla jatkuu jurputus pitkin baaria, että valehtelijoita ovat.

4. kohtaus

Pariskunta saa pöytään tilaamansa kannullisen sangriaa, joka on herkullista kuten aina. Siinä yhteydessä nainen antaa tyypilliseen sivistymättömään suomalaiseen tapaansa istualtaan omistajalle edellisenä iltana tekemänsä joulukortin, jonka sisällä on piirros baarin koirasta ja arasta. Omistaja haluaa kiittää poskisuudelmin ja kohtaus päättyy kummalliseen sylitanssiin sohvalla.

Koira Nina ja ara Cartuch (tai ainakin niin mie luulen, että sen nimi kirjoitetaan).
Eihän tuo muuten mikään kummoinen kuva ole, mutta katseisiin olen tyytyväinen.

5. kohtaus

Norjalainen saapuu baariin, ehkä hieman vasenta jalkaansa arastellen. Siinä on kihti. Hän istuutuu pöytään katsomaan Spurs-peliä ja odottaa omistajaa voidakseen tilata juotavaa. Kuluu noin puoli tuntia. Vihdoin omistaja kysyy norjalaiselta, haluaako tämä juotavaa. Vähän ennen tätä norjalainen on kehunut pariskunnalle, että omistaja tekee erinomaisia juomasekoituksia, joten hän pyytää tältä alkoholittoman juomasekoituksen. Vastauksena on, että en osaa, juo teetä – ja sitä paitsi, jos sinulla on kihti, sinun pitäisi juoda vettä ja syödä varsiselleriä. Norjalainen sanoo, ettei halua teetä ja omistaja menee asioilleen. Norjalainen katsoo pelin ensimmäisen puoliajan loppuun, selaa lehteä ja toteaa, että sen sijaan, että tv:stä näkyisi pelin toinen puoliaika, siellä onkin näkyvissä portugalilainen musiikkiohjelma. Hän päättää vaihtaa maisemaa.

6. kohtaus

Pariskunta toteaa, että haluaa mennä muualle nauttimaan päivällistä. Nainen menee eriöön, mutta ravintolan kokki tukkii tien. Nainen pohtii mielessään, miten tästä pääsee ohi niin, että paikkaan voi tulla vielä toistekin. Juuri, kun yhteentörmäys on liki väistämätön, kokki alkaa kehua naisen päällä olevaa neuleliiviä, miten ”artístico” se on ja nainen huokaisee helpotuksesta ja alkaa esitellä erilaisia tapoja, joilla liivin voi kiinnittää.

7. kohtaus

Pariskunta menee syömään ruokaravintolaan, jossa ei ole ennen käynyt. Paikka on kodikas, elävä tuli takassa jne. Tarjoilija ottaa vastaan tilauksen ja pariskunta ihastelee paikkaa. Toinen tarjoilija tulee pöydän ääreen, toteaa, että te ette olekaan se pariskunta, miksi hän luuli, mutta piirrän silti teille hymynaaman pöytään. Niin hän teki, otti tussin ja piirsi lasitasoon hymyilevän naaman. Pariskunnan nainen toteaa, että päivä on ollut kuin jakso Monty Python -sarjassa ja tuntuu jatkuvan samaan malliin, mutta että se on vain hyvä asia.

Kyl oikee takkatuli aina muutaman telkkarin korvaa!

8. kohtaus

Naapuripöydän asiakkaista yksi haluaa jälkiruuakseen cappuccinon, johon samainen piirtelijä vastaa, että se ei ole mikään jälkiruoka vaan aamiainen – mutta niin, että kaikki tajuavat hänen parodioivan nipottavien italialaisravintoloitten henkilökuntaa. Vähän myöhemmin samassa pöydässä keskustellaan lisukkeista, mitä voi ottaa minkä kanssa, jolloin keskustelu päättyy niin, että voitte ottaa mitä hyvänsä lisuketta joko pelkästään tai vaikka kaikkia pienen määrän, joko hänen kanssaan tai ilman. Lopulta pöydässä pyydetään laskua (la quenta) ja alkaa ”hirvittävä” huuto: Älä puhu minulle espanjaa! Seuraavaksi sitten saavat lyhyen portugalin kielen oppitunnin, ”Quero a conta”.

9. kohtaus

Pariskunta saa tilaamansa ruuat, joitten koon takia keskustellaan siitä, oliko ruuat oikeasti tarkoitettu vain yhdelle hengelle vai onko jossain neljä muuta henkilöä odottamassa ruokaansa. Ruoka on hyvää ja sitä myös henkilökunnalle kehutaan. Jälkiruokaa tilataan myös, Päätetään ottaa suklaavaahtoa yksi annos jaettavaksi. Tarjoilija ”ymmärtää” sen niin, että lusikoita tuodaan kolmelle, pariskunnalle kaksi ja hänelle myös yksi. Lopulta päivällinen on ohi ja pariskunnan mies tilaa laskun ”Quero a conta”.  Piirtelevä tarjoilija on hämmentynyt ja pariskunnan nainen kysyy syytä, eikö kysymys ollut ymmärrettävä. Päinvastoin, kysymys oli kuulemma paremmin artikuloitu kuin useimmilla portugalilaisilla, siitä hämmästys.

10. kohtaus

Pariskunta tekee lähtöä ravintolasta ja piirtelevä tarjoilija kiinnittää huomiota naisen neuleliiviin, kuinka hieno. Esitellään myös naisen miehelle tekemä villapaita sekä valokuva edellispäivänä tehdystä baarin eläinten kuvasta toiselle wanna-bee-piirtäjälle. Kohtaaminen päättyy poskisuudelmiin, sylitanssia ei tällä kertaa nähdä.

Em construção

Koko ajan täällä on joku paikka rempassa eli em construção ja hitaasti, mutta varmasti jotain tapahtuukin. Tän meijänkin asuinhotellin aula sai uuden sisustuksen tuossa taannoin ja talon takapuolen partsit on kunnostuksen alla. Vähän tänne tulon jälkeen tekivät hotellissa jotain vesihommeleita, eikä sitä suinkaan pietty tarpeellisen asukeille kertoo, milloin on veden tulo poikki. Onneksi ei kertaakaan käyny niin, että olis ollu joku pesukone päällä tai ite suihkussa samppoot päässä.

Toiminta ei yleensä kuitenkaan todellakaan ole sieltä nopsimmasta päästä. Continenten vessoissa on seinissä designmutikat, jotka on tarkoitettu takin ripustukseen. Edelliset pari talvea yhdessä kopissa mutikka oli särkyneenä ja nyt sitten tänä talvena sen tilalle on ruuvattu ei-niin-designkoukku, mutta ehjä. Samaisessa hygieniatilassa oli viime talven yksi käsienkuivain pois käytöstä, nyt oli sekin korjattu. Samaan tapaan kuin Volto Já voi tarkoittaa paluuta oikeesti pian tai ehkä ensi vuonna tai ei enää ikinä, myös ilmoitukset remonttien kestosta on aika viitteellisiä. On ooteltu yhden ravintolan, Mira Vaun, remontin valmistumista, mutta siellä on kai löytyny joku isompi vika, koska jo kertaalleen maalattu ravintolasali on revitty lattiastaan auki. Liekö valmistuu, ennen kuin omistaja on liian vanha jatkamaan yrityksen pitoa… Täällä kyllä on aika iäkkäitä nuo ravintoloisijat, Arturkin yli seittämänkymppinen. Välillä viiksensä oli iänmukaisesti harmaat, mut nyt on taas väriputkilo heilahtanu, tällä kertaa ihan siistiä tummanruskeaa eikä sitä aika julmaa korpinmustaa, mitä sitäkin on nähty. Käytiin viettämässä osa yhdestä SPP:stä O Barãu -nimisessä ravintolassa, missä oli kanssa yksi rouva, joka oli varmaan samaa ikäluokkaa ja hiukan oli ulkopintojen katteita värjäilty hänelläkii, viiksiä ei kyllä joko ollu tai sit ne oli ajeltu!

Kuppiloissa on kaiken aikaa jotain pientä laittoa menossa, kerran Arturilla oli joku sähkölaitteen näköinen värkki avattuna baaritiskillä montteerettavana, aateltiin, että parempi kun ei tiedetä yksityiskohtia ja siirryttiin hyvässä järjestyksessä sivummalle… Brassibaarin nykyhaltija taas räpläs ulko-oven lukkoa, mie kysymään, että ootko murtautumassa sisään vai ulos, mutta ei hää kyllä ymmärtäny. Yläbaarissa oli viimeeksi koko baaritiski irti ja terassilla tuunattavana, silti palvelu pelas ja tilatun grappan sijaan meille pakkomyytiin jälleen kerran takahuoneesta kaivettua medronhoa, sitä vuorten tanakkaa ilolientä. Taitaa se grappaputeli olla vaan hyllyn täytteenä, luulen ma.

Kaupunkikin tekee koko ajan joitain kunnostustöitä, viime talvena laittoivat Avenida das Comunidades Lusíadas -kadun keskikorokkeet ja liikenteenjakajat uusiksi ja nyt sama näkyy jatkuvan suihkulähdeliikenneympyrän jälkeen Varienta 8:lla. Nuo raitit on Praia da Rochaa eli rantsua lähinnä olevat autotiet, joita pitkin turistit asuntoautoineen sun muineen siirtyy paikasta toiseen – vuan käytteehän niitä tok paikallisettii… Korotuksista on revitty pois kaikki vanhat puskat ja tilalle tuotu enempi japanilaista estetiikkaa, valkoista, tiilenpunaista ja mustaa kiveä graafisesti aseteltuna ja muutama palmu sinne tänne istutettuna. Ihan kivan näköistä, ongelma vaan on se, että nyt ohikulkijoitten korokkeille heittämät roskat ei armollisesti peity mihinkään kasvillisuuteen vaan käyvät aika pahasti silmään.

Joku kaupungin pikkukoppi on saamassa uutta ilmettä...

...ja läheisen talon pihan vuosi sitten aloitettu maisemointi odottaa jatkoa - tai mistäs mie tiijän,
jos se vaikka on ihan valmis jo!

Katutöistä lystein on ollut tuolla rannan läheisyydessä rakennettu ihka uusi katu parkkipaikkoineen ja kääntymispaikkoineen, joka ei vie minnekään. Tai vie, sieltä päästä löyty mustalaisten romuvarasto ja hevostalli, mutta ilmeisesti se ei oo ollu se varsinainen tän infrastruktuuriyritelmän kohde vaan uudet huoneistohotellit, jotka on laman tai jonkun muun takia jääneet haaveitten tasolle. Kadun yhteydestä löytyy myös kivetty jalkakäytävä valaisimineen, joka sekään ei vie mihinkään, mut sattuuhan näitä. On sitä siltarumpupolitiikkaa ja pekkarointia ollu Suomessakin ihan riittävästi, mikäli muistini minua oikein palvelee.

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä...

... eikä polkukaan tää vie mihinkään.

Yksi jatkuvan kehittämisen kohteista on tää meijän olematon kielitaito, mutta aina sitä jotain näihinkin koviin kalloihin tarttuu. Välillä ilokseen huomaa lukeneensa jonkun paikalliskielisen tekstin, ottaneensa informaation vastaan ja jatkaneensa matkaa ilman, että on erityisesti pitäny kääntää juttu suomeksi päässään. Esimerkiksi lähibrassibaarin ikkunassa ollut ilmoitus Churrasco todos os Domingos kerto ihan selkeesti, että joka sunnuntai on tarjolla grillattua evästä – ilmotus pitää kylläkin tulkita niin, että joka sunnuntai, jos nyt ei satu sää tai joku muu pakottava tarve asiaa estämään. Sään suhteen suomalainen ratkaisu asiaan olis tietysti rakentaa sellanen suoja, että sää ei grillausta estä, mutta brassit hyväksyy huoletta sen, että ei se nyt vaan aina onnistu, vaikka kuin olis asia oikein painetussa julisteessa luvattu.

Sen on kyllä huomannu, että meijän kieli slangiutuu, käytetään ihan sujuvasti sekaisin suomee, savoo, enkkua ja portugalia – välillä saattaa sekaan lispahtaa jotain muutakin kieltä, josta osaa jonkun yhden onnettoman sanonnan. Sitten on vielä tää meijän kaikkien ulkomaalaisten ongelma, kun yritetään kertoilla toisillemme paikallisista käynnin arvoisista mestoista. Tuo aiemmin mainittu O Barão (Paroni) oli miun korvissa pitkään Überau, sen perusteella, miten Norski nimen mainitsi. On hänen lempipaikkoaan täällä ja sijaitsee tuolla rantsulla, mutta sen verran yhden sivukadun mutkassa piilossa, ettei myö oltu sitä aiemmin tajuttu, enkä sitä sattuneista syistä sitten googlaamallakaan löytänyt, ennen kuin tajusin ottaa käyttöön Earth-kameran ja ihan järjestelmällisesti aloin kadunvarsia tsekkailla ja oikean kuppilan kohdalla tuli valaistuminen, että tästähän siinä on kyse! Norski muuten sanoo Bacchuksen Nina-koiraa aina stupid cowksi, vaikka on sanovinaan stupid cão, mikä nyt sekään ei oo portugalia vaan sekasotku. Cão estupida taitais upota paikallistenkin ymmärrykseen, Ninotska vaan ei ole ollenkaan tyhmä, vähän dementti vaan.

Elämänvesi

Marraskuun alussa saatiin kunnon voimannäyttö luonnolta, kun vettä tuli kuin aisaa. Se oli kuitenkin poikkeuksellisen raju rajuilma. Albufeiran vanha keskustahan sai tuta oikein kunnolla. Nyt, joulukuun puolessa välissä on taas annettu varoituksia kovista sateista, saa nährä kuin käy... Kun tultiin lokakuun alkaessa, koko seutu oli ihan kuivaa korppua. Pari viikkoa siitä tuli ekat sateet, huomattavan hillityt sellaiset. Ja pari viikkoa niistä, koko luonto olikin taas aivan vihreenä. Ei ollut ollu kaupunkilaistytöllä mitään havaintoa siitä, miten nopeesti ruoho kasvaa, siis ihan oikeesti silmissä. Ruskeet laikut täynnä kaiken maailman roskaa onkin ykskaks ihan suoraan Eedenistä – hevosia odotellessa… Nuokkukäenkaalit alko silloin kanssa nostaa versojaan, kohta sitten onkin kaikki paikat keltaisenaan. Miun lempikukat, joitten arvelen olevan kosmoskukkia, on aukaisseet ensimmäiset nuppunsa ja kukintaa kestääkin sitten koko talven.

Hassulla tavalla vuodenajat heittää täällä häränpyllyä. Ensinnäkin se, että tuli tänne Suomen alkusyksystä, joka nykyilmastossa oli enempi loppukesää. Pohjoinen talvi jää siis kokonaan välistä. Toisaalta täälläkin on talvi, mutta kun se alkaa sillä, että maasto muuttuu vihreäksi ja kukoistavaksi, ei tällainen finski ihan hahmota sitä talveksi. Syksy on kyllä syksyä siinä mielessä, että sadetta piisaa ja puut tiputtaa lehtensä ja linnut riekkuu marjojen perässä.

Kaupungin kaikki suihkulähteet on tainneet olla toiminnassa, mitä ei oo aiemmin sattunu. EMARPin eli siis vesiviraston vieressä on taiteilijoitten näkemys Rio Aradesta eli tosta joesta, jonka länsipuolella Portimão makaa. Joen itäpuolella on Lagoa, jossa ei olla käyty edes pyörähtämässä tai no, auton ja junan kyydissä, mutta ei oikeesti. Aradekin oli tuon marraskuun myräkän jälkeen normisinivihreän sijasta ihan mudan ruskea, niin paljon maa-ainesta siihenkin oli valunu. Ruskeaa vettä piisasi joen suun jälkeen pitkälle merelle asti, ihan kuin vesi olis äkkiä madaltunu tosi paljon ja pohjan hiekka olis kuultanu läpi. Portimãon länsilaidalla on toinen joki, Rio Alvor. Siellä harjoitetaan simpukankasvatusta, jolle on käyny aika ohraisesti sillekin. Ovat saaneet altaisiinsa viruksia, joitten takia käytännössä kai kaikki nilviäiset on heittäneet henkensä, tuottajille kyseessä on miljoonatappiot. Sardiininkalastajillakaan ei edelleenkään mee hyvin, pyyntirajoitukset on aika rankkoja ja ilmeisesti vielä rankempaa on ensi vuodelle suunnitteilla. Tänä talvena on kuitenkin Continenten kalatiskiltä silloin tällöin sardinhaa saanu, myökin on sitä kerran pari syöty.

Rio Arade: taiteellinen näkemys

Rio Arade: aito ja alkuperäinen, mut väri on väärä...

Louléssa, joka on täältä itään, Albufeiran ja Faron välissä, veteen liittyy mielenkiintoinen ongelma. Sikäläisen vesifirman Infralobon keksimä ”makuuhuonevero” eli ylimääräinen maksu, jota peritään vain tiettyjen asuinalueitten asukkailta (lue: enkuilta) makuuhuoneitten lukumäärän mukaan, on saanu asukkaat ihan raivoihinsa, hyöhän ei tietenkään suostu maksamaan eikä heidän ERSARin (valtion vesi- ja jäteasioista vastaava elin) mukaan tarttekaan maksaa. Enimmillään se olis kai 150 euroo kuukaudessa normilaskun päälle. Silti, vaikka hyö on maksaneet varsinaisesta vedenkulutuksestaan, tää vesifirma on katkonu vedentulon, koska se ylimääräinen laiton maksu on jätetty maksamatta. Ainoot, kenelle vesi vielä kulkee, on pariskunta, joka on parkkeerannu autonsa vesimittarin eteen niin, etteivät asentaja pääse sitä sörkkimään. Mitä opimme tästä, kyllä kandee tulla eläkepäiviään tänne viettämään! (http://portugalresident.com/angry-expats-brand-loul%C3%A9-water-authority-%E2%80%9Cappalling%E2%80%9D)

Meillä veden kulutus kuuluu kuukausivuokraan, joten ei hätiä mitiä – toivottavasti! Juomavetenä ja enimmäkseen ruuanlaittoon myö käytetään pullovettä, vaikka raanavesikin on käyttökelpoista, ainakin jos viranomaisia (ERSAR) uskoo (http://portugalresident.com/portugal%E2%80%99s-tap-water-%E2%80%9Cnearly-perfect%E2%80%9D). Ongelmana taitaa olla vaan se, että hyö tekee mittauksensa ennen talojen putkistoja ja ne on sitten ne hasardipaikat. Silti, kyllä myö jonkin verran hanavettäkii käytetään, on vaan kovasti kalkkista, mutta kyllä siinä potut ja makaronit kypsyy ihan täysiään, riiseihin hauduttelen sitten pullovettä, joissa on todellakin eroja. Lusoa juo melkein kaikki, se on hajutonta ja mautonta eikä aiheuta ylläreitä ja on tietysti kalleinta (Continentessa 6 x 1,5 l = 3,42 €, muita saa yli euron halvemmalla saman satsin). Muutamaa muutakin on kokeiltu ja talousvedeksi hyväksytty. Yksi kokeilu kyllä loppu siihen, kun aamutee oli jotain ihan käsittämätöntä kuravettä, kupitkin näytti siltä kuin niistä olis vedetty tavaraa suoraan lietekaivosta. Kunnollisen teen löytäminen täällä on muuten taitolaji, jota myö ei vielä hallita. Melkein kaikki tarjolla oleva tee on pusseissa, onneksi osa niistä on ihan laatukamaa, mutta Earl Greyn ja English Breakfastin lisäksi on turha haaveilla vaihtelusta, jos ei sitten halua juoda ns. terveyshaudukkeita. Azoreillakin kasvatetaan teetä (Euroopan vanhimmat teeviljelmät on siellä) ja sitä ostettiin haudutusmunan sisään, mutta ei oikein napannut… Nyt on tehty oma sekoitus, jossa on kahta irtoteetä eli Earl Grayta ja azorilaista, lisäksi kuivattua ananasta ja hibiscusta eli siis kiinanruusun kukintoja.

Tästä päästään sujuvasti elämänveteen (eau de vie), joka joissain tapauksissa on giniä. Jostain syystä aluksi kai Espanjassa ja nyt sitten täällä on keksitty tehdä ginistä hipstereitten lempidrinksu ja ehkä sitä voi juoda muutkin. Eli siis hifistellään eri ginimerkeillä, erityisesti tietysti portugalilaisilla, ja mietitään, miten kustakin saisi parhaan irti. Oikeesti kyse on tällasen skeptikon mielestä ihan aidosta kusetuksesta. Jos kastemaljan kokoiseen lasiin pannaan pohjalle ekaksi puoli desiä giniä ja siihen mausteita, se vaikuttaa ihan vakuuttavalta – jos siis niitten annetaan muhia jonkin aikaa. Mutta kun siihen samaan syssyyn sinne heitetään jäitä ja tonicia ja aletaan imemään ääntä kohti, ihan sama, mitä ne mausteet on, ei nyt ihan homeopatiaa, mutta taatusti yhtä vaikuttavaa!

Kastemaljat
Vasemmalla Snow Dog: Wild Snow Dog -gini, sitruunankuorisuikale ja katajanmarjoja (5 €)
Oikealla Gin Tinto: Gin Tinto Red Premium -gini, sirtuunankuorisuikale ja kardemumman siemenpalkoja (9 €) 

Tässä yksi resepti kokeilua varten

5 cl giniä (reseptissä alkujaan BIG BOSS Gin)

1 ohuesti viipaloitu mansikka

1 mulperimarja

kuivattua kiinanruusua

20 cl kunnollista tonic-vettä

Täytä iso –siis oikeesti iso pallopohjainen lasi jäällä. Lisää gini ja mausteet ja sekoittele, kunnes kaikki on kylmiä ja kunnolla sekaisin. Päälle tonicit ja kevyt sekoitus (http://www.sipsmith.com/blog/articles/around-the-world-in-80-gins-portuguese-gin).

Myös Suomessa näköjään kohistaan ginistä, Kyrö Distillery Companyn Napue-gini kuuluu saaneen jossain arvostetussa viinakilpailussa sarjansa parhaan palkinnon (http://www.hs.fi/ruoka/a1437444358242). Tuon Hesarin jutun kuvituksen perusteella ginistä tehyn GT:n maustamismeininki on hyvin samantapainen kuin täälläkin, pari puolukkaa ja napsu rosmariinista, sillähän se hoituu… Iltasanomissa oli samaan makumaailmaan osuva ginidrinkki, jossa sentään puolukasta ja rosmariinista oli tehty makusiirappi juomaa maustamaan, eli vaikutus lie todellinen (http://www.iltasanomat.fi/ruokala/resepti/art-1447898027413.html). Otetaas sille: Terveydeksi – Saúde! Se olis muuten tarpeen, ei oo taksikuskintautia, nyt on kuorolaulajantauti vaihteeksi, mut samaa räkimistä ja pärskintää kuin edellisessäkin...

Hyvää, sanoi norjalainen mies, itsenäisyyspäivää

Joulukuun kuudes tehtiin lähtöä Bacchukseen ja mie kieli poskessa ehotin, että otetaan tabletti mukaan ja katotaan linnanjuhlia toisella silmällä. Omasta mielestäni oikein hauskankin vitsin väänsin, vaan niin se taas elämä yllätti. Myö tultiin ovelle samanaikaisesti Arturin ja Norskin kanssa, siinä porukalla astuttiin sisään ja koira seuras perästä, normimenoa siis.

Kun oli asetuttu, paikkaan rynni kolme suomalaista ja alkoivat siinä virittää tietokonetta nettiin ja kiinni yhteen telkkareista, Arturin kanssa asiasta sovittuaan, tietysti. Ei se ihan sujuvasti menny, mutta lopulta kuva Suomesta oli näkyvissä ja lisää finskeja lappo uksesta, porukassa näkyi olevan myös Lusanan fado-konsertin häiriköitä. Kovaäänistä puhetta piisas taas, kaljaa alko kulua, ainakin yksi tuoppi särky ja myö jaliksen kattojat oltiin aika ihmeissämme. Myös siksi, että Newcastle anto Liverpoolille kuokkaan 2–0. Ulkomaalaisille myö selitettiin, että kyseessä on maailman tylsin tv-ohjelma, kaksi tuntia kättelyn katsomista. Sitäkin vähän omassa pienisieluisessa mielessäni kummastelin, että tänne tullaan Suomen veroja pakoon, mutta että itsenäisyyspäivää pitää sitten viettää niin, että ravinteli raikuu – outoa on se. Silti, ihan kiva, että itsenäisestä maasta on tänne tultu ja itsenäiseen maahan toivottavasti joulun jälkeen palajamme.

Siel se Sale vieraitaan tervehtää

SPP

Siivoojienpakoilupäivää (SPP) vietettiin tällä kertaa Lagosissa. Olin NIIN ylpeä ittestäni, kun osasin ostaa meille junaliput ihan portugaliks (meno-paluu = ida e volta), oikein piti tuulettaa kassalla – onneksi oli huumorintajuinen myyjä! Kielen opiskelu on ollu vähän sitä ja tätä, yritän olla olematta iltasin aktiivinen, kun sitten ei tuu uni. Muutaman viikon vanhaa Correio da Manhãa oon sivu kerrallaan tavaillu, mutta kun sen uutiset on jo tosi entisiä. Silloinen hallitus oli vallassa 11 päivää ja kaatui heti ensimmäisessä eduskuntaäänestyksessä, joka koski hallitusohjelmaa. Ei mikään ylläri, kun kerran oli vähemmistössä olevan keskusta-oikeistoporukan luomus. Sen jälkeen sama poppoo kyllä jatko aika pitkään toimitusministeriönä, koska restentti ei olis millään halunnu nimittää sosialistipääministeriä, mutta lopulta oli pakko. Katotaan, kuinka vasemmistolaisille käy, heillä kun on se enemmistö.

Vaan varsinaiseen asiaan. Lagosiin mentiin siksi, että siellä on ainoa tietämämme kirjakauppa, josta saa käytettyjä enkunkielisiä kirjoja. Otettiin matkaan omat suomenkieliset luetut ja nyt siellä on ensimmäiset finskit kirjat hyllyssä, hyö maksaa ostaessaan kirjoista kilohinnan, yksi euro / kilo. Saatiin omistamme kolme ja kun sitten ostettiin kolme englantilaista, maksettiin vielä toiset kolme euroo väliä. Ihan hyvä diili miusta. Matkaan lähteneet kirjat oli P.D. Jamesia (Death in Holy Orders eli Usko ja epäilys), Reginald Hilliä (Good Morning, Midnight, jota ei vissiin ole suomennettu) ja Louis de Bernièresiä (Notwithstanding, ei taida löytyä suomeksi tätäkään). Jälkimmäisen kirjailijan nimi ei mitään kelloja soitellut, mutta olis pitänyt mandoliinia heläytellä, koska on siis kirjoittanut Kapteeni Corellin mandoliinin (hyvä vitsi, heh heh).

Lagosissa etsittiin myös kenkäkauppaa, joka netin mukaan myy Arcopédico-kenkiä. No, ei löytyny, siinä paikalla oli joku ihan muu firma ja fasepookkiakin ovat päivittäneet viimeeksi pari vuotta sitten. Arcopédico.com-nettisivu taas on Em construção, joten sieltäkään en päässy asiaa tarkastamaan. Kirjakaupan vieressä sattui kyllä olemaan popoputiikki, joka noita kenkiä myy, mutta oli vaan pari mallia eikä yhtään mieleistä. Olis ollu kiva törsätä veronpalautukset, mutta kun ei niin ai. Shoppailua ei oo tullu paljon harrastettua. Yhden kolikkopussin ostin, kun rahat meni hyvään tarkoitukseen. Pussukka vaan on joku kiinalainen ties mistä matskusta tehty, haisee ihan kuolemalle. Pesun jälkeen se haisee pestylle vainaalle eli on edelleen käyttökelvoton. Samana päivänä tuli harrastettua muutakin hyväntekeväisyyttä. Täällä on tempauksia, jossa ruokakaupan ovella asiakkaille jaetaan pussi, johon voi ostaa erilaisia säilyviä ruokatarpeita, pussit kerätään kassojen jälkeen pois ja tarvikkeet jaetaan tarvitseville perheille. Myö yksi pussi täytettiin ja kympin verran ostettiin hyvää omaatuntoa.

Täällä törmää välillä aika hienoon katutaiteeseen, tässä otoksia Lagosista

Naapurikaupungista palattua oli nälkä ja mentiin lounaalle Toino zé - O Mata Porcos -ravintolaan. Siellä on käyty joskus aikoinaan varmaan ihan ensimmäisten ravitsemuspaikkojen joukossa (silloin syötiin kalaa ja soppaa). Sitten oli vuoden tauko ja nyt on käyty kaksi kertaa, viimeeksi syötiin kanaa ja nyt vihdoin ravintelin nimen mukaista possua migasien kanssa. Oli oikein hyvää, ei ollu liikaa suolaakaan chorizolla ryyditetyissä leipäkakkusissa. Kaikkien alkupalojen, juomien ja lisukesalaatin kanssa lounaan hinnaksi tuli 16,50 eli oli ns. hinta-laatusuhde kohdillaan.

Laatua ja vuodesta 1955 - samalta vuodelta on yhdet pattipolvet, joista on ollut ohjelmaa ihan riittävästi....

Tarvikkeet paikan mukaan

Oli se muuten älyhieno sattuma, että kolme vuotta sitten päädyttiin Portimãoon talven viettoon. Vaihtoehtojahan pitkin Algarvea piisais, mutta ainakaan ne paikat, joissa on käyty (Faro, Lagos, Albufeira) ei oo samalla tavalla tuntuneet meijän mestoilta. Täällä turistirannan ja vanhan keskustan kombo toimii meille paremmin kuin hyvin.

Hotelliin palattua päädyttiin toisen suomalaispariskunnan kanssa samaan hissiin. Olivat menossa illaksi finskien pikkujouluihin kaikista mualiman paikoista Bacchukseen! Artur viikonloppuna kyseli, tiedetäänkö myö suomalaisten kokoontumisesta siellä seuraavana keskiviikkona. Ei tiedetty, mutta kiitollisena otettiin varoitus vastaan – myös Norski ymmärsi yskän ja naureskeli partaansa, Artur sitten taas ei huomannut eikä tajunnut yhtään, että evvk, mutta toivottavasti heillä on ollu hauskaa! Arturille ilta on varmasti iloinen, ainakin kassakoneen luulis kilisevän moisissa pippaloissa aika taajaan, jos siellä on yli 20 suomalaista viettämässä laatuaikaa...

Kulttuuririentoja ja muuta ajankulua

Männä torstaina istuin aamiaisen jälkeen partsilla neulomassa ja katselin kaukaisuuteen merelle – ja aattelin, että ehkä Bar Miradouron terassilla olis kuitenskin kivempaa ja veden äänetkin kuultavissa. Otettiin jalat alle ja käpsittiin rantsuun ja tilattiin juotavaa. Mie halusin kerrankin lasillisen kylmää valkkaria. Se on yleensä vähän riskibisnestä, punkut on liki main aina juotavia, mutta valkoset voi syövyttää kiilteet hampaista. Tällä kertaa viini oli oikein hyvää ja sitä ja galãota ootellessa nähtiin eka kertaa delfiiniparvi ihan rannan lähellä. Elikoita oli varmaan puolisen tusinaa, ei siis montaakaan, mutta ihan hauskaa niitten hyppelyä oli seurata. Video saattaa löytyä osoitteesta http://1drv.ms/1MZTNPV ja delfiinit siitä ison kiven oikealta puoleta.

Illalla harrastettiin sitten oikein kunnon kyldyyriä, käytiin nimittäin Santa Casa da Misericórdia de Portimãossa kuuntelemassa Etelän klassisen orkesterin (Orquestra Clásica do Sul, http://www.ocs.pt/pt/home) puhallinsoitinosaston kamarikonserttia. Itse sali (Pavilhão Multiusos ”Provedor João Tavares” eli tuon tunistamattoman Jussin mukaan nimetty monikäyttöpaviljonki, missä paviljonki taitaa tällä kertaa tarkoittaa jonkinlaista lippusalia) oli aika tylsä tila, mutta eihän sinne seiniä ihailemaan oltukaan menty. Rakennuskompleksi kokonaisuudessaan on tarkoitettu erilaisiin sote-toimintoihin, on sairaalaa ja silleen ja kattojärjestö on tietty katolisen kirkon kanssa naimisissa. Ennen konserttia oli luovasti viininmaistatusta, eli kaikille läsnäolijoille tarjottiin maisteluannos (2 dl) Quinta dos Vales -viinitarhan Primeira Selecçãon punaista. Viini oli oikein hyvää, tsekkasin saman vuosikerran putelin Continentessa, siellä sitä myytiin vajaalla 8 eurolla, eli keskihintaista täkäläisittäin ja saatan sitä ruuan lisukkeeksi joskus ostaakin, kunhan viini on taas osa kummankin ravitsemusta. Tila sijaitsee naapurikaupungissamme Lagoassa, joka on vastikään valittu vuoden 2016 viinikaupungiksi (Cidade do Vinho 2016) AMPV:n (Associação de Municípios Portugueses do Vinho) toimesta. http://www.quintadosvales.eu/

Konserttiin oli varattu paikkoja viidellekymmenelle ja paikalla oli vajaa kolmekymmentä. Kun lipun hinta oli viis euroa, tuotto ei tainnut olla kovin kummonen. Ohjelmisto koostui meille tuntemattomien säveltäjien tuotoksista, mutta eipä tuo haitannu, kivaa oli kuunnella. Säveltäjät oli Georges Auric (Trio para Oboé, Clarinete e Fagote), Malcolm Arnold (Quinteto de sopros, Op. 2) ja Paul Hindemith (Septeto para sopros). Tuntemattomuudesta huolimatta sävellyksissä oli jotain tuttua ja googletuksen jälkeen selvisikin, että kaksi ekaa tyyppiä on tehny paljon elokuvamusiikkia, taas sivistyin lisää! Kamariorkesteri koostui huilusta, oboesta, kahdesta klarinetista, joista toinen oli joku bassoversio, fagotista, käyrätorvesta ja trumpetista. Kyseessä on konserttisarja, eka on ollut viime toukokuussa, lokakuussa olis ollu tarjolla mm. Sibeliusta, ja seuraava on tammikuussa, silloin kokoonpanossa on enämpi viuluja.

Kaunis konserttiesite

Perjantain valjetessa luuvalo valaisi taas sen verran kirkkaasti, että päädyttiin tutustumaan HPA:n (Hospital Particular do Algarve) Alvorin laitoksen toimintaan. Oikein oli asiakasystävällistä ja tehokasta, yksityissairaala näetsen. Pari tuntia ja ukko oli tutkittu, röntgenkuvat otettu ja tarkistettu ja reseptit kourassa, hintaa lystille kertyi ysi ysi. Kaikki siirtymät hoitu opastetusti, mikä oli tosi hyvä juttu, muuten oltais varmaan vieläkin harhailemassa pitkin käytäviä. Nyt on ilmeisesti vihdoin lääkitys kohdillaan (annosteluohjeistus poikkeaa Suomesta saadusta, mikä ilmeisesti on ollut koko tämän paskajutun alku ja juuri), koska kumpikin polvi alkaa olla lähellä normaalia ja äijä kirmaa kuin nuori orhi, mikä voi tietysti johtua siitä lääkityksestä - katsotaan, mikä on tilanne kuurin päätyttyä!

Viikonloppuna kyldyyririennot jatku, kun käytiin Lionsklubin järjestämillä antiikki- ja keräilymessuilla (Feira Antiqua, Antiguidades e Velharias) Hotelli Jupiterissa. Myö onnistuttiin pyrkimään kohteeseen tietysti juuri silloin, kun sali oli suljettuna lounasajaksi (fechado para almoço), mistä ei oltu tietenkään missään varoitettu. Eihän toki, kaikki esitteet ja ulkopuolen mainokset kertoi messujen olevan sunnuntaina auki klo 10–17 ja myö revittiin kahvaa kahden aikoihin… Messuista ei paljon mieleen jääny, mutta jos keräilis postimerkkejä tai rahoja, siellä olis varmaankin ollu kiinnostavia juttuja. Tuo kellofriikki bongas kyllä yhden mielenkiintoisen rannekellon, mutta ei sitten viittiny ruveta siihen tarkemmin tutustumaan. Antiikin ja keräilytavaroitten lisäksi tarjolla oli myös sisustustaidetta, vaikka taiteilija olis varmaan tuosta luonnehdinnasta loukkaantunu, mutta kun ei niitä maalauksia oikein taiteeksikaan osannu arvioida. Messujen antia enemmän ilahdutti hotellin edustalle rakennettu holvi, jossa on eri hauska akustiikka. Kun seisoo juuri kuvun keskellä puhumassa, ääni kasvaa ihan uskomattomiin mittoihin.

Ennen ja jälkeen messujen oltiin Bacchuksessa peliä katsomassa, normimenoa siis siltä osin. Artur otti jossain vaiheessa lounasta ja oli hauskaa seurata, kun tällä kertaa oli papukaija ruokakaverina. Siinä se istui isäntäänsä vastapäätä tuolin selkänojalla ja söi tarjottuja keitettyjä juurespaloja. Muuta ohjelmaa tarjosi kärähtänyt jakorasia. Baariin levisi hevosen haju, mitä äimisteltiin ja sitten se olikin palaneen muovin käryä. Ilmeisesti ei ollut kovin tarpeellinen rasia, kun yksikään sähkövehje ei lopettanut toimintaansa eikä myöskään sulakkeet sipannu. Joulukauden avautumisen kunniaksi pystytetyn kuusen valoshow olis ainakin voinut loppua siihen paikkaan! 

Ei-niin-kaunis joulukuusi
Välkehdintää elävänä tarjolla osoitteessa http://1drv.ms/1MZTNPV

Kihtikohtauksia

Kihdissä sinänsä ei ole tietenkään mitään hauskaa, mutta luuvalo on aiheuttanu pari hassua sattumusta tai siis se, että ihmiset on siitä saaneet tietää. Ihan on ollut suorastaan älytöntä eli täkäläisittäin tilanne on ollu loucura (tuon kampurajalan uus lempisana). Oltiin taas tietysti Arturin baarissa ja vietettiin päivää pitemmän kaavan mukaan eli jäätiin kerrankin syömään. Tällä kertaa kokkina oli Kop & Tapas -paikasta tuttu nainen (tekee siis töitä ainakin kahdessa paikassa), jonka kanssa oli siellä käyty keskustelua taudista (engl. gout, port. gota). Oltiin käyty siellä kerran ennenkin ja silloin otettu kumpikin lasilliset viiniä. Toisella kertaa viiniä tuli vaan miulle ja nainen kysymään, että onkos herra pipi, kun ei viini maistu. Siinä sitten selitettiin, miksi ei prosenttijuomat kelpaa ja haasteltiin muutakin. Artturilassa hää bongas meijät ja kehuttiin keitoksiaan ja haasteltiin lisää. Kun alettiin lähteä pois, Artur halus tarjota laskun kyytipojaksi drinkin (aguardente bagaceiraa, portugalilainen versio grappasta), jonka mie tietysti huolin ja kihtipolvi tietenkään ei. Kihdistä ei mainittu siinä mitään, ihan vaan että on lääkitykset päällä, nyt ei voi ottaa ja taksikin pitää tilata, kun ei koipi oikein kestä kävelyä. Taksia ootellessa isäntä höyrää perään varsiselleripuketti kädessä, oli kokki selvittäny, mikä polvessa tarkkaan ottaen on vikana ja selleri kuulemma auttaa.

Arturin lääkekaapista

Seuraavana päivänä mentiin taas kattomaan peliä ja silloin selvisi varsisellerin tarjoomisen tausta. Artur on vuonna 1976 ostanu alkujaan saksalaisen luonnonlääkinnän oppaan, jota ulkonäöstä päätellen on tarkasti tutkittu. Harras olo tuli, suorastaan kuin joulukuvaelmaan oltais päädytty, kun myö, koira + Norski ja Kamukki (siis kamerunilainen) istuttiin Arturin (ja telkkarin) ympärillä ja ootettiin, mitä suurta viisautta hää sieltä kirjastaan meille tavailee. Olihan se varsinainen kohtaus, mutta on se jotenkin niin herkkää, miten asiat on alkanu pyöriä yhden polven ympärillä ja kaikki on huolissaan ja haluaa auttaa. Norskillakin oli neuvonsa, olkoonkin että enempi koululääketieteen puolelta eli kehui omaa reseptilääkitystään. Tauti joka tapauksessa voi edelleen hyvin, voi kun siitä jo päästäis eroon!

Maakuntamatkailua

Tehtiin siivoojia pakoillaksemme päiväretki Faroon. Käveleskeltiin auringon noustessa juna-asemalle ja ostettiin meno-paluuliput paikallisjunaan. Juna kolkutteli aluksi aika rauhallisesti etiäpäin, mutta sitten se vähän villiinty ja paineltiin aika haipakkaa asemanvälejä ja pilli raikas! Ja taas voi alkaa käyttää sanontaa, että toimii kuin junan vessa, kylä-kyllä! Oli niin nostalgista käyvä lorottelemassa suoraan raiteille...

Tunnelmapalavideoita junasta ja Faron juna-aseman edustan kuppilasta: http://1drv.ms/1MZTNPV

Algarve

Paikallisjunamatkahan kulkee siis pitkin Portugalin etelärannikkoa Algarvessa. Myö lähetiin Portimãosta ja ajettiin Lagoan, Silvesin, Albufeiran ja Loulén kautta Faroon, joka on alueen hallinnollinen keskus. Junan ikkunasta kuvatussa videon pätkässä ollaan tulossa Faron suunnasta Loulén asemalle. Koko matkan ajan ikkunasta näkyy jonkinlaista asutusta ja tietysti maatiloja, joilla kasvatetaan etenkin sitruksia, mutta nykyisin taas myös viiniä. Myös lehmiä (ja lehmähaikaroita), vuohia ja lampaita havaittiin. Suuntaansa reissu kesti puolisentoista tuntia.

Farossa suunnattiin kaupunginmuseoon, joka on pykätty 1500-luvulla rakennettuun luostariin. Siellä on näytillä sulassa sovussa arkeologiaa, uskonnollisia maalauksia 1500–1700-luvuilta ja nykytaidetta. Näyttelyt käytiin tietysti katsomassa, arkeologia eikä vanha taide oikein napanneet, mutta nykytaiteen näyttelystä tykkäsin. Esillä oli Ana Vieira Ribeiron näyttely Toistoa (A Repetição), ajan kulumisen, sen kokemisen ja tapahtumien toistumisen tematiikkaan liittyviä maalauksia. Taiteilijan nettisivuilta voi käydä tutustumassa töihin: http://ana.vieiraribeiro.net/en/projects.

Museon naapuritalon seinän mielevä hidalgo.
Sais meijän jäykkishovimestari Pirlo vähän ottaa mallia.

Luostariarkkitehtuuria

Varsinainen syy käyntiin oli Recital de Guitarra Portuguesa eli portugalilaista kitaraa esitellyt puolituntinen. Kitarataiteilija ja säveltäjä João Cuña kertoili fadosta ja kitarasta ja soitti väliin aina jonkun biisin. Niin kuin niin monessa muussakin asiassa, tässäkin on kaksi eri koulukuntaa, lissabonilainen ja coimbralainen. Lissabonin fado on alkujaan katujen ja kapakoiden musiikkia ja naisilla on ollut vahva panos sen kehittymiseen, Coimbrassa se oli yliopiston väen omaa musiikkia. Jälkimmäiseen kuuluu mm. se, että naiset ei saa siihen puuttua eikä esityksissä muutenkaan suvaita mitään rahvaanomaisuuksia kuten aplodeerauksia, kiitokset annetaan kevyin nyökytyksin. Meijän kanssa esitystä oli seuraamassa kolme italialaista ja kaksi espanjalaista. Kun João oli esitellyt noita tyylieroja ja sanoi sitten esittävänsä coimbralaisen fadon, kaikki kuunteli hartaasti ja yhtä hartaasti myös kiitettiin esityksestä ilman taputuksia parilla arvostavalla niskan nytkäytyksellä – että miuta nauratti, miten täysin ilman mitään yhteistä sopimusta kaikilla riitti huumoria ja pokka piti! Paitsi taitelijalla, hää oli hetken ihan hämääntyny, ennen kuin tajusi, mistä oli kyse. Ilmeisesti muissa esityksissä moista ei ollu tapahtunu. Kaiken kaikkiaan esitys kaikessa lyhykäisyydessään oli hyvin jäsennelty ja toteutettu, visuaalinen puolikin oli oikein mallikas. Lisää kitarasta ja fadosta ja mm. esityksen loppuhuipennus eli João Cuña soittamassa itse itseään säestäen videolla: https://www.facebook.com/RecitaldeGuitarraPortuguesa/

Fadosta selvittyä käytiin vielä yhdessä toisessa kaupungin taidemuseossa nimeltään Galleria Juna eli Galeria Trem. Siellä oli jonkun tyypin tekeleitä (sorry ilmaisu, mutta niin se vaan oli), yksi seinä oli täynnään ei-niin-kovin-hyviä piirroksia kalanpäästä… Sitten käyskentelyä Faron vanhan kaupungin kävelykaduilla ja lounassämpylät Sporting Clube Farensesin kannatuskahvilassa ennen paluuta. Kahvilan työntekijät olis kaikki olleet Suomessa jo vuosia eläkkeellä ja palvelualttius olis tehny ennenvanhasen Elannon henkilökunnan ylpeeks. Junan lähtöä ooteltiin asemaa vastapäätä olleessa kahvilassa ja siellä tajusin, että yksi olennainen osa paikallista kahvilakulttuuria on telkkari, jossa silloin kun ei näytetä jalkapalloa näkyy Odisseia-niminen kanava, joka pukkaa ulos mm. luontodokumentteja. Jokainen paikallinen kuppilanpitäjä olis varmaan kova luu jossain nykyajan Tupla tai kuitti -ohjelmassa, jos pitäis tietää jotain Amazonin sademetsäalueen florasta ja faunasta.

Nää Farensen kannattajat henkilökunta oli unohtanu vessan viereiseen nurkkaan jo ties milloin....

Junailun päätyttyä ajateltiin mennä syömään, mutta ajoitus oli totuttuun tapaan pielessä ja päädyttiin sitten yhteen kuppilaan Englantilaisen talon (Casa Inglesa) kupeessa. Sinänsä ihan loogista jatkumoa, talossa on nimittäin Portimonense Sporting Cluben toimitilat. Paikka oli just aukeamassa ja palvelu oli farolaishenkistä eikä ruokakaan paljon hurraahuutoja aiheuttanu. Lohdutukseksi hypättiin kolmevitosen viimeiseen vuoroon ja köryteltiin Artturilaan juomaan jälkkärikahvit ja brändit. Isäntä vähän ihmetteli, että kuis myö nyt niin myöhään ilmestyttiin paikalle. Hänellä oli nyt muitakin asiakkaita palveltavaksi, aika moni otti jotain evästäkin ja jos oltais oltu fiksuja, niinhän myökin oltais varmaan tehty. Pois lähtiessä äimisteltiin sitä, miten hiljasta joka paikassa muualla oli.

Nykyaikaisen tietojohtamisen asiantuntijan parhaat matkustamisen apuvälineet, kuka mitään älyvärkkejä kaipaa, kysyy hän!