Parasta katseluaikaa – aikaa olis, muttei katseltavaa

Miulle on jäänyt hiukka epäselväksi edelleen, mikä mahtaa olla portugalilaisen telkkarin prime time. Aamuteeveeohjelmia tulee useammalta kanavalta, niissä on yleensä samat uutiset. Mielenkiintoista on se että yleisluontoisen tekstiselvityksen lisäksi ne myös tulkataan viittomakielelle simultaanisesti. Lämpötiloja myös ennustellaan, mutta vain alabannerissa. Enemmän keskitytään Lissabonin (ja kai muidenkin suurempien kaupunkien) liikenne ruuhkiin. Yhdellä kanavalla tilanne kerrotaan tosi näyttävillä grafiikoilla, toisella simultaanitulkki saa väistyä pienemmän esityksen tieltä. Ohjelmien, jonka nimessä on Manhã (aamu) jälkeen sitten siirrytään päiväohjelmiin (nimessä Tarde), jotka on erilaisiin lauletaan ja visaillaan -hupsutuksiin höystettynä saippuasarjoilla ja sehän on ihan ok iltapäivän ratoksi, jos niitä vaan hermot kestää katella. Mutta sitten kun tulisi se aika, että voisi keskittyneesti alkaa jotain töllöstä tuijotella, ei sieltä edelleenkään tule oikeastaan mitään, mihin viitsisi paneutua. Katsottavia ohjelmia näytetään joskus puolen yön tietämissä. Myös Voice Kids tuli siihen aikaan, että lastenohjelmaa keskellä yötä, hmm…? Eihän se nyt todellakaan olisi miun suosikkilistan kärjessä, vaikka tulis mihin aikaan, mutta lähetysaika kyllä ihmetytti. Mahtaakohan aikataulutus johtua perinteisestä ruoka-ajasta, syömäänhän täällä asetutaan aika paljon myöhemmin kuin Suomessa, tierä häntä.

Tällaista RTP:llä, tän nimi ei muuten olekaan mitään Manhãa vaan Bom Dia Portugal,
joka siis tarkoittaa Hyvää huomenta, Portugali (ota näistä siis selvää, koska dia = päivä eikä aamu...)
Oikealla alkaa tulkki, joita on myös päivän suorissa viihdelähetyksissä.

Täällä Oceano Atlanticossa telkkari näyttää kanavia huonommin kun Presidentessä, jossa oli sentään muutama ulkomaalainen kanava, meijän kannalta brittiläiset tärkeimpinä. Nyt on vaan erilaisia paikallisia ja muutama elokuva- ja ns. tiedekanava. Elokuvakanavien ohjelmistossa kriteerinä on se, että pääosassa on joko Schwirzenaggerin Arska tai Syltty ”Rennyn paras kaveri” Stallone. Ns. tiedekanavat näyttää erilaisia tirkistelydokkareita tai videokoosteita ihmisen kyvystä teloa itseään tieteen kaapuun puettujen ”älä tee tätä kotona” -hurskastelujen kera, juontajanaan Richard Hammond.

Maailmanloppua voi odotella 24h-uutiskanavien kanssa, on pari paikallista, Euronews, BBC World ja CNN. Välissä voi käydä ihmettelemässä VH1:llä 80- ja 90-lukujen musiikki- ja vaatehullutuksia. Sitten on Mezzo, ranskalais-venäläinen viritys, jolta tulee joko klassista tai jatsia, ei mitään muuta. Sielläkin lähetysajat vaan on sellaiset, ettei oikein ole saanut mitään kokonaista katsottua/kuunneltua, vaikka pätkäistuntojen sisällöt on olleetkin ihan mielenkiintoisia.

Mukana tuodut lukemisetkin on nyt luettu, pitää yrittää käydä joko Continenten kirjakaupasta tai jostain kirpparilta loppuajaksi hakemassa viihdykettä, in English, I presume. Tarina kertoo, että Algarven Suomi-Seuralla olis kirjasto, mutta yritetään välttää kanssakansalaisia viimeiseen asti. Ainahan sitä voi yrittää saada jotain selkoa asioista portugalin kielellä, päivittäin jotain yritetään, mutta on se vaan niin vaikeeta…

Aamupostia yritän lueskella aina, kun käsiini saan.
Tässä kotiin viikko sitten ostettu sunnutaikappale, josta on edelleen ISO osa selvittämättä!

Oikeestihan miulle riittäisi, kun telkkarista tulis jalkapalloa, snookeria ja taidedokkareita ja voisi neuloskella siinä sivussa. Nyt tuo toinen vaan on alkanut ottaa nokkaansa pölystä ja vähän omakin nenu tukkoilee, joten lankaleikit on siirretty ulkotapahtumiin ja pitää keskittyä pelkkään töllöttämiseen. Eurosport täällä sentään näkyy, joten snookeria on aina silloin tällöin on tarjolla ja Africa Cup of Nations -turnauksesta näyttäävät aika paljon pelejä. Valioliigajalista käydään katsomassa baareissa ja taiteen syvin olemus saa odottaa Suomea ja Teemaa. Muun viihteen vähäisyyden takia on tullut katsottua jopa talviurheilua ja kun ei ole tullut hiihtelyä seurattua niitten tiettyjen Lahden kisojen jälkeen, on kaikki tyypit ihan outoja. Ilmeisesti Suomessa äijät ei urheile lumilajeja enää ollenkaan (niissä kisoissa, joita oon katsonut ei oo yhtään ollut, ainakaan tuloslistalla asti), akat sentään porskuttaa, Mäkäräinen tietysti etunenässä. Mäkihypyssä yksi nimi kyllä yllätti ihan kybällä, että Noriako Kasai hyppää edelleen ja pärjää, eikös se ole jo 100-vuotias? Viime aikojen aamujen ilo on ollut Australian avoimet, en muistanukkaan, että tennistä on niin lysti katella. Oon edelleen traumatisoitunu siitä (oisko ollu 1980) Wimbledon-matsista, jossa Ruotsiin oma BB pelas ameriikkalaista kikkarapäätä McEnroeta vastaan ja Yle lopetti sen näyttämisen just ennen loppuhuipentumaa…

Makuja – sabores

Tyrkkäsin tuossa yksi päivä uuniin kokonaisen pikku kanasen. Hänet myytiin valmiiksi halkaistuna, miun ei tarvinnut kuin änkeä lihaksiin ja nahan alle mausteita (sekaisin sössättynä raastettu salottisipuli, muutama raastettu valkosipulin kynsi, pätkä inkivääriä samoin raastettuna, silputtua tuoretta salviaa, yksi pienitty piripirichili, sitruunamehua, suolaa, hunajaa ja oliiviöljyä) ja antaa maustua muutama tunti ja sitten riittävä määrä 200 astetta celsiusta viimeistelyksi. Ja hyvää tuli, tietysti!

Syömisen kanssa on ollut vähän ongelmaa, kun se vuoden vaihteen mahatauti tuolla toisella pitkitty ja sitä mukaa tietysti aineenvaihdunta meni sekaisin ja kihti näki vaihteeksi tilaisuutensa tulleen. Ruokavalio muuttui aika radikaalisti, esimerkiksi kaurapuuro otettiin aamiaislistalle. Täällä on muuten hiton hyviä kaurahiutaleita tarjolla, niistä tulee hyvän makuinen ja kauniin kellertävä puuro, joka kelpaa jopa miulle ilman kilon voikönttiä – vähän pitää kyllä voita (manteiga) käyttää nytkin. Nyt on onneksi kroppa rauhoittunut ja voidaan keskittyä taas olennaiseen eli siihen syömiseen. Kerran vedettiin lounaaksi paistetut meriahvenet (tuoretta oreganoa, pippuria, suolaa ja oliiviöljyä, kuuma parila, viimeistelyksi vähän voita ja sitruunamehua) paahtoleivän kanssa ja tuo mies ihmetteli, miten voikin yksinkertainen ruoka olla niin hyvää. Täällä pitääkin varoa, ettei mausteilla pilaa raaka-aineiden omia makuja, koska täällä ne ihan oikeesti maistuukin jollekin. Jopa nuo meriahvenet, jotka oli kreikkalaisten kasvattamia eikä mitään villifisuja.

Possun grilliluitakin täältä saa lihatiskiltä ja nyt kun on uuni, niitä pitää tietysti ostaa ja paistaa. Luita on kahta lajia, leveäksi jätettyjä (entrecosto) tai niitä lyhkäiseksi kavennettuja (tiras de entrecosto), joita mie tykkään käyttää. Marinadiin tamarindia, jota täältä löytyy palkoina, hunajaa, chiliä, valkosipulia, inkivääriä, soijaa jne… Hyvää tulee uunissakin, vaikka viime kesänä Puumalassa hiiligrillattu versio oli mennen tullen parempaa. Viimeeksi luitten kanssa oli spagettia krassipestolla: krassia, basilikaa, valkosipulia, suolaa, mustapippuria, parmesania, paahdettua mantelia ja evoo:ta (extra virgine olive oil, lyhenne Rachel Rayltä, jota ennen joulua näkyi silloin tällöin telkkarissa). Krassia (agrião) myydään sekä saunavastan kokoisina puntteina että vähän siistittynä pusseissa ja sitä käytetään täällä paljon keitoissa. Mie oon änkenyt sitä ainakin salaatteihin ja vokkeihin ja nyt sitten tohon pestoonkin.

Yksinkertaista ruokaa siis syödään, erilaisia kasviksia (uunikanan kanssa oli pikapaistettuja mungpavun ituja ja lehtikaalia) ja juureksia ja siihen sitten jotain lihaa tai kalaa. Välillä pikkunälkään on otettu ihan vaan paistettua kananmunaa ja tuoretta tomaattia, ainakin miun Continentesta ostamat luomumunatkin on muka maistuneet jotenkin paremmilta kuin kiklut (myös luomu-) Suomessa. Ehkä se on vaan tää syöntipaikka, mikä hämää…

Kun haluaa tehdä jotain haudutettua, niin kuin vaikka possunposkia, otetaan avuksi Continenten aikuisten pillimehu. Myyvät ihan kelvollista valkkaria kahden ja puolen desin tetroissa ja se on just sopiva määrä monen eri ruuan liemeksi. Siinä on keitetty simpukoita ja kypsennetty raakamakkaroita ennen parilalla tehtyjä rusketusraitoja ja yksi lihaisa patakin on siinä hauduteltu kypsäksi, varmasti tulee käytettyä vielä moneen muuhunkin evääseen.

Pillimehua ilman pilliä

Perusmausteet on kuitenkin edelleen sitruunamehu, valkosipuli, pippurisekoitus (pimenta para bife, jossa on rouhittua musta- ja valkopippuria) ja/tai chili, suola ja hunaja/sokeri. Lisäksi jotain tuoreyrttiä ja se on siinä. Joskus pitää vähän hyppiä aidan yli ja tehdä esimerkiks nuudeleita, joihin sitruunamehun tilalle tulee limemehua ja sen kaveriksi soijasoosia ja seesamiöljyä ja vähän säilöttyä anjovista kalakastikkeen korvikkeeksi.

Jälkkäriosasto on meillä aika huonossa hapessa kun ei niitä just harrasteta, satunnaista tummaa suklaata lukuun ottamatta. Joulun tienoossa ostettiin kuitenkin kuivatuista viikunoista ja mantelilastuista tehtyjä kukkasia, jotka on ihan ok makean portviinin kanssa. Joku aika takaperin käytiin keskustassa Fu-nimisessä japanilaisessa lounastamassa ja innostuttiin ottamaan seesamipalloannos jaettavaksi. Ne olikin niin hyviä, että pitää ehkä käydä ihan vaan niiden takia toistekin. Tai ehkä palleroita saa Tokyostakin, siellä sushit sun muut on nimittäin parempia, joten sinne mennään mieluummin.

Niin yksinkertaista ja niin hyvää...
Edelleenkään ei tiijetä, millä tää systeemi liimataan kasaan ja ehkä parempi niin!

Makeitten päälle ei siis oikein ymmärretä, joten kun oikein halutaan herkutella, otetaan esiin paketillinen Alentejon mustien possujen ilmakuivattua kinkkua (presunto de porco preto Alentejano). Siihen vähän leipää, pari oliivia ja lasillinen vinho tintoa, eipä vois parempaa toivoa!

Mustaa possua syötiin viime sunnuntaina grillattunakin, käytiin Dona Braca -ravintelissa, joka löytyy rannasta keskustan kupeesta. Ei ollut suhteessa läheskään niin hyvää kuin ilmakuivattu, vaikka hyvää olikin, olin hiukka pettynyt. Varsinaisesti kyseessä on kalaravintola ja mainitulla ravintelilla on sisaryritys Alvorissa, nimeltään Zé Morgadinho, jossa viime talvena syötiin pariin otteeseen ja saatiin siinä sivussa kalansisälmyksiä kenkään ja lokinpaskaa niskaan. Alvorissa ei ollakaan tällä reissulla vielä käyty. Ootellaan helmikuun alkamista, silloin siellä on ehkä vähän enemmän paikkoja auki, ainakin niin olis ollu viimeksi. Dona Braca oli muuten täynnä (ja siis oikeesti täynnä, joutuivat oottamaan pöytien vapautumista jotkut) paikallisia, myö taijettiin olla ainoat ei-alkuperäisasukkaat.

Eikä maksanu paljon!

Alkuun leipää, sardiinitahnaa (miulle, hää ei uskalla, kun voi taas kihti kiehahtaa), voita (hänelle) ja oliiveja. Saatiin myös keitettyjä ja marinoituja porkkanoita (Cenouras à Algarvia),

joita täällä tulee usein alkupalaksi, puuttuuvat laskusta.

Sitten sitä possua grillattuna (en tiedä mitä salaista niissä on, mutta siis Secretos de Porco Preto Grelhados on ruuan nimi) normaalein lisukkein, vettä ja viiniä kyytipojaksi.Makuja – sabores

Tänään käytiin lounastamassa tässä lähellä ravintola Mira Vaussa, tällä kertaa syötiin kalaa, hammasahventa (pargo). Yllätys ei ollut kovin suuri, kun sen lisukkeiksi tuli keitettyä perunaa, porkkanaa ja parsakaalia sekä yksi salaatinlehti porkkanaraasteella. Keitetyt kasvikset vaihtuu vuodenajan mukaan, eli johonkin toiseen aikaan parsakaalin sijasta vois olla vaikka vihreitä papuja. Jos kyseessä olis ollu liha-annos, lisukkeet olis olleet muuten samat, mutta keitettyjen pottujen tilalla olis ollu ranskiksia ja keitettyä riisiä seassaan jotain vihannesta. Ei oo vielä ns. perinteistä portugalilaista ravintolaa vastaan tullut, jossa niin ei olis ja sama on pätenyt ns. italialaisiinkin…

Kun tarkkaan katsoo, niin tuosta pottua vastaan nojailevasta päästä näkyy, miksi fisun nimi on suomeksi hammasahven!

Talvisia tarinoita ja uudenkarheita uutisia

Myö tultiin tänne joulukuun alussa niin kuin vuosi sittenkin, mutta luonto oli  nyt ihan eri vaiheessa. Viimeeksi suurin osa puista oli tullessa jo lehdettömiä, nyt vasta jouluna oli kaikki ihan nakuina. Liekö syynä tänä syksynä saatu vesi, että jaksoivat pitempään. Lämmintäkin oli tammikuun puoliväliin asti. Sitten pitikin ottaa ulkoilussa käyttöön kaulaliinan ja käsineiden lisäksi jo villapaita ja sateenvarjot oli vakiovarusteena.

Yksi ihan oikea talvimyrsky-yökin koettiin. Toisenlainen kuin Suomessa, mutta oikea myrsky kuitenkin oli se. Tuuli tosi kovasti, meidän muoviset parvekekalusteet vaihto paikkaa useampaankin otteeseen, se kuultiin metallikaihtimien läpikin. Tuuli oli kai tavallista talveakin kovempi, kun Bacchuksen omistajakin siitä puhui. Myö jouduttiin häntä myrsky-yön jälkeisenä päivänä baarissa vähän oottelemaan, mutta oli myräkän jäljiltä pelastamassa niitä kasveja, jotka pelastettavissa oli. Olivat kuulemma rannan ravintelit panneet paikat kiinni ja ajaneet asiakkaat pois ennen normaalisulkemisaikaa. Hää oli mennyt joittenkin porukoitten kanssa pelaamaan biljardia kahden aikaan yöllä ja oli miettinyt, miten muut oli viiden aikaan selvinneet himaan. Kertoi myös, että joku vuosi takaperin oli ollut niin kova meno, että aamulla oikein kovan tuulen jälkeen oli löytynyt varpusen raatoja baarin terassilta. Tällä suunnalla varpuset tykkää hengailla yönsä mahdollisimman isoissa porukoissa samoissa puissa. Albufeirassa muutama vuosi takaperin ihmeteltiin yhtä puuta, johon auringonlaskun aikaan lintuja vaan pakkas ja pakkas eikä myö tajuttu, miten ne kaikki sinne oikein mahtu, laskettiin satoja yksilöitä ainakii. Sitten puolisen tuntia kuulu kotiriitaa siitä, kuka nukkuu missäkin ennen kuin yöksi rauhottuivat.

Eipä tää talvimaisema hirveesti tästä kulmasta katottuna Suomalaisesta poikkea, lumi vaan puuttuu.
Jos katteli ton parvekekaiteen yli alas, siellä olis tok hiukka eri näköistä, nurtsit viheriöi kybällä koko ajan.
Näissä puissa, keskellä liikenneympyrää, käväisi parina aamuna muutama siniharakka,
joihin ihastuin vuosi sitten, muuten en oo niitä tänä vuonna nähnyt.
Nyt, pari viikkoa tämän kuvan ottamisen jälkeen, on jo osa hedelmäpuista täydessä kukassa, hyönteiset lentelee jo ihan sekona ja miusta ollaan siirrytty talvesta kevääseen.... Vielä ei nuo ympyrän puut ole alkaneet hiirenkorvalle, kuitenkaan.

Toisenlaisiahan nämä talvijutut on täällä kuin Suomessa, mutta ihan yhtä todellisia. Uutisointikin on ollut viime aikoihin asti osittain talviaiheista, pohjois-Portugalissa on tullut lunta ja viisi kalastajaa katosi talvimyrskyssä merellä lähellä Lissabonia, en tiedä löytyivätkö hengissä tai ollenkaan. Näinä parina päivänä, noin kolmen viikon surkeuden jälkeen, on taas aurinko hellinyt ja ihmiset lähteneet liikkeelle. Tarkoittaa sitä, että vaikka ei olis minkään valtakunnan tarvetta lähteä mihinkään, jonnekin vaan pitää lähteä kuleksimaan ja nauttimaan säästä. Aamulla piti kuitenkii ihan asiakseen lähtee Continenteen aamiaiselle ja ostoksille. Ja vaikka ei ollu talviliukkaita, tää täti veti oikein kunnon lipat, kun ei jaksanu nostaa tossua tarpeeksi korkeelle ja kärki tökkäs keikallaan olleeseen katulaattaan. No, jos jalkaterät alkaa suoraan persuuksista, ei niitä paljon nostella. Jossain välissä on kuitenkii jonkinlainen polveksi kutsuttu taive, joka otti kontaktia jalkakäytävään aika ilosesti. Silti pöksyt pysy ehjänä eikä vertakaan jäänyt tanhuville. Nyt kyllä on pattipolvi tavallistakin ruhjeisemman näkönen ja hiukka turvokkeinen. Kehitin kylmäkääreen panemalla kostean pikkupyyhkeen pakastuspussiin ja pakkaseen, yllättävän hyvin toimii.

Uutisista vielä, kun tultiin, BES:n edesottamuksien puiminen oli kovassa vauhdissa. Kyseessä on siis Banco Espírito Santo eli Pyhähenki-pankki (nimi tulee alkuperäisistä omistajista, mutta silti huvitti miuta jo kauan ennen tietoa kaikista niistä kähminnöistä, mitä siellä on tehty). Toinen kova juttu on ollut entisen pääministerin José Sócratesin korruptiotutkinta. Hää jäi pois hommasta 2011 ja siirtyi Pariisiin jonkun lääkefirman palvelukseen, sitä ennen väitetään herran autonkuljettajan kuljettaneen läjäpäin rahaa odottamaan pomon muuttoa ja sitten on vietettykin aika hulpeeta elämää, kai. Nyt jutussa on esiin noussut myös Grupo Lena (iso kansainvälinen yrityshässäkkä), jonka väitetään siirtäneen rahoja Sveitsiin ex-pm:n tilille palkkiona joittenkin sopimuksien junailusta.

Aamun ekat uutiset katsotaan tietysti telkkarista ja suurin osa menee ohi niin että hujisee. Netistä sitten tarkennuksia sekä portugaliksi että englanniksi ja loput kotisuomella. Kääntäjiä käytetään apuna, mutta joskus ne kyllä sotkee enemmän kuin selventää. Pari kertaa olen naapurin yläbaarissa lukenut Correio da Manhã (Aamuposti) -nimistä aviisia, joka on ihan perinteinen paikallinen sanomalehti. Sunnuntaina innostuin sitten ostamaan lehdykäisen kotiin ja mukana tuli Domingo (sunnuntai) -liitekin.

Ihan se on näköjään samaa täällä kuin Suomessakin: naamakirjassa vaanivia pedofiileja, miestensä tappamia vaimoja, minkä jälkeen äijä on tietysti pannut myös itsensä kylmäksi, kiusaamista ja väkivaltaa kouluissa jne., jne. Lisäksi jännätään Kreikan vaalitulosta ja arvioidaan, mitä Syrizan mahdollinen (nyt siis tietysti jo varma) voitto merkitsee. Yliopistojen opiskelijavalinnoissakin on jotain uudistamista, mutta tunnustan, etten ihan ymmärtänyt mitä… Ilmeisesti yksityiset laitokset haluaisi päästä tekemään tarkempaa seulontaa valintatilanteessa kuin nykyisin on mahdollista. Liitteessä käsitellään terveydenhoidon ongelmia, joita on puitu telkkarissakin. Vuoden vaihteessa ja sen jälkeen on ollut isona ongelmana potilaiden kuoleminen ensihoitajien käsiin. Ensiapupoliklinikat on niin tukossa, että eivät saa vastaanotettua uusia potilaita vaan he joutuu jumittamaan ambulansseissa, jotka ei sen takia pääse tekemään uutta keikkaa ja sitten syntyy lisää rumihia. On alettu puhua yksityisten asemien ottamisesta apuun, mutta jostain syystä se ei tunnu kaikille sopivan, jos olen yhtään mitään ymmärtänyt. Ostin siis yhden lehden liitteineen ja se tuntuu piisaavan loppuajaksi, hyvinkin… Ehkä viiden viikon tutkimisen jälkeen alan olla jo oikeasti jyvällä siitä, mistä näissä lehdissä kerrotaan!

Aamupostin välissä on muuten myös luokitellut ilmoitukset (classificados), joissa on tietysti tavalliset asunnon myynti- ja vuokrausosastot sekä kaikenlaisen tavaran ja palvelun myyntiä. Siinä kohtaa tällaisen wannabe-lintukodosta kotoisin olevan leuka eka kerran vähän loksahti. Eihän siitä nyt niin hirveän kauan aikaa ole, kun suomalaiset lehdet päätti jättää tyttöilmoitukset pois sivuiltaan – sinänsä helppo päätös, eiköhän toiminta ollut jo silloin siirtymässä virtuaaliseksi ja viraaliseksi. Täällä kuitenkin luokitelluissa on myös osio Convívio, jonka Googlen kääntäjä suomentaa häveliäästi yhdessä elämiseksi. Sen sijaan, että se olisi parinhakua tosi tarkoituksella, kyseessä on enämpi päiväkaffeseuran hankinta, kahvipullat näyttävästi esillä. Muutenkin naiset on täällä lehdissä vähäpukeisempia kuin mihin on viime aikoina tottunut, toisaalta kaikki telkkarin asiantuntijanaiset on pukeutuneet kuin linnanjuhliin.

Myös jalissivuja piisaa ja etenkin CR7-juttuja eri osastoissa, on urheilua ja on juoruja – joka helkutin päivä! Ekaksi pystytettiin Cristianolle patsasta Funchaliin, sitten annettiin kultaista palloa Ronaldolle (irvileuat kävi kuvauttamassa itsensä toisten pallojen kanssa siellä patsaalla, suomalaiset ainankii) ja viimeemmäksi tuli sitten ero ja mahdollinen uusi nainen. Siinä välissä on sitten vähän pelailtukin ja tapeltukin kentällä ja sillai. Tulossa on vielä ainakin hahmo Loulén karnevaaleihin (Carnaval de Loulé). Telkkarituutisissakin urheilu on muuten siellä ihan sulassa sovussa muitten juttujen kanssa, ei oo erikseen mitään urheiluruutuja täällä, ei, ja toisaalta, myös siellä maan oma sankari on melkein päivittäin jutunaiheena.

Tässä Aamupostin pilapiirroksessa parin viikon takaa irvuillaan toisaalta ESB:n porukoitten huhutulle yritykselle paeta maasta ja toisaalta sille, miten maan johtokin on seonnut CR7:n kuvitteellisesta merkityksestä, tyyliin, jos se kerran on niin arvokas, eikös Saudi-Arabia vois vaihtaa kaikki kansalliset öljyvarantonsa yhteen meijän Ronaldoon... 

Sosiaalista käyttäytymistä

Viikko sitten sunnuntaina Portimãossa. Käytiin lounastamassa Praia da Rochassa Tokyossa, joka oli ihan täynnä. Suurin osa paikallisia ja sitten pari kolme pöytää meitä muualta tulleita. Hyvää ruokaa niin kuin yleensä. Sitten Bacchus Bariin maitokahvia ja brandya jälkkäriksi ottamaan.

Myös pari turkinkyyhkyä näyttää käyttävän hyväkseen
Bacchuksen hiljaisia hetkiä ja käyvän ruokailemassa papukaijan siemenkupilla.
Nyt sitä keekoillaan niin viattoman näköisinä baarin viereisessä puussa.

Baari oli ihan hylätty, omistajan poika (hiton paljon tätä nuorempi, mutta ilmeisesti Artur (?) on lisääntynyt myöhään) tyttöystävineen ja yksi omistajan kaveri oli syömässä. Myö asetuttiin kantatelkkarin ääreen peliä odottamaan, kaikessa rauhassa. Baarin pr-koira Nina iski taas takapuolensa miun vasemman jalan viereen ja odotti/vaati rapsutuksia. Siinä myö kaksi tanakan keskiruumiin ja paksun takaliston omaavaa naarasta sitten oltiin taas sulassa sovussa, mie rapsutan ja Nina pöllyää karvaa… Lopulta hää sitten keikahti ottamaan oikein kunnon päikkärit, eikä mikään häirinnyt.

Jossain vaiheessa sitten omistajakin tuli kehiin ja möi meille tilaukset. Peli oli Man City vs. Arsenal, ja myö ihmeteltiin, missä on Arsenalin-mies. Tulihan hääkin sitten lopulta, puolessa välissä eka puoliaikaa. Tän Arsu-tyypin kanssa ei olla yleensä paljon juteltu, korkeintaan pari sanaa vaihdettu pelitilanteesta. Hää on yleensä yhtä sosiaalinen kuin myökin, eli don’t talk to me… Nyt kuitenkin keskusteltiin ihan enemmänkin. Omistajankin kanssa haastettiin tavallista runsaammin, ja hää ihmetteli missä on kaikki ne ihmiset, jotka edellisenä päivänä oli sanoneet tulevansa katsomaan peliä. Jo paria viikkoa aiemmin hänen läksiäisiksi sanomansa ”Oli mukava kun tulitte”, oli ihan aitoa tunnetta täynnä ja ilmeisesti se johtuu tästä asiakaskadosta. Edellisenä sunnuntaina oli väkeä ihan kuin vuosi sitten ja nyt sitten taas ei oikeastaan ketään.

Bacchuksesta kotiin kammetessa käveltiin taas brassibaarin ohi ja meinattiin mennä oluelle. Katottiin oven läpi, että täällähän on yksityistilaisuus, joten ei kun pois. Omistaja näki meijät ja huitoi, että tänne vaan ja syöksyi ukselle: sisään, sisään! Meillä on täällä synttäribileet, mutta mukaan vaan. No, myö sisään ja ostettiin juotavaa. Juotavan kanssa tuli pyytämättä ja yllättäen syötävää puhvetista ja joku tyyppi tuli toivottamaan tervetulleeksi, häntä poskisuudelmin kiitin (Feliz Aniversário), oli yksi synttärisankareista. Siellä nimittäin juhlittiin kaikkia yhteisön kahdeksaa tammikuussa syntynyttä tasapuolisesti, näin ymmärsin. Yksi juhlakaluista täytti neljä vuotta. Liekö hän se taitava lapsukainen, jonka tanssitaito ja rytmitaju oli ihan käsittämättömiä. Tää pikkujätkä tajus musiikin rytmin ja tyylin tosi hyvin ja veti ihan kybällä diskovalolenkkareitten ledien vilkkuessa – vähän teki mieli osallistua, mutta onnistuin tällä kertaa hillitsemään haluni!

Viikolla käytiin Aquassa, joitakin asioita kun ei saa Continentesta vaan pitää raahustaa ostoshelvetin Jumbo-markettiin. Hoidettiin päivän lounas siellä sellaisessa ”maksa ruuan painon mukaan” -puhvetissa, osa safkasta oli intialaisvaikutteista ja ihan ok, mutta ei se nyt mitään riemunkiljahduksia aiheuttanut. Tultiin pois Eläkeläis-Expressillä ja pysäkiltä tulessa ylemmän lähibaarin kohdalla tuli tarve saada bica eli paikallinen espresso ja huikka grappaa sen kanssa, että ruuansulatus lähtis käyntiin, kun oli vähän jymähtänyt olo. Bican sai ihan tilauksen mukaan, mutta eihän se omistaja hyville (hyväuskoisille?) kanta-asiakkaille mitään italialaista viinaa myyny, kävi taas takahuoneesta hakemassa sen vuoristoviinapullon ja ei hyvää päivää, kun se on tanakkaa ainetta! Jopa meikäläisellä teki tiukkaa sen kanssa, mutta urheasti juoma vaan ääntä kohti ja omalle sohvalle toipumaan. Miehän en yleensä viinaa oo säikähtäny, muistan jo kaukaa menneisyydestä kun pikkuveljen kaverit oli vähän vauhti päällä Imatrankoskella ympyräparkissa ja halusivat välttämättä, että kaverin sisko ottaa heijän kanssa huikat taskulämmintä kossua, eikä osallistuminen aiheuttanu mitään ongelmaa!

Keskiviikkona siivoojanpakoiluretkellä oltiin sitten viisaampia ja tilattiin viattomat lasilliset punaviiniä, etteikö vanhat koirat oppis uusia temppuja, muka.

Telenovela português: Eventos no supermercado

Lähes joka päivä näemme uuden jakson portugalilaisesta saippuasarjasta Tapahtumia supermarketissa. Suomessahan sittarissa käyminen on aika tylsä tapahtuma, kerätään tavaroita kärriin, ostetaan ehkä jotain jostain palvelupisteestä mahdollisimman vähäsen sosiaalisen kontaktin kanssa, mennään kassalle, ehkä jotain sanotaan, ehkä ei, maksetaan ja poistutaan paikalta. Täällä taas jokainen ostostapahtuma on pieni draama ja maksutapahtuma kassalla jo kokonainen antiikinkreikkalainen tragikomedia, johon liittyy paljon keskustelua ja käsien heiluttelua ja hyvin usein paikalle joudutaan kutsumaan joku lisähenkilö esittämään kuoro-osuuden. Kiireisenä ei siis kannata Continenteen tai Pingo Doceen lähteä, ei sieltä nopsasti ulos selviä kuitenkaan.

Continentessa kuitenkin liki päivittäin käymme, vettä kun pitää olla kantamassa kotiin jatkuvasti, ja silloin tällöin aloitetaan tsajulla ja sämpylöillä. Jouluviikon alussa sattui hauska juttu kahvilassa. Seistiin muiden asiakkaiden takana odottamassa omaa vuoroa ja kun se sitten tuli, meitä varten oli tiskillä valmis kattaus. Samalla kun oli palvellut muita asiakkaita Viikunan Ludde eli jalkapalloilija Luís Figoa muistuttava tarjoilija oli tehnyt myös meidän tilauksen… Vähänks oli pöljä olo – otettu, mutta pöljä! Ja tämä palvelu on nyt sitten toistunut siitä pitäen.

Continenten ostokset.
Vettä pittää olla päivittäin, hetelmiä usseesti ja sitten kaikkee muuta kans.
Kuitti on ostoksien määrästä riippumatta aina kilometrin mittanen ja hyvin informatiivinen.
Kantamiseen käytetään Continenten omaa kassia ja erittäin hyviksi havaittuja reppuja.

Marketissa on pari asiaa muuttunut sitten viime vuoden. Valikoimat on parantuneet, on esim. tarjolla enemmän tarpeita aasialaiseen ruokaan ja kemppariosastollakin on enemmän valinnan varaa. Isoin muutos on kuitenkin se, että vihannesosastolla ei ole enää vaakoja ja vaakahenkilöitä. Aiemmin nimittäin keskellä osastoa nökötti muutama vaaka, joiden ääressä äärettömän maagisesti toimineet vaakahenkilöt ottivat vastaan pussitetut etelän hetelmät ja muut ostokset, punnitsivat ne, näpyttivät oikean koodin koneeseen liki valonnopeudella ja liimasivat hintalapun pussiin, jonka sitten lopulta sulkivat taikurin ottein pyöräyttämällä. Nyt punnitseminen on siirtynyt kassoille, mikä tietysti lisää draamaa päivittäiseen saippuasarjaan…

Tuo miun mies tuumasi joku aika takaperin, että tällä kertaa ollaan enemmän ”sisällä” näissä systeemeissä. On kanta-asiakaskorttia ja muutenkin ollaan paremmin perillä siitä, miten asiat toimii. Kävi tuossa joku aika takaperin niinkin, että ostettu tuote eli muistilehtiö jäi maksamisen jälkeen kassalle. Seuraavana päivänä asiakaspalvelutiskille kuitin kera ja ongelmaa selvittämään. Isosta kirjasta löytyi käsin tehty merkintä kassalle unohtuneesta tuotteesta ja niin mie sitten kävin noutamassa vastaavan tuotteen myymälän puolelta ja sitten tuli merkintää niin kirjaan kuin meidän kuittiinkin, mutta arvokas tavara (hinta n. 70 senttiä) oli lopulta päätynyt oikealle omistajalleen! 

Palvelutiskejäkin käytetään enemmän kuin viimeeksi. Lihatiskillä (talho, joka tarkoittaa myös viiltää) viiltelyn seuraaminen on omanlaisensa hupi. Lihanleikkaajamyyjien takana on leveä tiski, jolla pienitään ruhonosia aika ronskeilla otteilla ja kun lihakirves heilahtaa oikein kunnolla, myös asiakkaat saattaa saada vähän roisketta, mutta haitannooko tuo! Joka tapauksessa lihapalan ostoonkin kannattaa varata riittävästi aikaa, koska täällä moni paikallinen tuntuu ostavan evästä ainakin koko viikoksi ja sehän ei hetkessä tapahdu, kun jauhelihatkin enimmäkseen tehdään tilauksesta. Myös kalatiskillä (peixaria) palvelu pelaa, ahvenet sun muut suolistetaan ja suomustetaan sen kummemmin kyselemättä, ainoastaan käsittelystä kärsivät fisut, kuten makrillit ja sardiinit (jos niitä siis olisi tarjolla) jätetään asiakkaan hoidettaviksi.

Yleisesti ottaen Continentehan on elämän keskuspaikkoja täällä. Kyseessä on siis ostoskeskus – pieni kylläkin – eikä pelkkä ruokakauppa. Keskuksesta löytyy ainakin alus- ja päällysvaatteita ja hintatasonkin voi valita, NOSin ja parin muun telefirman myyntitiskit, käsikauppalääkkeitä ja muuta asiaankuuluvaa myyvä terveyskauppa, kirjakauppa, optikko, tabacaria-papelaria (tupakka- ja paperikauppa), pankki, kiinteistönvälittäjän koju, pari erillistä kahvilaa ja kokonainen ravintolamaailma, jonka yllä mainitussa kuppilassa Mundo do Café:ssa käydään siis aika usein aamiaisella.

Tarroja ja veitsiä (Selos e facas)
Ylemmät veitset on pihviveitsiä ja alempi pikkukätöseen sopiva yleisveitsi.

Nyt on vihdoin shopattu sen verran ahkerasti, että parikin veitsien keräilykuponkia on täyttynyt tarroista ja haluttu veitset on kannettu kotiin. Pikkuinen japsityylinen yleisveitsi (faca santoku pequena) on mieleinen ja käteensopiva. Muistuttaa olemukseltaan puolitoista vuotta sitten Samposta läksiäisiksi saatua liikelahjaveistä, joka on (oli... ihan kaikkea ei ole vielä menetetty) valitettavasti keraaminen: tosi hyvä ja terävä, mutta ei kestä kolhuja ja jos ei miun keittiössä kestä kolauksia, on historia aika lyhyt. Pihviveitset (facas para bifes) ei olleet niin hyvät kuin olisin toivonut, mutta hinta-laatusuhde on kyllä ihan kohdillaan ja vielä on keräilyaikaa jäljellä ja uusia tarroja kupongissa, ehkä niitä tulee vielä pari käytyä hakemassa...

Me kaksi ja Irene (?)

Olen aina aatellut, etten voisi pitää seinällä ihmisen naamaa tauluna – siis naamataulut olis ihan out – koska se vaatisi reagointia siihen toisen ihmiseen. Vaan niin me täällä asustetaan ihan viehättävän nuoren naisen kanssa, joka hän itse tai joku klooninsa on tainnut tulla tutuksi jo jossain aiemmassa hotellissa tällä seudulla. Valokuva on ihan ok ja siksi kai levinnyt tämän tyyppisiin tarkoituksiin ja ehkä juuri siksi olen päättänyt hyväksyä Irenen (?) osaksi meidän huushollia. Kuvan on alkujaan ottanut Uwe Ommer, joka on ollut alan ammattilainen jotakuinkin yhtä kauan kuin meiksi on ollut olemassa. Irene (?) on Black Ladies II -kirjan kannessa.  Herran CV:stä löytyy myös yksi Pirellin kalenteri, vaikka ei hän nyt ihan pelkästään alastomahkoja naisia olekaan kuvannut.

Me  kaksi, Irene (?) ja bromeliat

Se, etteivät vieraat kasvot seinällä häiritse liittyy osittain varmaan siihen, että olin syksyllä koko ajan kasvojen kanssa tekemisissä ja jotenkin ne menettivät merkityksensä ja sehän on oikeasti aika hirvittävä ajatus. Sentään kuitenkin, miulle on joskus aikanaan tehty työkkärissä joku testi, jonka mukaan olisin erityisen empaattinen (tai oikeastaan, testaaja väitti että sympaattinen ja kun mie väitin, että testi tuskin voi ilmaista miun sympaattisuuttani millään tavalla, testaaja oli vallan hukassa, joten ehkä testin tulos ei muutenkaan ollut kovinkaan vakavasti otettava), mutta olen kyllä yleensä aika hyvin kartalla ihmisten mielialojen suhteen ja siksi en halua katsella naamoja, koska reagoin niihin ja reagoin kyllä edelleen myös luokassa, vaikka oikeastaan yritin olla reagoimatta. Toisaalta, miulle on ihan hiton vaikeaa tunnistaa kasvoja, vuosien mittaan erinäisissä koulutustilaisuuksissa meitä oli lauma samannäköisiä akkoja joka kerta, nimet vaan vaihtui – tarkistin nimittäin vertaamalla luetteloja, joko kaikki oli eronneet, menneet naimisiin tai muuten vaan keksineet uuden identiteetin tai sitten ne ei oikeesti olleet samoja kuin vastaavassa tilaisuudessa edellisenä vuotena.

Työkkärin luotettavuus/tehokkuus on muuten muutenkin taas saanut uusia ulottuvuuksia. Siellähän on nykyisit tämä ”älkää soittako meille, me soitamme teille” -toimintatapa käytössä. Kun kävin ennen joulua katsomassa omia tietojani, siellä luki, että te-toimisto ottaa yhteyttä 13.1.2015. Mie tietysti kilttinä tyttönä varmistin kerrankin, että puhelimessa oli latinkia ja ääni päällä, vaan ei se silti soinut eikä soinut seuraavanakaan päivänä. Uudelleen siis omia tietoja kaivamaan ja kaikessa hiljaisuudessa soittoajaksi oli muutettu 12.7.2015…

Irene (?) on aika passiivinen asuinkumppani, ei toisaalta sotke muttei myöskään siivoa. Vaikka meille tehdään viikkosiivous, eihän se ihan riitä pitämään kämppää kondiksessa. Ostettiin sitten kiinakaupasta alta vitosella ihan hyvä mikrokuitumoppisysteemi, jolla voi enimmät villakoirat hätistellä ulos parvekkeelta. Pöydiltäkin pölyjä yritetään pyyhiskellä, mutta täytyy kyllä sanoa, että on ihan helvetinmoinen keksintö tehdä pöydät mustaksi värjätystä viilusta. Ihan sama, kuinka usein niitä puunaa, ei minkään valtakunnan vaikutusta, aina ovat siivottoman näköisiä, etenkin auringon paistaessa sisään eli lähes joka päivä klo 14 - 18. Seinällä on samaa kamaa pari hyllyä, mutta onneksi niin, ettei aurinko niihin osu. Tasot on kaiken lisäksi täynnä kirjoja sun muuta, joten ei pöly paljon haittais muutenkaan. Joulun odotuksen iloksi hommatut yläritsillä keikkuvat bromeliatkin on kaikkien yllätykseksi edelleen hengissä, vääntäävät jopa poikasia!

Päivittäiseen kotitaloudenhoitoon kuuluu tietysti tiskaaminen, kun melkein joka päivä ite jotain evästä väännetään. Onneksi täällä on tuo kone, hiukan oikullinen (saa ihme sätkyjä välillä, huutaa kuin syötävä ja kaikki valot vilkkuu kuin äärimmäisessä hädässä), mutta sikäli toimiva, että tulee enimmäkseen puhdasta. Tiskiharjojahan tämä maailman kolkka ei tunne, joten pesusienilinjalla mennään käsinpesutilanteissa, jolloin astiapesukoneen korit saa toimittaa kuivauskaapin virkaa. Pyykkiä pestään kerran pari viikossa ja yleensä kuivatus onnistuu parvekkeella. Nyt on ollut vähän sateisempaa, niin pitää koko ajan kytätä, nostetaanko teline sisään vai antaako olla ulkona. Tammikuun alussa vähän jänskättiin, paljonko on joulukuun sähkölasku, kun kaikkia värkkejä on käytetty huoletta, mutta hatusta vedetty budjetti (n. 70 euroa/kk, perustui siihen, että täällä sähkö on noin tuplaten sen hintaista kuin Suomessa) piti yllättävän hyvin kutinsa. Vähän vajaalta kuukaudelta maksettiin 63 euroa. Siivoukseen on mennyt 25 € / vko, joten se lähtiessä arvioitu 700 per kuukausi asumiseen on pitänyt kutinsa. Jos joudutaan ottamaan käyttöön ilmalämpöpumppu, sitten ei enää tiedä...

Tää kämppä on helppo pitää puhtaana tai ainakin siistinä, kun täällä on niin vähän kamaa eikä yhtään mattoa. Makkarissa sänky, yöpöydät, yksi sivupöytä ja sen viereen olkkarin ruokapöydän äärestä raahatut kaksi tuolia, jotka toimii käytössä olevien vaatteitten telineinä. Olkkarissa iso ja erittäin kelvollinen sohva, sohva- ja sivupöytä, tv-taso, ruokapöytä, pari ruokapöydän tuolia ja yksi pieni nojatuoli, joka on niin lutunen, että jos mahtuisi matkalaukkuun, ottaisin mukaan… Makkarissa oli kaksi käyttökelpoista koristetyynyä, joten ne siirrettiin oitis sohvalle, nyt niiden avulla on helppo rakentaa hyvä asento. Täällä on muuten oikein hyvä valaisintilanne, näkee lukea ja neuloa ihan ilman ongelmia, istui sitten sohvassa tai tuolilla.

Pikkutuoli oli saanut vähän siipeensä, kun tultiin, muttei mitään niin vakavaa, etteikö pieni sessio neulan ja langan kanssa olis korjannut tilannetta. Myös sohvapöytä oli vähän kärsinyt kulmista, ilmeisesti muutkin on onnistuneet keikauttamaan sitä voimalla lattiaan silloin ja tällöin, enkä vaan mie. Kuinkahan paljon on laseja mennyt sirpaleiksi? Yhdestä nurkasta repsotti viilu (vähän askarteluun ostettua paperiliimaa, tuoli pitämään repsotusta paikallaan kuivumisen ajaksi ja taas toimii) ja toisesta viilu oli hävinnyt kokonaan. Jälkimmäiseen rankalla kädellä mustaa tussia (ostettu pakastepussien merkkaamiseen) ruskeaan lastulevyyn, eikä hölmömpi ees huomaa, että siinä on joku fiba.

Ennen

Jälkeen

Joulupyhien aikaan viikkosiivouksen kanssa meinasi mennä hermo. Meillä on sovittu, että siivooja käy joka keskiviikko n. klo 15. Joulu- ja uuden vuoden aatothan oli keskiviikkoja ja sen lisäksi hotellissa oli ihan kelpo täyttöaste. Myö yritetään pysyä siivouksen aikana poissa jaloista, mutta niinhän noina kahtena aattopäivänä sitten kävi, että ihan turhaan oltiin pakoilemassa. Kuuden maissa respaan ihmettelemään, tuleeko ketään vai mennäänkö samoilla paskoilla. Eihän se muuten niin tarkkaa olis, mutta siivouspäivinä jätetään pyyhkeet kylppäriin, missä ne ei kuivu ikuna, ilmankosteus on sen verran korkea muutenkin ja siellä suihkun jälkeen varsinkin eikä siellä ole mitään paikkaa, minne ne voisi levittää, ei edes koukkuja. Muina päivinä ja öinä henkilökuivaimet on koko ajan kuivaustelineessä tuultumassa. Siivoojakyselyjen jälkeen respa reippaana soitteli jollekin siivousvastaavalle ja tulihan sieltä joku ja myö vastapäiseen baariin kyttäämään siivouksen etenemistä, sinne kun näkyy meidän ikkunat, joiden verhojen ja metallikaihtimien asennosta näkee, milloin taas voi palata.

Yksi siivouksenvälinen temppuilun aihe ovat nämä hemmetin lakanat täällä! Jos vielä tänne uudestaan tullaan, voisikohan sitä jotenkin eri maksusta saaha ihan tavalliset finskit pussilakanat (pakko oli muuten googlata, toisin kuin tuo tiskiharja, pussukat on kai alkujaan germaanien keksintö 1800-luvulta  – viel gut gemacht!) käyttöön… Nää täällä, ainakin hotelleissa, harrastaa vieläkin näitä kamalia päällyslakanoita ja mie tällaisena korkkiruuvinukkujana olen niitten kanssa ihan kusessa. Toinen kusinen paikka on suihku, jonka olemassa olosta standardina hotellihuussissa kai saa sitten kiitellä brittejä.  Suihkuun päästäkseen on kiivettävä kylpyammeeseen ja sitten taas myös pois sieltä – ja jos joku on joskus nähnyt aikuisen miut ja soutuveneen, on jotenkin jyvällä siitä, ettei se ihan Bolshoi-balettia ole se, miun kampeaminen ammeeseen ja taas takaisin, eikä se amme edes heilu kuten se venho…

Lähialuematkailua

Käytiin viettämässä keskiviikkopäivää naapurikaupunki Lagosissa. Käveltiin ensin kylmässä talviaamussa (ihan totta, hengitys oikein huurusi) asemalle, ostettiin 8 eurolla menopaluuliput lähijunaan ja sitten ei kun oottelemaan. Se osuus muistutti junanodotusta VR:n Suomessa, lähtöaika tuli ja meni, muttei juna… No, saapuhan se sieltä sitten lopulta ja päästiin matkaan. Tää lähijuna suhaa Portugalin etelärannikkoa edestakaisin, Lagos on tässä suunnassa päätepiste ja siellä onkin ihan hieno, uudenaikainen asema. Potimãon assa on enempi seisaketyyppinen. Matka kesti 18 minuuttia ja kulki enimmäkseen maaseutumaiseman halki, oli appelsiinilehtoja ja kaalimaita ja yksi helskutin ison näköinen golfkenttä siihen päälle.

Junaa ootellessa, ei soinut Portimãon asemalla sen paremmin blues kuin fadokaan

Tulihan se sitten lopulta!

Lagos yllätti siinä mielessä, että sehän olikin satama-alueeltaan ihan turistirysä. Rautatieasema on aluetta halkovan joen hiekkarannan puolella, siellä on myös sen näköisiä rakennuksia, että ovat turisteille. Tois pualt jokke on ensin rannassa turistipromenadi täynnä erilaisia tavaroiden ja risteilyjen myyntikojuja, rantsun vieressä keskustan kupeessa söpöjä pieniä aukioita ja niiden ympärillä erilaisia matkailijoiden houkuttimiksi perustettuja putiikkeja ja kuppiloita. Osa oli suljettu niin kuin Portimãossakin, mutta paljon enemmän oli silti elämää kuin täällä turistipaikoissa. Ihan siitä vierestä alkoivat mäelle kiemuraisesti kipuavat pikkukadut, joiden varrella on normiasutusta, sitäkin käytiin vähän ihmettelemässä. Turistiaukiolla sijaitseva vanha kunnantupa on muutettu näyttelytilaksi, jossa käytiin katsomassa taidenäyttelyä, jonka näkeminen ei millään tavalla parantanut elämänlaatua. Mikä lie taiteilijaa niin hirviästi ahistanu... Ostin lohdutukseksi akryylisaalin, kun oli niin kylmäkii, niin henkisesti kuin fyysisestikkii…

Jätsikillä istuessa kateltiin paikallista elämää

Myö mentiin aamujunalla, joka oli perillä yhdeksän maissa ja pois lähettiin jo iltapäivästä, klo 14. Aikaa oli riittävästi siihen haahuiluun, mikä meillä oli lähtiessä mielessäkin. Taidenäyttelyssä käynti oli ainut suunniteltu etappi, muuten siis vaan hortoiltiin. Syömistä vähän mietittiin, mutta jätettiin se sitten kuitenkin Portimãoon. Koska oli turismipäivä, päätettiin syödä turistipaikassa keskustassa. Ruoka oli hyvää, lampaankyljykset parhaita täällä ikinä, mutta myös suhteellisesti ottaen kallista. Jalat mäkikatujen tarpomisesta setsuurina ja massu ruokaa täynnä ei jaksettu kävellä enää takaisin kotiin, vaan hypättiin onnikkaan numero 14, joka tekee keskustan alueella sellaista siksakkia, että oksat pois, ja polveilee sen reitti muutenkin aika eloisasti. Sillä matkustaminen ei siis ole yhtään sen nopeampaa kuin kävely, melkein toisin päin, mutta säästäähän se jalkoja, tietysti!

Assan baarissa, kotiin lähtö lähellä

”Mitä mieltä olet islaminuskoisten marttyyrikuolemasta?” eli synkkä yksinpuhelu

Otsikon kysymys on iskurepliikki hamalta 80-luvulta. Ei mitään havaintoa, mitä mahdoin vastata, jotain omaperäistä ja nokkelaa, arvatenkin. Silloin, n. 1985 kysymys taisi liittyä Israelin ja Palestiinan väleihin. Olin vakaasti sitä mieltä, että kaikki, jotka halusi säilyä hengissä, olisi pitänyt siirtää alueelta tilapäisesti pois ja loput sulkea aidan sisään tappamaan toisiaan. Kerran vuoteen joku olisi käynyt tsekkaamassa, vieläkö on ketään hengissä ja viimeisen idiootin ajasta ikuisuuteen siirtymisen jälkeen olisi voitu ottaa alue täyspäisten asutettavaksi. Nykyisinhän Israelin valtio toimii kuin yhdistetty natsi-Saksa ja apartheidin aikainen Etelä-Afrikka ja hurskastelee päälle ja syyttää muita antisemitismistä – jep, jep! Ei niin, että se toinenkaan osapuoli viaton olisi.

Tänäänhän kysymys koskisi koko globaalia globea ja mitäpä sitten asiasta nykyisin ajattelen – se onkin sitten kinkkisempi juttu. Washingtonin yliopiston yksilöllisen ja kollektiivisen muistintutkimuksen proffan Pascal Boyerin mukaan ”uskonto on kognitiivinen loinen, joka pesii aivoissa”. En ole hänen opuksiinsa sen kummemmin perehtynyt, viittauksiin ainoastaan, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, taipumus uskontoon löytyy kaikista ihmisaivoista. Jotkut meistä kuitenkin onnistuvat tuon loisen kyseenalaistamaan ja olen omasta mielestäni onnekas, kun jumalat tai muut yliluonnolliset kummajaiset: evvk. Toivottavasti muuten uskonominaisuudesta on edes ollut jotain hyötyä evoluution jossain vaiheessa, muuten se on kyllä aika hemmetin huono kosminen vitsi.

Joskus kuulee parkaisun, että jos meillä ei olisi kristinuskoa, mites lapsille opetettaisiin moraalia – no ihan niin kuin joka paikassa muuallakin, missä ei olla Jessestä kuultukaan. Käsittääkseni sosiaalipsykologiassa nykyisin ajatellaan, että moraali kehittyy lapsen kasvaessa niin kuin muutkin kasvun myötä kypsyvät ominaisuudet (ks. esim. http://www.uta.fi/avoinyliopisto/arkisto/sosiaalipsykologia/kohlberg.html).

Vaikka suurella osalla kanssakulkijoista on uskon tarve, en kuitenkaan ymmärrä, miten siitä saadaan rakennettua erilaisia uskontoja oppeineen. Jokainen uskovahan uskoo omaan jumalaansa. Koska sitä ei ole tuolla marketin hyllyssä näytillä, että tällainen se nyt on ja tässä vieressä olisi sitten tämä parannettu, vähän kalliimpi versio, niin eihän se mitenkään voi olla kaikille sama. Jos kaikkien maailman uskovien jumalat asetettaisiin rinnan, tilanne olisi varmaan sama kuin lumihiutaleitten kanssa, ei yhtään samanlaista. Miten siis on mahdollista, että muka on yhteinen jumala? Ja eihän se siis olekaan, vaikka kuinka on ihmisellä taipumus liittoutua isommiksi porukoiksi ja rakentaa erilaisia pytinkejä sen julistamiseksi. Mahdottoman tehtävän osoituksena on kaikki eri jumalat, eri jumalien palvontaan viritetyt lahkot, jotka taas pirstoutuu pienemmiksi lahkoiksi… Ja kun jumala on eri, mikäs sen helpompaa kuin alkaa riidellä siitä, kumman jumala on parempi/oikeampi ja siitähän on enää askel uskonsotiin, varsinkin jos uskontoon on mukaan viritetty käännyttämisen velvollisuus.

Oma lukunsa ovat sitten ne tyypit, jotka karismansa avulla kerää itselleen seuraajakunnan, joka on johtajansa puolesta valmis ihan mihin älyttömyyksiin tahansa. Kamalimmillaan siitäkin seuraa verilöyly, mutta ainakin karisma-Kalle yleensä saa nauraa matkallaan pankkiin ja/tai neitsyiden vuoteisiin.

Uskonsodat taitavat tietysti olla enemmänkin poliittista vallanhalua kuin varsinaista uskon vuoksi sotimista, mutta uskonnolla saa tyhmän kansan – varsinkin, jos siltä estetään pääsy mihinkään muuhun tietoon ja epäilyksistä joutuu roviolle – uskomaan myös sodanoikeutukseen. Mistä päästään niihin marttyyreihin. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että jokainen saa kuolla just silloin ja just niin kuin haluaa, kunhan ei sotke siihen muita. Eli jos nämä marttyyrikuolemaa halajavat (islaminuskoiset tai numeroon 42 uskovat tai ketkä vaan) haluavat ihan itse muiden komentamatta tallata satametriseltä kalliolta alas mereen jumalansa nimeä huutaen, be my guest, siitä vaan. Sitten kun asiaan liittyy pyssyjä, pommeja ja muiden tappamista, no way – vielä kun keksisi, mitä sen estämiseksi voisi tehdä, mutta tässä kohtaa on sentään aika kovassa seurassa tumput ojossa.

En ole ikinä ymmärtänyt tarvetta uskoa yliluonnolliseen. Ei se rukoileminen paljon auta, jos ei oo leipää eikä lämmintä, paitsi tietysti jos rukoilee kanssaihmisiltä almuja, silloin saattaa saada tilapäisen avun. Muutenkin kannattaisi keskittyä auttamaan itse itseään ja jos pystyy, kavereitaan, ja ihan tässä maailmassa, kun siitä seuraavasta maailmasta, jossa sen kirkkaimman kruunun saa, ei ole kovin kummoisia todisteita.

Mielelläni uskoisin ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn tehdä järkeviä asioita. Ikävä kyllä, olen tullut siihen tulokseen, että alamäkeä vajutaan, tyhmenemässä ollaan, ei minkään auta. Kyky abstraktiin ajatteluun, puhetaito ja myöhemmin kehittynyt kirjoitustaito sentään on niitä ominaisuuksia, jotka erottaa ihmisen muista eläimistä. Tietotekniikan myötä on häviämässä kyky kirjoittaa, lukea ja ymmärtää mitään yli 140 merkkiä pitempää. Sitten käytetään kaikkia OMG, niin IHQja lyhenteitä ja kun jokainen haluaa olla edelläkävijä ja keksiä omat lyhenteensä, joita kukaan muu ei ymmärrä, mutta kun pitää osoittaa olevansa siellä samalla aallonharjalla, niin sitähän esittää ymmärtävänsä ja loppujen lopuksi kommunikointi on samalla tasolla kuin apinoilla eikä kukaan enää ymmärrä ketään, mutta perhana kun meillä on niin hyvä pöhinä ja keisari on ihan nakuna, mutta ihan sama, tsemppiä!

Surinaa korvissani

Kaupungilla kulkiessa ja Continenten kassalla jonottaessa korvissa surisee kaiken aikaa. Syynä eivät ole sen paremmin kärpäset kuin päänsisäiset äänetkään vaan tämä ihanainen portugalin kieli. Portugalilaiset osaavat surisuttaa ärrää ja suhisuttaa ässää niin monilla eri tavoilla, ettei osaa kuvitellakaan. Kieli kuulostaa toisaalta vähän samalta kuin venäjä, jossa myös ässät on arvossaan. Toinen yhteinen tekijä on äänne, joka käydään tekaisemassa jossain kurkun pohjilla, venäjässä se on se hassu i:n ja y:n yhdistelmä ы ja portugalissa ainakin ã. Kerran kassajonossa menikin vähän aikaa, ennen kuin tajusin, että takana puhuttiinkin venäjää.

Oma lukunsa ovat ärrät, varsinkin tuntuu että täällä etelässä niitä pyöritellään tosi pehmeästi ja toisaalta sitten saadaan aikaiseksi ääniä kuin sirkkelisahasta. Taksikuski, jonka kyydissä tultiin Farosta tänne, sanoi kotialueensa nimen niin, että se oli enemmän klingonia kuin ihmisten kieltä: alGKRRFF siis Algarve. Kiitos eli obrigado taas voi tulla ärrien osalta ulos niin, että kuulostaa kuin tiputeltaisiin aitoja helmiä hienoimpaan kiinalaiseen riisiposliinikuppiin, johon on eksynyt pala samettia, johon se viimeinen helmi kevyesti pompahtaa ja muodostaa sanan lopun pehmeääkin pehmeämmät g- ja d-kirjaimet… lässyä, tiedän!

Kokeilkaapa kirjoittaa Google-kääntäjään suomeksi seuraava lause ja pyytäkää kääntämään ja sitten lausumaan se portugaliksi: ”Asun huoneistossa 333 joka sijaitsee kadulla Mario Teixeira Gomes”. En tiedä, onko moista Mariota ollut ikuna ollut olemassa puhumattakaan, että hänelle olis katua nimetty, mutta idea tullee selväksi, luulen ma!

Tältä sen pitäisi siellä kääntäjässä näyttää.
Tosta kajarinkuvasta kuulee sitten ääniä, jos vaan masiinassa on äänet päällä.

Myös tervehdykset on täällä vähän eri kuuloisia kuin RTP:n eli yhden paikallisen tv-kanavan toimittajilla. Kun siellä sanovat Hyvää huomenta eli Bom dia se on melkein kuin boum dsia, täällä taas ihan selvästi boun’dia. Hyvää uutta vuotta täällä on boan tai boanv kun se telkkarissa on boa ano novo eli jotakuinkin niin kuin se kirjoitetaan. Eli suomeksi sanottuna, on kielen opiskelu vielä vähän vaiheessa! Ostin kuitenkin Continente Magazinen, jossa on paljon reseptejä (näin joulun jälkeen ei onneksi enää bacalhauta) mutta myös lyhyitä artikkeleita, joista yritän alkaa ottaa selvää.

Joskus surina voi olla myös jotain muuta kieltä, yhdenkin kerran fudiksenkatselukeikalla luulin kuulevani hollantia, mutta saksaa se sitten vaan olikii… syynä erheeseen saattoi olla se, että nämä elämäntapahevihipit (pitkä tukka, bandana päätä koossa pitämässä, AC/DC-nahkaliivi, nauhattomat ties mistä hommatut kuviolliset tennarit ja ikää n. 65 v.) poltteli sätkissään aineita, joiden tuoksu vei suoraan Amsterdamiin… Täällähän tupakkalaki ei ole niin ankara kuin kotomaassa vaan täällä alle sadan neliön restaurentut voi itse päättää, onko ne savullisia vai savuttomia, ilmastoinnin vaan pitäisi olla kunnossa. Siihen ilmeisesti riittää se, että moni kuppila on käytännössä suurimmaksi osaksi terassi, jonka saa näin viluisaan talviaikaan kuitenkin jotenkin erilaisilla liukulaseilla suojattua. Ruokapaikat on yleensä laidastaan savuttomia, baareja on sitten kumpaakin sorttia. Meijän kantis Bacchus on sisätiloiltaan savuton, ja tuskin oliskaan kantis, jos siellä sais röyhyttää.

Tässä yönä edellisenä ei päässä sitten enää surissut vaan suorastaan pärisi: saatiin uudet naapurit ja herrashenkilö oli jostain mielensä niin pahoittanut ja sitä sitten keskellä yötä puolisentoista tuntia kuunneltiin. Suomen kirosanat oli hyvin hallussa, saatana oli kovasti voitollinen, perkele tuli hyvänä kakkosena, mutta kyllä ne muutkin arvoisensa osan saivat. Ikävä kyllä, vaikuttaa siltä, että tänä yönä saatetaan kuulla encore, vaikkei kyllä olla yhtään mitään toivottu, ei edes, että soittakaa Paranoid…!

Fique bem e seja feliz!

Hyvää jatkoa ja olkaa onnellisia – kai…!

Lainaus on Continente Magazinen pääkirjoituksen lopusta.

Where have all the sardines gone?

Olemme nyt kuukauden päivät syöneet täällä mitä milloinkin, mutta yhtään sardiinia ei ole tullut vastaan. Ei niitä viime talvenakaan usein ollut tarjolla, mutta oli kuitenkin. Piti siis alkaa asiaa selvitellä.

Yksi selitys löytyi netistä anarkistisesta aikakausilehdestä Väärinajattelijasta (http://www.vaaris.org/no3/turismin.htm). Sen mukaan, kun aikanaan on alettu rakentaa Portimãosta turistirysää vanhan kalastajakylän paikalle, on rantoja ruoppaamalla tuhottu sardiinien ravinnokseen käyttämien minimaalisen pienten simpukoiden yhdyskunnat. Eli tämän selityksen mukaan syynä ei olisi ainakaan alkujaan ryöstökalastus.

Oli alkuperäinen syy mikä hyvänsä, sardiinit on vähissä. Vuosille 2012–2015 on tehty jonkunlainen kalastuksenrajoitussuunnitelma, jonka avulla Portugalin ja Espanjan sardiinikannat pitäisi saada nousuun. Vuonna 2013 MSC (Marine Stewardship Council) eli pulju joka valvoo ja sertifioi sitä, että kaupattavat fisut on vastuullisesti pyydetty, oli jo asiasta niin vakuuttunut, että palautti portugalilaisille säilykesardiineille sertifikaattinsa. Oli ilmeisesti hätiköity päätös, koska 2014 sertifikaatti peruttiin uudelleen ja syyskuussa Portugalin hallitus kielsi sardiinien kalastuksen. Kalastajille ja kalastusveneiden omistajille on tietysti luvattu korvauksia elinkeinonsa – toivottavasti tilapäisen – menettämisen takia. Espanjassa on käsittääkseni tehty vastaavia päätöksiä. Nyt sitten jännätään, miten tilanne etenee.

Kun ei oo sardiineja, syödään sitten jotain muuta.
Tässä on nautittavaksi meriahventa oreganolla maustettuna.

Viime sunnuntaina käytiin tutustumassa kalastustarinan alkuun Portimãon museossa. Tarkoitus oli tehdä yleisluontoinen kulttuuriretki, mutta paikan päällä siitä tulikin ihan aito sivistymiskäynti. Museo on nimittäin tehty entiseen kalatehtaaseen eli siellä on tehty kaloista, erityisesti sardiineista, purkkisäilykkeitä. Siellä on edelleen näytillä tuotantoketjun osat, joista on rakennettu eräänlainen dioraama. Sen sijaan, että ihmisistä olisi tehty aidon näköisiä, he ovat kuin valkoisia aaveita tehtäviään toimittamassa – ei sen puoleen, siellä on myös vastaavia sardiiniaaveita parvitolkulla! Homma toimii ehdottomasti paremmin kuin jos hahmoista olisi tehty oikeiden Manuelin ja Manuelan näköisiä, puhumattakaan tietysti kaloista, varsinkin hajun puute olisi heti alkanut häiritä, että ei ole kuitenkaan aitoa tämä, ei. Työvaiheiden vieressä voi katsella lyhyttä videonpätkää, jossa eri vaiheet on kuvattu oikeiden ihmisten tekeminä. Pätkät on otettu aikanaan, jalostusteollisuuden kulta-aikana, Portimãossa kuvatusta elokuvasta, jonka voi katsoa myös kokonaan. Sitä katsoessa meinasi parku päästä, onko tämä turistihösäys nyt oikeasti tuon kaiken menettämisen arvoista… Se sentään ilahduttaa, että yrittäävät ihan oikeesti tehdä oikeita päätöksiä asioiden korjaamiseksi.

Museoon voi muuten tutustua myös virtuaalisesti, osoite on: http://museudeportimao.pt/externalPages/visitavirtual/Entrada_Recepcao.swf

Juhlat on juhlittu

Juhla- ja sairastelukaudet ohi – toivottavasti ainakin! Juhlimiset jäi aika vähiin, kun tuo sairastelu vei leijonanosan ajankäytöstä. Ensin oli se lentsu kummallakin ja sitten tuli vatsavaivat tilalle. Ei siitä sen enempää, jokainen on varmaan ihan riittävästi räkinyt, oksentanut ja paskantanut, että tietää missä on menty! Mie onnistuin sentään ajotuksessa, sain syötyä niin jouluna kuin uutena vuotenakin, tuo miehenpuoli taas vaan närkki vuoden lopetusaterian antimia. Tänä aamuna vedettiin sitten vaan teetä ja paahtoleipää aika varovaisesti ennen kuin lähdettiin Continenteen ostamaan jotain pientä päivälliseksi. Saatiin matkaan kolme meriahventa (três robalos), siihen sitten lisukkeeksi vähän tähteeksi jäänyttä riisiä ja sattuneista syistä jääkaappiin unohtuneita parsakaaleja – niitä ihania pieniä, pähkinäisen makuisia, toivottavasti maha kestää…

Jouluna oli siis aika suomalaiskansallinen ruokalista, kraavattua lohta ja kinkkua. Ei mitään bacalhauta meille. Bacalhau on sitä kuivattua ja suolattua turskaa, jota myyvät täällä joulun alla hirveitä määriä. Silloin kauppoihin rakennetaan omat bacalhau-osastot, joiden haju leviää joka puolelle. Siellä jengi käy niitä metrin mittaisia lätkyröitä tutkiskelemassa: niitä käännellään, väännellään, koputellaan ja nuuhkitaan ja sen jälkeen, sitten kun valinta on tehty, myyjät joko pakkaa ne sellaisenaan tai sitten niitä sahataan pienemmiksi paloiksi. Bacalhaua syödään kyllä muulloinkin, väittäävät, että reseptejä löytyy jokaiselle vuoden päivälle ja muutama siihen päälle. Ennen valmistusta kala pitää tietysti liottaa ja telkkarista nähtynä siitä tulee kyllä yllättävän mehevän näköistä fisua. Wikipedian mukaan portugalilaiset on maailmanvalloitusaikoinaan yrittäneet suolata ja kuivata muitakin kaloja merimatkojen evääksi, mutta ainoa, mikä on toiminut, oli tuo pohjoisilta merialueilta pyydetty turska.

Uuden vuoden ateriassa noudattelin viimevuotista meininkiä, kaikenlaisia tapasteluja ja viiriäisiä ikään kuin pääruuaksi. Tällä kertaa viiriäiset kypsy paahtumalla uunissa eikä sähkötkään katkenneet kesken kaiken. Oikein hyviä tuli heistä, parempia kuin padassa hauduttamalla. Tapasteluosastolla oli mm. alentejolaista possua ja possusta tehtyä makkaraa, sydänsimpukoita, katkarapuja ja viiriäisen munia, mustekalaa ja rakuunaporkkanoita, tuoreella yrtillä ryyditettynä. Täällä myytävä tuore rakuuna on sitä ranskalaista versiota, jossa on tosi voimakas ja raikas aniksen maku. Suomesta sitä saa käsittääkseni vain kuivattuna ja siksi kotomaassa en koskaan käytäkään kuin sitä. Siellä myytävä tuore rakuuna on venäläistä sorttia, joka maistuu lähinnä vaan ruoholle… Joka tapauksessa jäi ruuasta aika paljon tähteitä, joita sitten siivoilin pakkaseen vuoden vaihteen lähestyessä!

Ei sitä nyt niin hirveesti ollut ja silti jäi suurin osa syömättä...

Vuosi kuitenkin vaihtui ja sitä ihmeteltiin parvekkeelta. Kaukaa näkyi pari ihan oikeaa ilotulitulitusta, mutta myös täällä oli muutama valopää, jotka olivat ymmärtäneen hätärakettien tarkoituksen hiukan väärin. Lähiympäristö sitten näytti enemmän sotatoimialueelta, mutta brassit ne vaan siellä hiukan iloitteli (video). Boa ano!